Uhhuh, miten hankalaa on ollut vieroittua uutisista. Minulla on ollut tapana aamupuuron poristessa ja aamupalaa syödessäni selata kännykällä tuttua kierrosta Instagram - Yle - Hesari, ja jumittua lukemaan uutisia. En pääse niistä irti, ja nykyisin, kun ne ovat jo vuosia olleet pelkkää kauhukuvaa toisensa perään, niiden lukeminen on tehnyt minulle todella huonoa. Vihani ihmiskuntaa kohtaan on kasvanut jo itselleni sietämättömän suureksi. Siksi arvelin, että minun olisi kehitettävä joku korvaava toimenpide aamuiselle kännykkäräpellykselle. Iltaräpellyksen olen jo parin vuoden ajan onnistunut vaihtamaan kirjojen lukemiseen. 

Keksin Hesarin sanalouhokset. Aivojen haastaminenhan on hyväksi kenelle tahansa ja suojaa muistisairauksilta! Sanalouhosten etu on sekin, että niitä ei pysty tekemään määräänsä enempää, sillä joka päivä pääsee pelaamaan vain yhtä peliä. Se on myös haitta, sillä jos pelin ratkaisee jo ennen kuin puuro on valmista, jää vielä paljon aikaa kännykän houkutuksille.

Sitten korvasin kännykän katselemalla Modernia perhettä läppärin näytöltä. Komedialle nauraminen oli huomattavasti parempi lähtö päivään kuin synkkääkin synkempiin uutisiin uppoaminen. Mutta koska minä olen minä, myös Moderni perhe vei minut mennessään. Mikä pahinta, sitä on tehty 11 kautta, ja jokaisessa kaudessa on yli 20 jaksoa. Luuletteko, että osasin lopettaa siihen, kun puurolautanen oli tyhjä? En tietenkään. Siihenhän minä unohduin katsomaan aina seuraavaa ja vielä seuraavaa jaksoa. 

No, piti taas keksiä joku fiksumpi ratkaisu ja tulin ajatelleeksi ristikoita. Ostin ristikkolehden ja sehän tuntui taas hyvältä aivojumpalta. Mutta miten ihmeessä minulle tämänkin suhteen kävi ihan tuttu kuvio: en pystynyt lopettamaan! Aina oli seuraava sivu ja sitä seuraava sivu odottamassa. Neuroottisesti jouduin puurtamaan koko lehden läpi vain, jotta pääsisin siitä eroon. Ja samalla kun vedin yliannoksia ristikoita, kiukuttelin sanoille, joita ristikot ovat täynnä, mutta joita ei kertakaikkiaan ole olemassa ristikkokuplan ulkopuolella. Kenkien kielet? Iltit. Kekoja? Ruot. Määrly? Aspi. Houkutuksia? Täyt. Kymmenen potenssiin miinus 18? Atto. Matka-asiakirja? Esta. Nuolimyrkky? Upas. Ja miten niin jumalat ovat aasat? Ihan oikeasti, mitä helvettiä?! 

Ainoastaan kryptot ovat rentouttavia, koska niissä on vain oikeita sanoja. Mutta koukkuun minä niihinkin jään jumittamaan.

"Etkö voisi vain lopettaa ja siedättää itseäsi," kysyi Sulo ristikoista. Niin kuin en olisi yrittänyt. Joka ikinen aamu minä yritin panna lehden pois, mutta käteni ei suostunut laskemaan kynästä eivätkä silmäni suostuneet katsomaan muualle. Tämä on ADHD:ta. Tämä ei ole Sussun hauska ominaisuus, vaan ärsyttävä ja orjuuttava aivoerikoisuus.

Ristikkolehti on nyt matkalla paperinkeräykseen ja olen palannut Modernin perheen pariin, mutta olen saanut sitä touhua kuriin, koska sekin alkoi ärsyttää minua. Yliannostuksena nautittuina tuon sarjan mainiot hahmot alkoivatkin vituttaa minua siinä, miten ilkeästi he kohtelevat toisiaan. Ei enää naurattanut. Nyt osaan katsoa vain yhden tai kaksi jaksoa kerrallaan ruokailun yhteydessä. Mutta niin kauan kuin sarja on kesken, en pysty katsomaan mitään muuta. Kaikkien kehuma Queen of fucking everything odottaa Areenassa vielä pitkään, sillä minä olen vasta kuudennessa kaudessa Modernia perhettä.

Olen senkin oppinut, että me neuroerikoiset jäämme jumiin yhteen jos toiseenkin juttuun. Kyseessä voi olla ruoka, juoma, vaate, materiaali, kaiketi ihan mikä tahansa. Minä olen pukeutunut yhdellä samalla kaavalla ompelemiini bambumekkoihin vuodesta 2014 asti. En pysty juuri mitään muuta ylleni pukemaan enää kuin bambua. Kaikki muu tuntuu pahalta. Mekkoni vaihtuvat kesällä puuvillaisiksi, mutta kaikki vyötäröltä katkeavat vaatteet ovat minulle todella hankalia. Siedän alus- ja sukkahousut, mutta kesällä heitän nekin menemään. Nykyisin osaan jo käydä kävelylläkin mekossa, mutta vuosikausia tuskailin sitä, miten inhottavilta ulkoiluhousut tuntuvat. Sitten tajusin, että vaikka koko muu maailma vetää jalkaansa tekokuituiset housut lähtiessään lenkille, minun ei ole pakko. 

Näitä fiksaatioita on mahtunut elämääni valtava määrä. Lukiossa minulla oli samat villasukat jalassa joka ikinen päivä ja pyysin äitiä neulomaan minulle toisen samanlaisen parin. Fiksaatioista pääsen eroon joko sillä, että yhtäkkiä olen vain saanut niistä tarpeekseni (esim. Weetabix tai neulominen) tai niitä lakataan valmistamasta (Pirkka-rommileivoskeksit, Yogi Choco Chili -tee, Rainbown pakastevihannekset, Arctipsit). Minusta myös vaikuttaa siltä, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä ehdottomammaksi käyn näiden kanssa. Esimerkiksi Espanjaan matkustaminen on nykyisin minulle ongelmallista osittain senkin takia, että siellä minun on mahdotonta saada pidettyä ruokailuani sellaisena, kuin se on kotosalla.

Viime kevään etäyrityskurssi oli niin hyvä asia. Oli pakko keskittyä heti aamuyhdeksältä järkevään tekemiseen, mutta ei tarvinnut stressata edeltäviä iltoja siihen, että piti lähteä aamulla jonnekin. Nyt, kun elämässäni ei ole paljon velvollisuuksia tai stressiä, minun olisi tosi fiksua kokeilla taas jotain kuntouttavaa työtoimintaa. Saisin siitä muutaman roposenkin kuukaudessa. Minua ei kuitenkaan ole kutsuttu TYP:iin kokonaiseen vuoteen. Kun oma vastuuvirkailijani siirtyi uudelle uralle, minut vain unohdettiin. Pyysin nyt itse pääsyä sinne keskustelemaan tilanteestani. En minä kesällä tälla lailla addiktoituisi huonoihin juttuihin, mutta kun koko ajan sataa vettä tai räntää, niin eihän minulla ole energiaa liikkua tai touhuta. Äänestän kyllä talven viettämistä hyvällä omallatunnolla talvehtien, mutta edes talvella en kuitenkaan halua olla ihminen, joka valitsee ratkoa ristikoita tai tuijottaa ruutuja monta tuntia päivässä.

Katsotteko te linnan juhlia? Minulla on ollut tapana vahdata niitä lapsuudesta saakka ja ihan vain sen pukuloiston vuoksi. Muutenhan ne ovat aika tylsää katseltavaa. Haastateltavat asettelevat sanansa kamalan tarkasti ja kenelläkään ei oikeasti ole mitään sanottavaa, kun toimittajat kysyvät vain kankeita kysymyksiä.

Joka vuosi siellä on pukuja, jotka ihastuttavat minua valtavasti, mutta suurin osa kyllä unohtuu mielestä hyvin äkkiä. Viime itsenäisyyspäivänä olin erityisen vaikuttunut Duudsoneista. Harvoin käy niin, että miesten puvut jäävät voimakkaimpina mieleen!

Vaikka pukujen arvioiminen ruudun takana on kivaa viihdykettä, minusta on aika julmaa, että niitä arvostellaan negatiiviseen sävyyn mediassa. Ihminenhän pukeutuu noihin juhliin paremmin kuin koskaan elämässään ja tekee tietenkin parhaansa, ja sitten päätyykin jonnekin roskalehden nettisivulle kaiken maailman kotituomareiden mollattavaksi.


Itse en varmasti (onneksi) koskaan joudu tilanteeseen, että pitäisi pukeutua iltapukuun. Mutta Ken kyllä viihtyy loistokkaissa puvuissa ja samoin sen ystävät. Ompelin Kenille uuden iltapuvun tätä iltaa varten, ja nyt sen omalla Facebook-sivulla on käynnissä pukukavalkadi, jossa arvostelu on vapaata. Nuket eivät loukkaannu arvioivista katseista ja niinpä me voimme kaikki olla oman elämämme Jaakko Selínejä. Peukutelkaapa tekin Kenin juhlien lempipukunne siellä fb:n puolella. Joku teistä voittaa suklaalevyn.

Vaikka tämän päivän teema ehkä onkin juhlapukeutuminen, meille kotona viihtyville minulla on tarjolla jotain ihan muuta kuin kimallusta ja blinblingiä. Itsehän en enää oikein muuta kykene päälläni pitämään kuin bambua. Se vaan on niin mahdottoman miellyttävä materiaali päällä. Olen ommellut itselleni Maatuska-kankaastani yhden hupparin, kaksi mekkoa ja kolme tunikaa ja niitä sitten vuorottelen koko ajan. Koska ahkerassa käytössä tuo kangas nyppyyntyy jonkin verran, nämä lukuisat maatuskavaatteeni ovat minulla koti- ja arkivaatteina.



Mutta kyllä minä monesti ihmisten ilmoilla niissä liikun ja lähes joka kerta minut pysäytetään ja kehutaan mekkoani tai huppariani. Viimeksi Tampereen messuillakin muutama asiakas kysyi, mistä voisi ostaa tuollaisen hupputunikan. "Ei mistään, mutta kangasta saa verkkokaupastani," on aina ollut se valitettava vakiovastaukseni näissä tilanteissa. Olisinpa niin hyvä ompelija, että voisin tehdä maatuskamekkoja myyntiin!








Pitkällisen projektin tuloksena minä voin sentään nyt tarjota edes kaavat tunikaan, josta niin monesti olen saanut kehuja. Kaavan kokojen sarjonnan tehnyt yrittäjä nimesi tunikan Sussu-tunikaksi, joten sillä nimellä minäkin sen kauppaani laitoin. Kaavassa on koot 34 - 44, mutta koska kangas ei ole hirmuisen joustavaa, tunika on tehtävä vähintään yhtä kokoa suuremmalla kaavalla, kuin arvelet olevasi. Jos ostat 2 metriä maatuska-bambucollegea, saat tunikan kaavan yhdellä sentillä eli oikeastaan kaupan päälle. Tuo 2 metriä tarvitaan tämän hupullisen tunikan ompelemiseen. Kaavan lisäksi saat kuvitetut ompeluohjeet pdf-tiedostona sähköpostiisi.

Kaavaa voi helposti varioida. Voi tehdä lyhyen puseron tai jatkaa helmaa mekoksi asti. Voi tehdä hupulla tai ilman, korkealla kauluksella tai ilman. Tässä kuvassa näkyy oma tunikani, jonka olen pätkäissyt vyötäröltä kahtia ja laittanut siihen resorikaitaleen, jotta helmasta on tullut minimekkopituinen. Kengurutaskun olen vaihtanut kahteen tavalliseen.

Tunikan ompeleminen on helppoa, mutta minusta juuri tuon kengurutaskun asettelu etukappaleelle on se ainoa hankalampi vaihe tässä hommassa. Taskuahan ei toki ole pakko tehdä lainkaan, jos tuntee olonsa epävarmaksi. Kankaan lisäksi tarvitset 12 cm sopivan väristä resoria ja saumurin sekä ompelukoneen.



Maatuska-bambucolleget ovat alennuksessa Käsityökorttelin Joulun ajan. Ja kun postikulujakaan ei nyt lisätä, niin tämä on se hetki, jolloin kangasta todella kannattaa tilata.

Laitan huomenna nämä mallikappaleet myyntiin. Olen ommellut ne aika suurpiirteisesti ja niissä on pieniä virheitäkin, joten hintakin tulee olemaan sen mukainen.

Mieleni valostui niin paljon, että haluan heti jakaa sen kanssanne! Löysin lopultakin ammattiompelimon, joka kykeni tekemään minulle tiskirättien leikkauksesta ja ompelusta tarjouksen, johon minulla on varaa! Voi mikä suunnaton helpotus se onkaan. Ihan valtava taakka tipahti sydämeltäni tämän ansiosta. Minä melkein jopa hypähtelin ilosta.

Tähän saakka olen lähinnä ahdistunut siitä työmäärästä, joka pitäisi joulumyyntiä varten ehtiä ja kyetä tekemään. Siksipä tämä ompeluapu oli kuin taivaan lahja juuri nyt. Olen ollut hyvin huolissani ensi vuodesta, sillä joulun alus on se aika, jolloin minä tienaan seuraavan puolen vuoden elannon. Ja nyt kun olen ollut niin avuton kuin olen ja varastoni on sen vuoksi ihan mitätön, niin joulumyynti on ollut ihan tuhoontuomittua. Voin sanoa, että tuo pohjoiskarjalalainen ompelimo pelasti juuri minun jouluni.



Työntekokin on alkanut jo hiukan sujua. Tein itseni kanssa diilin: jos teen päivässä 50 tiskirättiä valmiiksi, saan ommella jotakin Kenille. Se on ollut toistaiseksi ihan onnistunut kannustin ja uskon, että kun tämän houkuttimen avulla pääsen taas kiinni rättitehtaani rytmiin, ei sitä palkkiotakaan kohta enää välttämättä tarvita.



Eikä siinä vielä kaikki. Sain Seinäjoen messuhaastattelun kysymykset ja kas; minä pääsenkin puhumaan vain itsestäni! Sehän on se ainoa ala, jossa minä olen vankka ammattilainen. Minua haastatellaan klo yhdentoista jälkeen, joten sen jälkeen saan rauhoittua ja kerkiän tutustua myös messutarjontaan.

Otan sittenkin junaan aivan pikkuruisen erän siilikuosillisia Lempiriepuja, jos joku ihan välttämättä vaatii saada sellaisen jo junamatkalla ostaa. Lisäksi tein alennuskuponkeja kanssamatkustajille. Ihan pienesti olen alkanut luottaa siihen, ettei minun tarvitsisi ehkä sittenkään vajota maan alle sen reissun jälkeen.


Positiivista on sekin, että ompelin itselleni villakankaasta välikausitakin. Ihan tuollaisen pirteän mustan, ajatelkaapa! Jotenkin vaan on sellainen tunne, etten haluaisi nyt olla se ainoa väriläntti talvivaatetukseen siirtyneen kansan joukossa. Haluan ujuttautua harmaaseen massaan, niinkuin kaikki muutkin.

Yritä tässä nyt sitten tehdä vakavasti töitä, kun kotona pyörii tuollainen humoristi! Vasemmalla olen normaalissa aamuasussani ja oikeanpuoleisessa Sulon tyynyhyökkäyksen jälkeen. "Hihiihhiihiii, Muumi!"

Kesäkuussa aloin juosta. Se kävi ihan vahingossa. Iltakävelyllä ollessani vain yhtäkkiä tuntui siltä, että teki mieli ottaa pari juoksuaskelta. Crocseissa se ei ollut kovin miellyttävää, mutta pieni kipinä jäi kytemään jossain sisuksissani. Että olisipa kiva juosta. Kun joku sitten Instagramissa kehui, että Lidlin lenkkarit ovat huiput juoksukengät, päätin, että parinkympin sijoitus olisi juuri sopiva minun juoksutestiini.

Niinpä ostin lenkkarit (enimmäiset sitten yläasteen) ja juoksin. Noin vaan. Muutaman kerran jälkeen jaksoin jo juosta koko matkan uimarannalle, 2 km. Se on noin 1,9 kilometriä enemmän kuin mitä olen koko aikuisikänäni koskaan juossut yhtä kyytiä.

Aika nopeasti pääsin yli myös siitä hävetyksestä, joka syntyi, kun vastaan tuli ihmisiä. Nyt minun ei tarvitse enää vaihtaa kävelyyn, vaikka tulisi vastaan ketä.



Heinäkuussa juoksemiseen tuli olosuhteiden pakosta pitkiä taukoja, mutta nyt juoksen taas. Lähentelen kolmea kilometriä. Pikkuhiljaa aina pari askelta pidemmälle kuin edellisenä iltana.

Helteillä juoksuvarustelu oli helppoa. Bikinit päälle, sulkapallomekko niiden päälle ja menoksi. Lenkin lopussa odotti palkintona pulahdus uimaan. Märän uikkarin päälle oli kätevää vetää mekko takaisin ja kävellä rauhallista tahtia takaisin kotiin. Tämä on Sussun Triathlon: juoksu - uinti - kävely.



Mutta nyt alkaa olla niin viileää, ettei märässä uimapuvussa kotiin palaaminen enää houkuta. Pitää saada kuskattua mukana myös pyyhe ja alusvaatteet, pitkähihainen puserokin. Tähän ongelmaan olen kehittänyt persoonallisen ratkaisun, sillä en halua juosta reppu selässä.

Lähden liikkeelle yhä niissä bikineissä. Ompelin niiden verhoksi bambukankaasta topin ja joustofroteesta housut. Vyötärölle sidon hupparin, jonka taskuihin jemmaan alusvaatteet ja pienen muovipussin. Sitten juoksen. Rannalla siekaisen vaatteet pois ja loikkaan veteen.


Ja nyt seuraa se nerokas vaihe: kuivaan itseni bambutoppiin, joka tässä vaiheessa muuttuukin pyyhkeeksi. Kuivat alusvaatteet päälle, housut jalkaan ja lämmin huppari niskaan. Märkä pyyhe pysyy päässä kotiin asti ja bikinit kulkevat mukana helposti pikkupussissa.

Nyt vähän huolestuttaa se, että miten mahtaa uuden hyvän harrastukseni käydä sitten, kun uimavedet käyvät liian kylmiksi. Hikisenä ja puolikuolleena järveen pääsy kun on se triathlonini paras vaihe!

Eilen oli taas fb-ompeluryhmän ompeluhaastepäivä. Yllätyspaketti saapui, ja pidin kaikki sormet ja varpaat ristissä, että mitä siellä sitten onkin, kunpa ei olisi vaaleanpunaista.

Avasin paketin ja sain eteeni vaaleanpunaista! Se oli palanen vaaleanpuna-harmaata trikoota, jossa oli kiva kuosi, seuranaan reipas pätkä vaaleanpunaista resoria.

Vaatesuunnittelua ilman saksia.

Keekoilin kankaiden kanssa peilin edessä, eikä aivoihini tullut yhtään ideaa. Kankaista olisi saanut aikaan vaikka mitä kivaa jollekin muulle ihmiselle, mutta halusin tehdä jotain, jota itse oikeasti käyttäisin. Niin paljon kuin väreistä tykkään, niin vaaleanpunainen on minulle vaikea. Tulee aina jotenkin possuolo! Ja possut eivät liiku ihmisten ilmoilla.

Toinen ongelma oli se, että resori oli puhdasta vaaleanpunaista ja trikoon vaaleanpunainen sävy kellertävää. En vaan kyennyt näkemään niitä samassa vaatteessa. Kolmas ongelma oli se, ettei minulla ollut sen paremmin mitään vaaleanpunaista kuin harmaatakaan kangasta, joita näihin yhdistäisin.

Aloituskuva: näillä mennään!

Eli minun oli sitten tehtävä kotiasu, johon riittäisi vain se pieni kangaspala. Totuushan on, että kesäaikaan elän 24/7 bikineissä. Ihan koko ajan. Aamulla bikinit päälle, illalla pois. (Niin että sehän taitaa olla kuitenkin 12/7... tai 14/7...) Tästä seuraa se, että kulutan bikinit yhdessä kesässä loppuun. Päätin siis ommella bikininkorvikkeen, jotta oikeat bikinit säästyisivät pidempään ja olisivat vain uimista varten.

Koska mitään kaavoja ei ollut käytettävissä, leikkelin kankaan summamutikassa. Siihen nähden olen äärimmäisen tyytyväinen lopputulokseen! Olen aika ylpeä siitä, että keksin, miten pikkuruisen tilkun saa riittämään.

Uskallan näyttää poseerauskuvankin. (Mutta vain edestä, niin ei masulöysyys erotu yhtään.)




Tehdäänpäs tässä kohtaa syrjähyppy laihdutusteemaan. Teen nyt jotain (tyhmän)rohkeaa ja laitan kuvan lähtötilanteesta vuoden alussa.


Tässä olen tammikuun alussa, 73-kiloisena. Tavoitteeni oli tiputtaa 10 kiloa. Nyt olen 65-kiloinen, enkä halua laihtua enempää. Vyötäröni on noin 13 senttiä ohuempi kuin puoli vuotta sitten. Minulla on nyt hyvä olo itseni kanssa. Kroppa tuntuu taas omalta. Tähän tarvittiin kevättalven mittainen juttakuuri, joka todellakin tympi välillä ihan urakalla ja sen jälkeen omaksuttu juttamainen ruokavalio. En ole lkäynyt tyhjällä vatsalla aamulenkillä, hikoillut salilla, jumpannut tai kahvakuulaillut. Pelkkä ruokailun muuttaminen riitti. En siis ole myöskään enää aikoihin mittaillut annoksiani, vaan syön vaan sen oppimani kaavan mukaan: reippaasti proteiinia, paljon kasviksia, vähän sokeria, kohtuullisesti rasvaa, runsaasti vettä.

Nyt olen siinä vaikeimmassa vaiheessa, kun tämä paino pitää onnistua pitämään. Syön taas suklaata, sipsejä, kakkuja, juustoja, jätskiä. Himo on ihan yhtä paha kuin aina ennenkin. Mutta yritän kovasti, etten söisi niitä joka päivä ja jos syön, en syö kilokaupalla. En ikinä enää halua palata tuohon vanhaan tammikuiseen vartalooni. Edellisestä juttakuurista opin, että se paluu vanhaan on pelottavan helppoa ja nopeaa, jos ei pidä varaansa.

Aamunaamasensuuri.

No niin, takaisin ompeluseuroihin. Se vaaleanpunainen resori jäi siis käyttämättä tuosta bikinihässäkästä, joten ompelin vielä hupparimekon. Tästä tuli niin kivan mallinen, että uskoisin käyttäväni kaavaa vielä tulevaisuudessakin. Eikä vaaleanpunainenkaan nyt niin kaamean possumainen lopulta ole.

Vaikka se viimekertainen ompeluhaaste leopardikuosineen oli järkytys, puumamekosta on tullut ihan lempivaatteeni. Olen käyttänyt sitä oikeastaan päivittäin näiden helleviikkojen aikana (jos jostain syystä olen tarvinnut vaatetta bikinien peitoksi) ja olen uskaltanut jopa käydä Siwassa se päälläni!

Älyttömän kiva on tämä uusi ompeluseuraharrastukseni. Innolla odotan ensi perjantaita.

Mainitsinkin jo aimmin liittyneeni Facebookissa ompeluryhmään saadakseni kipinää muuhunkin kuin rättiompeluun. Se oli hyvä päätös, luulen. Siellä kun on sellaisia kivoja haasteita, että ommellaan tiettynä päivänä jonkun teeman mukaan jotakin. Pääsin nyt osallistumaan ensimmäiseen tällaiseen juttuun. Ensin tilattiin yllätyspaketti, jonka sai avata perjantaina klo 8 aamulla. Paketissa oli tällä kertaa leopardikuvioista trikookangasta. Sitten oli päivä aikaa miettiä ja valmistautua, ja klo 21 kaikki tahoillaan alkoivat ommella. Aika loppui klo 23 ja silloin piti täräyttää valokuva ryhmään valmiista tekeleestä.


Voi että se oli hauskaa. Minä olen lapsesta saakka tykännyt koulussa kokeista. Ja tässä oli ihan sellainen olo, kuin olisi ollut kokeessa. Erityisen haasteen tehtävään toi tuo kangas. Siis oikeasti en käsitä, miten eläinkuosit ovat nykyisin niin muotia ja miten pikkutytöt ja teinit tykkäävät niistä niin kauheasti. Kun minä olin teini, leopardikuoseissa esiintyivät vaan sellaiset tärkeilevät vanhat harput, jotka sutivat liian kirkasta huulipunaa liian ryppyisiin huuliinsa ja uittivat itsensä nuoruusaikojen hajuvedessä. En ole siitä mielikuvasta päässyt yli, vaikka minustakin tämän päivän pikkutytöt leopardikuosimekoissaan näyttävät oikein suloisilta. Olikin tosi vaikeaa keksiä itselle mitään, missä ei tuntisi itseään puumanaiseksi.


Tällainen sitten syntyi. Ja kyllä, tunnen olevani justiinsa se puumanainen. Mutta onneksi minä olen aina kotona, joten kotimekkona tämä pääsee ahkeraan käyttöön ja voin rauhassa totutella kissamaiseen turkkiini...

Vaikka kangaspala oli aika pieni, siitä jäi yli vielä mukavia tilkkuja, joista voin ommella Kenille vaikka mitä. Ken kun ei ollenkaan arastele viidakkoeläimiä päällään.

Haluaisin harrastaa taas ompelemista. Hyllyissäni on vaikka kuinka paljon herkullisia kankaita, jotka ovat siellä odottaneet jopa vuosia, että niistä syntyisi jotain. Liityin Facebookissa ompeluryhmään ja ajattelin, että ahkerien, ompelevaisten ihmisten virtuaaliseura voisi kannustaa minuakin taas surruttelemaan kaikkea kivaa.

Yksi sellainen kangas, jota en ole raaskinut käyttää, on ollut kuvassa näkyvä  Hanna Ruusulammen ihana trikookuosi, jota olen saanut lahjaksi palasen jokunen vuosi sitten. Liian upea kangas pilattavaksi, eikö? Siksi en ole sitä kyennyt leikkelemään. Nyt kuitenkin päätin ottaa härkää sarvista.


Lähtökohdat olivat heikot. Pitkällinen tauko ompelemisessa, pelottava kangas, 20 vuotta sitten sopinut puseronkaava ja suunnitelmissa pääntie, jollaisen onnistuminen vaikutti vähintäänkin epätodennäköiseltä. Mutta minulla oli ilmeisesti kaikki mahdolliset feng shuit kohdillaan, sillä en kiroillut kertaakaan ja lopputuloksena olikin hyvin istuva pusero!


Sain muuten juuri kuulla, että tätä trikoota on yhä myynnissä, joten jos joku siellä nyt kuolaa nättiä puseroani, niin Ikasyriltä saapi kankaat.

Tästä menestyksestä riehaantuneena ryhdyin tänäänkin ompeluhommiin, kun kesä ei vieläkään suvainnut keritä meille saakka. Oli tarvetta pyjamalle. Bambuneuloksia löytyy hyllystä ja surruttelin vihreän liskoasun. Kyllä nyt tarkenee kylminä öinä.


Tämäkin ompelutyö onnistui mainiosti, mutta sen valmistuttua minun olisi jo pitänyt tajuta lopettaa. Aina pitää vetää överiksi kaikki. Omepelin vielä samoilla kaavoilla joustofroteesta lenkkihousut. Omenakuvioiset.


Muuten hyvät, mutta onhan niissä hiukan sirkuspellefiilistä. Haittaako se?

Kun tämän jälkeen aloin vielä leikellä palasia hupparia varten, rupesi kaikki menemään pieleen. Huppari jäi tekemättä, mutta noita omppupöksyjä voisin tänään käydä testaamassa metsässä. Ei pitäisi sataa ihan koko päivää edes, eikä täällä kukaan minua katsele, vaikka laittaisin vielä tyyliinsopivan pellenenän naamalleni.