Suuri Pohjan sota

Ruotsi oli 1600-luvulla noussut suurvallaksi Tanskan, Venäjän, Puola-Liettuan ja Saksan kustannuksella. Tanska oli vuonna 1658 menettänyt Roskilden rauhassa lopullisesti Skånen, Blekingen ja Hallannin maakunnat, Saarenmaan sekä Gotlannin, ja Norjan puolelta Bohuslänin, Jämtlandin ja Härjedalenin maakunnat. Venäjä oli vuoden 1617 Stolbovan rauhassa menettänyt Ruotsille Inkerinmaan ja Käkisalmen läänin, ja samalla itselleen kauppa- ja sotilaspoliittisesti elintärkeän pääsyn Itämerelle. Ruotsi kykeni kontrolloimaan ja verottamaan Venäjän ulkomaanliikennettä Itämeren satamissa, ja Venäjän ainoa vapaa kauppareitti nousevalle Euroopan-kaupalle kulki pohjoisen Arkangelin kautta.

Ruotsi oli käynyt 1600-luvulla lähes taukoamatta sotaa naapureiden eri liittokuntia vastaan, ja ainoa pitempi rauhanjakso oli saatu vasta vuodesta 1679 Brandenburgin, Tanskan ja Hollannin kanssa solmittujen rauhansopimusten myötä.

Tanska, Venäjä ja Puola olivat kukin tahollaan jo pitkään kärkkyneet tilaisuutta valloittaa takaisin Ruotsille menettämiään alueita.^[3] Kuningas Kaarle XI:n kuoltua vuonna 1697 Ruotsin hallitsijaksi nousi vasta 15-vuotias Kaarle XII, jolloin naapurivaltiot näkivät tilaisuutensa revanssiin tulleen. Puolan kuninkaaksi samana vuonna valittu Saksin vaaliruhtinas August II Väkevä oli Kaarle XII:n serkku.^[4] Aloitteen yhteistyöstä teki Tanska. Kolmen maan hallitsijat tapasivat heinä–elokuussa 1698 Rawassa Lembergin lähellä ja päättivät liittoutua Ruotsia vastaan, mutta mitään tarkempaa sotasuunnitelmaa ei vielä laadittu. Vuoden 1699 alussa liivinmaalainen aatelismies Johann Reinhold Patkul alkoi yllyttää August II:ta hyökkäämään Liivinmaalle, sillä hän halusi vapauttaa kotimaansa Ruotsin vallasta. Patkul makusteli sen jälkeen Augustin salaisena asiamiehenä Tanskassa ja Venäjällä edistämässä sotaliiton syntyä.^[3]

Ruotsin ja Tanskan suhteita hiersi 1690-luvun lopussa erityisesti Ruotsin sotilaallinen tuki Tanskan eteläpuolella sijainneelle Holstein-Gottorpin herttuakunnalle, mikä asetti Tanskan uhatuksi kahdelta suunnalta. Vuonna 1698 Holstein-Gottorpin herttua Fredrik IV meni naimisiin Kaarle XII:n siskon Hedvig Sofian kanssa, mikä tiivisti maiden välistä liittoa.^[5][3] Holstein-Gottorpin oikeudesta pitää omaa armeijaa ja rakentaa linnoituksia syntyi Ruotsin ja Tanskan välille kiista, jota soviteltiin kansainvälisissä neuvotteluissa muiden suurvaltojen välityksellä. Kesällä 1699 Kaarle XII päätti neuvotteluista piittaamatta lähettää Holstein-Gottorpiin ruotsalaisia joukkoja suojelemaan Tanskan vaatimuksesta aiemmin purettujen linnoitusten uudelleenrakentamista. Euroopassa katsottiin, että Kaarlen toimet johtaisivat luultavasti sodan puhkeamiseen Ruotsin ja Tanskan välille.^[3]

Tanskan kuningas Kristian V epäröi sotaan lähtemistä mutta hänen kuoltuaan vuonna 1699 uudeksi kuninkaaksi tullut nuori Fredrik IV, joka myös oli Kaarle XII:n serkku, päätti tarttua toimeen ja solmi syyskuussa 1699 salaisen liiton August II:n kanssa. Venäjän tsaari Pietari Suuri solmi edelleen hyökkäysliiton August II:n kanssa marraskuussa 1699, ja Fredrik IV allekirjoitti hyökkäyssopimuksen muutamaa viikkoa myöhemmin.^[3]

Ruotsi puolestaan solmi vuonna 1698 puolustusliiton Englannin ja Alankomaiden kanssa sekä löyhemmän sopimuksen Ranskan kanssa.^[5] Ruotsalaiset olivat tietoisia Ruotsin-vastaisesta liitosta ja ryhtyivät välittömästi varustautumaan uutta sotaa varten; heti samana vuonna^milloin? valtakunnassa kannettiin ylimääräinen varusteluvero, ja seuraavana vuonna toinen.

Sota alkoi 22. helmikuuta 1700, kun Puolan kuningas August II hyökkäsi ilman ajalle tyypillistä sodanjulistusta 10 000 miehen saksilaisarmeijallaan kohti Ruotsin valtakunnan suurinta kaupunkia, Riikaa Liivinmaalla. Saatuaan tiedon hyökkäyksestä Vironmaan kenraalikuvernööri Axel Julius De la Gardie antoi Suomen rykmenteille käskyn nousta liikekannalle. Baltiaan sijoitettujen 8 000 miehen varuskuntajoukkojen tueksi laivattiin pikavauhtia Suomesta kaikki vakinaiset yksiköt ja ylimääräisellä väenotolla perustetut lisäjoukot, kolmikkaat, yhteensä 7 000 miestä. Armeija marssi nopeasti Narvasta etelään ja saapui 6. toukokuuta Riian edustalle, jolloin saksilaisjoukot vetäytyivät Väinäjoen taakse.^[6][7]

Tanskan kuningas Fredrik IV liittyi sotaan sopimuksen mukaisesti hyökkäämällä helmikuussa Kaarlen liittolaista ja lankoa, Holstein-Gottorpin herttua Fredrik IV:tä vastaan. Kaarle XII yllättyi hyökkäyksestä mutta toimi nopeasti. Hän kutsui aseisiin isänsä muodostaman vahvan armeijan Tanskaan tehtävää maihinnousua varten. Ruotsin liittolaisten – Englannin, Alankomaiden ja Hannoverin – avustuksella Kaarlen armeija nousi maihin Sjællandiin. Vakavasti uhattuna Tanska joutui solmimaan 8. elokuuta Traventhalin rauhan ja luopumaan samalla liitosta Ruotsia vastaan. Onnistuneella hyökkäyksellä Tanska masennettiin niin perusteellisesti, ettei se osallistunut sotaan useaan vuoteen.^[6]

Alkuvuonna 1700 tsaari Pietari Suuri oli ollut kiinni sodassa Turkkia vastaan. Määräaikainen rauha Turkin kanssa solmittiin 14. heinäkuuta, ja jo 20. elokuuta tsaari julisti sodan Ruotsille. Pari päivää sodanjulistuksensa jälkeen Pietari kuuli Tanskan tehneen rauhan. Tästä huolimatta hän marssitti armeijansa piirittämään Ruotsin tärkeintä tukikohtaa idässä, Narvan linnoitusta. Venäläisjoukkoja oli lähes 30 000 jalkamiestä ja rakuunaa, sekä 7 500–10 000 ratsumiestä. Piiritysarmeija oli ylivoimainen, puolustajia oli alle parituhatta.^[8]

Suomessa suoritettiin uusi ylimääräinen väenotto. Joukkoja kutsuttiin kaksikkaiksi. Rahvaalle oli luvattu ylimääräisten väenottojen yhteydessä, että joukot tulisivat oman alueen puolustukseen. Tästä huolimatta kolmikkaat ja kaksikkaat siirrettiin välittömästi Viroon ja Inkeriin.^[9]

Ruotsin Riian kenttäarmeijan komentaja Otto Wellingk pidättäytyi hyökkäämästä Väinäjoen yli, jolloin saksilaiset saivat rauhassa varustaa 18 000 miestä. Tarkoitus oli hyökätä ylivoimalla uudestaan Riikaa vastaan. August II Väkevä oli tullut henkilökohtaisesti johtamaan Saksin armeijaa, joka ylitti Väinäjoen 19. päivä ja piiritti Riian 27. heinäkuuta. Kaupungissa levisi samaan aikaan ruttoepidemia. Kun saksilaiset miehittivät läheisen Kockenhusenin kaupungin, taipui Riian komentaja ja Liivinmaan joukkojen ylipäällikkö Eric Dahlberg aselepoon. Saksin armeija vetäytyi talvileiriin Kuurinmaan ja Samogitian puolelle.^[10]

Kun Kaarle XII nousi lokakuun alussa maihin Pärnussa, hän sai tietää Riian aselevosta. Kaarle lähti epäröimättä kohtaamaan ainoan jäljelle jääneen vastustajansa, tsaari Pietarin. Ruotsin Virossa ja Liivinmaalla olevat joukot määrättiin marssimaan Wesenbergin (nyk. Rakvere) luo, josta Kaarle lähti 13. marraskuuta Narvaa kohden.

Ruotsi ja Turkki   Ruotsin Kaarle XII   Turkin Ahmed III   Kasakkahetmani Ivan Mazepa

Ruotsia vastustava liittouma   Venäjän Pietari Suuri   Puolan August II Väkevä   Tanskan Fredrik IV

Pääartikkeli: Narvan taistelu

Kun Kaarlen kenttäkanuunoiden äänet kantautuivat piiritysleiriin, tsaari Pietari Suuri jätti komennon herttua Charles Eugène de Croylle ja kiiruhti piiritysleiristä Moskovaan armeijan päällikön, marsalkka Fjodor Golovinin kanssa. Seuraavana päivänä, 20. marraskuuta Kaarlen 10 500 miehen karoliiniarmeija hyökkäsi kahtena syvänä kiilana kohti venäläisten puolustuslinjoja. Venäläiskomentaja oli levittänyt linjan kuuden kilometrin pituudelle, jolloin puolustuslinja oli suuresta 32 000 miehen määrästä huolimatta ohut.

Ruotsalaiset pääsivät lähelle puolustuslinjaa äkillisesti huonontuneen sään suojissa. Puolen tunnin jälkeen linja murtui kolmessa kohdassa. Venäläiset pakenivat ruotsalainen ratsuväki kintereillään, ja ruotsalaiset painoivat venäläisjoukot kohti jokea. Paniikkiin ajautuneet venäläisjoukot pyrkivät pakoon selustan kahden sillan kautta, jolloin toinen niistä romahti ja pakenevat joukot joutuivat veden varaan. Venäläisen ratsuväen yrittäessä ylittää jokea kahluupaikalla virta veti mukaansa tuhatkunta ratsua ja sotilasta. Viimeinenkin venäläisvastarinta loppui seuraavana päivänä viimeisten pikkulinnakkeiden antauduttua.

Venäläiset menettivät kuolleina ja haavoittuneina 10 000 miestä, ruotsalaiset parituhatta. Vankeja ruotsalaisten käsiin jäi yli 15 000, eli enemmän kuin ruotsalaissotilaita oli jäljellä. Muonatarpeiden puuttuessa vangit vapautettiin.

Armeijan menetystä suurempi isku Pietari Suurelle oli sotilaallinen tappio: karoliiniarmeija sai jälleen mainetta voittamattomana. Ruotsalainen sotapropaganda otti voitosta kaiken mahdollisen irti. Narvan voitosta syntyi myös Ruotsin tappion siemen – Kaarle uskoi lyöneensä venäläiset pitkäksi aikaa, ja aliarvioi jatkossa heidät pahasti.^[11]

Kaarle XII kaavaili Puola-Liettuasta liittolaista, mutta ensin hänen piti voittaa Saksin ja Puolan armeijat ja syöstä August II Väkevä vallasta. August ei ollut antanut periksi lopullisesti vaikka olikin luopunut Riian piirityksestä. August uudisti liiton Pietarin kanssa talvella 1701, jolloin Pietari lupaili apujoukkoja ja sivustatukea hyökkäämällä uudestaan Inkeriin. Kaarle XII ei jäänyt odottamaan Augustin hyökkäystä, vaan ylitti Väinäjoen ja löi Saksin ja Venäjän armeijat Väinäjoen taistelussa heinäkuun alussa 1701 Riian lähellä. August oli nyt lyöty, mutta Kaarle ei tyytynyt tarjotun rauhan ehtoihin vaan vaati ehdotonta antautumista.

Kaarle XII eteni Puolaan ja vaikka Puolan valtakunnan armeija liittyi nyt sotaan, Kaarlen armeija valtasi Varsovan, Krakovan ja löi Saksin sekä Puolan armeijat 1703 keväällä Pultuskissa. Vuoden 1704 alussa Kaarle XII valitutti Varsovassa Stanisław Leszczyńskin Puolan kuninkaaksi. August Väkevä pakeni Liettuaan. Helmikuussa 1706 sotamarsalkka Schulenburgin johtama saksien ja venäläisten armeija tuhottiin Fraustadtin luona. Narvan jälkeen ruotsalaisten päällikkö, kenraali Rehnschiöldt oli päästänyt venäläisvangit menemään sen jälkeen, kun he olivat luovuttaneet aseensa. Nyt hän ei kuitenkaan aikonut päästää samoja miehiä taistelemaan kolmatta kertaa ruotsalaisia vastaan ja ilmeisesti määräsi venäläiset teloitettavaksi. Joka tapauksessa Schulenburgin armeija menetti 18 000 miehestään 8 000 kaatuneina ja 7 600 vankeina. Espanjan perimyssodan tapahtumien johdosta Saksan keisari päästi Ruotsin joukot kesällä 1706 marssimaan Sleesian läpi Saksiin, ja Kaarle pakotti August Väkevän solmimaan rauhan syyskuussa.^[10]

 

 

Ruotsin sotiessa Saksia ja Puolaa vastaan ruotsalaiset olivat sallineet venäläisten hyökkäillä itärintamalla. Pietari oli valloittanut Inkerin ja alkoi rakentaa uutta pääkaupunkiaan, Pietaria vuonna 1703 Suomenlahden pohjukkaan. Pietari Suuri tarjosi rauhaa, ja rauhanehtojen mukaan Ruotsi olisi menettänyt vain Inkerin.^[12] Kaarle ei kuitenkaan tyytynyt tarjoukseen, ja elokuussa 1707 Ruotsin joukot lähtivät marssimaan kohti Venäjää. Kesällä 1708 armeija käsitti 49 500 miestä, jotka kaikki olivat matkalla kohti Moskovaa. Ruotsi pystyi voittamaan joitain erillistaisteluja, Kaarle pääsi Smolenskiin muttei kyennyt lyömään Venäjää. Pietari Suuri käytti poltetun maan taktiikkaa: venäläiset tuhosivat alueet, joilta joutuivat perääntymään, jolloin Ruotsin armeija ei löytänyt ruokaa sen enempää miehille kuin elikoillekaan. Kun tie Smolenskista Moskovaan ei auennut, Kaarle XII muutti strategiaansa, hän pyrki saamaan hetmanaatin kapinalliset kasakat, tataarit ja Turkin mukaan sotaan Pietaria vastaan.

Ruotsin armeija lähti marssimaan kohti Ukrainaa. Kaarlen apujoukkojen huoltovankkurit ja tykit juuttuivat mutaan, ja ne tuhottiin Lesnajan kylässä lumimyrskyssä syyskuussa 1708. Puolet Adam Ludvig Lewenhauptin 12 000 miehestä saavutti pääjoukon ilman varusteitaan, mikä ei auttanut armeijan huoltoa.^[13]

Erityisen kylmän talven 1708–1709 jälkeen Kaarle XII lähti jälleen kohti Moskovaa. Jälleen poltetun maan taktiikka ja ilmasto tekivät tehtävänsä: kolmannes armeijasta oli kuollut ja Kaarle itse haavoittunut, kun Ruotsin ja Venäjän armeijat viimein kohtasivat 28. kesäkuuta 1709 Pultavan taistelussa. Pietari Suuren 45 000 miehen armeija löi Ruotsin 29 000 miehen joukot.^[14]

Kaarle pakeni henkikaartin ja parin ruotsalaisen pataljoonan kanssa, joissa oli yhteensä noin tuhat miestä, sulttaani Ahmed III:n hallitsemaan Turkkiin. Ruotsin armeijan pääjoukot antautuivat 30. kesäkuuta, ja 2 500 sotavankia vietiin Siperiaan, kaivoksiin tai rakentamaan Pietarin kaupunkia. Turkissa Kaarle sai houkuteltua Ahmed III:n julistamaan sodan Venäjälle. Suurvisiiri Baltacı Mehmet paššan osmanisotilaat voittivat Pietari Suuren armeijan Venäjän–Turkin sodassa, mutta tyytyivät verrattain vähiin myönnytyksiin rauhansopimuksissa.^[15]

 

Pultavan taistelun innoittamana Saksi ja Tanska liittyivät jälleen vuonna 1709 sotaan. August Väkevä kruunattiin uudelleen Puolan kuninkaaksi. Vuoden 1710 helmikuussa Magnus Stenbock löi kuitenkin Helsingborgin taistelussa Skåneen maihinnousseen 14 000 miehen tanskalaisarmeijan.^[16]

Iso-Britannia, Alankomaat ja Preussi tarjoutuivat toimimaan välittäjinä mutta Turkkiin jäänyt Kaarle ei vieläkään halunnut tehdä rauhaa. Vuoden 1712 lopulla Stenbock lähti Saksaan tarkoituksenaan kohdata Kaarle XII ja hän voittikin Tanskan ja Saksin armeijat Lyypekin lähellä käydyssä Gadebuschin taistelussa. Saksan-retki päättyi kuitenkin huonosti, ja Stenbock armeijoineen joutui antautumaan toukokuussa 1713 Tönningissä. Tönningin linnoitus oli Ruotsin liittolaisen Holstein-Gottorpin alueella, joten herttuakunta tuli näin vedetyksi uudelleen mukaan sotaan ja Tanska valtasi sen.

 

Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta: Luokka:Suuri Pohjan sota

Pääartikkeli: Isoviha

 

Kaarlen vehkeilyistä huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) Turkin sulttaani luopui sodasta Venäjää vastaan lopullisesti vuonna 1713 ja Pietari Suuri oli vapaa toimimaan Itämeren suunnalla. Ruotsin ylivoimainen avomerilaivasto pystyi kuitenkin pitämään venäläiset pois Itämereltä, vaikka Venäjä oli saanut ensimmäiset kolme 50-tykkistä linjalaivaansa valmiiksi vuoden 1710 syksyllä. Ruotsin laivasto talvehti Karlskronassa, josta ei ehtinyt estämään Venäjän Itämeren laivaston keväisiä operaatioita. Vuoden 1710 keväällä juuri jäiden lähdön jälkeen venäläiset laivasivat tykistönsä piirittämään Viipuria, jonka lisäksi he valloittivat Riian, Pärnun ja Tallinnan. Viipurin menetyksen jälkeen 1711–1712 laivaston talvehtimispaikaksi valittiinkin Helsinki.^[17]

Huonoista kokemuksista huolimatta Ruotsin laivasto vietti talven 1713 jälleen Karlskronassa, vaikka Venäjän maihinnousua Suomeen osattiinkin odottaa. Suomea puolustavat maajoukot oli siroteltu pitkin etelärannikkoa, pääjoukot olivat Porvoossa ja Pernajassa, lännempänä joukkoja oli Helsingissä ja Turussa asti. Heti jäiden lähdön jälkeen Venäjän saaristolaivasto kaleereineen pääsi toimimaan vapaasti Suomenlahdella ja 8. toukokuuta 1713 venäläiset saapuivatkin Helsingin edustalle 300 aluksen ja 17 000 miehen voimin kreivi Fjodor Apraksinin johdolla. Ruotsin avomerilaivasto saapui Helsinkiin liian myöhään, Helsinkiä puolustaneiden 1 800 miehen komentaja Armfelt oli jo polttanut kaupungin ja vetäytynyt. Apraksinin laivasto ja joukot eivät myöskään olleet jääneet odottamaan Ruotsin laivastoa ja nousivat maihin Porvoossa ja Pernajassa Porvoon itäpuolelle. Suomessa olevien joukkojen ylipäällikkö, Georg Lybecker vitkasteli ja vältteli yhteenottoa venäläisten kanssa. Venäjän armeija saavutti taisteluitta Helsingin 10. heinäkuuta, kaupungin edustalla ollut laivasto-osasto poistui ja Lybecker perääntyi lopulta joukkoineen Hämeenlinnaan.^[18][19]

Pääartikkeli: Kostianvirran taistelu

Tukholman sotaneuvosto sai tarpeekseen kyvyttömästä Lybeckeristä ja kutsui hänet Tukholmaan ”neuvotteluja varten”. Kenraalimajuri Carl Gustav Armfelt nimitettiin hänen tilalleen Suomessa olevien joukkojen ylipäälliköksi. Armfeltin lähettämä pieni 500 jalkamiehen ja 200 ratsumiehen osasto ei pystynyt estämään venäläisten etenemistä elokuun lopulla Turkuun. Venäläisten Turun-retki jäi kuitenkin kesken; Pietari Suuri pakeni takaisin Helsinkiin kuultuaan Ruotsin saaristolaivaston kaleerien saapuneen Turun edustalle.^[20][21]

Syyskuussa 1713 Venäjän armeija lähti etenemään pohjoiseen poistaakseen Armfeltin armeijan uhan. Armfelt ei voinut vain perääntyä, vaan hän asettui asemiin Hämeenlinnan pohjoispuolelle. Armfelt oli jakanut 7 200 miestään eri puolille Hämettä. Pääjoukot, 3 400 miestä, olivat Pälkäneellä Kostianvirran partaalla. Yksi jalkaväkirykmentti ja pääosa ratsujoukoista oli jaettu eri puolille Mallasvettä torjumaan venäläisten koukkausta. Kostianvirralla olevat Armfeltin joukot pystyivät kyllä estämään 15 000 miehen vahvuisten venäläisjoukkojen etenemisen virran yli, mutta se vain hidasti kenraali-yliamiraali Apraksinia. Lokakuun 6. päivä yli 6 000 venäläistä ylitti Mallasveden hirsilautoilla. Armfelt pystyi irrottamaan vain 2 000 miestä Kostianvirralta maihinnousua torjumaan. Vastarinnasta huolimatta venäläiset rantautuivat Mälkilän kylässä ja kiersivät Kostianvirralla olevien joukkojen selustaan. Ruotsalaiset menettivät yli 800 miestä ja koko tykistönsä (yhdeksän tykkiä).^[22][23]

Pääartikkeli: Napuen taistelu

Kostianvirran jälkeen venäläiset pääsivät etenemään Pohjanmaalle saakka. Isossakyrössä Napuen luona 19. helmikuuta 1714 Armfeltin armeija joutui saarroksiin ja menetti yli puolet vahvuudestaan. Venäläiset etenivät Vaasaan ja polttivat Pietarsaaren kaupungin; Raahea kohti perääntyvät Armfeltin armeijan rippeet polttivat Kokkolan sataman. Venäläiset perääntyivät kuitenkin ennen kelirikkoa takaisin Ylä-Satakuntaan, Kangasalan tienoille. Pietari Suuri sovelsi taas poltetun maan taktiikkaa. Estääkseen Ruotsin armeijan huollon hän määräsi kasakat hävittämään ennen poistumistaan kymmenen peninkulman verran Pohjanmaata. Miehet tapettiin ja lapset ja naiset vietiin orjiksi Venäjälle – 8 000–9 000 ihmistä surmattiin tai vietiin pois.^[24][25]

Seuraavana kesänä seurasi Ruotsin ja Venäjän laivastojen kohtaaminen. Venäjän saaristolaivastoon kuului silloin jo sata kaleeria ja kymmenentuhatta miestä. Heinäkuussa 1714 Apraksinin johtama saaristolaivasto oli jäänyt saarroksiin Hankoniemen itäpuolelle Tvärminnen edustalle. Pietari ei uskaltanut riskeerata linjalaivojaan vaan jätti avomerilaivastonsa Tallinnan satamaan ja suuntasi saaristolaivaston mukana Hankoon. Hankoniemen edustalla 27. heinäkuuta 1714 käydyssä Riilahden taistelussa venäläiset onnistuivat valtaamaan tiedustelemassa olleen Ruotsin laivasto-osaston, jossa oli 18-tykkinen fregatti Elephant, kuusi kaleeria ja kolme saaristolaisvenettä. Tämän Venäjän laivaston ensimmäisen merivoiton kunniaksi 27. heinäkuuta on ollut Venäjän ja Neuvostoliiton laivastojen juhlapäivä, ja laivastoissa on ollut useita aluksia nimeltä Gangut (ven. Гангут, Hangö udd). (Myös Suomen laivastossa oli 1943 uponnut miinalaiva Riilahti.)^[26]

Riilahden voiton jälkeen 1714 syyskesällä venäläiset pääsivät etenemään pitkin Suomenlahden rannikkoa Ahvenanmaalle ja Pohjanlahdelle. Apraksinin johtama laivasto-osasto ja kenraaliluutnantti Robert Brucen ratsuväkiosasto eteni pitkin Pohjanlahden rannikkoa Uuteenkaarlepyyhyn saakka. Venäläiset pystyivät ulottamaan sotatoimet myös varsinaisen Ruotsin puolelle, kenraalimajuri Golovinin johtama laivasto-osasto ylitti syyskuussa Pohjanlahden ja hyökkäsi Uumajaan. Kaupunki paloi taistelussa.^[27][28]

Selkämeri ja Merenkurkku olivat Ruotsin laivastoa vaarallisempia vastustajia, venäläiset menettivät retkellä 26 kaleeria, 12 pienempää alusta ja 285 miestä. Pietari Suuri valittikin, että Venäjän laivasto kärsi retkellä suurempia menetyksiä kuin Hankoniemen verisen taistelun aikana. Sekä taistelu että retki olivat tsaarin mielestä kuitenkin kannattavia, sillä nyt Venäjän saaristolaivasto oli osoittanut vaarallisuutensa ruotsalaisille.

Ainoa taistelukosketus Armfeltin armeijan ja venäläisten kanssa oli 20. elokuuta Isossakyrössä, jossa ollut 560 ratsumiehen etuvartio otti Brucen etujoukkojen kanssa yhteen. Syyskuun 13. päivä, samaan aikaan kuin venäläisten laivasto kääntyi Uudestakaarlepyystä takaisin kohti Turkua, Armfeltin jalkaväki lähti perääntymään Raahesta Länsipohjaan, Kalixin pitäjään Tornion länsipuolelle. Ratsuväen etuvartio jäi Kemiin.

Venäläiset etenivät Armfeltin perässä pohjoiseen ja valtasivat Kokkolan, Oulun ja Kajaanin. Vuoden 1715 alussa venäläiset olivat miehittäneet Suomen Pohjois-Pohjanmaata lukuun ottamatta. Virkamiehet ja osa papistosta olivat paenneet Ruotsiin. Tätä miehitysaikaa kutsutaan Suomen historiassa isonvihan ajaksi. Vuoden 1721 rauhanteon jälkeen ja sitä ennenkin – olot olivat jo 1717 vakiintuneet venäläisten asetettua Länsi-Suomeen siviilihallinnon – pakolaisia palasi Ruotsista takaisin Suomeen. Myös osa Venäjälle pakkotyöhön viedyistä siviileistä palasi, jotkut vuosien ja jopa vuosikymmenien kuluttua.

Kaarle XII ratsasti kahdessa viikossa Turkin Transsylvaniasta Unkarin, Itävallan, Baijerin ja muiden Saksan ystävällismielisten valtioiden kautta Ruotsin Pommeriin. Hän saapui Stralsundin kaupunkiin 11. marraskuuta 1714. Kaarle saattoi vain todeta, että Pietari oli vallannut Ruotsin Itämeren maakunnat ja Suomen, sekä Tanska Bremenin. Hannover liittyi sotaan Ruotsia vastaan huhtikuussa 1715. Tilanne muuttui vielä epätoivoisemmaksi saman vuoden lokakuussa, kun Preussikin liittyi sotaan Ruotsia vastaan ja Tanskan, Saksin ja Preussin joukot alkoivat piirittää Stralsundia. Kaarle pakeni piiritetystä kaupungista Skåneen, jonne hän saapui 13. joulukuuta 1715.^[29]

Tammikuussa 1716 Kaarle keräsi Lundiin 40 000 miehen armeijan. Suojasää pilasi suunnitelman hyökätä jään yli Tanskaan, joten armeija suuntasi kulkunsa helmikuussa Norjaan. Ilman tykistöä Kaarle ei kuitenkaan pystynyt valloittamaan norjalaisten linnoituksia, joten huhtikuussa hän joutui palaamaan tyhjin käsin ensimmäiseltä Norjan matkaltaan.

Ruotsia vastaan sodassa olevasta Hannoverin vaaliruhtinaasta oli tullut myös Ison-Britannian kuningas Yrjö I vuoden 1714 syyskuussa. Kaarle oli tukenut katolisia jakobiittejä, jotka yrittivät syöstä Yrjön valtaistuimelta, mutta heidät kukistettiin Skotlannissa vuoden 1716 helmikuuhun mennessä. Niinpä suurten merivaltojen laivastot (Britannian sekä Alankomaiden) tukivat Tanskan ja Venäjän laivastoja kun ne pyrkivät nousemaan uudelleen maihin Skåneen syksyllä 1716. Kaarlen pelasti vain liittolaisten eripura. Tilanne idässä oli toivoton, ja vuonna 1718 Kaarle alkoi jo tunnustella rauhaa Venäjän kanssa Ahvenanmaalla.^[30]

Pääartikkeli: Kaarle XII:n Norjan sotaretki

Syksyllä 1718 Kaarle päätti hyökätä uudestaan Norjaan. Etelässä Kaarlen komentamat pääjoukot marssivat kohti Kristianiaa (nykyinen Oslo), pohjoisella rintamalla Armfeltin komentama osasto marssi tunturien yli kohti Trondheimia.

Piirittäessään Osloon vievän reitin varrella olevaa Fredrikstenin linnoitusta Kaarle XII kuoli ohimoon osuneesta kuulasta 30. marraskuuta 1718. Ruotsalaiset perääntyivät Kaarlen langon, Hessenin prinssin johdolla Norjasta. Kuultuaan kuninkaan kuolemasta Armfelt lähti myös vetäytymään takaisin Ruotsiin. Huoltoa vailla olevat joukot joutuivat paluumatkalla vuodenvaihteessa 1718–1719 poikkeuksellisen kovaan lumimyrskyyn Ruotsin ja Norjan välisillä tuntureilla lähellä Duvedin kylää, ja 3 000 miestä menehtyi pakkaseen. Heistä kaksi kolmasosaa oli kotoisin Suomesta. Armfeltin joukkojen perääntymistä kutsutaan karoliinien kuolonmarssiksi.^[31]

Vuosina 1719–1721 tapahtuneet venäläisten maihinnousut aiheuttivat Ruotsissa samantapaisen pakoaallon kuin isoviha Suomessa, mutta pakeneminen kesti vain muutamia viikkoja tai kuukauden ja tilanne palautui pian normaaliksi. Roslagenin ja itärannikon sodan erikoispiirre oli sen yllätyksellisyys. Tsaari Pietari oli koonnut Ahvenanmaalle 132 kaleerin ja monen talonpoikaisen suurveneen laivaston, joka nosti ankkurinsa Lemlandista heinäkuussa 1719, ja soudettiin suoraan Ruotsin rannikolle. Seurauksena oli, että seitsemän rannikkokaupunkia tuhottiin lähes kokonaan ja tuhansia talonpoikaistaloja poltettiin tuhkaksi. Pahimmin kärsi Väddön saari.^[32]

Ruotsi solmi Tukholman rauhat vuosina 1719 ja 1720 Hannoverin, Preussin, Tanskan ja Puolan kanssa. Ruotsi menetti Saksan alueensa Hannoverille ja Preussille Länsi-Pommeria lukuun ottamatta, Tanskalle se joutui maksamaan sotakorvauksia ja luopumaan tullivapaudesta Juutinraumassa. Venäjän kanssa tehtiin lopulta vuonna 1721 Uudenkaupungin rauha, Ruotsi menetti Inkerin, Viron, Liivinmaan, Käkisalmen läänin ja muuta Karjalaa miltei Suomen nykyistä itärajaa myöten.

Sodan tuloksena Ruotsi menetti asemansa suurvaltana ja Venäjä otti Ruotsille kuuluneen valta-aseman Itämeren alueella. Pietari I Suuren aikana Venäjästä tuli keisarikunta.^[33]

• Narvan taistelu 20. marraskuuta 1700
• Väinäjoen taistelu 9. heinäkuuta 1701
• Kliszowin taistelu 9. heinäkuuta 1702
• Pultuskin taistelu 21. huhtikuuta 1703
• Jakobstadtin taistelu 26. heinäkuuta 1704
• Posenin taistelu 9. elokuuta 1704
• Punitzin taistelu 28. lokakuuta 1704
• Freustadtin taistelu 3. helmikuuta 1706
• Holowczynin taistelu 4. heinäkuuta 1708
• Lesnajan taistelu 29. syyskuuta 1708
• Pultavan taistelu 28. kesäkuuta 1709
• Helsingborgin taistelu 28. helmikuuta 1710
• Prutin taistelu 19.–22. heinäkuuta 1711
• Gadebuschin taistelu 20. joulukuuta 1712
• Kostianvirran taistelu 6. lokakuuta 1713
• Napuen taistelu 19. helmikuuta 1714
• Riilahden taistelu 27. heinäkuuta 1714
• Sundsvallin taistelu toukokuu 1721

Päivämäärien pitäisi olla Ruotsin käytetyn kalenterin mukaisia. Suuren Pohjan sodan aikana Ruotsi yritti vaiheittain siirtyä käyttämään gregoriaanista kalenteria, mutta palasi sitten takaisin vanhaan juliaaniseen kalenteriin. Vuosien 1700 ja 1712 helmikuiden välillä ruotsalainen kalenteri oli yhden päivän edellä juliaanista kalenteria ja kymmenen päivää jäljessä gregoriaanista kalenteria, Pultavan taistelu tapahtui siis 27. kesäkuuta juliaanisen kalenterin ja 8. heinäkuuta gregoriaanisen kalenterin mukaan.

• Traventhalin rauha 1700
• Prutin rauha 1711
• Tukholman rauhat 1719–1720
• Frederiksborgin rauha 1720
• Uudenkaupungin rauha 1721

• Juva, Einar W. & Juva, Mikko: Suomen kansan historia 3: Ruotsin ajan loppukausi. Helsinki: Otava, 1965.
• Rauta, Viljo: Isoviha. Helsinki: Sanatar, 1943.

• Keskisarja, Teemu: Murhanenkeli. Suuren Pohjan sodan ihmisten historia, s. 278. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2019. ISBN 978-952-234-638-4
• Kankaanpää, Matti J.: Suomalainen ratsuväki Ruotsin ajalla, s. 790. Porvoo: T:mi Toiset Aijat, 2016. ISBN 978-952-99106-9-4
• Vilkuna, Kustaa H. J.: Paholaisen sota. Helsinki: Teos, 2006. ISBN 951-851-065-2
• Kujala, Antti: ”Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700–1714”, symposium ”Suuri Pohjan sota” 9.9.2004 Suomen Pietarin instituutissa
• Hansson, Anders: Armfeldts karoliner. Tukholma: Prisma, 2003. ISBN 91-518-4061-8
• Lappalainen, Jussi: Sadan vuoden sotatie – Suomen sotilaat 1617–1721. Helsinki: Suomen kirjallisuuden seura, 2001. ISBN 951-746-286-7
• Kankaanpää, Matti J.: Suuri Pohjansota, Isoviha ja suomalaiset, s. 464. Jyväskylä: T:mi Toiset ajat, 2001. ISBN 952-91-3934-9
• Antti Kujala, Miekka ei laske leikkiä: Suomi suuressa pohjan sodassa 1700—1714 (Helsinki, 2001).
• Tomi Kangas: Uudenkaupungin ”siunattu” rauha 1721 – Suuren Pohjan sodan ja isonvihan päätös. Uudenkaupungin Merihistoriallinen yhdistys, Uudenkaupungin kulttuurihistoriallinen museo 1996. Verkkoversio: Agricola-Suomen historiaverkko -portaali.
• H. E. Uddgren: Kriget i Finland 1713. Stockholm 1906.
• Nilsson, Bengt: ”Karl XII, Rehnschiöld och de ryska fångarna vid Fraustadt” (sisältää linkit Kaarle XII:n ja Rehnschiöldtin kirjeisiin)
• Toivanen, Pekka: ”Skampavoin kannella” (Arkistoitu – Internet Archive)
• ”The History of Russian Navy” (Arkistoitu – Internet Archive)
• Uudenkaupungin rauha 1721 asiakirjajulkaisu. Uudenkaupungin kaupungin Venäjän ulkoministeriöltä saamia rauhan solmimiseen liittyviä asiakirjoja. (Agricola – Suomen historiaverkko -portaalin julkaisusarja osa 10. toim. Heidi Pitkänen)

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suuri Pohjan sota Wikimedia Commonsissa

• Kuinka Suomen armeija marssi Suureen Pohjan sotaan v. 1700. Riian avuksi rientävä Suomen armeija osoitti pitkällä marssimatkallaan Suomenlahden ympäri oikeata sisua, jota eivät kelirikkoiset tiet ja puutteellinen muonitus voineet heikentää, Hakkapeliitan joulu, 01.12.1939, s. 75, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot

Ruotsin ja Novgorodin/Venäjän rauhansopimukset (päättyneet sodat)

Pähkinäsaaren rauha 1323 Täyssinän rauha 1595 (pohjoismainen viisikolmattavuotinen sota) | Stolbovan rauha 1617 (Inkerin sota) | Kardisin rauha 1661 (Pohjan sota) | Uudenkaupungin rauha 1721 (suuri Pohjan sota) Turun rauha 1743 (hattujen sota) | Värälän rauha 1790 (Kustaa III:n sota) | Haminan rauha 1809 (Suomen sota)