Minun ikiongelmani eli miten saan itseni ja harrastukseni mahtumaan tähän kotiin sai minut taas häyristilaan. Olen tosi pitkän aikaa harmitellut sitä, että 140-senttinen sänkyni vie aivan tolkuttoman tilan näin pienestä kodista. Minä ostin sen Majikselta lähdettyäni sillä ajatuksella, että sängyn pitää olla kyllin leveä kahden nukuttavaksi, mutta ei liian leveä yhdelle. Pystyin ostamaan tosi kalliin, laadukkaan sängyn, koska minulla oli holtittomasti erorahoja tililläni. Suomalainen napakka patja onkin ollut erittäin hyvä ostos. Minusta siihen on yhä ihana kellahtaa ja siitä on hyvä herätä. Vielä viidessä vuodessakaan se ei ole painunut yhtään. Ja juuri siksi siitä ei voi luopua, vaikka se on osoittautunut aivan liian leveäksi. 

Unikaveria minulla ei ole ollut varmaan kymmentä yötä enempää ja yksinäni nukun siinä niin levottomasti, että saatan herätä ihan poikittain. Helmutin kapealla patjalla nukkuessani tajusin, että mitä ahtaampi on sänkyni, sen rauhallisemmin minä nukun ja niinpä olenkin sitten kasannut kotisänkyyn tyynyistä vallin, joka rajaa petini varsin kapeaksi. Melkein puolet sängystä on siis täysin tarpeeton tilasyöppö.

Näillä faktoilla sain perusteltua itselleni, että nukkekaapin rakentaminen alkoviin ei ole mielitautisen hommaa ja ryhdyin töihin. Koko hökötys rakentui paitsi olemassaolevilla kilkkeillä myös kaatopaikkakuormasta löytyneillä materiaaleilla - sekä omastani että naapurin. Olen aina tosi ylpeä itsestäni, kun pystyn loihtimaan isoja muutoksia tänne aivan ilman rahaa. No, tähän projektiin kyllä sijoitin lopulta 8 euroa, kun kävin kirpparilta hakemassa vanhan kirjan, jonka kauniisti kellastuneilla sivuilla tapetoin nukkekaappini "oven".

Näistä kuvista on varmaan vaikeaa saada tolkkua, mutta hyllyt "kelluvat" patjan päällä seiniin kiinnitettyinä. Etuseinänä on iso kennopahvi, jonka sain yhdeltä naapuriltani joululahjaksi. Se on kevyt ja sen saa napattua siitä kokonaisena pois silloin, kun pitää päästä leikkimään baarilla tai kahvilalla, jotka kätkeytyvät sen taakse. Parin dioraaman lisäksi hyllyillä on hyvin tilaa nukkejen muulle rekvisiitalle, kuten ajoneuvoille ja isoille kalusteille.

Tämän keksinnön ansiosta kamarissa on nyt tilaa sohvalle, askartelu- ja ompelupöydälle sekä tietokonepöydälle. En joudu luopumaan mistään tärkeästä toiminnosta tai rakkaasta huonekalusta. Tästä kodista on ehkä lopultakin tullut koti. Paitsi, että tämä on viimeinkin toiminnallisesti kunnossa, tämä myös kelpaisi sisustuslehteen, koska täällä on nyt vain nättejä kohtia. Olisipa sen verran valoa, että saisin otettua kivat valokuvat kaikesta.

Silti ajoittain minua ahdistaa ja itkettää. Kun joku ääni päässäni yhtäkkiä kuiskaa, että "Sussu, sä nukut nukkekodissa" tai "Immolassa on yhä autokuorman verran sun käsityötarvikkeita ja posliininukkeja ja mopokin", niin tulee todella epätoivoinen olo. En ikimaailmassa tule saamaan kaikkia roiniani pois Sulon nurkista, koska niiden hävittäminen on mahdoton tehtävä, eivätkä ne mahdu tännekään. Minun kamppeitani on Heilankin kellarikomerossa, koska omaan kämppääni liittyvät kylmät varastotilat eivät sovellu asiaan.

Olisi pakko lakata harrastamasta kaikkea käsillätekemistä, mutta mitähän iloa missään sitten olisi.

Yhä minä haaveilen siitä, että jollain ihmeellä minulla olisi sekä yläkerta että alakerta itselläni. Nyt, kun Yläkerran Tyttö muuttokuormineen kuskattiin eilen uuteen kotikaupunkiinsa, ja asunto on hetken aikaa tyhjä ennen uuden vuokralaisen saapumista, unelmani makuuhuoneesta yläkerrassa ja runsaasta leikkitilasta taas voimistui. Niin kauan, kun saan edes omistaa tuon ylimääräisen asunnon, se haave ei kokonaan kuole.

Tuon kysymyksen kysyjä tarkoitti takuulla hyvää, kun naputteli sen edellisen postaukseni kommenttikenttään. Päätin lyhyen vastauksen sijaan kirjoittaa aiheesta ihan oman postauksen, vaikka minun sairaushistoriani onkin taas sellainen yksityisasia, jota järkevä ihminen ei avaisi netissä kenellekään. Mutta ehkä tämän lukemalla joku siellä ruutujen toisella puolella saa paremman käsityksen siitä, millaista ADHD:n kanssa eläminen voi olla.

Olen käyttänyt mielenterveyspalveluita parikymppisestä lähtien ja mitä vanhemmaksi olen elänyt, sitä enemmän niitä olen tarvinnut. Aina on ollut helpompiakin aikoja, mutta pääasiassa olen ollut jonkinasteisesti masentunut teini-ikäisestä saakka. Masennus on ollut minulle niin tavallinen olotila, etten ole sitä yleensä edes masennukseksi tunnistanut. 

Jossain vaiheessa minut jo tuomittiin kroonisesti masentuneeksi, koska masennukseni uusii aina. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuutta on tutkailtu useampaan kertaan, mutta milloinkaan en niissä testeissä ole "pärjännyt". Käsittääkseni ADHD-tytöille onkin annettu virheellisesti kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja epävakaan persoonallisuushäiriön diagnooseja, koska tyttöjen ADHD:ta ei ole aiemmin osattu tunnistaa.

Olen syönyt mielialalääkkeitä enemmän kuin 15 vuotta. On kokeiltu eri merkkejä, mutta mikään ei ole tehonnut pysyvästi. Lääkitys ei koskaan ole pystynyt estämään masennuksen uusiutumista ja arvelenkin syöväni mielialalääkettä täysin turhaan.

Avioerokriisin aikana sain reseptin myös Opamoxiin, joka on rauhoittava lääke ja jota pidän minulle sopivana lääkkeenä. Purkillinen Opamoxia kestää minulla nykyisin vuoden tai puolitoista. Käytän sitä silloin tällöin tasoittamaan pahinta kierrettä, kun en pysty nukkumaan ahdistuksen tai pään suhinan takia. Yksi paremmin nukuttu yö sitten panee superongelmiksi paisuneet murheet mittasuhteisiinsa. Jatkuvalla syömisellä Opamoxista kuitenkin aiheutuisi haittoja, joiden takia en saa enkä haluakaan napsia sitä jokaiseen ahdistukseen.

Kun minulta alettiin tutkia ADHD:ta, niin sanottu krooninen masennukseni sai järkeenkäyvän selityksen. ADHD-aivot eivät kestä vastoinkäymisiä kuten normi-ihmisen aivot. Nyt minä tiedän, että masennukseni ei ole mikään krooninen tauti, joka ihan randomisti putkahtelee esiin, vaan se oireilee silloin, kun elämäni on joko liian tylsää tai liian stressaavaa. Elämäni pisin, useamman vuoden mittainen masennukseton kausi minulla oli, kun elimme Sulon kanssa Immolassa. Nyt tiedän, että onnellisuuteni perustui silloisen elämäni helppouteen. Huomaamatta Sulo tasoitteli tietäni ja järjesteli asioita niin, että minun on hyvä olla. Minulla oli oma vapaus ja määräysvalta koko elämääni, mukaanlukien työni. Kun minulla oli turvallinen olo ja helppo arki ja päivissäni paljon virikkeitä, aivoni voivat vallan hyvin. 

Kyllähän tietysti ADHD:hen on olemassa omat lääkkeensä. Minulle kokeiltiin niistä kahta. Kun ensimmäiseen lääkkeeseen löydettiin oikea annostus, se auttoi jaksamiseen muistaakseni puolisen vuotta, mutta sitten sen teho jostain syystä loppui. Sellaista voisi kuulemma odottaa tapahtuvan vasta vuosien käytön jälkeen. Lisäksi minun verenpaineeni nousi liikaa. Kokeiltiin toista lääkettä, mutta sekin nosti verenpainetta. Seuraavana kokeiluvuorossa oleva lääke oli niin kallis, etten voinut edes aloittaa sen testaamista. Neljäs lääke jäi kokeilematta, koska olin jo aika loppu niihin lääkekokeiluihin ja kuvittelin voivani vain tehdä elämästäni niin kevyen, että jaksaisin sen kunnialla loppuun asti. 

Mutta minä saan milloin tahansa ottaa yhteyttä neuropolille, jos haluan jatkaa lääkkeiden testailua. Voisin ihan hyvin ruveta kokeilemaan niitä kahta jäljellä olevaa lääkettä sitten, kun jään toimeentulotuelle, koska silloin saan maksusitoumuksen apteekkiin.

Avioerokriisin aikaan olin henkisesti elämäni huonoimmassa kunnossa. Silloin kävin ahkerasti Imatran mielenterveystoimistossa, mutta muutto Saloon katkaisi sen. Kun palasin Imatralle, otin jälleen yhteyttä mielenterveystoimistoon ja sain hyvän omahoitajan. Kun hän totesi minun itsetunto-ongelmieni olevan liian syviä hänen osaamiselleen, minulle haettiin oikeutta Kelan kustantamaan terapiaan. 

Löysin ainoan vapaan terapeutin Lappeenrannasta, ja kävin hänen luonaan vuoden, ennen kuin lopetin omasta tahdostani. Tuolloin sain masennustestistä ihan tolkuttomat pisteet verrattuna lähtötilanteeseeni ja terapeuttini tarjoutui jopa jatkamaan terapiaa ilman omavastuuosuutta eli minulle ilmaiseksi. Hän oli varmasti tosi huolissaan siitä, miten selviytyisin yksinäni. 

Mutta juuri hänen käyttämänsä skeemamenetelmä oli syynä suunnattoman pahaan olooni. Vajosin koko ajan syvemmälle masennukseen, koska joka viikko sain terapiakäynniltä uuden skeeman myötä päähäni aina uuden listan asioita, joissa olin kelvoton, paska ja vääränlainen. Sehän ei ollut skeemojen tarkoitus, mutta minun ADHD-päässäni asiat vain menivät nurinniskoin. Eipä sitäkään silloin tajuttu. Oloni helpottuikin huomattavasti terapian lopetuksen jälkeen, kun keskityin tekemään arjestani mahdollisimman kevyttä.

Olen ollut aiemminkin terapiassa parin vuoden ajan. Jo seurustelumme alussa Sulo pakotti minut lääkäriin katseltuaan surkeaa tempoiluani. Siitä tieni vei terapiaan, josta minulla on hyvät muistot. Se auttoi paljon ja minusta kasvoi ihan kelvollisesti toimiva kansalainen. Sulon ja terapian yhteisvaikutus sai elämässäni aikaan valtavan muutoksen. Mutta lopulta asiat menivät sitten niinkuin menivät ja minä päädyin syvempään suohon kuin koskaan.

Kun ADHD-diagnoosin myötä sain ymmärryksen siitä, miten elämäntapahtumat vaikuttavat masennukseni syntyyn, tieni mielenterveystoimistossa nousi pystyyn. Kun vuosi sitten olin ihan hajalla kuntouttavan työtoiminnan ja muiden velvollisuuksieni takia, neuropolin hoitaja suositteli minua hakeutumaan takaisin mielenterveystoimistoon omahoitajani juttusille. Omahoitajani ei kuitenkaan ottanut minua vastaan, vaan totesi puhelimessa, että mehän tiedämme, että minä romahdan aina, kun elämä käy raskaaksi ja nousen siitä sitten taas. Ja kyllähän minä tietysti sitten nousinkin. Piti vain ensin lopettaa taloyhtiön hallituksessa ja kuntouttavassa työtoiminnassa.

Nyt, kun tämän nykyisen parisuhteeni ongelmat kirkastuivat minulle, menin Vuoksen Kriisikeskukseen juttelemaan. Se on Etelä-Karjalan mielenterveys ry:n ylläpitämä keskustelupalvelu, jossa saa käydä viisi kertaa ja jonne menemiseen ei tarvitse lähetettä tai lupaa keneltäkään. Minulla on vielä kaksi käyntikertaa jäljellä. On ollut hyvä saada puhua jollekin, koska tästä asiasta en voi puhua kenellekään ystävälleni tai pohtia sitä blogissa.

Mutta siihen pohjimmaiseen hankaluuteeni eli ADHD:hen apua ei oikeastaan ole tarjolla lääkitystä enempää. Diagnosoinnin jälkeen sain käydä hyvässä vertaistukiryhmässä, mutta se kesti vain muutaman kuukauden. Sen jälkeen me ryhmäläiset olimme omillamme. Jonkinlaista toimintaterapiaa on olemassa, mutta sekään ei ole minulle sopivaa, koska olen elämäni varrella jo tietämättäni opetellut niitä taitoja, joita toimintaterapiassa opetettaisiin. Viidessäkymmenessä vuodessa olen itse oppinut, millaisilla jipoilla saan arkeni sujumaan mahdollisimman hyvin. Olen myös uskaltanut pyrkiä rakentamaan itselleni elämän, jossa minun on helpointa toimia.

Minullahan on ADHD-ihmiseksi asiat kuitenkin aika hyvällä mallilla. Minä maksan laskuni heti eikä minulla ole kulutusluottoja tai velkoja. En käytä päihteitä. En kärsi muusta riippuvuudesta kuin sokerista. En edes telo itseäni liian vaarallisissa harrastuksissa. Kykenen pitämään kotini järjestyksessä. Saan asioita valmiiksi asti ja teen sen, minkä lupaan. Olen ajoittain onnistunut elättämään itseni. Minulla on ystäviä, jotka tykkäävät minusta.

Minun ongelmani ovat ihmissuhteissa ja työelämässä. Niihin en ole oppinut kehittämään kunnollista toimintamallia ja valitettavasti ne ovat aika hallitseva osa tässä maailmassa elämistä. Mutta nyt minulla on edes tietämys ongelmieni juurisyystä. Nyt, kun ymmärrän, miksi kaikki aina kaatuu päälle ja miksi asiat eivät suju minulta niinkuin muilta, minulla on edes teoreettinen mahdollisuus löytää keinot selviytyä tästä tämänkertaisestakin masennuksesta.

Kaiken tämän takia arvelen, että lääkäriin on vähän turha nyt hakeutua. Juuri nyt vaikeuksia päälleni tuovat sellaiset asiat, jotka ratkeavat myöhemmin tavalla tai toisella. Ja mehän tiedämme, että nousen tästä taas, kunhan vaikeat asiat ovat asettuneet. 

Mutta tiedättehän te, että jos blogini on liian raskasta luettavaa, täällä ei tarvitse käydä itseään kiusaamassa?