Opritšnina

Venäjällä oli ollut käytössä kollektiivinen vastuu tai sukuvastuu, ja Venäjän keskushallinnossa, samoin kuin paikallishallinnossakin, oli vain muutamia vahvoja ruhtinas- ja pajarisukuja, jotka olivat aviositein kytköksissä. Yksi Venäjän erityispiirteistä oli, että korkea pajarin arvo ei ollut periytyvä, toisin kuin ruhtinaiden arvo. Pajariksi pääsi vain omilla saavutuksilla elämässä. Tsaarin epäluulo ja mahdollisten petturien ilmiantokulttuuri oli korkealla 1560-luvulla, ja ajoittain vainoharhaiseksi kuvattu tsaari pelkäsi vallankaappausta monilta suunnilta, etenkin serkkunsa Staritsan Vladimirin suunnalta. Monet palvelusaatelistoon kuuluvat pakenivat Venäjän perivihollismaahan Liettuaan.^[2]

Joulukuussa 1564 tsaari lähti viettämään Pyhän Nikolauksen päivää Kolomnan luostariin toisen vaimonsa Maria Temrjukovnan kanssa, joka oli tataarilähtöinen, mutta kristityksi kääntynyt. Iivana siunautti itsensä maan tärkeimmillä kirkonmiehillä ylimpänä metropoliitta Afanasi. Tässä yhteydessä hän otti itseltään pois ulkoiset vallan merkit: valtikan, kruunun ja keisarinviitan. Kolomnan retkelle tsaari määräsi mukaansa suuren määrän luotettavimpia pajareitaan ja palvelijoitaan perheineen. Kolomnasta hän siirtyi Aleksandrovskaja slobodan asuntoonsa, joka sijaitsee itään Moskovasta. Tämä saattoi näyttää siltä, että hän olisi luopunut vallasta, mutta näin ei käynyt. Hän lähetti pitkiä kirjeitä Moskovaan Afanasille. Osa niistä oli tarkoitettu pajarien, kirkon johtajien ja palvelusaateliston pelotukseksi, osa tavallisen moskovalaisrahvaan rauhoittamiseksi ja heidän vihansa lietsomiseksi pajareita vastaan.^[2]

Tsaari Iivana IV jatkoi hallitsemistaan Aleksandrovskaja slobodasta, jonne hän keräsi omaa kaartiaan, josta tuli opritšninan selkäranka. Moskovan virastot menettivät valtansa, ja suuri määrä entisiä virkamiehiä joutui tsaarin epäsuosioon. Opritšninan vastakohdaksi osa Venäjästä julistettiin zemštšinaksi. Nyt opritšninan alueen entiset valtiaat pakotettiin luopumaan maistaan teloituksen uhalla. Monia pajareita ja ruhtinaita tuhottiin perheineen ja osa ajettiin luostareihin. Järjestelmä oli harvinainen, eikä samanlaista liene toteutettu samassa laajuudessa muualla Euroopassa. Siinä oli kyse valtiosta valtiossa siten että niistä toinen sai vapaasti ryöstää toista.^[2]

Jatkuvat sotaväenotot ja maaseudun isäntien vaihdokset johtivat tuotannon ja väkiluvun romahtamiseen. Tsaari Iivana menetti toistuvissa todellisten tai kuviteltujen pettureiden teloituksissa runsaasti kykenevintä sotilasjohtoaan. Vuonna 1575 tsaarin käskykirjeellä Tšingis kaanin jälkeläinen, Astrahanista kotoisin oleva suuriruhtinas ja 1569 edesmenneen tsaaritar Marian veljenpoika Simeon Bekbulatovitš julistettiin Venäjän suuriruhtinaaksi. Iivana piti itsellään muut arvonimensä Venäjän tsaarista alkaen.^[2]