Venäjän historia

Pääartikkeli: Venäjän esihistoria

 

Arkeologisten kaivausten perusteella on saatu selville, että Neandertalinihmiset asuttivat Kaukasusta ja Uralia jo paleoliittisella kaudella, 100 000 vuotta sitten. Neandertalinihmiset kuolivat sukupuuttoon Itä-Euroopassa noin 40 000 vuotta sitten, ja samalla ajanjaksolla nykyihmiset alkoivat levittäytyä pohjoiseen, seuraten jääkauden lämpimänä jaksona sulavaa mannerjään reunaa. Ilmaston kylmetessä ihmiset joutuivat vetäytymään etelään ja mannerjään sulaminen kesti 10 000 vuotta. Tämän jälkeen ihmiset alkoivat jälleen levittäytyä pohjoiseen. Varhaisimmat asukkaat asuivat luolissa, mutta he osasivat myös pystyttää yksinkertaisia kotarakennelmia. He olivat metsästäjä-keräilijöitä, ja 15 000 vuotta sitten opittu jousen ja nuolen käyttö sekä toimiminen ryhminä mahdollisti myös suurriistan, kuten mammuttien metsästyksen. Saviastioiden valmistustaito levisi lähi-idästä noin 5000 eaa. ja pian opittiin myös maanviljelytaito.^[8]

Eteläisen Venäjän alueen aroilla asui indoiranilaisia kieliä puhuneita heimoja, Keski-Venäjällä suomalais-ugrilaisia kansoja ja pohjoisessa samojedeja. Eri ryhmien eroavaisuuksia on tutkittu heiltä jääneiden esineiden perusteella. Keski-Venäjän suomalais-ugrilaisille kansoille ominaista oli kampakeraaminen kulttuuri, jossa astiat koristeltiin kampaleimoin. Nykyisen Ukrainan alueella vaikutti Tripoljen kulttuuri, joka kehitti edistyneen maanviljelykulttuurin.^[9] Pronssinvalutaito levisi Etelä-Venäjälle 2000-luvun puolivälissä eaa. Ensin metallia saatiin kauppavaihdon myötä, mutta pian kuparia ja tinaa opittiin jalostamaan myös itse. Tekninen kehitys, kuten myös uudisasukkaat, levisivät tehokkaasti vesireittejä pitkin.^[10]

Historiallisen ajan voidaan katsoa alkaneen eteläisen Venäjän alueella paimentolaisheimojen vaelluksen myötä. Aasiasta vaelsi Euroopan puolelle indoiranilaisia paimentolaisheimoja, joista skyytit nousivat voimakkaimmaksi. Skyytit tunsivat raudanvalmistuksen ja tehokkaiden aseiden myötä he valtasivat Etelä-Venäjän 700-luvun alussa eaa. Skyyttien jälkeen alueelle vaelsivat sarmaatit, jotka vuorostaan valloittivat suuren osan Etelä-Venäjää. Merkittävä mahti alueella oli myös antiikin kreikkalainen Bosporoksen valtakunta, joka sijaitsi Mustanmeren pohjoisrannalla. Tällä oli merkittävä vaikutus varhaiseen venäläiseen kulttuurikehitykseen.^[11]

Goottiheimojen muodostamat liittokunnat saapuivat 200-luvun alussa eaa. Mustanmeren rannikolle Veikseljoen suun tienoilta. Gootit alistivat valtaansa Bosporoksen ja alueelle muodostui laaja goottivaltio. Gootit kukistuivat vuonna 375 jaa. kun hunnit hyökkäsivät alueelle ja ajoivat gootit länteen. Goottien kukistuminen johti voimasuhteiden uudelleenmuotoutumiseen alueella.^[12] Merkittävimmäksi muutokseksi muotoutui slaavilaiskansojen levittäytyminen uusille asuinsijoille 300-luvulta 500-luvulle.^[13][2]

Slaavilaisten kansojen liikkeellelähdön syistä on eri teorioita ja syitä vaikuttaa olevan monia.^[13] Sysäyksen laajaan muuttoliikkeeseen on aiheuttanut hunnien hyökkäys länteen vuonna 375.^[13][14] Lisävauhtia muutolle antoi avaarien tunkeutuminen idästä Mustanmeren pohjoispuolitse länttä kohti. Pian heidän jälkeensä saapuivat turkkilaistaustaiset bolgaarit, joista osa asettui Volga ja Kamajokien yhtymäkohdan tienoille, muodostaen voimakkaan Suur-Bolgarian valtion, joka kilpaili Mustanmeren alueen herruudesta Bysantin kanssa. Bolgaareja seurasivat Aasiasta vaeltaneet kasaarit, jotka pakenivat arabien valloituksia ja he asettuivat Kubanin aroille vuoden 660 tienoilla.^[13]

Vuoteen 600 mennessä slaavit olivat jakaantuneet kielellisesti itäslaaveihin, länsislaaveihin ja eteläslaaveihin.^[2] Dneprjoen varrella eläneet slaavilaiset heimot alkoivat muodostaa laajoja liittokuntia yhteisiä vihollisia vastaan. Heidän elinaluettaan turvasi Dneprin keskijuoksulle rakennettu Kiovan mäkilinnoitus. Heimoliitoista muodostui vähitellen Ukrainan kansa. Idempänä slaavilaisheimot elivät vielä hajallaan ja toisiaan vastaan kilpaillen. Heidän elinalueensa alkoi vähitellen laajentua pohjoista ja koillista kohti, ja suomalais-ugrilaiset merjalaiset ja muromalaiset joutuivat väistymään pohjoiseen tai sulautumaan tulokkaisiin. Itäslaavilaiset heimot alkoivat vähitellen solmia keskenään yhteyksiä, mitä helpotti kielisukulaisuus ja samankaltaiset elintavat. Elannokseen slaavit viljelivät etelässä maata ja pitivät karjaa. Pohjoisessa he harjoittivat erätaloutta ja kaskiviljelystä.^[15]

Paimentolaisheimojen muuttoliikkeen rauhoittuminen ja Bysantin ja kasaarien vallan vakiintuminen Mustanmeren ympäristössä lisäsi kauppiaiden liikkumista Suomenlahdelta jokireittejä pitkin aina Bysanttiin ja arabimaailmaan asti. Tämä tehosti slaavilaisten yhteistoimintaa he alkoivat vaurastua. Tämän kehityksen myötä Kiovan ympärille alkoi muodostua hallinnollinen keskus.^[15]

 

Kaupankäyntiä Etelä-Venäjällä alkoi 800-luvulla häiritä turkkilaissukuisten petsenegien ryöstely. He vaanivat kauppasaattueita Kiovan eteläpuolella suurten koskien äärellä, missä kauppatavarat oli kuljetettava maitse koskien alapuolelle. Pelko petsenegien hyökkäyksistä hiljensi kaupankäynnin vähäksi aikaa kokonaan.

Pohjoisempana viikingit olivat 700-luvulta lähtien tehneet ryöstöretkiä rannikolla ja jokireittejä pitkin sisämaassa. Viikinkejä houkutti idässä myös sen tarjoamat kaupankäyntimahdollisuudet. Viikingit käyttivät hyväkseen paikallisten heimopäälliköiden keskinäisiä kiistoja ja ottivat vallan tärkeimmissä keskuksissa. Venäjän varhaishistoriasta kertova tärkein kirjallinen lähde, Nestorin kronikka, esittää Venäjän valtion syntytavan tavalla, joka on aiheuttanut vuosisataisen kiistelyn viikinkien osuudesta Venäjän valtion syntymiseen. Kronikan mukaan maa oli epäjärjestyksessä ja alueella eläneet sloveenit, tšuudit, merjalaiset, vepsäläiset ja krivitšit kutsuivat kolme varjagi-, eli viikinkiveljestä hallitsemaan heitä ja pitämään yllä järjestystä. Heistä vanhin Rurik asettui hallitsemaan aluetta Novgorodin ruhtinaana. Kronikan kertomus korostaa Rurikin osuutta Venäjän syntyteoriassa, kun taas Neuvostoliiton aikana korostettiin slaavilaisuutta ja nostettiin esille, että slaaveilla oli valtiomuodostelmia jo ennen viikinkiaikaa. Molemmat ääriteoriat ovat kuitenkin liioiteltuja.^lähde?

Varhaisin Venäjän valtio ei ollut viikinkivaltio, mutta viikinkien osuus sen kehitykseen oli suuri. Nestorin kronikka kaunistelee Rurikin valtaannousua, mutta oli Rurik noussut valtaan kutsuttuna tai miehityksellä,^selvennä olivat monet alkuaikojen Venäjän ruhtinaat skandinaavista alkuperää. Varhaisin tieto Venäjää hallinneista viikingeistä on Annales Bersus -kronikassa, jossa mainitaan frankkien kuninkaan Ludvig Hurskaan luo saapuneen venäläisen lähetystön jäsenten olleen russeja, mutta he eivät olleet alkujaan Venäjältä, vaan Ruotsista. Venäjää alettiin kutsua rusien maaksi.^[1]

Pohjoisten alueiden joutuessa viikinkien valtaan, valloittivat kaksi varjagipäällikköä Askold ja Dir Kiovan. He yrittivät hyökätä myös Konstantinopoliin, mutta hyökkäys torjuttiin.^[1] Rurik kuoli vuonna 879 ja hänen seuraajansa Oleg ryhtyi laajentamaan Rurikin suvun valtapiiriä. Hän sai vuonna 882 hallintaansa Kiovan murhautettuaan Askoldin ja Dirin. Oleg teki Kiovasta pääkaupunkinsa ja kaupunki alkoi voimistua hallinnolliseksi ja kulttuuriseksi keskukseksi.^[16][17]

Kiovan Rusista muodostui menestyvä valtio, koska se hallitsi Itämeren ja Mustanmeren välisiä kauppareittejä.^[2] Kiovan valtaan ei pystytty alistamaan Dneprin alajuoksun aroja, joilla paimentolaisheimot vaelsivat, mutta jokireittien viholliset petsenegit pystyttiin torjumaan.^[16] Olegia seurasi vallassa Rurikin poika Igor. Tämä kukisti drevljaanien kapinan ja vakiinnutti Dneprin ja Tonavan suistojen välisen alueen valtansa alle.^[16] Hänen merkittävin sotaretkensä oli hyökkäys Bysanttiin vuonna 941. Hyökkäys epäonnistui koska Igorin joukoilla ei ollut keinoa murtaa Konstantinopolin puolustusta, ja niin tehtiinkin rauhansopimus ja solmittiin kauppasuhteet vuonna 945.^[16][17]

Venäjällä valtaa pitäneet varjagit alkoivat slaavilaistua hyvin nopeasti. He eivät pyrkineet valtiomallisen hallinnon rakentamiseen, vaan he pikemminkin olivat slaavilaisia hallitseva ruhtinasluokka, joka alkoi sulautua slaavilaiseen yhteiskuntaan. Igor antoi pojalleen slaavilaisen nimen Svjatoslav.^[17] Drevljaanit surmasivat Igorin veronkantoretkellä ja hänen leskensä Olga hallitsi ruhtinaana kunnes Svjatoslavista tuli täysi-ikäinen.^[16][17] Kristinusko levisi Venäjälle Bysantin kanssa avautuneen kauppareitin myötä. Olga suosi kristinuskon leviämistä, sillä se tuki olojen rauhoittumista ja siitä oli hyötyä suhteiden muodostamiseksi Bysanttiin.^[16][17]

Svjatoslav taas vastusti kristinuskoa ja hän oli kiinnostuneempi sotaretkistä ryöstösaaliiden toivossa. Hän kukisti Kasaarien kaanikunnan ja sen pääkaupunki Itil ja Sarkel Donin varrella hävitettiin. Hävityksen myötä kasaarien valtio luhistui kokonaan.^[18] Svjatoslav liittoutui Bysantin keisari Nikeforos Fokasin kanssa voimistunutta Bulgarian valtakuntaa vastaan. Kun Bysantissa tapahtui keisarinvaihdos, Svjatoslavin ryöstöretki jatkui Bysantin puolelle, kunnes uusi keisari Johannes I Tzimiskes pakotti Svjatoslavin joukot perääntymään. Paluumatkalla Kiovaan petsenegit hyökkäsivät ja surmasivat ruhtinaan.^[16][17]

Svjatoslav oli jakanut valtakuntansa kolmen poikansa kesken. Vanhin Jaropolk sai pitää Kiovan ja Etelä-Venäjän, Oleg sai drevljaanien alueen ja nuorin Vladimir sai Novgorodin hallinnan. Tämä jako johti myöhemmin hajaannuksen aikaan. Jaropolkin ja Olegin keskinäiset välienselvittelyt johtivat Olegin surmaan. Vladimir pakeni Ruotsiin hankkimaan omaa viikinki(varjagi)armeijaa, jonka turvin hän palasi ja sai Novgorodin hallintaansa ja jatkoi sotaretkeään Kiovaan, missä hän murhautti Jaropolkin ja otti Kiovan haltuunsa.^[18]

Vladimirin valtakauden merkittävä tapahtuma oli Venäjän kääntyminen kristinuskoon. Bysantin keisari Basileios II kääntyi Vladimirin puoleen kapinan kukistamiseksi ja lupasi tälle palkkioksi sisarensa prinsessa Anna Porfyrogeneitan puolisoksi, mikäli Vladimir kääntyy kristinuskoon. Nestorin kronikan mukaan Vladimir lähetti edustajansa tutustumaan sekä lännen katoliseen, että idän ortodoksiseen kirkkoon ja juutalaisuuteen, ja valitsi sitten näistä parhaan uskonnon.^[19] Tarina on suurelta osin legendaa,^[19] mutta Vladimir katsoi, että Bysantin uskon ortodoksisuuden omaksuminen ja liittolaisuus Bysantin kanssa toisi hänelle arvokkaimmat edut.^[20]

 

Kiovan valta oli huipussaan 1000-luvun alkupuoliskolla Vladimirin ja hänen poikansa Jaroslavin hallintokausina.^[21][2] Vladimirilla oli paljon perillisiä useiden vaimojen ja jalkavaimojen kanssa, ja perinteen mukaisesti Kiovan ruhtinaan aseman peri vanhin poika Svjatopolk. Veljesten kesken syntyi valtataistelu, jonka seurauksena Novgorodia hallinnut Jaroslav murhautti Svjatopolkin ja nousi Kiovan hallitsijaksi. Jaroslav I Viisas osoittautui kyvykkääksi hallitsijaksi, hän onnistui yhdistämään hajoamassa olevan maan ja rauhoittamaan tilanteen. Kauaskantoisimpia saavutuksia hänen kaudellaan oli kirjoitetun lain ja oikeuden russkaja pravdan, järjestäminen.^[22]

Jaroslavin aikana Kiovan Rus pyrki laajentumaan länteen ja etelään. Lännessä Kiovan valta laajeni Puolan kustannuksella ja nykyisen Viron alueelle perustettiin Jurjevin, eli Tarton kaupunki vuonna 1030. Etelässä tehtiin viimeinen sotaretki Bysanttiin vuonna 1043. Valtaansa hän vahvisti myös naimakauppojen avulla keski- ja pohjoiseurooppalaisten hallitsijoiden kanssa.^[22]

Jaroslav I Viisas kuoli vuonna 1054, minkä jälkeen Kiovan valta alkoi rappeutua sisäisen hajaannuksen vuoksi. Jaroslav jakoi valtakunnan jälkeläistensä kesken, mikä lisäsi hajanaisuutta ja heikensi valtakunnan voimaa. Vanhin poika Izjaslav I peri Kiovan ja Novgorodin hallinnan. Tämä joutui valtakaudellaan torjumaan Aasiasta tulleen kumaanien paimentolaiskansan ryöstöretkiä. Koettuaan tappion kumaaneja vastaan vuonna 1068, Kiovan asukkaat nousivat Izjaslav I:tä vastaan ja syrjäyttivät hänet. Izjaslav I palasi valtaan Puolan avulla, mutta hänet surmattiin suvun keskinäisen valtataistelun vuoksi. Izjaslav I:n kuoltua Kiovan Rus ajautui veljessotiin, kumaanit jatkoivat ryöstelyään, ja veljessotien aikana myös puolalaiset tekivät Kiovaan ryöstöretken vuonna 1096.^[23]

Tilanne rauhoittui vasta kun vuosina 1113–1125 hallinnut ruhtinas Vladimir Monomah sai haltuunsa Venäjän pohjoisosat ja kykeni kukistamaan kumaanit. Hänen poikansa Mstislav I Suuren kuoltua vuonna 1132 ajauduttiin jälleen suvun valtataisteluun ja Kiovan voimat alkoivat ehtyä.^[23][24] Kumaanit jatkoivat hyökkäyksiään ja vuonna 1160 yksinomaan Smolenskista ryöstettiin 10 000 orjaa. Kiovan väestö alkoi vähitellen paeta pohjoiseen, kun viholliset miehittivät Dneprin suistoa.^[24] Kiovan Rus alkoi hajota useaan eri hallintokeskukseen sisäisten valtataistelujen ja ulkoisten uhkien vuoksi. Novgorodissa asukkaat karkottivat ruhtinaansa, perustivat oman Novgorodin valtionsa, ja ilmoittivat tästä lähtien valitsevansa hallitsijansa itse vetše-kokouksissa.^[23]

Kiovan asema valtakunnan keskuksena siirtyi Suzdaliin, kun Vladimir-Suzdalin ruhtinas Andrei valloitti Kiovan ja asetti sen johtoon nuoremman veljensä, ja jatkoi itse hallintaa Suzdalista käsin.^[23][2] Kiovan Rus lakkasi olemasta ja entisen valtakunnan pohjoisilla alueilla Vladimir-Suzdalista ja Novgorodista alkoi muodostua uuden Venäjän ydinalueita.^[23] Kiovan Rusin seuraajavaltioista merkittäviksi ruhtinaskunniksi nousivat myös Galitsian ja Volynian ruhtinaskunta ja Polotskin ruhtinaskunta lännessä, Tšernihiv etelässä, ja Tverin Moskovan ruhtinaskunnat idässä.^[25]

Novgorodiin muodostui varsin demokraattinen hallintomuoto, jossa vetše-kokouksiin saivat ottaa osaa kaikki vapaat miehet. Novgorodilla oli useita alakaupunkeja, joista Pihkova oli merkittävin. Sillä oli keskeinen sijainti Baltian kauppareiteillä, ja se vaurastui merkittävästi kaupankäynnin ansiosta.^[25] Novgorod pyrki laajentamaan vaikutusvaltaansa pohjoiseen, missä se joutui kilpailemaan alueista Ruotsin kanssa. Nykyisen Viron alueella Novgorod joutui kilpailemaan alueista Saksalaisen ritarikunnan kanssa.

Ruotsi yritti valloittaa Nevajoen suun vuonna 1240, mutta Novgorodin ruhtinas Aleksanteri Nevski torjui hyökkäyksen inkeriläisten ja karjalaisten tuella. Myöhemmin hän torjui myös Saksalaisen ritarikunnan hyökkäyksen Peipsijärven jäällä. Valtakuntien rajaseutuna Karjala joutui vähitellen Novgorodin vallan alle ja se vahvisti otettaan alueesta asettamalla Korelaan (Käkisalmeen) maaherransa. Ruotsi yritti saada valta-asemaa alueella perustamalla Viipurin linnan vuonna 1293, ja vuonna 1300 ruotsalaiset yrittivät valloittaa Nevan suun uudelleen. Karjala kärsi pahasti Ruotsin ja Novgorodin välisistä taisteluista, kunnes vuonna 1323 Karjala jaettiin Pähkinäsaaren rauhassa valtakuntien kesken.^[26]

Novgorodin itäpuolella valtakunta joutui kilpailemaan Vladimir-Suzdalin kanssa. Suzdalin ruhtinas Andrei I yritti valloittaa Novgorodin vuonna 1169, mutta hyökkäys torjuttiin.^[26] Lounaassa Galitsian ja Volynian ruhtinaskunta muodosti kehittyneet kauppasuhteet Puolan, Unkarin ja Liettuan suuntiin.^[2] Merkittäväksi kilpailijaksi Novgorodille alkoi kasvaa itäinen Moskova. Suzdalin ruhtinas Juri Dolgoruki liitti Moskovan hallitsemiinsa alueisiin ja rakennutti sinne linnakkeen eli Kremlin vuonna 1147. Lännessä venäläisiä ruhtinaskuntia uhkasi Liettuan suuriruhtinaskunta, jonka ruhtinas Mindaugas oli 1200-luvun puolivälissä yhdistänyt voimakkaaksi suurvallaksi.^[26] Vaarallisin uhka tuli kuitenkin idästä; Tšingis-kaani oli 1200-luvun lopulla yhdistänyt Mongolivaltakunnan tehokkaaksi sotajoukoksi.^[26]

Mongolit hyökkäsivät Venäjälle vuodesta 1223 lähtien hävittäen laajoja alueita.^[26] Mongolit hyötyivät venäläisten ruhtinaskuntien hajanaisuudesta, sillä entisen Kiovan Rusin seuraajavaltiot olivat hajanaisia, eikä yhteistä mongolivastaista rintamaa syntynyt. Mongolit olivat myös paljon voimakkaampi uhka, kuin mitä Euroopassa oli koskaan nähty.^[27]

Tšingis-kaanin kuoltua hänen poikansa Batu-kaani jatkoi hyökkäystä Venäjälle vuonna 1237.^[26] Mongolit tuhosivat keskisellä Venäjällä sijainneen Volgan Bulgarian, surmaten kymmeniä tuhansia bolgaareja.^[27] Tämän jälkeen he jatkoivat valloituksiaan länteen, tuhoten Vladimir–Suzdalin kaupungit, sekä Tšernihivin ja Kiovan, joka tuhottiin maan tasalle vuonna 1240.^[26] Mongolit perustivat vuonna 1242 pääkaupunkinsa Saraihin, mistä käsin Kultaisen ordan mongolivaltio ryhtyi hallitsemaan Venäjää ja keräämään ruhtinaskunnilta vuosittaiset pakkoverot.^[28][29]

Mongolivallan vaikutus Venäjän kehitykseen oli hyvin haitallinen. Mongolivallan aikana Venäjän yhteydet Eurooppaan ja Bysanttiin katkesivat. Kaupunkeja tuhoutui ja kulttuurinen ja valtiollinen kehitys pysähtyi.^[28][29][2] Mongolivallan vaikutus Kiovan Rusin seuraajavaltioihin oli epätasainen. Novgorod tunnusti Kultaisen ordan ylivallan, mutta alueella voitiin edelleen käydä kauppaa Itämeren suuntaan.^[29][2] On arvioitu, että Venäjä oli 1000-luvulla täysin samalla tasolla Länsi-Euroopan kanssa, mutta 1400-luvulla se oli jäänyt kauas jälkeen.^[29] On myös esitetty, että Venäjä oli ennen mongolivalloituksia niin hajanainen, että mongolit vain nopeuttivat jo alkanutta pirstoutumista.^[2] Historioitsijat ovat kuitenkin laajalti tunnustaneet sen näkökulman, että mongolivallan aika vahvisti venäläisten yhtenäisyyttä.^[28][29]

Pääartikkeli: Moskovan ruhtinaskunta

Mongolien hyökätessä Venäjälle, sijaitsi Moskovan pieni kauppapaikka vielä syrjässä metsäisellä alueella.^[3] Sen etuna oli jokien muodostama verkosto, minkä kautta alueelta oli yhteys Itämerelle ja Kaspianmerelle.^[3][4] Alue tarjosi turvapaikan muualta paenneille venäläisille, ja sen koko kaksinkertaistui.^[4] 1200-luvun puolivälissä Moskovan luoteispuolelle syntyi Tverin ruhtinaskunta, joka vahvistui siinä määrin, että se pyrki yhdistämään koko Venäjän Tverin alaisuudessa.^[26]

Moskovan varhaisvaiheita hallitsi kamppailu Tverin kanssa, mutta Moskovan kuuliaisuus Kultaisen ordan ylivaltaa kohtaan toi mongolien tuen Moskovalle, ja ruhtinas Iivana Kalita sai luvan Tverin kukistamiseen. Palkkioksi mongolit myönsivät hänelle koko Venäjänmaan suuriruhtinaan arvonimen ja oikeuden kerätä alueelta veroja Kultaisen ordan puolesta.^[4] Iivana Kalitan kuoltua muut venäläiset ruhtinaat eivät enää tunnustaneet Moskovan suuriruhtinasta. Liettuan kanssa liittoutunut Tver yritti tuloksetta kukistaa Moskovan, mutta Moskovan ruhtinas Dmitri Donskoi onnistui torjumaan hyökkäyksen ja alistamaan Tverin jälleen Moskovan valtaan.^[4][30]

Kultaisen ordan voima alkoi heikentyä 1300-luvulla sisäisten valtataistelujen vuoksi siinä määrin, että Dmitri Donskoi lopetti vuonna 1371 verojen maksun mongoleille. Tämä sai Mamai-kaanin ryhtymään sotatoimiin Moskovaa vastaan, mutta Dmitri Donskoi liittoutui useimpien venäläisruhtinaiden kanssa mongoleja vastaan. Vuonna 1378 käydyssä Vožajoen taistelussa venäläiset torjuivat mongolien hyökkäyksen. Kultainen orda liittoutui Liettuan kanssa, mutta venäläiset katkaisivat yhteydet Liettuan ja Kultaisen ordan välillä ja Donjoen varrella vuonna 1380 käydyssä Kulikovon taistelussa Dmitri Donskoin joukot löivät kaanin armeijan.^[30] Sotamenestys on tehnyt Dmitri Donskoista myyttisen hahmon, vaikka voitto mongoleista jäi lyhytaikaiseksi.^[31] Kenraali Mamain seuraaja Toktamyš-kaani lähti rankaisuretkelle vuonna 1382, hyökkäsi Moskovaan ja pakkoverojen maksu palautettiin.^[30]

Moskova joutui maksamaan mongoleille pakkoveroja vielä sata vuotta, mutta mongolivalta Venäjällä oli jo heikentymässä. Kultaisen ordan valtaa heikensi erityisesti Timur Lenk armeijoineen vuonna 1395.^[31] Dmitrin seuraaja Vasili I yritti hänkin irtautua mongolien otteesta ja kieltäytyi veronmaksusta, mutta joutui alistumaan ordan joukkojen hyökätessä Moskovaan vuonna 1408.^[30] Vasili I:n ja hänen seuraajansa Vasili II:n aikana Moskovan valta kuitenkin vahvistui. Diplomatian keinoin ja myös pakkoliitoksin Moskovan valta laajeni muiden venäläisten ruhtinaskuntien kustannuksella. Viimeisimpänä Moskovan valtaa vastustettiin Novgorodissa, jonka joukot kärsivät vuonna 1470 Šelonin taistelussa ratkaisevan tappion Moskovalle. Rauhansopimuksessa Novgorod joutui tunnustamaan Moskovan ylivallan.^[30][32] 1400-luvun aikana suuri osa Venäjää oli alistettu Moskovan johtoon, mutta sen voimavarat eivät riittäneet vielä lopulliseen irtautumiseen Kultaisen ordan ylivallasta.^[32]

Iivana III:n pitkällä valtakaudella vuosina 1462–1505 Moskovan valtio otti ratkaisevan askeleen vallan lujittamisessa.^[33] Hänen aikanaan Moskova saavutti täyden suvereniteetin etnisesti venäläisillä alueilla.^[3] Merkittävintä kuitenkin oli, että Iivana III päätti muodollisestikin Moskovan vasallisuhteen Kultaiseen ordaan vuonna 1480.^[33] Kultainen orda hajosi 1500-luvulle tultaessa useaan pienempään kaanikuntaan. Lopullisesti entisen suurvallan tuhosi Krimin kaanikunta vuonna 1502.^[34] Krimin tataarit muodostuivat uhaksi myös Moskovalle, jonne he tekivät ryöstöretkiä.^[35]

Moskovassa alkoi saada 1500-luvulla jalansijaa käsitys Moskovasta kolmantena Roomana, sillä katsottiin, että Moskovassa oli ainoana säilynyt puhdasoppinen ortodoksisuus.^[35] Tämä ajattelutapa voimistui, kun näytti ilmeiseltä, että Konstantinopoli tulee jäämään pysyvästi Osmanien valtakunnan haltuun.^[36] Tähän liittyy myös tsaari-tittelin käyttöönotto, jota nimeä Venäjällä oli käytetty Bysantin keisarista. Iivana III otti ensimmäisenä venäläisenä hallitsijana tämän arvonimen käyttöön ja tapaa jatkoi hänen seuraajansa Vasili III.^[35] Tähän katsantokantaan liittyen Moskovan hallitsijat katsoivat, että he olivat oikeutettuja hallitsemaan Liettuan haltuun joutuneita alueita Länsi-Venäjällä. Länsi-Venäjän alue oli ortodoksinen, kun taas Liettua oli roomalaiskatolinen, minkä vuoksi venäläisväestö alkoi vierastaa liettualaista hallintoa.^[35][33] Moskovan ja Liettuan välillä käytiin useita sotia Länsi-Venäjän hallinnasta 1400-luvun lopulla ja 1500-luvulla. Moskovan laajentumispyrkimykset saivat Liettuan liittoutumaan Puolan kanssa, mikä lopulta johti Puola-Liettuan kaksoisvaltakunnan muodostumiseen.^[35]

Käsitys Moskovasta Itä-Rooman perillisenä ja puhdasoppisen ortodoksisuuden keskuksena vakiintui, kun Iivana IV kruunattiin tsaariksi vuonna 1547 ja ortodoksinen kirkko tunnusti hänet keisariksi.^[36][3] Iivana nousi valtaan vain kolmivuotiaana isänsä Vasili III:n kuoltua vuonna 1533. Iivanan ollessa alaikäinen, vaikutusvaltaansa hovissa kasvattivat aatelissukuiset pajarit. Todellisen vallan Iivana sai käsiinsä vuonna 1547.^[37][3] Iivanan on jälkikäteen arvioitu olleen vakavasti mielenvikainen, mutta tämä on myös suhteutettava aikakauteen.^[38] Hänen valtakaudellaan tsaarin itsevaltius saavutti huippukautensa, mutta aika oli täynnä äärimmäistä väkivaltaa, minkä vuoksi hänet on opittu tuntemaan nimellä Iivana Julma.^[3]

Iivanan aikana muodostettiin tuliasein varustetut jalkaväkiosastot eli streltsit, joiden myötä Moskova saavutti sotamenestystä idän kaanikuntia vastaan. Kazanin kaanikuntaa vastaan suunnattiin sotaretki vuonna 1552 ja tataarien pääkaupunki Kazan vallattiin pitkän piirityksen jälkeen. Kazanin kukistumisen jälkeen Moskovan valtaa laajennettiin Volgajoen alajuoksulle, missä sijainnut Astrahanin kaanikunta kukistettiin vuonna 1556.^[37] Volgan varrella sijainneiden kaanikuntien valloituksen jälkeen Moskovassa suunniteltiin jo seuraavana vuorossa olevaa Krimin kaanikunnan valloitusta, mutta tälle tielle Iivana ei lähtenyt, vaan suuntasi katseensa Baltiaan.^[37][39]

Moskovan vallan laajentumisessa itään oli merkittävässä asemassa Stroganovin kauppiassuku. He saivat vuonna 1558 tsaarilta hallittavakseen laajoja maa-alueita Uralin länsirinteiltä, vastineeksi siitä että he ylläpitivät vuorisuolakaivoksia, viljelivät maata ja ylläpitivät pientä armeijaa. Armeijaksi värvättiin kasakoita, joita johti Jermak Timofejevitš.^[40][41] Tämän johdolla tehtiin sotaretki itään Siperian tataarien hallitsemaa Siperian kaanikuntaa vastaan. Tsaari lähetti Jermakin armeijan tueksi omat joukkonsa ja Siperian pääkaupunki Sibir vallattiin.^[41] Moskovan vallan levittäytyminen itään muodostui merkittäväksi maan tulevaisuuden kannalta. Ensimmäisiä uusille alueille levittäytyneitä venäläisiä olivat turkisten metsästäjät. Heidän etenemistään helpotti Siperian suurten jokien Obin, Jenisein ja Lenan itä-länsi -suuntaiset sivujoet.^[40]

Siperian valloitus edisti Venäjän kaupan kasvua Eurooppaan. Siperian turkisten lisäksi vientituotteita olivat pellava, hamppu, tali ja vaha. Venäjälle kauppa oli selvästi ylijäämäistä. Kauppasuhteet solmittiin myös Englantiin, kun englantilainen kapteeni Richard Chancellor purjehti Vienanmerellä etsien koillisväylää Kiinaan, mutta päätyikin Vienanjoen suulle, ja jatkoi jokireittejä pitkin Moskovaan. Harharetken tuloksena solmittiin kauppasuhteet Englannin kuningatar Elisabet I:n ja tsaarin välille.^[40]

Laajentuminen luoteeseen Itämeren rannikolle osoittautui paljon vaikeammaksi. Vuonna 1558 alkoi Liivinmaan sota, kun Iivanan armeija valtasi Narvaan ja yritti alistaa valtansa alle koko Baltian, mikä vei Venäjän 25 vuotta kestäneeseen sotaan Puola-Liettuaa, Ruotsia ja Tanskaa vastaan.^[3][42] Baltia oli sisäisesti hajanaista aluetta, mutta sen kaupallinen merkitys Eurooppaan suuntautuvassa kaupassa oli kasvanut 1500-luvulla.^[42] Satunnaisesta menestyksestä huolimatta Iivanan armeija ei onnistunut valloittamaan Baltiaa, sen eri osien haettua turvaa muilta Itämeren rannikkovaltioilta.^[3][42] Käänne sodassa tapahtui 1570-luvulla, kun Ruotsin armeijan johtoon nimettiin Pontus de la Gardie ja Puolan kuninkaaksi valittiin Stefan Batory. Näiden johdolla Ruotsi ja Puola karkottivat tsaarin armeijan Baltiasta ja lisäksi krimin tataarit uhkasivat jälleen Moskovaa, mikä sitoi venäläisjoukkoja muualle. Ruotsin joukot etenivät Inkerinmaalle ja valloittivat Narvan takaisin venäläisiltä vuonna 1581.

Puolan ja Venäjän välillä solmittiin Jam-Zapolskin rauha vuonna 1582. Ruotsin ja Venäjän välillä solmittiin välirauha, mutta maiden välillä jatkui edelleen pitkä viha venäläisjoukkojen hyökättyä hävittämään Pohjois-Pohjanmaan suomalaista uudisasutusta, sillä he katsoivat Pähkinäsaaren rauhan mukaan alueen kuuluvan itselleen. Vastatoimina suomalaiset hyökkäsivät vuonna 1589 Pekka Vesaisen johdolla Vienanmeren rannalla sijainneeseen Kantalahteen. Pitkä viha päättyi Ruotsin ja Venäjän väliseen Täyssinän rauhaan vuonna 1595. Sen mukaan maiden välinen rajalinjan sovittiin kulkevan Jäämereltä Suomenlahdelle. Suomenlahden eteläpuolella Narva säilyi ruotsalaisten hallinnassa, kun maiden väliseksi rajaksi muodostui Narvajoki.^[42]

Iivana Julman aikana saavutettiin sotamenestystä, mutta tämä ei tehnyt hänestä pajarineuvoston silmissä suosittua hallitsijaa. Iivanan kaudella koettiin Moskovan valtion ajan synkkä, opritšninaksi kutsuttu jakso. Opritšninat olivat Iivanan perustamia erikoistuomioistuimia, jotka langettivat mielivaltaisia kuolemantuomioita kaikille, jotka katsottiin hallinnon vastustajiksi.^[43] Väkivallan kohteeksi joutuivat erityisesti pajarit. Iivanan hirmuvallan aikana tuhottiin ikään kuin vihollisina omiakin kaupunkeja, kun opritšnikit hävittivät Pihkovaa ja Novgorodia 1570.^[43][44] Iivanan hirmuvalta merkitsi valtakunnan keskusosien rappeutumista, mutta siitä kärsivät myös reuna-alueet.^[44] Myös menestys sotatoimissa kääntyi Liivinmaan tappioiden myötä.^[45] Iivana IV kuoli vuonna 1584.^[44]

Iivanan jälkeen valtaan nousi hänen poikansa Fjodor. Tämä oli valtaan noustessaan alaikäinen, ja todellista valtaa käytti uuden tsaarin lanko Boris Godunov. Tämä oli edennyt korkeaan asemaan opritšninan aikana, eikä hän näin ollen ollut pajarien suosiossa. Godunovin nousu maan tosiasialliseksi johtajaksi sai pajarit ryhtymään toistuviin salaliittoihin ja kapinoihin Godunovia vastaan. Aikakautta kutsutaan Venäjän historiassa sekasorron ajaksi.^[46][47]

Fjodorin hallintokauden merkittävin tapahtuma oli Moskovan julistaminen patriarkaatiksi, mikä johti Venäjän ortodoksisen kirkon itsenäiseen kehitykseen.^[3] Tämä oli seurausta siitä, että Konstantinopolissa sijainnut viimeinen merkittävä patriarkanistuin jäi islamin valtapiiriin.^[46] Fjodor kuoli ilman elossa olevaa perillistä vuonna 1598. Zemski sobor-neuvosto, joka koostui pajareista, papiston edustajista ja maallikkojäsenistä, kutsuttiin koolle valitsemaan uutta hallitsijaa. Kokouksessa Moskovan patriarkka Job, joka sai kiittää asemastaan Godunovia, sai zemski soborin valitsemaan Godunovin virallisesti tsaariksi.^[3][46]

Boris Godunov oli Iivana Julmaa taitavampi diplomaatti ulkomaanpolitiikassa. Hän pyrki lähentymään ulkomaisia hallituksia, ja hänen aikanaan kauppa voimistui ja valtion talous koheni. Hän ymmärsi myös maanviljelyn tärkeyden ja talonpojat pakotettiin pakkolaein pysymään aloillaan. Muutto-oikeuden rajoittaminen ja talonpojilta vaaditut pakkotyösuoritukset herättivät talonpojissa tyytymättömyyttä ja monet karkasivat Uralin taakse.^[46][47]

Vuosina 1601–1603 koettiin kolme perättäistä katovuotta, jotka aiheuttivat maassa nälänhätää.^[3][46] Nälänhädän ja sitä seuranneen tyytymättömyyden aikana kuvioihin tuli mukaan Puolan ja pajariston tukema Vale-Dmitri, joka väitti olevansa Iivana Julman vuonna 1591 kuollut poika. Hän sai kerättyä tuekseen pienen puolalaisista, talonpojista ja kasakoista koostuneen armeijan, mutta hänen taistelunsa eivät tuoneet asiaan ratkaisua, sillä Boris Godunov kuoli yllättäen vuonna 1605.^[3][48] Pajarit päättivät väliaikaisesti alistua Vale-Dmitrin valtaan, jotta koko Godunovien suvusta päästäisiin eroon. Uusi hallitsija ei täyttänyt kenenkään kannattajansa toiveita. Hänen tärkein tukensa tuli Puolasta, mutta Vale-Dmitri ei tehnyt mitään käännyttääkseen venäläisiä roomalaiskatolisuuteen.^[48] Venäjällä jatkui edelleen Puolan ja Ruotsin suunnalta tullut ulkoinen paine, ja sisäistä levottomutta aiheuttivat pajarien sisäiset valtataistelut ja kansan tyytymättömyys.^[3] Pajarit yllyttivät väestön kapinaan, jossa Vale-Dmitri sai surmansa vuonna 1606. Uudeksi tsaariksi julistettiin pajareihin kuulunut Vasili Šuiski.^[3][48]

Kaikki pajarit eivät hyväksyneet Šuiskia hallitsijaksi ja kapinointi jatkui nyt toisen Vale-Dmitrin johtamana, mutta kapina kukistettiin. Suuremman uhan Vasili Šuiskille muodostivat puolalaiset, joiden vaikutusvalta alkoi levitä Venäjälle.^[48] Šuiski liittoutui Ruotsin Kaarle IX:n kanssa ja tämä tarjosi apua korvausta vastaan. Šuiski ja Kaarle IX laativat vuonna 1609 Viipurin sopimuksen, jonka mukaan Ruotsi saisi Käkisalmen läänin korvaukseksi 5 000 miehen sotajoukon avusta. Ruotsin apujoukko, joka muodostui pääasiassa Jakob De la Gardien johtamista suomalaisista sotilaista, marssi Moskovaan vuonna 1610.^[48][49] Puolan kuningas Sigismund III lähetti vastineeksi oman sotajoukkonsa Venäjälle. Puolalaiset valtasivat Smolenskin^[49] ja kukistivat De la Gardien johtamat joukot. De la Gardien sotaretki päättyi vetäytymiseen kohti Suomea.^[48] Osa pajareista oli puolalaisten puolella, ja heidän tuellaan Vasili Šuiski syrjäytettiin vallasta ja tsaariksi nostettiin Sigismundin poika Vladislav IV Vaasa.^[49]

Tapahtumien käänteiden johdosta oli selvää, ettei Käkisalmen lääniä vapaaehtoisesti enää luovutettaisi Ruotsille, minkä vuoksi Ruotsi ryhtyi valloittamaan sille luvattua aluetta sotatoimin ja Inkerin sota sai alkunsa. Ruotsi valloitti Käkisalmen vuonna 1611, ja Jakob De la Gardien joukot miehittivät myös Novgorodin ja Ruotsissa alettiin suunnitella, että alueesta muodostetaan oma valtio, jonka johtoon asetetaan Ruotsin hovin jäsen. Ruotsalaiset onnistuivat hyödyntämään Moskovan sekavaa tilannetta, sillä Sigismund halusi liittää Moskovan valtakunnan Puolaan.^[48] Tätä pyrkimystä vastustettiin ortodoksisen kirkon johdolla ja tukea he saivat kaikista yhteiskuntaluokista. Sekasorron ajan lopetti vuonna 1613 kokoontunut Zemski sobor. Neuvosto päätti syrjäyttää Vladislavin tsaarin paikalta ja nimittää hänen paikalleen Romanov-sukuun kuuluneen nuoren Mikael Romanovin.^[50]

Sekasorron ajan jälkeen Moskovan valtakunnalle oli ensiarvoisen tärkeää lopettaa ulkovaltojen puuttuminen maan asioihin. Sota Ruotsia ja Puolaa vastaan jatkui edelleen.^[50][51] Vuonna 1617 Ruotsin kanssa solmittiin Stolbovan rauha, jossa Venäjä joutui luopumaan enemmästä kuin se Viipurin sopimuksessa oli sitoutunut. Ruotsille luovutettiin Käkisalmen läänin lisäksi Suomenlahden rannikon läänit, jolloin Venäjä joutui eristyksiin koko Itämerestä.^[50] Puola taas ei suostunut luopumaan vaatimuksestaan Venäjän tsaarin kruunuun. Puola yritti valloittaa Moskovan vuonna 1618, mutta yritys epäonnistui. Aseleposopimuksessa 1618 maat solmivat neljäntoista ja puolen vuoden aselevon, jonka mukaan Smolenskin ja Severskin alueiden kaupungit jäivät Puolan haltuun.^[50] Sigismudin kuoleman jälkeen maat solmivat vuonna 1634 ikuisen rauhan, joka vahvisti, että Puola sai pitää valtaamansa alueet, ja Vladislav lakkasi tavoittelemasta tsaarin kruunua.^[52]

Ensimmäiset Romanov-dynastian hallitsijat eivät olleet voimakkaita hallitsijoita, eikä heitä nostanut valtaan suvun ylivertaisuus muihin merkittäviin sukuihin verrattuna. Kyseessä oli ennemminkin kompromissiratkaisu, joka oli harvalle täysin epämieluinen, ja nuoren tsaarin uskottiin olevan muiden ohjailtavissa.^[3][53]

Nuorten tsaarien sarja jatkui myös Mikael I Romanovin jälkeen, kun sekä hänen seuraajansa Aleksei I, että tämän seuraaja Fjodor III nousivat valtaan alaikäisinä.^[53] Mikaelin seuraaja Aleksei Mihailovitšin valtakauden alussa vuonna 1645 todellisen vallan sai hänen uskottunsa, pajari Boris Morozov. Tämän harjoittama politiikka aiheutti kansassa tyytymättömyyttä ja Moskovassa syntyi vuonna 1648 suolakapina, mikä sai tsaarin erottamaan Morozovin ja zemski sobor kutsuttiin jälleen koolle. Se laati maalle uuden lakikokoelman joka julkaistiin vuonna 1649.^[53] Se korosti tsaarin asemaa valtakunnan johdossa, maaseudun aatelisille ja kaupunkilaisille myönnettiin etuisuuksia kirkon ja pajarien kustannuksella.^[53] Talonpoikaisväestön asema taas heikkeni tuntuvasti. Maassa oli suurena ongelmana talonpoikien karkaaminen aatelisten mailta pakoon lisääntyviä rasituksia. Uusi laki teki talonpojista käytännössä kruunun työvelvollisia, jotka suorittivat velvollisuutensa aatelisten mailla. Laki teki talonpojista käytännössä maaorjia. Samalla maaorjuuden erot varsinaiseen orjuuteen alkoivat hävitä, ja orjuus varsinaisessa merkityksessään alkoi kadota Venäjällä.^[54][3]

Maaorjuuden laillistuminen ja talonpoikien riiston lisääntyminen aiheutti vastarintaa. Vakavimman selkkauksen aiheuttivat Donin kasakat, joiden suojiin monet talonpojat pakenivat. Kasakoiden johtoon nousi vuonna 1667 Stenka Razin. Tämän joukkoihin liittyi myös streltsejä ja joukot ryöstelivät Persian hallinnassa ollutta Kaspianmeren rannikkoa ja Volgan varren kaupunkeja. Razinin Volgaa pitkin edenneet joukot uhkasivat jopa Moskovaa, mutta tsaarin joukot pystyivät lopulta kukistamaan kapinan vuonna 1671 ja Razin teloitettiin. Tsaarin joukot jatkoivat puhdistuksia ja lähes 100 000 ihmistä sai surmansa.^[55][3]

Ulkopolitiikassaan Moskovan valtakunta pyrki saamaan itselleen takaisin Ruotsille ja Puolalle menettämänsä alueet.^[52] Puolan ja Venäjän välinen ikuinen rauha rikkoutui, kun Puolan valtaa vastustaneet Ukrainan kasakat, ja suuri osa ukrainalaisesta yhteiskunnasta kasakoiden mukana, liittyi tukemaan Venäjää Puolan hallinnon poliittisen, sosiaalisen, uskonnollisen ja etnisen sorron vuoksi.^[3][56] Puolan ja Venäjän välinen sota alkoi vuonna 1654, kun Boris Šeremetevin johtamat venäläisjoukot ja kasakat hyökkäsivät Liettuaan. Tällöin Ruotsi liittyi mukaan sotaan ja Pohjan sota sai alkunsa, sillä kuningas Kaarle X Kustaa halusi torjua Venäjän pääsyn Itämerelle ja päätti valloittaa Venäjän havittelemat alueet ennen sitä. Ruotsi miehitti Puolan vuonna 1655, minkä jälkeen Puola ja Venäjä solmivat välirauhan suunnatakseen voimansa Ruotsia vastaan. Liittouma oli kuitenkin eripurainen ja Puolan ja Venäjän välejä hiersivät Ukrainan tapahtumat. Ruotsin yliote Venäjään nähden säilyi ja maat solmivat Kardisin rauhan vuonna 1661, mikä palautti rajat samoiksi kuin ennen sotaa.^[52] Puolan ja Venäjän välinen sota jatkui vuoteen 1667 saakka solmittuun Andrusovon rauhaan, jossa Venäjä sai Ukrainan itäosat.^[3][52]

Aasian puolella Moskovan vallan laajentuminen saavutettiin vähemmin vaivoin. Venäläisväestö levittäytyi Itä-Siperiaan ja kaukoitään 1600-luvulla. Venäläiset olivat alueella vähemmistönä, pääosaa alueesta asuttivat tunguusit, jotka asuivat laajalla alueella harjoittaen metsästystä ja poronhoitoa. Baikaljärven seutua asuttivat burjaatit ja Lenajoen keskijuoksulla jakuutit. Muita kuin venäläisiä suunnattoman suurella alueella asui yhteensä noin 100 000 ihmistä. Heillä ei ollut käytössään tuliaseita, eikä heillä ollut mahdollisuutta vastustaa venäläisten levittäytymistä itään.

Huomattavimmin venäläisvaltaa vastustivat burjaatit, mutta heidät kukistettiin lyhyessä sodassa. Venäläisten levittäytyminen itään oli huomattavan nopeaa. Viimeisimpänä Venäjään liitettiin 1600-luvun lopussa Kamtšatkan niemimaa. Alkuperäiskansoille langetettiin jasak-vero, joka maksettiin turkikisilla. Myös pieniä teollisuuslaitoksia perustettiin ja alueen maanviljelystä alettiin kehittää. Toisin kuin Euroopan puoleisen Venäjän talonpojat, Siperiassa talonpojat yleensä säilyttivät vapautensa. Venäjän levittäytymisellä itään oli kolonialistisia piirteitä ja sitä voidaan verrata eurooppalaisten siirtomaavaltojen levittäytymiseen Pohjois-Amerikkaan.^[57]

Pääartikkeli: Venäjän keisarikunnan historia

 

Tsaari Fjodor III kuoli 20-vuotiaana vuonna 1682, mikä ajoi valtakunnan perimyskriisiin, sillä tämän lähin seuraaja oli hänen heikkolahjaisena pidetty nuorempi veljensä Iivana. Pajareiden ja patriarkan suosikki uudeksi tsaariksi taas oli Iivanan ja Fjodorin velipuoli Pietari.^[58] Vallanperimyskiista johti siihen, että streltsijoukkojen vaatimuksesta valtaistuimelle nostettiin Pietari ja Iivana yhdessä. Todellinen valta jäi heidän alaikäisyytensä vuoksi kuitenkin heidän sisarensa, sijaishallitsijana toimineen suuriruhtinatar Sofia Aleksejevnan käsiin.^[58][6]

Sofia Aleksejevna oli ensimmäinen Venäjää hallinnut nainen ja hänen epäiltiin suunnittelevan kahden veljensä syrjäyttämistä ja valtaistuimen ottamista virallisestikin haltuunsa. Venäjä ei ollut kuitenkaan vielä valmis hyväksymään keisarinnaa.^[59] Pietarin alaikäisyys päättyi vuonna 1689, mutta Sofia ei ollut halukas luopumaan vallasta. Streltsien tuella Pietarin valtaan nostaminen toteutettiin ja Sofia lähetettiin loppuiäkseen luostariin.^[58][59] Kun Iivana kuoli vuonna 1696, Pietarista tuli yksinvaltias.^[60]

Suuriruhtinatar Sofian sijaishallitsijakaudella oli alkanut sota osmaneja vastaan.^[60] Sota vaikutti siihen, että Pietari ryhtyi kehittämään niitä aloja, joita hän katsoi valtakunnan tarvitsevan. Erityisesti hän panosti laivaston kehittämiseen ja laivanrakennustaitoon. Hän kävi henkilökohtaisesti tutustumassa laivanrakennusalaan Englannissa ja Hollannissa vuonna 1697.^[58][60][6] Osmanivaltakuntaa vastaan käydyssä sodassa oli keskeisenä asiana kiista Asovan hallinnasta ja siten Venäjän pääsystä Mustallemerelle. Pietarin ensimmäinen sotaretki Asovaan epäonnistui vuonna 1695, mutta seuraavana vuonna venäläiset piirittivät osmanien hallitsemaa linnoitusta kolmen kuukauden ajan sekä maalta että mereltä, kunnes linnoitus lopulta antautui. Konstantinopolin rauhassa vuonna 1700 vahvistettiin Venäjän valta Asovanmerellä.^[61]

Pietari Suuren hallituskauden merkittävin tapahtuma oli Suuri Pohjan sota vuosina 1700–1721.^[62] Sota oli pohjimmiltaan Liivinmaalla syttynyt kapina, Ruotsin peruutettua aatelin läänitykset. Ruotsin kuningasta Kaarle XII:tä vastaan suunnattuun liittoon liittyi myös Venäjä, joka liittyi sotaan vuonna 1700 hyökäten Inkerinmaalle.^[5] Seuranneessa Narvan taistelussa 10 000 ruotsalaissotilaan armeija kykeni tykistönsä tukemana kukistamaan Narvaa piirittäneen 32 000 hengen venäläisarmeijan.^[5][62] Pietarin onnistui koota joukkonsa uudelleen Kaarle XII:n joukkojen keskittyessä sotaan Puolassa.^[6][5] Venäläiset onnistuivat saamaan valtaansa Pähkinälinnan vuonna 1702 ja vuonna 1703 vallattiin Nevajoen suulla sijainnut pieni Nevanlinna. Valloitusten myötä Venäjällä oli jälleen yhteys Itämerelle.^[5]

Nevanlinnan valloituksesta tuli merkittävä askel maan historiassa. Pietari alkoi rakennuttaa alueelle Pietarin kaupunkia.^[5] Rakennustyöt maksoivat kymmenien tuhansien ihmisten hengen.^[63] Suuri Pohjan sota jatkui edelleen, ja keväällä 1709 Kaarlen joukot piirittivät strategiselta merkitykseltään vähäistä Pultavan kaupunkia. Kylmä talvi oli verottanut Ruotsin armeijaa siinä määrin, että venäläisillä oli selvä ylivoima. Pultavan taistelu muodostui sodan käännekohdaksi. Kaarle XII pelastautui Turkin alueelle, missä hän yritti koota liittoumaa Venäjää vastaan ja sai aikaan Venäjän ja Turkin välisen sodan.^[5][64]

Pietari I:n joukot miehittivät vuonna 1710 koko Baltian, mutta Turkkia vastaan syttynyt sota hidasti venäläisjoukkojen etenemistä pohjoisessa. Suomi saatiin miehitettyä vuonna 1713. Ruotsi ja Venäjä solmivat vuonna 1721 Uudenkaupungin rauhan, jonka mukaan Ruotsi joutui luovuttamaan Venäjälle sen sata vuotta sitten menettämät Inkerin ja Laatokan Karjalan. Lisäksi Venäjälle luovutettiin Liivinmaa, Viro ja Viipurin seutu. Merkittävin Suuren pohjan sodan voitto Venäjälle oli, että sillä oli jälleen pääsy Itämerelle. Sotamenestyksen myötä Pietari otti itselleen arvonimen keisari, ja Moskovan Venäjästä tuli virallisesti Venäjän keisarikunta.^[5]

Pietari I halusi tehdä Venäjästä eurooppalaisen suurvallan, ja tähän tavoitteeseen päästäkseen hän aloitti maan hallinnon uudistustoimet. Pajariduuma lakkautettiin ja koko pajari-nimitys lakkasi olemasta. Näiden sijasta maahan muodostettiin kollegioita, jotka ryhtyivät hoitamaan omien alojensa asioita. Hallintojärjestelyiden myötä kasvoi koulutettujen virkamiesten tarve, jotka alkoivat syrjäyttää aatelistoa.^[65] Myös maan teollisuutta alettiin kehittää ja erityisesti niitä aloja, jotka palvelivat maan armeijaa. Maan metalliteollisuus ja tekstiiliteollisuus kasvoivat nopeasti. Näitä taas seurasi kaupan nopea kasvu, mitä edisti Venäjän laajentuminen Itämeren rannalle, kun Arkangelin sataman kautta kulkenut kauppareitti voitiin korvata Itämeren satamilla.^[66] Erityisesti sota, mutta myös nopeat uudistukset vaativat valtavasti varoja, mistä seurasi tuntuva veroasteen nousu. Tämä rasitti etenkin talonpoikaisväestöä.^[67] Pietarin uudistuksille löytyi myös vastustajansa, ja selvimmin häntä vastustivat papisto ja aatelisto, joiden vaikutusvalta väheni.^[68]

Pietari Suuri kuoli vuonna 1725. Pietari oli muuttanut kruununperimyssääntöä siten, että keisari sai itse valita seuraajansa. Pietari ei tätä ehtinyt ennen kuolemaansa tehdä, vaan Venäjä jäi ilman hallitsijaa ja tilanne oli altis hovijuonitteluille seuraavien vuosikymmenien aikana.^[6] Pietarin jälkeen hallitsijaksi tuli hänen leskensä Katariina. Tämä ei kuitenkaan hallintotoimiin osallistunut ja valta valui hänen nuoruusvuosiensa mentorille Pietarin ratsuväen komentaja, ruhtinas Aleksandr Menšikoville.^[69] Katariina I kuoli vuonna 1727 ja pian tämän jälkeen hovi karkotti Menšikovin Siperiaan.^[70] Uudeksi keisariksi nimetty Pietari II oli valtaan noustessaan vasta 12-vuotias, mutta hän kuoli isorokkoon ennen täysi-ikäisyyttään.^[69][6]

Katariina I:n ja Pietari II:n lyhytaikaisten hallituskausien jälkeen Iivana V:n tytär Anna Ivanovna nousi valtaistuimelle. Hän sai vallan ylimystön tuella mutta joutui suostumaan moniin myönnytyksiin. Keisarinna Anna kuoli vuonna 1740, minkä jälkeen valtaan nostettiin vasta yksivuotias Iivana VI, joten taas tarvittiin sijaishallitsijaa.^[71] Maan armeijassa ei hyväksytty tätä järjestelyä, ja kaartin tuella Pietari Suuren tytär Jelizaveta Petrovna, joka oli aiemmin syrjäytetty hallitsijan valinnassa, kaappasi vallan ja nousi hallitsijaksi nimellä keisarinna Elisabet vuonna 1741. Elisabet ei hallitsijana ollut kiinnostunut valtion asioista, vaan valtaa käyttivät hänen uskottunsa. Keisarinna Elisabet oli lapseton, mutta hän halusi turvata Pietari Suuren sukulinjan jatkumisen. Ainoa joka täytti nämä kriteerit oli Elisabetin sisaren poika Karl Peter Ulrich, josta tuli Elisabetin kuoltua vuonna 1761 keisari Pietari III.^[69]

Pietari III:lla oli lyhyt ja epäsuosittu valtakausi. Katariina I:n tyttären Anna Petrovnan ja saksalaisen Holstein-Gottorpin herttuan Karl Friedrichin poikana hän oli saanut luterilaisen kasvatuksen ja venäläiset pitivät häntä ulkomaalaisena.^[6] Venäjä oli Pietari III:n edeltäjien aikana liittynyt Itävallan liittolaisena seitsenvuotiseen sotaan ja Preussin vastustajaksi. Preussi oli sodassa pahasti alakynnessä, mutta valtaan päästyään Pietari III lopetti sodan, luopuen samalla kaikista Venäjän valloituksista. Tätä Venäjän asevoimat eivät voineet hyväksyä, ja tyytymättömyys vain kasvoi, kun keisari nimitti johtaviin virkoihin saksalaisia.^[69]

Pietari III:n vastaisen opposition johtohahmoiksi nousivat kaartin upseerit Aleksei ja Grigori Orlov.^[69] Keisarinna Elisabet oli valinnut Pietari III:n puolisoksi Anhalt-Zerbstin ruhtinaan tyttären, joka nimettiin ortodoksiksi käännyttyään venäläisittäin Katariinaksi.^[69] Heidän avioliittonsa ei ollut onnistunut ja Pietari III suosi enemmän rakastajatartaan. Rakkaussuhteen Katariina loi miehensä sijaan kaartinupseeri Grigori Orloviin.^[72] Orlovit lupasivat Katariinalle kaartin tuen, mikäli tämä suostuisi syrjäyttämään Pietari III:n vallasta. Salaliiton seurauksena Pietari III pidätettiin ja hän menehtyi pian hämärissä olosuhteissa. Uudeksi hallitsijaksi nostettiin hänen vaimonsa Katariina II vuonna 1762.^[73][74]

 

Katariina II:n valtakaudella Venäjä laajentui merkittävästi. Osmaneja vastaan käytiin jälleen sota. Vuoden 1774 rauhansopimuksessa Venäjä sai sataman Mustallemerelle, ja Krimin kaanikunta otettiin Venäjän suojelukseen. Katariina liitti Krimin Venäjään vuonna 1783, mitä osmanit eivät hyväksyneet ja maiden välillä alkoi jälleen sota vuonna 1787. Sodan jälkeen somitussa Jassyn rauhassa vuonna 1792 Venäjä laajeni Dnestrille.^[6][75][76] Katariina ei saavuttanut sodassa koko tavoitettaan, mutta osmanit eivät kuitenkaan enää muodostaneet merkittävää vaaraa, vaikka Balkan jäikin heidän alaisuuteensa.^[6]

Katariina II:n kauden ensimmäisen osmaneja vastaan käydyn sodan aikana hän joutui tukahduttamaan kapinoita myös kotimaassa. Venäjän maaorjuudessa eläneet talonpojat eivät olleet tyytyväisiä elinoloihinsa ja aika ajoin nousi pieniä talonpoikaiskapinoita. Vakavin kapina syttyi vuonna 1773, kun Donin kasakka Jemeljan Pugatšev johti hallinnon vastaista talonpoikaiskapinaa. Kapina kukistettiin, mutta se sitoi valtavasti maan armeijan voimavaroja, ja osmanit selviytyivät sodasta suhteellisen vähällä.^[76][77]

Puola pyrki käyttämään Venäjän ja osmanien välistä sotaa hyväkseen irtautuakseen venäläisten ylivallasta. Venäjä vapautui kuitenkin nopeasti sodasta ja ryhtyi voimatoimin palauttamaan tilannetta Puolassa ennalleen. Heikentyneen Puolan alueita havittelivat itselleen myös Preussi ja Itävalta, ja tilanne johti Puolan jakoon sen naapureiden välillä.^[78][6] Uusien alueiden liittäminen johti myös epävakauteen. Katoliset puolalaiset osoittautuivat hankaliksi kansalaisiksi. Venäjä oli karkottanut kaikki juutalaiset vuonna 1742 ja uuden väestön johdosta säädettiin laki, joka määräsi juutalaiset pysymään keisarikunnan länsiosissa. Katariina aloitti venäläistämis- ja yhtenäistämistoimet, joita myös hänen seuraajansa harjoittivat lakkauttamalla Dneprin itäpuolisen Ukrainan, Baltian ja kasakoiden itsenäisyyden.^[6]

Katariina II oli vaikuttunut eurooppalaisten valistusfilosofien aatteista, ja hän katsoi, että myös Venäjällä hallintoa ja lakeja oli uudistettava. Hän antoi kansalle oikeuden valita itse edustajansa, mutta vaalit sujuivat laimeasti. Perustettu valiokunta oli liian suuri ja hajanainen, jotta se olisi kyennyt päätöksentekoon. Lopulta Katariina hajotti valiokunnan.^[79] Katariina II:n aikana Venäjä laajeni merkittävästi, mutta imperiumi kärsi perusongelmista. Sitä hallitsi pieni eurooppalainen eliitti, joka oli vieraantunut tavallisten venäläisten arjesta. Suurin ongelma oli maaorjuus, jonka korjaamiseksi ei tehty mitään edes toistuvien kapinoiden rauhoittamiseksi.^[6][80]

Katariina II kuoli vuonna 1796, ja hänen poikansa Paavali I seurasi häntä valtaistuimelle. Venäjä vastusti Länsi-Euroopassa herännyttä liberalismia, mikä aiheutti sen, että Ranskan vallankumous 1789 kosketti suoraan Venäjää ja maa joutui osaksi Napoleonin sotia. Paavali liittyi Ison-Britannian ja Itävallan rinnalla sotaan Ranskaa vastaan. Vuosina 1798–1799 venäläisjoukot Aleksandr Suvorovin johdolla sotivat menestyksekkäästi Italiassa ja Sveitsissä, mutta Venäjä ajautui kiistaan liittolaisensa Itävallan kanssa valloitettujen maiden hallinnasta. Napoleon käytti tilannetta hyväkseen ja liittoutui nyt Paavalin kanssa. Tämä johti sisäpoliittisiin ongelmiin, ja Paavali salamurhattiin maaliskuussa 1801. Uudeksi hallitsijaksi noussut Aleksanteri I liittoutui uudelleen Itävallan ja Ison-Britannian kanssa Ranskaa vastaan.^[81][82]

Napoleon voitti liittouman Austerlitzin taistelussa vuonna 1805 ja venäläiset vielä uudelleen Friedlandissa vuonna 1807. Aleksanteri joutui taipumaan rauhaan, ja 1807 solmitulla Tilsitin sopimuksella hänestä tuli Napoleonin liittolainen. Pakottaakseen Ruotsin Britannian saartoon, hän valloitti Suomen Suomen sodassa vuonna 1809 ja hyökkäsi vielä vuonna 1812 Turkkia vastaan ja valtasi Bessarabian.^[81][82]

Venäjän ja Ranskan liitto alkoi pian rakoilla. Mannermaasulkemus ei palvellut Venäjän taloudellisia etuja, ja Aleksanteri sanoutui irti siitä vuonna 1810. Kesäkuussa 1812 Napoleonin 600 000 sotilaan Grande Armée hyökkäsi Venäjälle. Joukot marssivat Moskovaan asti, joka miehitettiin, mutta Napoleon ei saavuttanut ratkaisevaa voittoa.^[81][82] Talven tultua ranskalaisjoukot joutuivat perääntymään ja polttivat lähtiessään Moskovan. Tällöin Napoleonin armeijassa oli enää 30 000 miestä.^[82][83]

Liittolaisten tuella Napoleonin joukot kukistettiin kansojen taistelussa vuonna 1813. Liittokunnan joukot marssivat Pariisiin vuonna 1814 ja Napoleon syöstiin vallasta. Voiton jälkeen Aleksanteri sai maineen Euroopan pelastajana, ja hänen osuutensa oli merkittävä Wienin kongressissa vuonna 1815 kun Euroopan rajat piirrettiin uudelleen. Samana vuonna hän perusti Pyhän allianssin Itävallan ja Preussin kanssa, joiden kanssa hän julisti ylläpitävänsä kristillisiä arvoja Euroopassa.^[81][82] Wienin kongressissa Venäjä vahvisti asemaansa läntisillä rajoillaan. Kongressissa perustettiin Venäjän keisarin alainen Puolan kuningaskunta, jolle Aleksanteri myönsi perustuslain. Aleksanterista tehtiin Venäjän itsevaltainen keisari ja vuonna 1809 Venäjän alueisiin liitetyn Suomen suuriruhtinas. Lisäksi Venäjä laajentui Kaukasiassa. Vuonna 1813 Venäjä valloitti Bakun Persialta. Myös Alaska oli jo tiukasti keisarikunnan hallussa.^[81]

Aleksanteri I:n aikana syntyivät ensimmäiset vallankumoukselliset liikkeet. Ranskasta palaavat upseerit toivat mukanaan ideat ihmisoikeuksista, edustuksellisesta hallituksesta ja demokratiasta. Itsevaltaisuuden vastustus ja vaatimukset maaorjuuden ja itsevaltiuden lopettamisesta alkoivat lisääntyä. Kummastus siitä, että Kongressi-Puolalle oli sallittu lakiasäätävä parlamentti, mutta Venäjällä oli itsevaltius ilman perustuslakeja, herätti tyytymättömyyttä. Useat ryhmät olivat valmistautumassa kapinaan, mutta keisari Aleksanteri yllättäen kuoli vuonna 1825.^[81]

Valtaistuimelle nousi hänen nuorin veljensä Nikolai I. Upseeriryhmä, jolla oli komennossaan 3 000 miehen joukot kieltäytyi tunnustamasta uutta hallitsijaa ja vaativat sen sijaan perustuslakia. Dekabristikapinaksi kutsutussa kapinassa dekabristit vaativat Aleksanteri I:n vanhimman veljen suuriruhtinas Konstantin Pavlovitšin ympärille muodostettavaa perustuslaillista monarkiaa. Konstantinin kieltäydyttyä kruunusta armeija murskasi kapinan. Sen johtajat teloitettiin ja loput karkotettiin Siperiaan.^[81]

Nikolai I nousi valtaan sotilaiden tuella ja hän käytti heitä myös hallinnossaan. Näiden tuella hän pyrki pönkittämään valtaansa itsevaltiaana tarpeellisin keinoin.^[84][81] Maahan luotiin santarmisto, joka pyrki estämään vallankumouksellisten liikkeiden synnyn.^[85] Maan hallinnon pääperiaatteiksi otettiin ortodoksisuus, itsevaltius ja kansallismielisyys.^[86][81] Nämä periaatteet tarkoittivat monesti tukahduttamispolitiikkaa muita kuin venäläisiä kansallisuuksia kohtaan.^[81] Puolassa noussut kapina venäläisvaltaa vastaan vuonna 1830–1831 kukistettiin verisesti, Puolan parlamentti hajotettiin ja maasta tehtiin Venäjän maakunta.^[87][81]

Yleisestä ilmapiiristä huolimatta Venäjän kulttuuri nousi kukoistukseen, Aleksandr Puškin, Nikolai Gogol ja Ivan Turgenev toivat Venäjälle kansainvälistä mainetta ja kunniaa. Kansallisuusaatteen myötä filosofit jakaantuivat kahteen koulukuntaan, toiset pitivät Venäjää edelleen takaperoisena ja primitiivisenä, ja pyrkivät edistämään länsimaistumista. Toiset taas keskittyivät slaavilaiseen kulttuuriin ja väheksyivät länsimaisia vaikutteita.^[81]

Nikolain aikakaudella käytiin jälleen sota Turkin osmaneja vastaan vuosina 1828–1829. Sota johti siihen, että Ranska ja Iso-Britannia pelkäsivät Venäjän vallan kasvua Turkin kustannuksella. Maiden väliset jännitteet puhkesivat Krimin sodaksi vuonna 1853.^[85] Nikolai I kuoli ennen sodan päättymistä vuonna 1855. Myöhemmin samana vuonna liittoutuneet valtasivat Sevastopolin. Uuden keisari Aleksanteri II:n johdolla aloitettiin rauhanneuvottelut ja sota päättyi Pariisin rauhaan vuonna 1856.

 

Aleksanteri II noustua valtaan, oli Krimin sotaakin vakavampi ongelma maaorjien tilanne. Talonpoikaiskapinat olivat Krimin sodan aikana lisääntyneet ja Aleksanteri II lakkautti maaorjuuden vuonna 1861.^[88] Täydellinen vapaus ei kuitenkaan vielä toteutunut. Maaorjat eivät enää olleet isäntiensä omaisuutta, mutta heidän oli lunastettava heille luovutettu maa. Tätä he eivät kyenneet tekemään, ja valtio takasi talonpojille lainan, jonka maksuajaksi määritettiin 49 vuotta. Tästä lainasta tuli maaorjuuden sijasta talonpojille suuri rasite.^[89][88]

Näennäisesti aatelisto hyötyi maaorjuuden lakkauttamisesta, mutta aikaa myöten aateli alkoi taantua, sillä se oli elänyt maaorjien päivätyön varassa, eikä ollut omaksunut kapitalistista maataloutta, mitä uusi tilanne siltä nyt vaati.^[89][90] Paikallishallinnon uudelleenjärjestely seurasi maaorjien vapautusta. Maa järjestettiin maakuntiin ja piireihin eli semstvoihin, joiden hallintaan osallistuivat kaikkien yhteiskuntaluokkien edustajat. Semstvot jotka olivat vastuussa kouluista, terveydenhuollosta, teistä, vankiloista ja ruuan jakelusta. Vuonna 1870 perustettiin kaupunkien neuvostot, eli duumat. Hallinto oli usein entisen yläluokan hallussa.^[91]

Aleksanteri II:n aikana Venäjän valta laajeni Keski-Aasiassa Buharan ja Hivan kaanikuntien kustannuksella.^[92] Myös kaukoidässä Venäjän vaikutusvalta laajeni, kun Tyynen valtameren rannikon asutus alkoi päästä vauhtiin Venäjän saadessa Ranskan ja Ison-Britannian vanavedessä Kiinalta myönnytyksiä Toisen oopiumisodan seurauksena.^[92]

Ulkosuhteet Euroopan suurvaltoihin kärsivät, kun Balkanin kriisi johti jälleen sotaan Turkkia vastaan. Venäjä puolusti sodassa turkkilaisvaltaa vastaan kapinoineita Balkanin maita. Venäjä oli sodassa voitokas, mutta Itävalta-Unkari ja Iso-Britannia eivät hyväksyneet Venäjän vaikutusvallan liian voimakasta laajentumista Balkanilla. Sodan päättäneessä Berliinin kongressissa vuonna 1878 Venäjä joutui tyytymään vaikutusvaltansa rajoittamiseen Balkanilla, kun taas Itävalta-Unkarin valta alueella lisääntyi.^[92][91] Itävalta-Unkaria pidettiin Venäjällä petollisena liittolaisena, ja sen mahdollista liittoa yhdistyneen Saksan kanssa pelättiin. Liittolaisen Venäjä sai Ranskasta, kun venäjä kääntyi Ranskan puoleen lainaa saadakseen. Tämä johti suoraan maiden väliseen liittoon.^[93][91]

Aleksanteri II sai surmansa pommi-iskussa vuonna 1881, jonka takana oli Narodnaja volja -järjestö.^[94][95] Valtaan noussut Aleksanteri III tiukensi valtion valvontaa perustamalla salaisen poliisin, Ohranan, joka pyrki urkkimaan kansalaisten ajatuksia ja tukahduttamaan vallankumoukselliset liikkeet.^[91][96] Narodnaja voljan salamurhaajia jahdattiin säälimättä ja heidän johtohenkilönsä teloitettiin.^[97]

Teollistuminen oli Aleksanteri III:n valtakautta leimannut piirre, joskaan ansiot tästä eivät kuuluneet hallitsijalle. Rahaministerit, erityisesti Sergei Witte johtivat maan ajanmukaistamista. Sotia ei käyty, jolloin talous alkoi elpyä. Teollistumiseen tarvittavasta pääomasta suuri osa saatiin Ranskan myöntämistä lainoista.^[98]

Teollinen kasvu oli merkittävää, mutta epävakaata eikä kovin laajaa. Teollistuneimmat alueet olivat Venäjän Euroopan puoleiset keskeiset alueet, kuten Moskova, Pietari, Baltian kaupungit ja Puola.^[91] Maa säilyi maatalousvaltaisena pitkälle 1900-luvulle. Taloudellista kehitystä hidasti nopea väestönkasvu, vuosien 1850 ja 1900 välillä väkiluku kaksinkertaistui.^[99][91] Teollistuminen vaikutti osaltaan vanhojen säätyrajojen murtumiseen. Valtaapitäneet eivät halunneet luopua vaikutusvallastaan tai varallisuudestaan alempisäätyisten vuoksi. Eriarvoisuus nostatti tyytymättömyyttä, joka kasvoi koko 1890-luvun ajan.^[100]

1900-luvun taitteessa alkoi muodostua organisoituja oppositioliikkeitä. Ensimmäiset poliittiset puolueet syntyivät työläisten toimesta, sillä keskiluokka oli poliittisesti arkaa.^[91] 1800-luvun lopulla Venäjälle levisi marxilainen vallankumouksellinen ideologia. Tämän aatteen kannattajat jakaantuivat vuonna 1903 V. I. Leninin johtamiin bolševikkeihin ja Georgi Plehanovin mensevikkeihin. Bolševikkien näkemyksen mukaan oli ryhdyttävä vallankumoukseen teollisuuden proletariaatin ja talonpoikaisväestön voimin. Menševikit kannattivat maltillisempaa linjaa.^[100]

Aleksanteri III:n kuoltua 1894, vallan peri hänen poikansa Nikolai II. Nikolai piti tiukasti kiinni itsevaltiudesta ja keisarinna Aleksandra tuki ja yllytti Nikolain pyrkimystä. 1900-luvun vaihteessa Venäjän laajentumispyrkimykset suuntautuivat Kaukoitään. Kiina oli kärsinyt tappion sodassa Japania vastaan 1894–1895, minkä jälkeen Venäjä oli Ranskan ja Saksan ohella pakottanut Japanin luopumaan liioista valloituksistaan. Venäjä miehitti Port Arthurin Kiinan rannikolla, josta Japani oli joutunut perääntymään. Japani ei hyväksynyt Port Arthurin valtausta, vaan Japani hyökkäsi vuonna 1904 Port Arthurin satamaan tuhoten Venäjän Tyynenmeren laivaston ja Venäjän–Japanin sota alkoi.^[101] Seuraavana vuonna Japani valloitti Port Arthurin kahdeksan kuukautta kestäneen saarron jälkeen. Apuun lähetetyllä Itämeren laivastolla kesti kahdeksan kuukautta saapua Kaukoitään. Tsushiman taistelussa japanilaiset tuhosivat apuun lähetetyn venäläislaivaston.^[91] Intoa sodan jatkamiseen Venäjällä ei enää ollut. Maiden välillä solmittiin rauha syyskuussa 1905.^[102]

Japanin vastaisen sodan vaikutukset nostattivat tyytymättömyyttä maan pääkaupungissa Pietarissa. Tammikuussa 1905 joukko pietarilaisia marssi talvipalatsille viedäkseen vetoomusta keisarille olojen parantamiseksi. Sotilaat avasivat tulen väkijoukkoon ja virallisten tietojen mukaan pari sataa ihmistä sai surmansa. Kansan luottamus keisariin horjui ja mellakat ja lakot levisivät joka puolelle valtakuntaa.^[103]

 

Tilanteen edelleen kärjistyessä Nikolai II joutui tekemään myönnytyksiä ja julisti Lokakuun manifestin, joka takasi kansalaisvapaudet ja vaaleilla valittavan duuman. Maasta tuli osittain perustuslaillinen monarkia.^[104] Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen seurauksena poliittiset puolueet sallittiin ja ensimmäinen kansallinen duuma valittiin maaliskuussa 1906.^[105] Ensimmäinen duuma pysyi koossa vain 73 päivää. Se esitti hallitukselle liian radikaaleja uudistuksia, kuten poliittisen armahduksen ja yleisen äänioikeuden. Nikolai julisti nämä uudistukset mahdottomiksi hyväksyä.^[106] Keisari nimitti pääministeriksi ja duuman vastavoimaksi vuonna 1906 Pjotr Stolypinin.^[107] Stolypinin ja duuman välit olivat alkujaankin vihamieliset, ja duuman ehdottamat uudistukset olivat umpikujassa. Duuma hajotettiin ja opposition jäsenet joutuivat vainon ja Stolypinin rankaisuretkikuntien kohteeksi, useat hirtettiin kenttäoikeudenkäyntien jälkeen.^[105][108] Stolypin joutui lopulta oman järjestelmänsä uhriksi. Hänet murhattiin vuonna 1911. Murhaaja teloitettiin heti, eikä koskaan selvinnyt mikä järjestö oli salamurhan takana.^[109]

Venäjä oli edennyt Keski-Aasian valloitusten myötä jo Brittiläisen Intian rajoille ja maa ajautui brittien kanssa suureksi peliksi kutsuttuun kiistaan Keski-Aasian herrudesta. Maat sopivat vuonna 1907, että Afganistan jäisi maiden väliseksi puskurivyöhykkeeksi ja Persia jaettiin kahtia suurvaltojen etupiireihin ja väliin jätettiin puolueeton vyöhyke.^[110][111] Samalla Venäjä liittyi Ranskan ja Ison-Britannian aiemmin muodostaman sopimuksen osapuoleksi, ja näin syntynyt kolmoisentente, muodosti vastavoiman Saksan, Itävalta-Unkarin ja Italian solmimalle Kolmiliitolle.^[107]

Venäjä oli erityisen huolissaan Itävalta-Unkarin laajentumisesta Balkanilla. Itävalta-Unkari oli liittänyt Bosnian ja Hertsegovinan alueisiinsa 1908, mitä Venäjällä ei sulatettu.^[110] Balkanin maiden liittouma kukisti osmanit ensimmäisessä Balkanin sodassa, mutta 1913 liitto murtui ja entiset liittolaiset ajautuivat keskenään toiseen Balkanin sotaan. Venäjä antoi tukensa Serbialle, Itävalta-Unkari taas ei hyväksynyt Serbian mahdollista laajenemista ja antoi tukensa Bulgarialle. Monimutkaiset liittolaissuhteet tekivät tilanteesta hyvin epävakaan.^[105]

Kesäkuussa 1914 serbiterroristi Gavrilo Princip salamurhasi Itävallan arkkiherttua Frans Ferdinandin Sarajevossa. Itävalta-Unkari katsoi Serbian olevan vastuullinen murhasta ja uhkavaatimuksen jälkeen Itävalta-Unkari julisti Serbialle sodan.^[112][105] Tämän jälkeen monimutkainen liittoumajärjestelmä alkoi toimia.^[105] Venäjä antoi Serbialle tukensa ja alkoi siirtää joukkojaan Itävalta-Unkarin ja Saksan vastaisille rajoille. Saksa reagoi tähän julistamalla sodan Venäjälle ja tämän liittolaiselle Ranskalle. Saksan hyökättyä Ranskaan Belgian läpi, sota laajeni maailmansodaksi. Tällöin myös Iso-Britannia liittyi sotaan Venäjän ja Ranskan rinnalle.^[112][105]

Venäjän suuri väkiluku salli sen varustaa enemmän joukkoja kuin Saksa ja Itävalta-Unkari yhteensä. Joukot olivat kuitenkin yhtä huonosti aseistettuja kuin Itävallan, ja Saksalle Venäjän armeija ei pärjännyt kuin joukkojen lukumäärässä. Alkuvaiheessa hyökkäys Itä-Preussiin sitoi sen verran Saksan joukkoja, että länsiliittoutuneet saivat pysäytettyä Saksan hyökkäyksen. Venäjän armeija kuitenkin tuhoutui lähes täysin Tannenbergin taistelussa, mikä pakotti joukot vetäytymään. Tämän jälkeen Venäjä oli koko lopun sodan puolustuskannalla Saksaa vastaan.^[105]

Sodan kärsimysten myötä sisäpoliittinen tilanne Venäjällä alkoi kiristyä. Maan talous kärsi vakavasti sodasta. Raaka-aineista ja työvoimasta tuli pulaa, mikä näkyi elintarvikkeiden puutteena. Myöskään keisariin ei luotettu. Nikolai otti ylipäällikkyyden itselleen syksyllä 1915. Rintamalla ollut keisari oli syrjässä Pietarin tapahtumista ja keisarinna Aleksandran ja tämän suosikin Grigori Rasputinin vaikutusvalta kasvoi maan hallinnossa ja myös sotilasasioiden hoidossa. Lakkoilu lisääntyi ja maassa vaadittiin sekä sodan lopettamista, että itsevaltiuden lakkauttamista. Oppositiovoimat murhasivat Rasputinin vuonna 1916.^[112]

Tappiot rintamalla, sekä elintarvike ja polttoainepula teollisuuskeskuksissa ajoivat työläiset barrikadeille vuoden 1917 alussa. Lakkoilu ja mielenosoitukset huipentuivat yleislakoksi helmikuun lopulla.^[113] Nikolai II määräsi Pietarin sotilaspiirin päällikön kaikin käytettävissä olevin keinoin lopettamaan levottomuudet. Kasakat karauttivat päin mielenosoittajia, kansanjoukkoja kohti avattiin tuli ja tilanne näyttikin rauhoittuvan, mistä rohkaistuneena Nikolai hajotti duuman seuraavana päivänä.^[113][7] Järjestyksen palauttaminen osoittautui harhaksi. Pietarin varuskunta siirtyi kapinoivan työväestön puolelle. Duuma kieltäytyi hajaantumasta pyrkien järjestäytymään kokoavaksi voimaksi kaaoksen keskellä. Toiseksi erilliseksi vallantavoittelijaryhmäksi nousi työväen- ja sotilasedustajien neuvosto. Sen johdossa olivat puheenjohtaja Nikolai Tšheidze ja varapuheenjohtaja Aleksandr Kerenski.^[113][7] Nikolai II luopui painostuksen alla vallasta ja luovutti vallan veljelleen Mihail Aleksandrovitšille, joka kuitenkin kieltäytyi ottamasta valtaa vastaan.^[7]

Duuma perusti väliaikaisen toimeenpanevan komitean, joka järjestettiin väliaikaishallitukseksi. Hallituksen pääministeriksi tuli ruhtinas Georgi Lvov. Duuman komitea päätti myös perustuslakia säätävän kansalliskokouksen perustamisesta.^[7] Helmikuun vallankumous oli päättänyt Venäjällä keisarinvallan ajan ja maa muuttui Venäjän tasavallaksi.^[113][7]

Pääartikkeli: Venäjän tasavalta

Nikolai II:n luovuttua vallasta maahan perustetun väliaikaishallituksen, johdossa oli virallisesti Georgi Lvov, mutta todellinen johto oli kuitenkin Aleksandr Kerenskin käsissä. Vallankumouksen myötä Venäjä muuttui Venäjän tasavallaksi, mutta vallankumous jätti jälkeensä kaksi kilpailevaa poliittista instituutiota, väliaikaisen hallituksen ja Pietarin neuvoston.^[113][7] Ensimmäinen maailmansota jatkui edelleen, mikä aiheutti suuria sotilaallisia ja taloudellisia tappioita. Väliaikainen hallitus ei kuitenkaan halunnut vetäytyä sodasta, jolloin Venäjän liittolaiset Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska ja Italia tunnustivat väliaikaishallituksen laillisuuden pitääkseen Venäjän edelleen sodassa. Neuvostot taas vaativat sotatoimien lopettamista.^[113]

Helmikuun vallankumous mahdollisti myös bolševikkien laillisen toiminnan.^[114] Bolševikkien johtaja Vladimir Lenin oli ollut maanpaossa vuodesta 1907 saakka, mutta helmikuun vallankumouksen jälkeen hän palasi Pietariin. Hänen johdollaan bolševikit vaativat sodan lopettamista, yksityisen maan takavarikointia ja pankkien sosialisointia.^[114][115] Bolševikeilta puuttui kuitenkin vielä laajojen kansanjoukkojen tuki.^[114]

Väliaikainen hallitus pyrki nostattamaan suosiotaan hyvällä sotamenestyksellä ja Itävalta-Unkarin rintamalla suoritettiin Kerenskin offensiivi. Tilanne kehittyi kuitenkin keskusvaltojen eduksi.^[114] Väliaikaisen hallituksen epäonnistuneet sotatoimet ja bolševikkien radikalisoitunut suuntaus kasvatti Leninin suosiota. Tämä johti vallankaappausyritykseen heinäkuussa 1917.^[114][7] Väliaikaisen hallituksen joukot saivat kuitenkin tilanteen hallintaansa. Bolševikkien johtajia pidätettiin, mutta Leninin onnistui paeta Suomeen.^[114][116]

Bolševikkien kapina kukistettiin, mutta uutta offensiivia väliaikaista hallitusta vastaan nousi kenraali Lavr Kornilov. Hänen johtamansa vallankaappaushanke pyrki luomaan sotilasdiktatuurin. Kun Kornilovin joukot marssivat kohti Pietaria, Kerenski joutui kääntymään juuri kukistettujen bolševikkien puoleen tukea saadakseen.^[114] Kornilovin kapina kukistettiin, mutta väliaikainen hallitus joutui toteamaan, että vallassa pysyäkseen sen pitää liittotua jommankumman äärisiiven kanssa.^[114][7] Kun Kerenski joutui pyytämään bolševikit apuun, ei heidän suosionsa kasvua enää voinut pysäyttää.^[114]

Pääartikkeli: Lokakuun vallankumous

Bolševikkien aseman vahvistuminen näkyi välittömästi siinä, että Leninin vaatimukset kovenivat. Vaatimus “kaikki valta neuvostoille”, tarkoitti nyt vallan siirtämistä bolševikeille. Syksyllä 1917 he saivat enemmistön tärkeiden kaupunkien neuvostoissa. Lenin totesi maanpaosta Suomesta, että nyt oli aika ottaa valtiovalta neuvostojen haltuun bolševikkien johtaman aseellisen kapinan avulla. Bolševikit perustivat sotilaallisen vallankumouskomitean, jonka johtoon asetettiin Lev Trotski.^[117]

Väliaikaisen hallituksen joukot tekivät vastaiskun miehittämällä bolševikkien puoluejulkaisun kirjapainon. Tämä antoi Trotskin komitealle syyn tarttua aseisiin. Trotskin johtamat bolševikit miehittivät Pietarin strategisesti merkittävät kohteet, kohdaten vain vähän vastarintaa.^[117] Kerenski ehti paeta maasta Yhdysvaltain lähetystön tuella.^[117][118] Bolševikit saivat hallintaansa Pietarin ja Moskovan, mutta muualla maassa sillä ei vielä ollut valtaa. Lenin torjui demokraattiset periaatteet, jolloin myös bolševikkien mahdolliset liittolaiset kaikkosivat.^[118]

Valtansa vahvistamiseksi vastavallankumouksellisten paljastamiseksi perustettiin erikoiskomissio Tšeka. Se harjoitti väkivaltaa ja terroria ja pyrki kitkemään bolševikkeja vastustaneet ainekset.^[117][118] Neuvostohallituksen ensimmäisiä toimia oli lehdistön vapauden rajoittaminen. Marraskuussa 1917 lähes kaikki ei-bolševistiset lehdet lakkautettiin. Suuri ongelma oli saada maan talous jälleen jaloilleen siitä jamasta, johon yhä jatkuva ensimmäinen maailmansota oli sen ajanut.^[117]

Lopulliseksi ratkaisuksi muodostui perustuslakia säätävä kansalliskokous, jonka koollekutsumisesta jo väliaikainen hallitus oli päättänyt. Marraskuussa 1917 pidettyjen vaalien tulos oli bolševikille epäedullinen, he saivat vain neljänneksen kansalliskokouksen paikoista.^[119][7] Leniniä tukeneiden sotilaiden tuella bolševikit estivät kansalliskokousta kokoontumasta tammikuussa 1918.^[119] Samana päivänä kansankomissaarien neuvosto antoi dekreetin perustavan kokouksen hajottamisesta. Lenin tähdensi, että “perustuslakia säätävän kansalliskokouksen hajottaminen merkitsee demokratian ajatuksen täydellistä ja avointa syrjäyttämistä diktatuurin ajatuksen tieltä”. Leninin dekreetin perusteella Venäjä julistettiin työläisten, sotilaiden ja talonpoikien edustajien neuvostojen tasavallaksi. Korkeinta valtaa Neuvosto-Venäjällä käytti neuvostojen yleisvenäläinen edustajakokous.^[119]

Neuvostokongressi pyrki irroittamaan maan ensimmäisestä maailmansodasta. Brest-Litovskin rauhanehdot olivat Neuvosto-Venäjälle raskaat, se menetti rauhansopimuksella Baltian maat ja Puolan, joutui vetämään joukkonsa Suomesta ja tunnustamaan Ukrainan irtautumisen Neuvosto-Venäjästä. Aluemenetysten myötä se menetti 70 prosenttia raskaasta teollisuudestaan ja neljänneksen väestöstään ja viljelyskelpoisesta maa-alastaan.^[120] Lenin kuitenkin tiedosti, että mikään muu vaihtoehto ei olisi taannut neuvostojen maan säilymistä.^[7]

Pääartikkeli: Neuvosto-Venäjä

Neuvosto-Venäjän bolševikkihallinnon taipuminen ankariin rauhanehtoihin sai monet radikaalit elementit perustamaan vastarintakeskuksia Siperiaan ja Etelä-Venäjälle. Nämä järjestäytyivät valkokaarteiksi, joiden tavoitteena oli kaataa Leninin hallitus. Sisäisiä ja ulkoisia uhkia torjumaan bolševikit perustivat puna-armeijan.^[121][7] Tämä joutui pian toimiin, sille Ison-Britannian ja Ranskan etujen mukaista oli kaataa Leninin hallitus. Venäjän irtautuminen sodasta lisäsi näiden rasitusta, eikä Leninin hallitus katsonut olevansa vastuussa keisarinvallan aikaisista ulkomaisista lainoista.^[121] Iso-Britannia, Ranska ja Yhdysvallat antoivat tukensa bolševikkeja vastustaneille valkokaarteille.Maa alkoi ajautua kohti sisällissotaa.^[7] Valkokaartit hallitsivat kesään 1918 tultaessa koko Siperiaa. Lisäksi bolševikkeja uhkasivat pohjoisesta ja etelästä lähestyneet ranskalaiset ja brittijoukot, jolloin Moskovaa lähestyivät vihollisjoukot joka suunnasta. Valkoisten lähestyessä Jekaterinburgia, bolševikit surmasivat siellä vangittuna olleen Nikolai II:n ja tämän perheen heinäkuussa 1918. Merkittävän käänteen Venäjän sisällissotaan aiheutti Saksan vallankumous, minkä jälkeen saksalaiset vetäytyivät Baltiasta ja Ukrainasta. Tämän jälkeen Venäjä irtisanoutui Brest-Litovskin rauhansopimuksesta ja puna-armeija alkoi edetä saksalaisilta jääneille alueille. Myös Ranskan ja Ison-Britannian kiinnostus Venäjällä käytävään sotaan lopahti, mutta ne jatkoivat bolševikkeja vastustaneiden valkokaartien tukemista. Syksyllä 1919 Venäjän sisällissota kääntyi bolševikkien eduksi. Vuoden loppuun mennessä puna-armeija oli onnistunut kukistamaan valkoisten vastarinnan. Sota vaati miljoonia uhreja, autioitti laajoja alueita ja romahdutti maan talouden.^[121]

Keisarivallan loppuvuosina Venäjän imperiumiin kuului noin 130 miljoonaa alamaista, joista noin 75 miljoonaa oli muita kansallisuuksia kuin venäläisiä. Näiden keskuudessa ilmeni nationalismia, mutta ne pyrkivät vain oman kielensä ja asemansa parantamiseen, eivätkä ne pyrkineet irtautumaan Venäjän vallasta vielä ennen vuotta 1917. Vasta lokakuun vallankumous sai aikaan vaatimukset Venäjän vallasta irtautumisesta. Bolševikit puhuivat kansojen itsemääräämisoikeuden puolesta, minkä nojalla niillä oli oikeus vapaasti erota Venäjästä. Tämä ei kuitenkaan ollut separatismia laukaiseva tekijä, vaan vähemmistökansat halusivat eroon bolševikkien muut poliittiset puolueet tukahduttavasta terrorista. Suurin vähemmistökansa oli 20 miljoonan asukkaan Ukraina, jonka johdolla vähemmistökansat vaativat Venäjän muuttamista liittovaltioksi, joka koostuisi autonomisista tasavalloista. Puola ja Suomi eivät olleet vaatimuksessa mukana, sillä niiden asema oli toisenlainen kuin muiden. Bolševikkihallitus tunnusti Suomen itsenäisyyden joulukuussa 1917. Viro ja Liettua irtautuivat venäjästä helmikuussa ja Latvia marraskuussa 1918. Puola sai itsenäisyytensä sodan jälkeen Saksan romahdettua. ^[122]

Ukrainan itsenäistymisvaatimukset sen sijaan olivat bolševikeille hankalampi kysymys, sillä Ukrainassa, ei tunnustettu Leninin hallitusta. Ukraina kääntyi itsenäistymispyrkimyksissään keskusvaltojen puoleen, eikä bolševikkihallitus voinut hyväksyä, että porvarillinen Ukraina irtautuisi Neuvosto-Venäjästä.^[122] Saksan tuella Ukraina julistautui itsenäiseksi tammikuussa 1918. Tämän jälkeen itsenäisiksi julistautuivat myös Valko-Venäjä ja Transkaukasia, joka pian tämän jälkeen hajaantui Georgian, Armenian ja Azerbaidžanin demokraattisiksi tasavalloiksi. Neuvosto-Venäjän länsipuolelle oli näin syntynyt kymmenen Venäjästä irtautunutta valtiota. Imu takaisin kohti Neuvosto-Venäjää oli kuitenkin jo alkamassa.^[122]

Saksan vetäydyttyä Baltiasta Neuvosto-Venäjä aloitti hyökkäyksen hyökkäyksen Viroa, Latviaa ja Liettuaa vastaan, liittääkseen alueet takaisin Neuvosto-Venäjään. Hyökkäys epäonnistui ja Neuvosto-Venäjä tunnusti Baltian maiden itsenäisyyden vuonna 1920.^[122] Myös Valko-Venäjä jäi Saksan vetäydyttyä ilman vahvaa tukijaa. Bolševikit olivat saaneet maassa jalansijaa jo ennen maan itsenäistymistä, ja tammikuussa 1919 siitä muodostettiin Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta. Bolševikit perustivat hallituksen myös Kiovaan. Puolan ja Neuvosto-Venäjän välisen sodan aikana Ukrainan kansantasavallan joukot onnistuivat Puolan tuella karkottamaan bolševikit, mutta Puolan ja Neuvosto-Venäjän solmittua rauhan, Puola vetäytyi Ukrainasta ja neuvostohallitus pääsi uudelleen valtaan. Maasta tehtiin Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta, joka solmi Neuvosto-Venäjän kanssa joulukuussa 1920 taloudellis-sotilaallisen sopimuksen, joka käytännössä liitti sen Neuvosto-Venäjään. Viimeisimpänä Neuvosto-Venäjä valloitti Transkaukasian tasavallat vuosina 1920–1921. Valloitetuille alueille perustettiin Azerbaidžanin, Armenian ja Georgian sosialistiset neuvostotasavallat.^[122]

Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan, eli Neuvosto-Venäjän ympärille oli näin syntynyt viisi muuta neuvostotasavaltaa. Nämä muodostivat niin kutsutut alkuperäiset neuvostotasavallat. Leninin johdolla kutsuttiin koolle sosialististen neuvostotasavaltojen liiton ensimmäinen edustajakokous. Kokous hyväksyi joulukuussa 1922 sopimuksen uuden liittovaltion muodostamisesta. Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton perustuslaki tuli voimaan 1923. Liittovaltion yhteisiä asioita perustuslain mukaan olivat ulkosuhteet, taloussuunnittelu, maanpuolustus ja oikeudenhoito. Muut asiat olivat ensisijaisesti osavaltioiden hoidossa, mutta käytännössä valta oli keskitetty Moskovaan.^[123]

 

 

Pääartikkeli: Neuvostoliiton historia

Sisällissodan aikana Neuvosto-Venäjän hallinto oli omaksunut sotakommunismina tunnetun politiikan, jossa turvauduttiin laajoihin kansallistamistoimiin.^[124][125] Tyytymättömyys sotakommunismiin johti osaltaan Kronstadtin kapinan puhkeamiseen vuonna 1921. Kapina kukistettiin, mutta seurauksena oli, että sotakommunismista luovuttiin.^[126][127] Sotakommunismin sijasta maassa ryhdyttiin soveltamaan uutta NEP-politiikkana, (Novaja ekonomitšeskaja politika), tunnettua talouspolitiikkaa.^[128] NEP-politiikka salli rajatun määrän yksityisyrittäjyyttä. Poliittista vapautta NEP-politiikka ei tuonut, vaan kilpailevien puolueiden toiminta kiellettiin.^[127][126]

Leninin viimeisten vuosien aikana puolueen sisällä käytiin valtataistelua, josta Lenin oli vakavasti sairastuneenakin hyvin tietoinen. Lenin kuoli vuonna 1924.^[129][128] Lenin itse arvioi Lev Trotskin olevan kyvykkäin neuvostojohtaja seuraajakseen, mutta sen sijaan pääsihteerinä toimineeseen Josif Staliniin Lenin ei luottanut.^[130] Trotskin ja Stalinin näkemyksissä sosialismin kehittämiseksi ei todellisuudessa ollut juuri eroa. Trotskin ja myös Leninin näkemys oli, että kommunismi saattoi säilyä Neuvostoliitossa vain jos länsimaissa tapahtuisi sosialistinen vallankumous. Stalin taas katsoi parhaaksi vakiinnuttaa kommunismi ensin Neuvostoliitossa.^[131] Stalin käytti Trotskin näkemyksiä tätä vastaan ja syytti tätä sodanlietsojaksi, joka vetäisi maan takaisin sotaan. Tukea Stalin sai Lev Kamenevilta ja Grigori Zinovjevilta.^[131] Trotski saatettiin epäsuosioon ja hänet karkotettiin ulkomaille vuonna 1929.^[130]

Trotskin syrjäyttämisen jälkeen Stalin alkoi näyttää myös liittolaistensa silmissä nousevan liian mahtavaksi ja he kääntyivät häntä vastaan. Stalin haki liittolaista nyt oikeistosiipeä johtaneesta Nikolai Buharinista ja erotti vasemmistosiipeen kuuluneet Zinovjevin ja Kamenevin.^[130][128] Syrjäytettyään vasemmiston, Stalin kääntyi Buharinia ja oikeistoa vastaan ja esitti, että puolueen tehtävä oli rakentaa ’’sosialismi yhdessä maassa’’. Tämän teorian mukaan sekä oikeiston että vasemmiston tavoitteet sosialismin kehittämiseksi olivat toteuttamiskevottomia ja aiheuttaisivat kapitalistien aseman vahvistumista.^[130]

Neuvostoliiton kommunistinen puolue oli täysin Stalinin vallassa. Hän kuitenkin katsoi että puolueen riveissä oli vihollisia, jotka oli löydettävä ja tuhottava.^[132] Stalin toimeenpani vuosina 1936–1939 terrorin, joka kohdistui laajasti myös puolueen jäseniin.^[132] Kaikkiaan Stalinin vainoissa teloitettiin yli 1 100 puolueen jäsentä, heidän joukossaan Stalinin entiset liittolaiset. Puhdistusten kohteeksi joutui myös sotilasjohto.^[132] Valtiollinen poliisi NKVD terrorisoi väestöä ja puhdistusten laantuessa vuonna 1938, oli miljoonia Neuvostoliiton johtajia, virkamiehiä ja muita kansalaisia teloitettu, vangittu tai karkotettu.^[133]

1920-luvun lopulle tultaessa NEP-järjestelmä oli ajautunut kriisiin, sillä suurteollisuutta oli vähän ja maatilat olivat useimmiten niin pieniä, etteivät ne usein pystyneet myymään viljaa markkinoille. Vain varakkaimmat talonpojat eli kulakit saattoivat myydä ylijäämäviljaa. He eivät kuitenkaan halunneet sitä myydä, vaan pitivät sen mieluummin itsellään, sillä teollisuus tuotti vain vähän ostettavaa. Vilja oli kannattavampaa käyttää rehuna. Tilanne oli kestämätön, sillä se aiheutti sen että kaupunkiväestöllä ei ollut tarpeeksi syötävää.^[134]

Kulakit olivat hyötyneet NEP-politiikasta ja tätä politiikkaa tuki Buharinin johtama puolueen oikeistosiipi.^[131][135] Stalin katsoi ‘’oikeistopoikkeaman’’ uhaksi ja Buharin syrjäytettiin.^[134][133] NEP-politiikka hylättiin ja Stalin lähti toteuttamaan ensimmäistä viisivuotissuunnitelmaa vuonna 1928. Sen tavoitteena oli nopea teollistuminen, jota maatalouden tuli palvella.^[136][137] Stalinin ratkaisu ongelmaan oli, että maatalous pakkokollektivisoitiin ja kulakit pakotettiin luovuttamaan ylijäämäviljansa valtiolle.^[134][136] Keskivarakkaista talonpojista muodostettiin kolhooseja eli kollektiiviitalouksia, joissa omaisuus oli yhteistä. Kulakkien omaisuus takavarikoitiin kolhoosien hyväksi ja monet kulakit karkotettiin kotiseudultaan.^[136]

Kollektivisoinnin oli määrä palvella Neuvostoliiton teollista kehitystä, johon ensimmäinen viisivuotissuunnitelma ja toinen viisivuotissuunnitelma tähtäsivät. Teollinen kehitys ei ollut tavallisen väestön kannalta suotuisa, sillä raju rakennemuutos tuotti monenlaisia ongelmia, kuten pulan asunnoista ja kulutustavaroista ja inflaation kasvun ja reaalipalkkojen laskemisen.^{[133][138][135]}

Neuvostoliiton suhteet Saksaan olivat 1920-luvulla hyvät, mutta Hitlerin noustua valtaan tilanne alkoi muuttua. Natsismin nousun myötä Neuvostoliitto joutui muuttamaan ulkopolitiikkaansa ja Kominternissa hyväksyttiin fasisminvastaisen kansanrintaman idea.^[139] Stalinin etujen mukaista oli luoda liittouma fasismin uhkaa vastaan, mutta hän oli epäileväinen länsimaiden tarkoitusperien suhteen. Vastaavasti lännessä Ranska ja Iso-Britannia suhtautuivat epäluuloisesti liittolaissuhteeseen Neuvostoliiton kanssa.^[140]

Länsimaat pysyivät kuitenkin toimettomina, kun Saksa miehitti Tšekkoslovakian ja liitti Itävallan alueisiinsa. Stalinin näkökulmasta Ranska ja Iso-Britannia reagoivat Hitlerin toimiin liian hitaasti, mikä kasvatti Stalinin epäluottamusta länsimaita kohtaan.^[141] Tämä johti siihen, että Stalin suostui solmimaan elokuussa 1939 Saksan kanssa Molotov–Ribbentrop-sopimuksena tunnetun hyökkäämättömyyssopimuksen.^[142] Se sisälsi salaisen, Puolan jakoa sisältäneen lausekkeen, ja lisäksi Neuvostoliiton etupiiriin luettiin Suomi, Viro, Latvia ja Bessarabia sekä myöhemmin Neuvostoliiton etupiiriin lisätty Liettua.^[142][133]

Stalinin ja Hitlerin solmima sopimus oli käytännössä lähtölaukaus toiselle maailmansodalle. Saksa hyökkäsi Puolaan 1. syyskuuta 1939, minkä jälkeen Iso-Britannia ja Ranska julistivat tämän jälkeen sodan Saksalle^[142][133] Tämän jälkeen Neuvostoliitto aloitti etupiirijaon mukaisten alueiden miehittämisen. Ainoastaan Suomi vastusti Stalinin laajentumisohjelmaa ja kieltäytyi luovuttamasta alueita Neuvostoliitolle. Tämä johti Neuvostoliiton hyökkäykseen ja talvisodan alkamiseen marraskuussa 1939.^[142][143] Talvisodan alku johti siihen ettei Hitler tunnustanut Suomen osalta enää etupiirijaon pätevyyttä, vaan hän katsoi Suomen siirtyneen Saksan etupiiriin.^[142]

Sota Saksan ja Neuvostoliiton välillä alkoi, kun Hitler toimeenpani salassa valmistellun, operaatio Barbarossana tunnetun operaation. Saksa suoritti kesäkuussa 1941 yllätysiskun Neuvostoliiton ilmavoimia kohtaan ja Neuvostoliiton Itämeren laivasto taas saatiin saarrettua Suomenlahden pohjukkaan. Saksan maahyökkäys Neuvostoliittoon Jäämeren ja Mustanmeren välillä toteutettiin yli kolmen miljoonan miehen voimin. Tukea Saksa sai suomalaisilta, romanialaisilta, unkarilaisilta ja slovakialaisilta divisioonilta.^[144]

Marraskuuhun mennessä Saksa oli vallannut Baltian, Valko-Venäjän ja Ukrainan. Leningrad oli piiritetty ja Moskova oli uhattuna.^{[144][145][143]} Eteläisellä rintamalla saksalaiset olivat romanialaisten tukemina tunkeutuneet Krimille ja Sevastopol oli piiritetty.^[144] Suuri isänmaallinen sota, kuten konfliktia Neuvostoliiton ja Venäjän historiassa kutsutaan, oli alkanut Neuvostoliiton kannalta katastrofaalisesti.^[143] Neuvostoliiton tilanne oli muuttunut Saksan hyökkäyksen edetessä erittäin kriittiseksi. Osittain tilanne johtui Stalinin puhdistusten aikana tuhotun ammattitaitoisen päällystön puutteesta, jota ei vielä täysin oltu ehditty korvata.^[144]

Sotamenestyksestä huolimatta Hitlerin salamasota ei onnistunut tavoitteessaan. Hitlerin joukot eivät kyenneet tuhoamaan neuvostoarmeijan pääjoukkoja ja Moskova jäi valtaamatta.^[144] Talven varhainen tulo marraskuussa 1941 yllätti saksalaiset, jotka olivat tulleet Neuvostoliittoon puutteellisissa talvivarusteissa.^[145] Ankara talvisää, partisaaniryhmien hyökkäykset ja vaikeudet ylläpitää huoltoverkostoa, vaikeuttivat yhä enemmän Hitlerin joukkojen liikkeitä.^[143] Monet saksalaissotilaat menehtyivät ajoneuvoissaan kylmyyteen.^[145] Joulukuussa 1941 Georgi Žukovin johtamat neuvostoliiton joukot lähtivät vastahyökkäykseen Moskovan suunnalla, mikä pakotti saksalaiset puolustusasemiin ensi kertaa sodan aikana.^[144]

Yhdysvallat liittyi toiseen maailmansotaan Japanin hyökättyä Pearl Harboriin joulukuussa 1941. Niinpä Stalin saattoi siirtää Siperian joukkoja länteen Saksan vastaiseen taisteluun.^[146] Kevään 1942 tullessa Saksa uudisti hyökkäyksensä, mutta Hitlerin joukot eivät edelleenkään kyenneet lopullisesti kukistamaan Neuvostoliiton armeijaa, vaan Hitlerin tavoitteet oli asetettu resursseihin nähden liian korkeiksi.^[143][144] Hitler teki strategisen virheen yrittäessään vallata Stalingradin kaupungin vuonna 1942. Saksalaiset joutuivat kaupungissa saarretuiksi ja he juuttuivat toivottamaan taisteluun kaupungin sisällä neuvostoliittolaisia sotilaita ja siviilejä vastaan. Stalingradin taistelu kääntyi Neuvostoliiton eduksi ja jäljellä olleet saksalaisjoukot antautuivat helmikuussa 1943.^[146][144] Stalingradin taistelu oli Hitlerille katastrofi, eikä se merkinnyt ainoastaan paikallista tappiota, vaan yliote itärintamalla siirtyi Neuvostoliitolle ja Saksan perääntyminen alkoi.^[144]

Hitler lähti kesällä 1943 viimeiseen yritykseensä sodan kulun kääntämiseksi. Koodinimellä operaatio linnoitus suoritettava offensiivi Kurskin lähistöllä päättyi sekin Hitlerin joukkojen raskaaseen tappioon. Kurskin taistelun jälkeen neuvostoarmeijan ylivoima kävi yhä selvemmäksi.^[147][146] Vuoden 1943 loppuun mennessä neuvostoarmeija oli valloittanut takaisin suuren osan Ukrainasta ja murtautunut Leningradin piirityksen läpi. Myös Saksan eteläinen rintama Krimillä murrettiin.^[147][143]

Kun Saksan kukistuminen sodassa alkoi jo näyttää varmalta, suurvaltojen päämiehet Stalin, Churchill ja Roosevelt kohtasivat marras-joulukuussa 1943 Teheranin konferenssissa, jossa sodanjälkeistä maailmanjärjestystä puitiin. Länsimaat hyväksyivät konferenssissa Stalinin esittämät rauhanehdot Suomelle, Baltian maiden liittämisen Neuvostoliittoon ja Puolan itärajan siirtämisen länteen Curzonin linjaa pitkin. Hyvitykseksi tästä Puola tulisi saamaan aluekorvausta Saksasta. Neuvostoliitolle Teheranin konferenssi oli menestys ja se merkitsi maan selvää vahvistumista. Rooseveltin motivaationa Stalinin vaatimusten hyväksymiselle oli se, että Neuvostoliitto lupasi liittyä Japanin vastaiseen sotaan heti kun Saksa on lopullisesti kukistettu.^[148]

Vuoden 1944 alussa Neuvostoliitolla oli jo selkeä ylivoima itärintamalla. Neuvostojoukot valtasivat suuren osan Ukrainaa ja aiheuttivat Krimillä suuria tappioita Saksan ja Romanian joukoille. Pohjoisella rintamalla saksalaisten vetäytyminen jatkui ja Suomea vastaan suunnattiin Kannaksen suurhyökkäys, Suomen irrottamiseksi sodasta.^[149]

Tämän jälkeen saksalaiset ajettiin pois Puolasta ja Unkarista, minkä jälkeen jäljellä oli enää Berliinin kukistaminen. Hyökkäys Berliiniin aloitettiin huhtikuussa 1945, samalla kun yhdysvaltalaisjoukot etenivät lännestä.^[150][149] Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen armeijoiden symbolinen kohtaaminen tapahtui Torgaussa, Elbejoen varrella 25. huhtikuuta. Pari päivää ennen Berliinin taistelun päättymistä Hitler oli tehnyt itsemurhan. 10. toukokuuta sotamarsalkka Wilhelm Keitel allekirjoitti Saksan antautumisasiakirjan.^[149]

Helmikuussa 1945, kun Hitlerin kukistuminen näytti jo vääjäämättömältä, voittajavallat kokoontuivat Jaltan konferenssissa sopimaan sodanjälkeisestä maailmanjärjestyksestä. Yhdysvalloille päätavoitteina konferenssissa oli varmistaa Stalinin tuki Japania vastaan Tyynenmeren sodassa, sekä varmistaa Neuvostoliiton osallisuus tulevan maailmanjärjestön, YK:n jäsenenä. Kun näistä päästiin yhteisymmärrykseen, Yhdysvaltain presidentti Roosevelt myöntyi Stalinin näkemykseen Euroopan tulevista rajoista. Puolan itärajaksi määritettiin Teheranin konferenssin mukaisesti Curzonin linja. Sen pohjoisosa Königsberg kuitenkin liitettiin Neuvostoliittoon.^[151]

Jaltalla sovitun mukaisesti Neuvostoliitto aloitti sotatoimet Japania vastaan 9. elokuuta 1945. hyökkäämällä Mantšuriaan. Sotatoimet jäivät lyhytaikaisiksi, kun Yhdysvallat pudotti atomipommit Hiroshimaan ja Nagasakiin. Jaltalla tehdyn sopimuksen mukaisesti Neuvostoliittoon liitettiin Kuriilit ja Sahalinin eteläpuolisko.^[151]

Pian toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton ja länsimaisten liittolaisten tiet erosivat ja maailma jakautui sosialistiseen ja kapitalistiseen leiriin. Sodan seurauksena Itä-Eurooppaan syntyi joukko sosialistisia maita.^[152][153] Stalin halusi vahvistaa Neuvostoliiton vaikutusvaltaa sosialistisissa maissa, pyrkien sekaantumaan näiden sisäisiin asioihin. Hän pyrki politiikallaan luomaan puskurivyöhykkeen Neuvostoliitolle alisteisista Itä-Euroopan satelliittivaltioista, jotka oli sodan aikana vallattu. Yhdysvallat pyrki hillitsemään Neuvostoliiton vaikutusvallan laajentumista. Tämä vastakkainasettelu merkitsi kylmän sodan alkamista.^[152]

Toisen maailmansodan päätyttyä Neuvostoliitolla oli edessään valtava jälleenrakennusurakka. Sodassa oli kuollut arviolta 20 miljoonaa neuvostoliittolaista sotilasta ja siviiliä.^[150][143] Tämä oli kaikkien sotaan osallistuneiden maiden suurin uhriluku.^[143] Myös maan talous oli huonossa jamassa. Jälleenrakennuksessa panostettiin raskaaseen teollisuuteen. Sodan aikana miehitetyt Itä-Euroopan maat pakotettiin tuottamaan raaka-aineita Neuvostoliittoon ja Saksa liittolaisineen, mukaan luettuna Suomi, pakotettiin maksamaan sotakorvaukset.^[152] Maatalouden kehitys jätettiin vähemmälle huomiolle. Kolhoosien kokoa kasvatettiin, jotta moderneja maatalouskoneita olisi voitu hyödyntää.^[154]

Neuvostoliiton aluelaajennoksille, joihin lukeutuivat Viro, Latvia, Liettua, Suomen luovuttamat alueet, Ukrainan ja Valko-Venäjän läntiset alueet ja Moldavia, kokivat suurimmat muutokset sodan jälkeisinä vuosina. Näillä alueilla maatalouden kollektivisointi aloitettiin 1947.^[154]

Sodanjälkeisen jälleenrakennuskauden aikana Stalin kiristi poliittista kontrollia. Tämä katsottiin kapitalistisen uhan torjumiseksi. Sodan jälkeen Neuvostoliittoon palautettiin noin viisi miljoonaa venäläistä, sotavankeja ja pakolaisia, jotka olivat sodan päättyessä Neuvostoliiton rajojen ulkopuolella.^[153][152] Heidän kohtalonsa maan historiassa on kiistanalainen, monet teloitettiin tai lähetettiin vankileirille, vaikka heidän ainoa rikoksensa oli sotavangiksi joutuminen.^[153]

Josif Stalin kuoli maaliskuussa 1953. Ennen hänen kuolemaansa huhut uusista puhdistuksista olivat jo levinneet laajalle, mutta kuolema esti aikeet.^[155][152] Stalinin kuoltua valta siirtyi kollektiiviselle johdolle, kymmenjäseniselle presidiumille eli puhemiehistölle. Pääministerinä toimi Georgi Malenkov, ulkoministerinä Vjatšeslav Molotov ja sisäministerinä Lavrenti Berija. Yksi keskuskomitean sihteereistä oli Moskovan puoluejärjestön johtaja Nikita Hruštšov. Pian presidiumin keskuudessa ilmeni valtataistelua, jonka myötä Berija vangittiin ja teloitettiin. Kun Malenkovin johtaman presidiumin aikana ei onnistuttu saamaan aikaan kulutustavaratuotannon kohennusta, Malenkov syrjäytettiin. Valta alkoi tämän jälkeen siirtyä yhä enemmän Hruštšovin käsiin.^[156]

Hruštšov irtisanoutui stalinismista ja kritisoi Stalinia tämän hirmuteoista, vaikkakaan Hruštšov ei ollut itsekään täysin osaton Stalinin ajan rikoksiin.^[157][158] Ilmapiiri alkoi vapautua ja kulttuurin suojasääksi kutsuttuna ajanjaksona kirjallisuuden ja taiteen alalla voitiin nauttia suuremmasta ilmaisuvapaudesta.^[157]

Maataloudessa Hruštšoviin suunnitelmat olivat kunnianhimoisia. Tuotannon lisäämiseksi valtavat maa-alat Pohjois-Kazakstanissa, Etelä-Siperiassa ja Euroopan puoleisen Venäjän lounaisosassa raivattiin maatalouden käyttöön. Uudisviljely ei sujunut ongelmitta, vaan kuivat aromaat eivät soveltuneet viljelymaiksi.^[159] Ongelmia tuottivat myös yritykset uudistaa teollisuutta ja maan hallintojärjestelmää.^[160] Raskaalle teollisuudelle asetettiin kunnianhimoisia tavoitteita, mutta kaikkia tavoitteita ei saavutettu. Kansan elintaso koheni jonkin verran, mutta elintaso oli edelleen suhteellisen alhainen.^[161]

Ulkopoliittisesti Hruštšovin ajan vakavin selkkaus oli vuonna 1962 Kuuban ohjuskriisi. Kriisi ratkesi kun Hruštšov veti ohjukset pois ja Yhdysvallat lupasi olla hyökkäämättä Kuubaan.^[162] Hruštšovin maine sai kolauksen Kuuban ohjuskriisissä, mutta se ei aiheuttanut hänen syrjäyttämistään. Ratkaisevaa oli, että hänen tavoitteensa talouspolitiikan alalla olivat liian kunnianhimoiset. Vuonna 1964 keskuskomitea syrjäytti hänet virastaan.^[163]

Hruštšovin jälkeen pääsihteeriksi, nousi Leonid Brežnev.^[164] Koska Hruštšovin syrjäyttäminen johtui pitkälti epäonnisesta maatalouspolitiikasta, Brežnev otti tavoitteekseen tehdä maataloussektorista tuottavamman. Talonpojille taattiin minimipalkka ja 50 prosentin maksukorotukset, mikäli he ylittivät asetetut kiintiöt.^[165] Elintaso Neuvostoliitossa nousi 1960- ja 1970-luvuilla, mutta siitä huolimatta taloudellinen kasvu heikentyi Brežnevin valtakaudella.^[166]

Hruštšovin jälkeinen hallitus oli jäykän konservatiivinen useiden ongelmien suhteen ja yksilölliselle ilmaisulle annettiin vähemmän liikkumatilaa.^[167] Maan yliopistojärjestelmää kehitettiin, jolloin kansan sivistystaso nousi.^[168] Kohonnut sivistystaso ja lisääntyneet kansainväliset kontaktit toivat haasteita propagandatyölle. Uskollisuus kommunistista puoluetta kohtaan ei ollut enää itsestään selvä asia.^[169]

Itä-Euroopan satelliittivaltioissa kyti tyytymättömyys Neuvostoliittoa kohtaan. Tämä ilmeni dramaattisimmin Tšekkoslovakiassa niin sanotun Prahan kevään aikana vuonna 1968, jolloin Neuvostoliitto teki Tšekkoslovakiaan sotilaallisen intervention ja syrjäytti sen uudistusmielisen hallituksen.^[170][171] Tšekkoslovakian tapahtumista juontaa juurensa niin sanottu Brežnevin oppi, jonka mukaan Neuvostoliitto pyrki ylläpitämään ylivaltaansa Itä-Euroopassa.^[167]

 

 

Neuvostoliiton sekaantuminen Itä-Euroopan maiden sisäisiin tapahtumiin johti suurvaltasuhteiden tilapäiseen heikkenemiseen. 1970-luku oli Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välillä liennytyksen aikaa.^[172] Tällöin maiden välillä solmittiin ydinaseita rajoittava SALT I -sopimus.^[172][167] Liennytyspolitiikan huippukohta oli vuonna 1975 Helsingissä ETY-kokouksessa solmittu päätösasiakirja, jonka myös Brežnev ja Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford allekirjoittivat. Kokous hyväksyi Euroopassa olemassa olevat rajat ja velvoitti allekirjoittaneet maat kunnioittamaan ihmisoikeuksien perusperiaatteita.^[172][167] Suhteet länteen alkoivat seuraavina vuosina uudelleen viiletä, kun Neuvostoliiton havaittiin rikkovan olennaisesti sopimusten ihmisoikeussäännöksiä.^[172][167] Brežnev ja Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter allekirjoittivat toisen SALT sopimuksen, mutta liennytyspolitiikka haudattiin lopullisesti neuvostojoukkojen miehitettyä Afganistanin 1979.^[172]

Brežnevin kuoltua vuonna 1982 neuvostohallinnon rappeutuminen oli ulkomaailmalle ilmeistä, mutta neuvostojärjestelmä ei ollut valmis rajuihin uudistuksiin.^[173] Brežnevin jälkeen pääsihteerinä toimivat lyhyen aikaa Juri Andropov ja tämän jälkeen Konstantin Tšernenko. Heidän jälkeensä pääsihteeriksi nousi vuonna 1983 Mihail Gorbatšov. Gorbatšov edusti uutta sukupolvea NKP:n ylimmässä johdossa.^[174]

Pääartikkeli: Neuvostoliitto Gorbatšovin aikakaudella

Suurimpana tehtävänään Gorbatšovilla oli maan talouden tervehdyttäminen.^[174] Hän joutui kuitenkin toteamaan, että kommunistinen puolue oli liian jäykkä organisaatio, jotta uudistuksia olisi voitu toteuttaa.^[175] Gorbatšov katsoi, että taloudellisten uudistusten lisäksi vaadittavia toimia olivat myös Neuvostoliiton historian aikana tehtyjä virheitä koskevan avoimen keskustelun käynnistäminen. Tälle käsitteelle annettiin nimitys glasnost eli avoimuus. Keskustelu käytiin puoluejohdon valvonnassa, mutta siitä huolimatta keskustelun avaaminen oli ennenkokematonta.^[175] Lisäksi oli talouden tervehdyttämiseksi käynnistettävä perestroika, eli uudelleenjärjestäminen. Gorbatšov luonnehti Brežnevin aikaista vanhaa järjestystä pysähtyneisyyden ajaksi.^[176]

Glasnost ja perestroika eivät saaneet vanhoillisemman puoluejohdon hyväksyntää.^[176] Vastaavasti taas uudistusmielinen Moskovan puoluejohtaja Boris Jeltsin arvosteli uudistusten hitautta.^[177] Joistakin takaiskuista huolimatta uudistustyöt hallinnon uudelleenjärjestämiseksi jatkuivat. Kesäkuussa 1988 pidetyssä puoluekonferenssissa Gorbatšov ajoi läpi radikaaleja uudistuksia, joilla vähennettiin kommunistisen puolueen valtaa. Käytännössä kyse maan demokratisoinnista, jolla oli kansalaisten laaja tuki.^[175][177]

Perestroikan ulkopoliittisena tavoitteena oli parantaa suhteita Yhdysvaltoihin. Lisäksi Gorbatšov pyrki parantamaan suhteita Länsi-Euroopan maihin. Gorbatšovin uusi ajattelu -politiikka toi myös tulosta. Suhteet Yhdysvaltoihin ja Länsi-Eurooppaan paranivat ja Gorbatšov nautti lännessä suurta arvostusta.^[175] Maiden välejä hiertänyt Afganistanin sota saatiin myös päätökseen, kun Neuvostoliitto veti joukkonsa Afganistanista.^[178]

Kremlissä tapahtuneet muutokset käynnistivät uudistusvaatimuksia myös itäblokin maiden keskuudessa. Neuvostoliiton suhtautuminen Itä-Euroopan maihin muuttui ratkaisevasti vuonna 1987, jolloin Gorbatšov irtisanoutui Brežnevin opista ja ilmoitti, että Neuvostoliitto ei aio puuttua Itä-Euroopan maiden sisäisiin asioihin. Neuvostoliiton linjanmuutoksen vuoksi Itä-Euroopassa tapahtui vuonna 1989 useita vallankumouksia. Seuraavana vuonna Gorbatšov suostui vielä Saksan jälleenyhdistymiseen ja Itä-Saksan olemassaolon päättymiseen itsenäisenä valtiona.^[179][180] Gorbatšov palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla Itä-Euroopan rauhanomaisten vallanvaihdosten ansiosta.^[181]

Mihail Gorbatšovin saavutukset 1980-luvun loppupuoliskolla olivat huomattavat, mutta toimet kansantalouden parantamiseksi eivät olleet edenneet tavoitteiden mukaisesti. Kasvavan sisäpoliittisen ongelman Gorbatšoville ja Neuvostoliiton kommunistiselle puolueelle toi uudistusmielistä linjaa ajaneen Boris Jeltsinin kasvava suosio. Gorbatšov jakoi monet Jeltsinin näkemykset, mutta ei hyväksynyt tämän toimintatapoja. Uudistusmielisille Jeltsinistä tuli johtohahmo, jonka maan johto joutui ottamaan vakavasti.^[182]

Jeltsin valittiin kasvavan suosionsa myötä vuonna 1990 Venäjän korkeimman neuvoston puheenjohtajaksi.^[183] Tämä pakotti Gorbatšovin lähentymään vanhoillisemman linjan kannattajia liittolaisia saadakseen.^[182][183] Gorbatšov pyrki vastaamaan Jeltsinin haasteeseen keskittämällä vallan itselleen ja ehdotti Neuvostoliiton presidentin viran perustamista. Tämän perustuslakimuutoksen mentyä läpi hän ajoi uutena presidenttinä uudenlaista liittosopimusta vuoden 1990 aikana.^[184] Tämän liittosopimuksen mukaisesti Gorbatšov yritti sovitella kansallisia ristiriitoja vuodesta 1990 lähtien vanhanmallisen liittovaltiorakenteen hallitulla purkamisella, mikä antaisi tasavalloille suuremmat vapaudet ja keskushallinnolle jäisi lähinnä vain ulko- ja puolustuspolitiikka.^[182] Ehdotus uudesta liittovaltiomuodosta julkistettiin marraskuussa 1990 ja siitä järjestettiin kansanäänestys huhtikuussa 1991. Gorbatšovin ajama uudistus sai kansanäänestyksessä enemmistön, mutta Viro, Latvia, Liettua, Moldova, Georgia ja Armenia kieltäytyivät järjestämästä äänestystä. Nämä maat järjestivät oman kansanäänestyksensä, jossa niiden asukkaat antoivat tukensa maiden itsenäistymiselle.^[184]

Johtava rooli neuvostotasavaltojen kapinassa keskusvaltaa vastaan oli Baltian mailla. Näissä oli järjestäytynyt suurempaa itsemääräämisoikeutta ajavia poliittisia puolueita.^[182] Baltian maat olivat jo antaneet suvereniteettijulistuksen vuosina 1988 ja 1989, jonka mukaan niiden omat lait syrjäyttävät Neuvostoliiton lait.^[183] Liettua, Latvia ja Viro ilmoittivat kansallisen itsenäisyytensä palauttamisesta vuonna 1990.^[182]

Baltian tapahtumat herättivät huolta Neuvostoliiton johdossa ja Gorbatšov halusi katkaista maiden itsenäistymiskehityksen. Kun itsenäistymisneuvotteluissa ei tapahtunut edistystä, ryhtyivät Liettuassa ja Latviassa jo olleet Neuvostoliiton erikoisjoukot palauttamaan järjestystä sotilaallisin toimin tammikuussa 1991. Syntyneissä levottomuuksissa kuoli useita siviilejä. Gorbatšov sanoutui irti väkivaltaisuuksista ja vakuutti, että toimiin oli ryhdytty hänen tietämättään, mikä ennestään heikensi hänen asemaansa. Tapahtumien jälkeen Liettua, Latvia ja Viro tulivat entistä vakuuttuneimmiksi itsenäistymispäätöksensä oikeutuksesta.^[182]

Tukea Baltian maat saivat Jeltsiniltä, joka tuomitsi Baltiassa käytetyt sotilaalliset toimet ja antoi tukensa näiden itsenäistymiselle. Väkirikkaimman ja suurimman liittotasavallan johtajana Jeltsinistä tuli kaikkien tasavaltojen oikeuksien puolustaja neuvostohallintoa vastaan.^[182][183] Jeltsin ei kuitenkaan kannattanut Neuvostoliiton hajoamista. Hän toivoi alun perin uuden liittovaltion luomista, jossa liittotasavallat muodostaisivat valtioliiton kahden- ja monenvälisillä sopimuksilla, ja jossa Venäjä olisi merkittävin jäsen.^[183] Baltian maiden irtaantumista kohtalokkaammaksi Gorbatšoville muodostui syntynyt kaksoisvalta. Huhtikuussa 1991 myös Venäjälle hyväksyttiin Neuvostoliitosta riippumaton perustuslaki, jonka myötä maassa järjestettiin presidentinvaali. Kesäkuussa 1991 järjestetyissä vaaleissa Jeltsinistä tuli ensimmäinen vapailla vaaleilla valittu Venäjän valtionpäämies. Tämä korosti Jeltsinin ja Gorbatšovin eroa; Jeltsin oli vaaleilla valittu johtaja, kun Gorbatšov edusti hajoamassa olevaa kommunistista puoluetta ja vanhoillista neuvostokoneistoa.^[182]

Nähdessään vallan olevan lipeämässä, Gorbatšov lähestyi Jeltsinin linjaa ja ehdotti uutta, entistä pitemmälle menevää liittosopimusta.^[182] Tämä oli liikaa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen vanhoilliselle siivelle, joka ryhtyi elokuussa 1991 vallankaappausyritykseen.^[182] Vallankaappausyrityksen tavoitteena oli lakkauttaa glasnost- ja perestroika-politiikka ja estää kansallisia vähemmistöjä irtautumasta Neuvostoliitosta.^[185] Tapahtuma-aikana 19. elokuuta 1991 Gorbatšov oli loma-asunnollaan Krimillä. Varapresidentti Gennadi Janajevin ja eräiden muiden vanhoillisten kommunistien toimesta perustettu poikkeustilakomitea julisti, että Gorbatšov on sairas ja hänet on vapautettu presidentin virastaan.^[182][186]

Venäjän presidentti Boris Jeltsin ryhtyi johtamaan toimia poikkeustilakomiteaa vastaan. Merkittävää oli, että heillä ei ollut takanaan armeijan tukea.^[182][185] Jeltsin julisti lehdistölle tuekseen saapuneen panssarivaunun katolla päätöstään olla tottelematta vallankumousjohtajia. Jeltsin toimi nopeasti ja vallankaappaushankkeessa mukana olleet vangittiin. Niin Venäjän kuin Neuvostoliiton kommunistiset puolueet kiellettiin määräajaksi, minkä johdosta myös Gorbatšov joutui eroamaan puoluetehtävistään.^[182] Gorbatšov palasi Moskovaan tapahtumien jälkeen valtansa menettäneenä. Hän oli kuitenkin edelleen Neuvostoliiton presidentti, mutta kaikki päätösvalta oli siirtynyt Jeltsinille.^[182][186]

Jeltsin tunnusti Baltian maiden itsenäisyyden ja antoi neuvostojoukoille määräyksen poistua Baltian maiden alueelta. Elokuun 1991 tapahtumat kiihdyttivät muidenkin osatasavaltojen irtaantumishalukkuutta. Jeltsin yritti neuvotella muiden neuvostotasavaltojen kanssa löyhästä liittovaltiofederaatiosta, mutta yritys kariutui kun Ukraina julistautui itsenäiseksi kansanäänestyksen jälkeen joulukuussa 1991.^[182] Vain muutamaa päivää myöhemmin Venäjä, Ukraina ja Valko-Venäjä julkistivat keskinäisen sopimuksen Itsenäisten valtioiden yhteisön (IVY) perustamisesta ja vuoden 1922 valtioliittosopimuksen hylkäämisestä.^[182][186] Liiton tarkoitus oli helpottaa maiden välistä taloudellista yhteistyötä ja alueellisen turvallisuuden takaamista kahdentoista IVY:öön liittyneen entisen neuvostotasavallan välillä. Baltian maat kieltäytyivät lähtemästä mukaan IVY-yhteistyöhön.^[182][186]

Muodollisesti Neuvostoliitto oli edelleen olemassa elokuun vallankaappausyrityksen jälkeen. Joulupäivänä 1991 Mihail Gorbatšov piti viimeisen puheensa Neuvostoliiton presidenttinä, ja ilmoitti Neuvostoliiton olemassaolon päättymisestä vuoden vaihtuessa.^[182]

Pääartikkeli: Venäjän federaation historia

Venäjä julistautui Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen sen seuraajavaltioksi, perien muun muassa Neuvostoliiton paikan YK:n turvallisuusneuvostossa. Venäjä ilmoitti myös pitävänsä kiinni Neuvostoliiton solmimista kansainvälisistä sopimuksista, kuten aseidenriisuntasopimuksista.^[187]

Venäjälle oli tärkeänä tavoitteena kehittää Itsenäisten valtioiden yhteisöstä merkittävä yhteenliittymä, jossa sillä itsellään olisi keskeisin asema. Venäjä omaksui myös keskeisen roolin IVY-alueen sotilaallisen turvallisuuden ylläpitämisessä. Talousliittona IVY ei kuitenkaan kehittynyt yhtä nopeasti, sillä monissa maissa vaikutti edelleen neuvostoaikainen komentotalous, joka oli jäykkä reagoimaan markkinatalouden vaatimuksiin.^[187]

Talouspolitiikassaan Jeltsin pyrki kehittämään Venäjälle markkinatalouteen pohjautuvan demokraattisen yhteiskunnan. Tähän tavoitteeseen pääsemiseksi Venäjä sai apua länsimailta, mikä teki Jeltsinin linjaa vastustaneiden mielestä Venäjästä riippuvaisen Yhdysvalloista.

Kritiikin vaimentamiseksi Jeltsin pyrki tekemään selkeämmin eroa länsimaihin. Esiin alkoi nousta yhä enemmän poliittisia erimielisyyksiä. Venäjä ei ollut länsimaiden kanssa yksimielinen siitä, miten tuli ratkaista Jugoslavian konflikti.^[187]

Jeltsin teki vuonna 1992 radikaalin päätöksen kansantalouden uudistamisesta. Hinnat vapautettiin ja valtion omaisuuden yksityistäminen käynnistettiin. Tämä ei kuitenkaan tuottanut toivotunlaista tulosta, vaan inflaatio ryöstäytyi käsistä, hinnat nousivat, ulkomaankauppa lamaantui ja palkkojen ja eläkkeiden maksu keskeytyi ja monista tuotteista tuli pulaa. Tuotantolaitosten yksityistäminen johti vain uuden finanssi oligarkian syntymiseen, kun suurten yritysten johtajat saivat keskeisen aseman taloudellisessa ja poliittisessa päätöksenteossa.^[187]

 

Jeltsin nautti Venäjällä suurta kansansuosiota Neuvostoliiton vallankaappausyrityksen kukistamisen ansiosta, mutta tämä ei taannut hänelle parlamentin suosiota. Koko Jeltsinin hallintokautta leimasi presidentin ja parlamentin välinen valtataistelu. Parlamentti suhtautui erityisen kriittisesti epäonniseen talousuudistukseen. Tilanne kärjistyi perustuslailliseksi kriisiksi, kun parlamentti yritti asettaa Jeltsinin syytteeseen, mutta Jeltsin vastasi järjestämällä kansanäänestyksen, jonka mukaan 59 % äänestäjistä ilmoitti luottavansa Jeltsinin politiikkaan. Jeltsin tuli siihen tulokseen, että parlamentin hajottaminen ja uudet vaalit olivat ainoa vaihtoehto. Hän katsoi ettei neuvostoaikana valitulla parlamentilla ollut enää mandaattia toimia tehtävässään. Kansanedustajien enemmistö ei kuitenkaan suostunut poistumaan Valkoisesta talosta, vaan he ryhtyivät vastarintaan, kieltäytyen noudattamasta poistumiskäskyä. Jeltsin joutui turvautumaan asevoimien apuun tyhjentääkseen parlamenttirakennuksen.^[187]

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen monet Venäjän sisäiset vähemmistökansallisuuksien asuttamat alueet halusivat itselleen suuremman päätösvallan. Venäjästä muodostettiin federaatio, jossa valtaa siirrettiin keskushallinnolta alueellisille hallinnoille. Pohjois-Kaukasuksella sijainnut Tšetšenia kuitenkin katsoi, että tämä ei riitä, vaan ainoa ratkaisu oli täydellinen valtiollinen itsenäisyys.^[187][188] Tšetšeenit olivat jo pitkään kärsineet sorrosta omassa maassaan taistelleet ja Venäjää ja neuvostovaltaa vastaan jo sata vuotta. Neuvostoliiton hajoaminen antoi tšetseeneille toivoa itsenäistymisestä.^[189] Tšetsenia julistautui itsenäiseksi marraskuussa 1991. Jeltsin ei tätä voinut hyväksyä, sillä hän pelkäsi sen aiheuttavan vaarallisen ketjureaktion.^[187] Kiista ei johtanut välittömästi sotatoimiin, vaan Jeltsin seurasi tilanteen kehittymistä kolmen vuoden ajan. Vasta joulukuussa 1994 Jeltsin määräsi armeijan palauttamaan järjestyksen ja venäläiset aloittivat panssarihyökkäyksen alueelle tavoitteenaan vallata pääkaupunki Groznyi. Tilanne johti ensimmäiseen Tšetšenian sotaan.^[187][189]Vasta kuukausien massiivisten ilma- ja rakettihyökkäysten jälkeen venäläisjoukkojen onnistui saada pääkaupunki haltuunsa.^[189] Sodan hinta oli suuri, noin 25 000 ihmistä sai surmansa ja Groznyi oli raunioina.^[187] Groznyin valloitus ei myöskään ratkaissut tilannetta, vaan vastarinta jatkui muualla.^[189]

Jälkikommunistiseen aikaan siirtyminen ei ollut sujunut Venäjällä ongelmitta, kansa oli tyytymätön elintason laskuun, rikollisuuden kasvuun ja yleiseen epävarmuuteen. Markkinatalouteen siirtyminen ei ollut vastannut kansan odotuksia.^[190] Tämä näkyi Jeltsinin laskeneessa kansansuosiossa. Tästä huolimatta Jeltsin valittiin vuoden 1996 presidentinvaaleissa jatkokaudelle.^[191] Ulkopoliittisesti suhteet Yhdysvaltoihin ja muihin länsimaihin heikkenivät Jeltsinin toisella kaudella. Venäjä vastusti Naton laajentumista, jonka taustalla oli Itä-Euroopan entisten sosialististen maiden pelko Venäjän epävakaasta tilanteesta. Venäjä tulkitsi, että Yhdysvallat oli Saksan yhdistymisestä sovittaessa sitoutunut siihen, että läntinen sotilasliitto ei laajene lähemmäs Venäjän rajoja. Muutaman vuoden sisällä kävi kuitenkin selväksi, että Itä-Euroopan maat kokivat turvallisuutensa niin epävarmaksi, että ne halusivat päästä Naton jäseniksi.^[191]

Sisäpoliittisia ongelmia Venäjällä lisäsi Tšetšenian sodan puhkeaminen uudelleen. Eri osissa Venäjää, muun muassa Moskovassa, tehtiin pommi-iskuja, joihin tšetšeenien katsottiin syyllistyneen. Uuden sodan aloitus katsottiin perustelluksi oikeutetulla taistelulla terrorismia vastaan. Sodan johtamiseen henkilökohtaisesti osallistunut pääministeri Vladimir Putin kasvatti suosiotaan väestön keskuudessa.^[191]

Presidentti Jeltsinin terveys alkoi heiketä ennen hänen virkakautensa loppua. Hän ilmoitti eroavansa presidentin virasta vuoden 1999 viimeisenä päivänä. Pääministeri Vladimir Putinin asema oli kehittynyt niin vahvaksi, että hän tuntui kelpaavan duumalle Jeltsinin seuraajaksi. Putinista tehtiin vt. presidentti vuoden 2000 alusta.^[191]

Boris Jeltsinin presidenttikauden lopulla Vladimir Putin oli noussut yhä merkittävämpään rooliin. Hänet oli toiminut Venäjän turvallisuuspalvelun (FSB) johdossa ennen kuin hänet nimettiin pääministeriksi. Pääministerinä Putin syytti tšetšeenien separatisteja kerrostalopommituksista, joissa useita siviilejä sai surmansa. Tämä sai Venäjän hallituksen lähettämään joukkoja uudelleen Tšetšeniaan. Putinin suosio Venäjällä nousi näiden toimien takia ja hänestä tuli myös Jeltsinin suosikki seuraajakseen. Jeltsinin eron johdosta järjestettiin aikaistetut presidentinvaalit maaliskuussa 2000. Putin sai jo ensimmäisellä äänestyskierroksella 52,9 prosentin äänienemmistön tuli näin valituksi presidentiksi.^[192]

Tšetšenian toisessa sodassa Venäjän armeija sai alueen hallintaansa, mutta sota muuttui sissisodaksi, kun vuorille paenneet tšetšeenisissit jatkoivat iskuja venäläisjoukkoja vastaan. Taistelut jatkuivat vuoteen 2002 asti, jolloin Putin aloitti rauhantunnustelut jäljellä olevan Tšetšenian johdon kanssa. Rauhoittuneesta tilanteesta huolimatta tšetšeeniterroristit valtasivat Moskovan teatterin, uhaten surmata sisällä olijat. Putin vastasi käskemällä erikoisjoukkojen hyökätä teatteriin. Operaation aikana noin 130 panttivankia sai surmansa, pääosin turvallisuusjoukkojen terroristien tainnuttamiseksi käyttämän kaasun hengittämisen seurauksena.^[192]

Huolimatta Putinin tiedustelupalvelutaustasta, Venäjällä uskottiin yleisesti, että Putin kykenee luomaan maahan taloudellisen ja poliittisen järjestyksen. Putin ryhtyi pian vahvistamaan maan hallintoa jakamalla maan hallintopiireihin. Näiden tehtäviin kuului korruption kitkentä ja aluehallinnon ohjaus ja varmistus siitä, että keskushallinnon lait pannaan täytäntöön. Jeltsinin aikakaudella Venäjän federaation ja alueelliset ristiriidat olivat luoneet suuren kaaoksen koko oikeusjärjestelmään, ja Putin pyrki näin saamaan Venäjän federaation lain alueellisten lakien yläpuolelle.^[192]

Putin ryhtyi toimiin rajoittaakseen oligarkkien poliittista ja taloudellista valtaa. Monet venäläiset pitivät oligarkkeja yhtenä pääasiallisista syistä Venäjän ongelmiin. Putinin intresseissä ei ollut tuhota liike-elämän eliittiä, mutta hän halusi asettaa rajat oligarkkien sananvallalle. Ne oligarkit, jotka olivat avoimesti Putinia vastaan, joutuivat vainotuiksi. Politiikkaa arvostelleet tiedotusvälineet vaiennettiin, yleensä syytettynä veronkierrosta.^[192] Politiikkaa arvostelleita ihmisiä, kuten korruptiota ja ihmisoikeusloukkauksia tutkinut Novaja Gazetan toimittaja Anna Politkovskaja murhattiin vuonna 2006. Pian tämän jälkeen muun muassa Politkovskajan kuolemaa tutkinut entinen FSB:n agentti Alexander Litvinenko murhattiin, tämän ollessa maanpaossa Britanniassa.^[193]

Putinia arvosteltiin siitä, että hän keskitti valtaa itselleen, mutta hän kykeni rakentamaan vakaan suhteen duumaan, mikä loi poliittista vakautta, mitä tavallinen kansa arvosti. Lisäksi verolakien uudistus nosti valtion verotuloja, ja myös öljyn maailmanmarkkinahinnan kohoaminen kasvatti valtion valuuttavarantoja. Putin pysyi suosittuna ja hänet valittiin uudelleen vuoden 2004 presidentinvaaleissa. Perustuslain mukaan häntä ei ollut mahdollista valita enää kolmannelle perättäiselle kaudelle ja Putin ilmoitti, että varapääministeri Dmitri Medvedev on Yhtenäinen Venäjä -puolueen ehdokas vuoden 2008 presidentinvaalissa. Maaliskuussa 2008 pidetyissä vaaleissa, jota eräät länsimaiset vaalitarkkailijat eivät pitäneet täysin oikeudenmukaisena tai demokraattisena, Medvedev sai 70 prosenttia äänistä ja tuli näin valituksi presidentiksi selvällä erolla vastaehdokkaisiinsa nähden. Medvedev astui presidentin virkaan 7. toukokuuta 2008 ja Putin nimettiin pääministeriksi seuraavana päivänä.^[192]

Medvedevin presidenttikauden alussa yltyi Georgiassa eteläossetialaisten ja abhasialaisten separatistien, sekä Georgian armeijan väliset yhteenotot. Näiden taustalla oli Etelä-Ossetian ja Abhasian halu irtaantua Georgiasta. Taistelujen kiihtyessä Venäjä lähetti tuhansia sotilaita rajan yli kapinallisten tueksi. Venäjän sekaantuminen Georgian sotaan lisäsi Venäjän ja länsimaiden välisiä jännitteitä. Nato, jonka jäsenyyttä Georgia tavoitteli, tuomitsi Venäjän sekaantumisen Georgian sotaan. Venäjä suostui vetämään joukkonsa Georgiasta, mutta se säilytti Etelä-Ossetiassa ja Abhasiassa sotilaallisen läsnäolon, joiden itsenäisyyden se oli tunnustanut.^[192]

Samaan aikaan Georgian sodan kanssa venäläisjoukot kävivät satunnaisia taisteluja paikallisia militantteja vastaan muualla Kaukasuksen alueella, erityisesti Tšetšeniassa Ingušiassa. Konfliktit näyttivät laantuneen vuoteen 2009 tultaessa ja Medvedev ilmoitti sotilasoperaatioiden lopettamisesta, mutta Pohjois-Kaukasian levottomuudet jatkuivat silti. Paikallisia poliitikkoja murhattiin, ja vuonna 2010 kapinalliset tekivät pommi-iskun Moskovan metroon.^[192]

Medvedevin presidenttikauden loppupuolella hän ilmoitti, että hän tulisi vaihtamaan asemaansa Putinin kanssa. Putin asettuu ehdolle vuoden 2012 presidentinvaalissa, ja mikäli tämä tulisi valituksi, hän todennäköisesti nimittäisi Medvedevin pääministeriksi. Tämän suunnitelman toteutuminen sai säröjä, kun Yhtenäinen Venäjä -puolue kärsi yllättäviä vaalitappiota duuman vaaleissa 2011. Se sai äänienemmistön, mutta menetti kahden kolmasosan enemmistön duumassa, mikä oli antanut sille mahdollisuuden tehdä muutoksia perustuslakiin. Kansainväliset tarkkailijat luonnehtivat vaaleja epäoikeudenmukaisiksi. Vaaleja seurasi suurmielenosoitus, kun 50 000 ihmistä kokoontui Kremlin lähelle protestoimaan vaalitulosta.^[192]

Vuoden 2012 presidentinvaaleissa Putin valittiin kolmannelle kaudelle 64 prosentin äänienemmistöllä. Kansainväliset vaalitarkkailijat raportoivat räikeistä vaalirikkomuksista. Putin nimettiin virkaansa toukokuussa 2012 ja Medvedev puolestaan nimettiin pääministeriksi. Putinin presidentiksi paluun ensimmäisiä kuukausia leimasivat yritykset tukahduttaa protestiliikkeet.^[194]

Kun Ukrainassa protestiliike kaatoi Venäjälle myötämielisen Viktor Janukovytšin hallituksen helmikuussa 2014. Kiovan mielenosoitukset tukahdutettiin verisesti, minkä jälkeen Janukovytš pakeni Venäjälle. Putinin hallinto ei tunnistanut Janukovytšin syrjäyttänyttä hallitusta, ja Venäjä alkoi sekaantua Ukrainan sisäisiin asioihin. Helmikuun 28. päivänä aseistetut miehet, joiden univormuista puuttuivat näkyvät merkit, ottivat haltuunsa tärkeimmät kohteet Krimin autonomisessa tasavallassa. Venäjän Mustanmeren laivasto piti päätukikohtaansa Krimillä ja alueen väestö oli pääosin venäläistä, eikä venäläisten joukkojen tuloa alueelle vastustettu.^[194]

Muutamassa päivässä alueparlamentin johtoon oli asetettu Venäjälle myötämielinen hallinto ja Venäjä oli tosiasiassa miehittänyt alueen. Krimillä järjestettiin kansanäänestys, missä virallisen tuloksen mukaan 97 % äänestäjistä ilmoitti kannattavansa Krimin eroa Ukrainasta ja Venäjään liittymistä. Yhdysvallat ja EU vastasivat ottamalla käyttöön pakotteita korkea-arvoisia venäläisvirkamiehiä ja Krimin venäläishallitusta vastaan. Putin ja Krimin parlamentin jäsenet allekirjoittivat 18. maaliskuuta sopimuksen niemimaan hallinnan siirtämisestä Venäjälle.^[194]

Ukrainan kriisi sai jatkoa huhtikuussa 2014, kun raskaasti aseistetut venäläismyönteiset asemiehet valtasivat hallituksen rakennuksia Kaakkois-Ukrainassa ja julistivat Donetskin ja Luhanskin alueiden itsenäisyyden. Julkisissa lausunnoissa Putin kiisti Venäjän tukeneen separatistiliikettä. Ukrainan armeija ryhtyi valtaamaan takaisin kapinallisten hallitsemia alueita, mutta separatistiryhmillä oli asettaa vastaan yhä kehittyneempiä raskaita aseita, mukaan lukien panssarivaunut ja ilmapuolustusjärjestelmät. Heinäkuussa kapinalliset ampuivat alas Malaysia Airlinesin reittilentokoneen ja 298 ihmistä sai surmansa. Yhdysvallat ja EU laajensivat välittömästi Venäjän vastaisia talouspakotteita. Venäjä kiisti yhteyden kapinallisiin, ja vastasi laaja-alaisella länsimaisen ruoan tuontikiellolla.^[194]

Sisäpolitiikassa Putin yritti laajentaa jo ennestään laajaa tiedotusvälineiden hallintaansa. Kreml vastasi Ukrainan tapahtumiin propagandakampanjalla, jossa käytettiin länsivastaista retoriikkaa herättämään venäläiskansallisuutta. Helmikuussa 2015 Venäjän sotatoimia Ukrainassa vastustanut oppositiojohtaja Boris Nemtsov murhattiin Moskovassa. Hän oli vain yksi Putin-kriitikko, joka tuli vaiennetuksi. Monet Putinia arvostelleet vaiennettiin joko tekaistuin syyttein tai heidät vangittiin.^[194]

Venäjä joutui lännen kanssa vastakkain myös Syyrian sisällissodassa. Venäjä antoi tukensa Syyrian presidentin Bashar al-Assadin hallinnolle.^[194] Venäjän mukaan sen kohteena Syyriassa oli Isis-terroristijärjestö, mutta länsimaiden ja Syyrian oppositiovoimien mukaan Venäjän kohteena olivat Assadia vastustaneet kapinalliset.^[195]

Länsimaiden pakotteet ajoivat Venäjän talouden taantumaan vuoden 2015 alkupuolella, mutta Putinin asemaa se ei heikentänyt.^[194] Putinin Yhtenäinen Venäjä -puolue säilytti paikkansa suurimpana puolueena duuman vaaleissa 2016. Muut edustajan paikat saivat Putinille myötämieliset puolueet. Tärkeimpien oppositiojohtajien, kuten Aleksei Navalnyin, osallistuminen vaaleihin estettiin.^[195] Seuraavana vuonna Putin ilmoitti hakevansa neljännelle presidenttikaudelle vuoden 2018 presidentinvaaleissa.^[194] Varteenotettavia vastaehdokkaita vaaleissa ei juuri ollut.^[195] Vuonna 2020 maassa toteutettiin perustuslakimuutos, joka antaa Putinille mahdollisuuden jatkaa presidenttinä vuoteen 2036 asti.^[196]

Venäjä aloitti 24. helmikuuta 2022 suuren sotilasoperaation Ukrainassa.^[197] Länsi asetti tämän takia mittavat pakotteet Venäjälle, joka asetti vastapakotteita.^[198][199]

• Kirkinen, Heikki (toim.): Venäjän historia. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-15799-X
• Neville, Peter: Matkaopas historiaan - Venäjä. Suomentanut Juntunen, Alpo. Gloucestershire: WSOY, 1998. ISBN 951-579-080-8
• Curtis, Glenn E.: Russia. Washington: GPO for the Library of Congress, 1996. Country Studies. (englanniksi)

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Venäjän historia Wikimedia Commonsissa

• Geo History: Summary on Map. Osa 1 (850–1613): The Origins of Russia; Osa 2 (1598–1917): The Russian Empire; Osa 3 (1914–1991): The USSR 26.3.2022; Youtube.

Aasian valtioiden historia

Afganistan	Arabiemiraatit	Armenia	Azerbaidžan	Bahrain	Bangladesh	Bhutan	Brunei
Etelä-Korea	Filippiinit	Georgia	Indonesia	Intia	Irak	Iran	Israel
Itä-Timor	Japani	Jemen	Jordania	Kambodža	Kazakstan	Kiina	Kirgisia
Kuwait	Laos	Libanon	Malediivit	Malesia	Mongolia	Myanmar	Nepal
Oman	Pakistan	Palestiina	Pohjois-Korea	Qatar	Saudi-Arabia	Singapore	Sri Lanka
Syyria	Tadžikistan	Taiwan	Thaimaa	Turkki	Turkmenistan	Uzbekistan	Venäjä
Vietnam	Hongkong	Macao