Toisen liittokunnan sota

Ranskan lakiasäätävä neuvosto julisti sodan Itävallalle 20. huhtikuuta 1792, jolloin alkoi ensimmäisen liittokunnan sota (1792–1798). Sotaan osallistuivat lähes kaikki Euroopan valtiot, joiden kanssa Ranskalla oli yhteistä rajaa, sekä Portugali ja Osmanien valtakunta. Sodan alussa liittokunnan saamista voitoista huolimatta Ranskan onnistui torjua hyökkäykset ja vallata uusia alueita, joista Ranska teki tasavaltoja suojaamaan sen rajoja. Pohjois-Italiassa Napoleonin onnistui ajaa Itävallan joukot takaisin, ja maat solmivat 17. huhtikuuta 1797 Leobenin välirauhan ja lokakuussa Campo Formion rauhan.

Kesäkuussa 1798 Napoleonin johtamat joukot nousivat maihin Egyptissä, jossa joukot jäivät saarroksiin. Napoleonin palattua Ranskaan joukot antautuivat.

Campo Formion rauhan allekirjoittajat välttivät sotatoimia maaliskuuhun 1799 asti. Britannian pääministeri William Pitt pyrki kuitenkin palauttamaan Euroopan suurvaltojen välisen voimatasapainon eli vähentämään Ranskan voimaa. Ranskan hyökkäys Egyptiin sai syksyllä 1798 Venäjän liittymään uuteen liittokuntaan. Samaan aikaan myös Turkki julisti sodan Ranskalle ja Itävalta lupasi osallistua liittokunnan sotatoimiin, mutta Preussi jättäytyi puolueettomaksi. Etelä-Italiaa hallinnut Napolin kuningaskunta liittyi myös liittokuntaan. Liittosopimus allekirjoitettiin 19. toukokuuta 1798 Wienissä. Sotatoimet alkoivat marraskuussa 1798 Napolin hyökkäyksellä Italiassa olevia ranskalaisjoukkoja vastaan.^[1]

Liittokunnan sotamenestys oli aluksi hyvä. Mannermaalla liittokunta teki vuonna 1799 useita iskuja, kuten Italian ja Sveitsin sotaretket ja brittiläis-venäläisen maihinnousun Alankomaihin. Ranska oli vuonna 1798 perustanut Sveitsiin nukkehallituksen nimellä Helvetian tasavalta. Sitä vastaan taistellut Venäjän armeijan kenraali Aleksandr Suvorov aiheutti joitakin tappioita ranskalaisille Italiassa, mutta Sveitsissä venäläiset joutuivat hyvän alkumenestyksen jälkeen saarroksiin Zürichin toisessa taistelussa. Alankomaissa liittokunnan menestys oli heikko brittien vetäydyttyä pois alueelta Castricumin taistelun epäonnistuttua. Takaiskujen ja brittien Itämeren kauppasaartovaatimusten vuoksi Venäjä erosi liittokunnasta.^lähde?

Egyptin-retkestä ei tullut Napoleonin odottamaa voittokulkua. Hän löi kyllä Turkin joukot ja valtasi Syyriaa, mutta epäonnistui Akkon linnoituksen valtauksessa 1799. Napoleon vetäytyi takaisin Egyptiin, vaikkakin brittien laivasto oli tukkinut paluutien Ranskaan eivätkä ranskalaisjoukot voineet perääntyä Egyptistä. Syynä oli se, että brittien amiraali Horatio Nelson oli elokuussa 1798 tuhonnut Napoleonin laivaston Abukirin taistelussa, jossa ranskalaisista 1 700 miestä kuoli ja 3 000 jäi vangiksi. Tiedot kotimaan poliittisen ja sotilaallisen tilanteen huononemisesta pakottivat Napoleonin palaamaan Ranskaan ja jättämään Afrikan-joukkonsa vaikeaan asemaan ilman johtoa. Pariisissa Napoleon teki kansansuosionsa huipulla marraskuussa 1799 vallankaappauksen ja julistautui ensimmäiseksi konsuliksi.^lähde?

Napoleon kävi seuraavaksi taisteluun itävaltalaisia vastaan. Hän lähti ylittämään Alppeja toukokuussa 1800 St. Pierrestä mukanaan 40 000 miestä.^[2] Alppien ylitys kesti seitsemän vuorokautta, ja tänä aikana Napoleonin sotilaat joutuivat kuljettamaan raskaiden kantamustensa lisäksi myös armeijan tykit, jotka irrotettiin laveteistaan ja laitettiin onttojen puunrunkojen sisälle. Yhtä tykkiä veti sata miestä. Napoleon johti joukkonsa Marengon taisteluun Itävaltaa vastaan. Taistelusta ei kuitenkaan tullut sellaista kuin Napoleon oli toivonut, vaan tappio oli hyvin lähellä. Ranskalaiset vetäytyivät tasangolta, jolle vyöryi lisää ja lisää itävaltalaisia. Kranaattisateessa vetäytyvien ranskalaisten perääntyminen alkoi jo muistuttaa pakenemista. Napoleonin kerrotaan vielä kahden vuosikymmenen päästä St. Helenalla ollessaan ja kuolinvuoteella kuumehoureissa maatessaan toistelleen Marengon nimeä epätoivon vallassa mutisten epämääräisiä sanoja.^[3] Taistelu näytti jo menetetyltä, mutta äkkiä sen kulku kääntyi. Ranskan kenraali Louis Charles Antoine Desaix toi oman divisioonansa taistelukentälle ja muutti ranskalaisten vetäytymisen vastahyökkäykseksi. Muutamassa tunnissa itävaltalaiset olivat hävinneet, ja Napoleon oli kiistaton voittaja. Kenraali Desaix itse kaatui Marengon taistelussa, eikä hänestä siis voinut tulla kilpailijaa Napoleonille.^[3]

Marengon taistelun voitto lujitti Napoleonin valtaa entisestään, ja Lunevillén rauhanteossa Itävallan kanssa helmikuussa 1801 Ranska sai koko Reinin länsirannan Hollantiin saakka. Samalla Itävallan keisarin oli tunnustettava itsenäisiksi Batavian tasavalta, Helvetian tasavalta, Cisalppinen tasavalta ja Ligurian tasavalta.^[1]

Napoleon solmi rauhan Britannian kanssa 26. maaliskuuta 1802. Maltasta puhjenneen kiistan vuoksi Britannia julisti vuonna 1803 uuden sodan, ja syntyi kolmas liittokunta.

• Dodge, Theodore A.: Warfare in the Age of Napoleon: The Egyptian and Syrian Campaigns & the Wars of the Second and Third Coalitions, 1798–1805. (Regiments and Campaigns Series: Napoleon 2) UK: Leonaur, 2011. ISBN 978-0-85706-599-5 (englanniksi)

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Toisen liittokunnan sota Wikimedia Commonsissa

 

Ranskan vallankumoussodat ja Napoleonin sodat

ensimmäinen liittokunta 1792–1797 | toinen liittokunta 1798–1801 | kolmas liittokunta 1804–1805 | neljäs liittokunta 1806–1807 | viides liittokunta 1809 | kuudes liittokunta 1812–1814 | seitsemäs liittokunta 1815