Minun ikiongelmani eli miten saan itseni ja harrastukseni mahtumaan tähän kotiin sai minut taas häyristilaan. Olen tosi pitkän aikaa harmitellut sitä, että 140-senttinen sänkyni vie aivan tolkuttoman tilan näin pienestä kodista. Minä ostin sen Majikselta lähdettyäni sillä ajatuksella, että sängyn pitää olla kyllin leveä kahden nukuttavaksi, mutta ei liian leveä yhdelle. Pystyin ostamaan tosi kalliin, laadukkaan sängyn, koska minulla oli holtittomasti erorahoja tililläni. Suomalainen napakka patja onkin ollut erittäin hyvä ostos. Minusta siihen on yhä ihana kellahtaa ja siitä on hyvä herätä. Vielä viidessä vuodessakaan se ei ole painunut yhtään. Ja juuri siksi siitä ei voi luopua, vaikka se on osoittautunut aivan liian leveäksi. 

Unikaveria minulla ei ole ollut varmaan kymmentä yötä enempää ja yksinäni nukun siinä niin levottomasti, että saatan herätä ihan poikittain. Helmutin kapealla patjalla nukkuessani tajusin, että mitä ahtaampi on sänkyni, sen rauhallisemmin minä nukun ja niinpä olenkin sitten kasannut kotisänkyyn tyynyistä vallin, joka rajaa petini varsin kapeaksi. Melkein puolet sängystä on siis täysin tarpeeton tilasyöppö.

Näillä faktoilla sain perusteltua itselleni, että nukkekaapin rakentaminen alkoviin ei ole mielitautisen hommaa ja ryhdyin töihin. Koko hökötys rakentui paitsi olemassaolevilla kilkkeillä myös kaatopaikkakuormasta löytyneillä materiaaleilla - sekä omastani että naapurin. Olen aina tosi ylpeä itsestäni, kun pystyn loihtimaan isoja muutoksia tänne aivan ilman rahaa. No, tähän projektiin kyllä sijoitin lopulta 8 euroa, kun kävin kirpparilta hakemassa vanhan kirjan, jonka kauniisti kellastuneilla sivuilla tapetoin nukkekaappini "oven".

Näistä kuvista on varmaan vaikeaa saada tolkkua, mutta hyllyt "kelluvat" patjan päällä seiniin kiinnitettyinä. Etuseinänä on iso kennopahvi, jonka sain yhdeltä naapuriltani joululahjaksi. Se on kevyt ja sen saa napattua siitä kokonaisena pois silloin, kun pitää päästä leikkimään baarilla tai kahvilalla, jotka kätkeytyvät sen taakse. Parin dioraaman lisäksi hyllyillä on hyvin tilaa nukkejen muulle rekvisiitalle, kuten ajoneuvoille ja isoille kalusteille.

Tämän keksinnön ansiosta kamarissa on nyt tilaa sohvalle, askartelu- ja ompelupöydälle sekä tietokonepöydälle. En joudu luopumaan mistään tärkeästä toiminnosta tai rakkaasta huonekalusta. Tästä kodista on ehkä lopultakin tullut koti. Paitsi, että tämä on viimeinkin toiminnallisesti kunnossa, tämä myös kelpaisi sisustuslehteen, koska täällä on nyt vain nättejä kohtia. Olisipa sen verran valoa, että saisin otettua kivat valokuvat kaikesta.

Silti ajoittain minua ahdistaa ja itkettää. Kun joku ääni päässäni yhtäkkiä kuiskaa, että "Sussu, sä nukut nukkekodissa" tai "Immolassa on yhä autokuorman verran sun käsityötarvikkeita ja posliininukkeja ja mopokin", niin tulee todella epätoivoinen olo. En ikimaailmassa tule saamaan kaikkia roiniani pois Sulon nurkista, koska niiden hävittäminen on mahdoton tehtävä, eivätkä ne mahdu tännekään. Minun kamppeitani on Heilankin kellarikomerossa, koska omaan kämppääni liittyvät kylmät varastotilat eivät sovellu asiaan.

Olisi pakko lakata harrastamasta kaikkea käsillätekemistä, mutta mitähän iloa missään sitten olisi.

Yhä minä haaveilen siitä, että jollain ihmeellä minulla olisi sekä yläkerta että alakerta itselläni. Nyt, kun Yläkerran Tyttö muuttokuormineen kuskattiin eilen uuteen kotikaupunkiinsa, ja asunto on hetken aikaa tyhjä ennen uuden vuokralaisen saapumista, unelmani makuuhuoneesta yläkerrassa ja runsaasta leikkitilasta taas voimistui. Niin kauan, kun saan edes omistaa tuon ylimääräisen asunnon, se haave ei kokonaan kuole.

Niinhän sitä joulunpyhät voi viettää, että purkaa lastulevyjä seinästä. Ensin uteliaisuuttani halusin kurkata, miksi minun asunnossani on kaksi kertaa paksumpi väliseinä kuin muiden asunnoissa. No selvisi, että ei miksikään. Siellä on vain sisällä 20 senttiä turhaa ilmaa. En ymmärrrä 80-luvun remppa-ajatuksia. Jos haluaa suorat sisäseinät vinossa seisovaan taloon, niin miksi ei sitten suorista myös lattiaa? Ja miksi pitää jättää kymmenen senttiä ilmaa sinne lastulevyn ja alkuperäisen seinän väliin, kun vähempikin riittäisi? 

No, homma tietysti eskaloitui ja päätin poistaa sitä tyhjää tilaa seinän sisältä, jotta saisin lisää tilaa keittiöön eli saisin jääkaapin mahtumaan kyseiseen nurkkaan. Oi innostusta! Olin taas remonttihäyris-elementissäni, kunnes pääsin siihen vaiheeseen, että kadutti. Aina näissä jutuissa tulee se vaihe, etten tiedä, miten edetä ja miten ratkaista eteen tulevat ongelmat, joita en todellakaan tullut ajatelleeksi aloittaessani.

Tajusin eilen illalla epätoivoisesti jälkiäni katsellessani, että tämän minä olen kokenut ennenkin. Kun elämässä on vaikeaa, minä alan tehdä remonttia. Viimeksi rakensin nukkuma-alkovin vastaavassa vaiheessa. Koko elämä oli silloin hirveää kiirettä, itkua, kaaosta ja tuskaa ja siihen syssyyn minä sitten ryhdyin isoon rakennus-urakkaan. Kun kaikki kaatuu päälle, minun ilmeisesti pitää alkaa siirrellä huonekaluja, purkaa, rakentaa, maalata ja tapetoida. Onko se jokin sellainen juttu, että nyt minä hallitsen ja osaan ja tässä asiassa sentään minä päätän kaikesta? Edes tähän minä pystyn itse vaikuttamaan? En tiedä.

Nyt tiedän voivani aika huonosti. Olen pitänyt koko alkutalven touhukkuutta yllä aikataululla ja kivalla tekemisellä, koska päälleni kaatuvat murheet eivät ratkea niitä vatvomalla. Olen leikkinyt ihan tosi paljon Ihmeellinen Pieni Maailma -messuista asti. En ole tehnyt mitään työllistymiseni eteen, vaan paennut nukkemaailmaan. Hävettää.

Sain lahjaksi kaksi kiloa suklaata. Aloin tuhota niitä jo hyvissä ajoin ennen joulua ja olen ainakin viikon ajan syönyt päivittäin kokonaisen konvehtipaketillisen hirveän itseinhon ja harmistuksen vallassa. Olen ollut kiukkuinen ihmisille, jotka tietävät sokeriongelmani ja silti haluavat syöttää minulle karkkeja. Olen ollut vihainen siitä, että he panevat kamalasti rahaa sokeriin, vaikka sillä summalla olisivat voineet ostaa minulle ison määrän oikeaa ruokaa.  

(Miksi sitten en toivonut lahjaksi oikeaa ruokaa? Ihmisethän antavat minulle suklaata, koska tietävät minun rakastavan sitä ja haluavat ilahduttaa minua! Olen aivan idiootti.) 

Olen halveksinut itseäni, kun en pysty lopettamaan yhteen suklaapalaan, enkä edes kymmeneen, vaan vedän itku kurkussa koko laatikon loppuun yhtä kyytiä. Ja juuri äsken minä tajusin, että jos olisin ollut tosi fiksu, minä olisin voinut jo ennen joulua laittaa Imatra-ryhmään ilmoituksen, että voisin tuoda koko lastin jollekin isolle, köyhälle perheelle, jolla ei ole jouluherkkuja. Ja nyt minä inhoan itseäni senkin vuoksi.

Sokerin syöminen on todella huonoksi mielenterveydelle. Haluaisin kaivautua sänkyyn, nukkua kaksi viikkoa ja herätä sokerista vieroittuneena. Haluaisin myös herätä havaitsemaan, että seinän purkaminen olikin vain unta.

Joskus en jaksaisi itseäni ollenkaan. 

Kun nyt tarkastelen ihan rehellisesti itseäni, minä tajuan tuntevani itseni hirmuisen yksinäiseksi. Minulla on parisuhde, jossa on suuria ongelmia ja niiden näkemiseen ja myöntämiseen vaadittiin puolentoista kuukauden "breikki" seurustelusta. Minulla on toivoton taloudellinen tilanne, joka konkretisoituu todeksi vuoden vaihtuessa. Minä kiinnyin liikaa Yläkerran Tyttöön, vaikka olen pitänyt tosi tärkeänä sitä, etten kiinny ihmisiin, koska a) menetykset ovat minulle vaikeita ja b) liiallinen kiintymys johtaa usein liialliseen riippuvuuteen. Ja nyt minun vielä täytyy tehdä hirvittävä valinta kahden tosi hyvältä vaikuttavan vuokralaisehdokkaan väliltä, vaikka en haluaisi tuottaa kummallekaan pettymystä.

Miten pääsisin pakoon tätä arkeani? Haluaisin niin kovasti pystyä luopumaan aivan kokonaan nukkemaailmastani ja askartelu- ja sisustustarpeestani ja voittaa lotossa, ostaa oikean matkailuauton, ajaa valoon ja etsiä koko ajan uusia seikkailuja. Tämä elämänvaihe on nyt niin nähty, enkä löydä toivoa, että saisin tässä kaiken järjestymään.

Hoen itselleni: tämä on vain ADHD:ta! Älä luovuta! Odota rauhassa, niin kohta vuoristoradan suunta taas kääntyy ja kaikki on hyvin.

PS. Minulla oli kuitenkin kiva jouluaatto. Vaikka tapani mukaan olin kieltäytynyt kutsusta saapua Anopin joulupöytään ja suunnitellut viettäväni aaton taas itsekseni, päädyinkin viime hetkellä muuttamaan mieltäni. Anoppi ilahtui osallistumisestani ja minusta oli kivaa syödä oikeita jouluruokia ja lekotella, jutustella ja nauraa "ex-perheeni" kanssa. Kotiin tultuani katselin elokuvaa pysyäkseni hereillä liian myöhään, jotta jaksaisin vielä kävellä kirkkoon yölliseen jumalanpalvelukseen. Ystäväni lauloi siellä bändin kanssa ja voi miten upeasti he esiintyivätkään. Se oli niin vaikuttavaa, että itketti ja hypitytti. Ja ihanasti kaiken tämän vesisateen ja tappavan liukkaiden teiden ja rumuuden keskelle oli aattoaamuksi satanut kaunis lumipeite, joka katosi vasta seuraavan yön aikana. Tämä meidän kylä on ihan täydellinen joulumaa.

Sekä vakavissa psykologisissa että naistenlehtien hömppäpersoonallisuustesteissä minun on aina vaikeaa vastata kysymyksiin siitä, miten suhtaudun muutoksiin ja yllätyksiin. Sellaiseen kysymykseen ei vaan millään voi vastata kyllä tai ei tai jotain siltä väliltä. Joskus muutokset saavat minut ihan suunniltani ja joskus olen niistä aivan liekeissä. Joskus menen ihan autistiseksi yllättävistä käänteistä ja joskus tulen niistä maailman onnellisimmaksi. Otapa siitä sitten selkoa...

Paitsi että nykyään jo otankin. Tässä ADHD-diagoosini jälkeisessä uuden itsetuntemuksen tilassani olen oppinut ymmärtämään, milloin muutokset ovat jotain, mitä rakastan ja milloin ne ovat pahinta myrkkyä. Taikasana tässäkin kohdassa on itsemääräämisvalta.

Kun muutokset lähtevät liikkeelle minusta ja minun tarpeestani, ne ovat parasta maailmassa. Kun ne tulevat muualta tai toisten toimesta, ne panevat maailmani palasiksi. 

Ikävä kyllä elän tässä juuri nyt toisen ihmisen aiheuttaman yllättävän muutoksen keskellä.

Yläkerran Tyttö muuttaa pois. Eräänä iltana saunassa hän kertoi minulle hakevansa avointa työpaikkaa toisessa kaupungissa. Aloin itkeä, hyperventiloida ja keinutella itseäni. Enkä edes hävennyt sitä kaikkea, vaikka vuokranantajat eivät kai yleensä tee sellaista vuokralaisensa edessä. Kotiin päästyäni itkeä vollotin ääneen ja nukahdin lopulta Opamoxin avulla. Muutaman päivän itkeskelin, pelkäsin ja toivoin ihmettä, kunnes Yläkerran Tyttö sitten syöksähti omaan ihanaan tapaansa keittiööni ja kertoi saaneensa sen työpaikan. 

Tämä muutos vaikuttaa minun elämääni niin monella tavalla, että olen käynyt voimalla läpi surua, inhoa ja pelkoa. Ja olen antanut itseni tuntea ne kaikki tunteet, koska yrittämällä teeskennellä, ettenkö vaikkapa olisi vihainen Yläkerran Tytön ajoituksesta, minä vain patoaisin sen tunteen ja se pahenisi ja alkaisin inhota häntä. En halua inhota häntä, sillä hän on nämä viimeiset 20 kuukautta ollut elämänlaatuani suuresti parantava ihminen. Hän on ollut yksi syy siihen, miksi minun kodintykkäysprojektini on sujunut hyvin ja miksi olen saanut nauraa myös monena paskana päivänä.

Tänne muutettuaan Yläkerran Tytöstä tuli aivan hetkessä jotain ihan muuta kuin vain vaatimukseni täyttänyt vuokralainen. Hän ja minä olemme jotenkin samanrytmisiä ja meillä menee ajattelumaailma yhteen sillä lailla hauskasti, että kommunikointi ja yhdessä oleminen on pelkästään helppoa ja ilahduttavaa. Hän on niin kovin paljon samanlainen kuin minä itse olin 20 vuotta sitten - silloin ennen kuin minusta tuli hidas ja turvallisuushakuinen keski-ikäinen. 

Minä rakastan sitä, miten hänen kanssaan ei tarvitse suunnitella treffaamista etukäteen eikä sovitella aikatauluja. Ei tarvitse miettiä tarjottavia tai ohjelmaa. Hän vain tupsahtaa tuulispäänä ovesta sisään tai laittaa viestin, että saako tulla aamupalalle tai mennäänkö saunaan. Ja sitten minä kuuntelen kertomuksia hänen seikkailuistaan, joissa on aina vähän yläkerrantyttölisää - ihan niinkuin minun jutuissani on vähän sussulisää. Meillä tunteet ovat suuria ja vaihteluntarve ohjaa eloamme. Kun me juttelemme, me molemmat puhumme paljon, mutta kumpikaan ei jyrää toista. Minusta sellainen on ihanaa, koska ihmisissä minua rasittaa joko liian verkkainen puhe, liian päällekäyvä puhe tai liiallinen hiljaisuus. Mutta Yläkerran Tytön kanssa me sukkuloimme samalla levelillä. Ja samalla, kun muut live-elämäni ihmiset ovat viime vuosina käyneet läpi raskaita asioita, samanrytminen Yläkerran Tyttö on ollut minulle ihanaa seuraa. Hän katsoo maailmaa positiivisesti ja hänen kanssaan minä tulen aina hyvälle tuulelle. 

Hän on sellainen ihmeellinen olento, joka on silmittömän kaunis ulkoisesti ja silti vähintään yhtä kaunis sisäisesti. Hänen suloisuutensa on jotain niin kokonaisvaltaista, etten ole sellaiseen ihmiseen koskaan ennen törmännyt. Ja juuri siksi hän on pelkällä olemassaolollaan antanut minulle opetuksen: "liian kauniistakin" ihmisestä voi tykätä tosi paljon - ei tarvitsekaan inhota, olla kateellinen, pelätä tai vältellä. Kuulostanko siltä, kuin olisin rakastunut häneen? Varmasti kuulostaa! Ja kyllä hänestä onkin tullut minulle tosi rakas ihminen. Ajatus siitä, että hän katoaa elämästäni on todella surullinen. 

Älkääkä tulko sanomaan, että voimmehan me vierailla toistemme luona. Kun se juuri on se asia, mitä minä en ystävyyksissä jaksa! Että pitää varta vasten lähteä ja matkustaa ja sopia ja suunnitella ja olla ja keskittyä ja valmistella ja jaksaa. 

Yhdessä asiassa me olemme tosi erilaiset. Toisin kuin minulla, hänellä on kunnianhimoa työtään kohtaan ja hän haluaa tehdä uraa. Niinpä siitä huolimatta, että hän rakastaa kotiaan yläkerrassa, Imatraa ja hiihtämistä, hän aivan innoissaan on muuttamassa työpaikan perässä uudelle paikkakunnalle, jossa ei edes ole lumisia talvia. Minulle taas kiva koti ja kiva asuinympäristö ovat elämän tärkeimpiä asioita. Kun sanoin lannistuneena, että "sähän joudut alottamaan siellä kaiken alusta, etsimään uudet kaverit ja joukkueet ja harrastuspaikat..." niin jo ennen kuin olin saanut ajatustani loppuun, minä hoksasin, että juuri sehän on hänestä se paras juttu! Ihan kuin minä nuorempana. Mikä olikaan silloin mahtavampaa kuin muuttaminen uudelle paikkakunnalle, jossa ihan kaikki oli uutta ja mielenkiintoista ja jokainen päivä toi tullessaan jotain uutta tutkittavaa ja opittavaa.

Tässä vaiheessa olen alkanut päästä jo voitolle pahimmasta tunnemyllerryksestäni. Suru on jo pienempää, kiukku on laantunut ja pelkokin nostaa päätään vain ajoittain. Uskoisin surun kyllä rytisevän takaisin siinä vaiheessa, kun Yläkerran Tyttö on lopullisesti poistunut ja yksinäisyys valtaa minut.

Pelko tietysti johtuu siitä, että olen pahasti riippuvainen yläkerran vuokratulosta, joka kattaa sen asunnon kulut. Jos asunto on yhdenkin kuukauden tyhjillään, ja joudun itse maksamaan sen vastikkeen, minä joudun ryömimään Sulon luo pyytämään elinikäistä lainaa. Ja jos saan asuntoon jonkun vuokralle, minun pitää oppia sietämään hänen elämisensä ääniä. Tuskinpa saan täydellistä vuokralaista toista kertaa? 

Imatralla on tällä hetkellä Oikotiessä myytävänä 262 kerros-, rivi- tai paritaloasuntoa ja 152 vapaata vuokra-asuntoa. Tämän kokoisessa minikunnassa se on valtava määrä. Joulukin on varmasti hankalin aika vuodesta yrittää vuokrata tai myydä kotia, kun ihmisten elämänmuutokset yleisesti asettuvat kevääseen tai syksyyn ja keskittyminen on muutenkin jouluhumussa. Asuntoa on käynyt katsomassa vain kaksi ihmistä, joista toisen toivon saavani siihen vuokralle ja toivon myös, että Kela ei määrää minua myymään asuntoa pois millä hinnalla hyvänsä.

En todellakaan olisi tarvinnut juuri tähän kohtaan vielä lisää huolta toimeentulostani, mutta tässä sitä nyt mennään, vanhaa tuttua vuoristorataa. 

Ikäkö sen tekee, etten ole enää niin nopea ja tehokas kuin ennen? Mikään ei valmistu enää suih saih, kuten aiemmin. Nykyisin väsähdän ihan mahdottoman nopeasti, oli kyse sitten fyysisestä tai henkisestä ponnistelusta. Eräänä päivänä laittelin lapsuuskuvia albumiin ja parin tunnin liimailun jälkeen olin niin poikki, että teki mieli kömpiä nukkumaan.

Aiemminhan häyristely vei minut mukanaan niin, etten malttanut juoda, syödä tai käydä vessassa, ja lopetin riehumisen vasta, kun kaikki oli valmista. Enkä tosiaankaan väsähtänyt! Nykyisin joudun palastelemaan! "Teen nyt tämän vaiheen ja huomenna jatkan!" Aivan ennenkuulumatonta!

Siihen palasteluun liittyy myös itsehoito-ohjelmani kaamosajan varalle eli lukujärjestys. Jaan päiväni ruokailuilla kolmen tunnin palasiin. Tai ainakin pyrin tekemään niin! Aamulla aamupala, sitten töitä tai muuta työhön verrattavaa. Lounaan jälkeen ulkoilua tai huonolla ilmalla sisäliikuntaa. Välipala kolmen maissa, jonka jälkeen päivälliseen saakka saan leikkiä ja askarrella tai tavata ihmisiä. Sitten syön ja hakeudun ruudun ääreen leffojen todellisuuspakomaailmoihin, kunnes iltapalan kautta yhdeksältä menen sänkyyn. Luen kirjaa, kunnes uni voittaa.

Jos pystyn noudattamaan tätä kaavaa, voin hyvin. Tietysti välillä on ulkopuolisia tekijöitä, joiden takia en voi pysyä rutiinissani, ja välillä on päiviä, ettei vaan millään malta tai huvita esiintyä itsekurin kuningattarena. Mutta melko hienosti olen silti aikataulussani pysynyt, lukuunottamatta aamupäivien työntekoa. Viime postauksessaniko minä juuri lupasin, että teen joka päivä jonkin työllistymistäni edesauttavan teon? Se ei ole onnistunut edes välttävästi ja koen siitä syyllisyyttä. 

Tällä reseptillä marraskuu meni ohi ennätyksellisen nopeasti ja minä voinkin nyt varsin hyvin. Olen myös pistänyt tauolle ihmissuhteen, joka oli alkanut vaikuttaa todella negatiivisella tavalla minun mielenterveyteeni. Olen nyt jopa ihan kokonaan lakannut kaipaamasta kuolemaa herätessäni, mikä on aivan mieletön ero tähän aiempaan syksyyni. 

On asioita, joihin en pysty mitenkään vaikuttamaan, mutta joiden vatvominen on aiheuttanut minulle suurempaa ahdistusta, kuin olen ymmärtänytkään. Kaamos pysyy, vaikka kuinka kiukuttelisin ja itkisin pimeyttä. Asumiskuluni nousevat ja hallituksen köyhienkyykytys jatkuu, vaikka minä vääntelisin numeroita loputtomasti. Ja sen edellämainitun ihmissuhteeni toisen osapuolen synkkä mieli ei valostu, vaikka minä kuinka myötäeläisin. Kaikkien näiden asioiden märehtiminen on vienyt minua ihan huomaamatta yhä syvemmälle masennukseen.

Tällä sussunhuolto-ohjelmallani minä jaksan tämän vuoden loppuun. Sitten pitää tehdä päätöksiä ihmissuhteen ja todennäköisesti toisen asunnon kanssa ja alkaa kiristää vyötä entisestäänkin. Ja sitten kaamos jo kääntyykin kohti kevättä. 

Vaikka en nauti liikunnasta, tunnen olevani voittaja, kun merkkaan lukujärjestykseeni kotijumpan, vesijumpan tai kävelylenkin, enkä joudu piirtämään julmaa, punaista rastia kuluneen päivän kohdalle. Tiedänhän liikkumisen olevan pidemmän päälle hyvinvointia lisäävää, vaikkei aiheutakaan minulle välitöntä tyydytystä. 

Välittömän riemun saan askartelemisesta ja leikkimisestä. Olen saanut sillä saralla ihan mukavasti aikaiseksi. Päässäni on paljon ideoita, joita haluaisin päästä toteuttamaan, mutta nyt en saa ylittää rajaa ja huseerata yliaikoja. Maksaisin vain siitä riemusta yöunillani. Minun on iltaisin katseltava leffoja ja luettava kirjoja, jotta suhina päässäni rauhoittuisi ennen nukkumaankäymistä, vaikka haluaisin käyttää myös illan tunnit johonkin hauskaan tai hyödylliseen.

Yritän vielä saada uniaikaa siirtymään tunnilla taaksepäin, jotta onnistuisin myös aamuissa. Tämä pimeä aika vaatii minulta 9-10 tunnin yöunet, joten minun olisi nyt saatava päivärytmiä kiepattua tunnin taaksepäin: sänkyyn jo kahdeksalta, unessa kymmeneltä. Eli elokuvien tilalle pitäisi löytää lyhyempää pääntyhjennysohjelmaa, vaikkapa jokin ei-koukuttava sarja.

Tiedän olevani onnekas, etten joudu tähänkään vuodenaikaan olemaan jossain oikeassa työssä, jossa en näkisi sitä lyhyttä hetkeä valoa, jota maailma pystyy tarjoamaan. Mutta luultavasti minun on hakeuduttava taas kuntouttavaan työtoimintaan ihan vain rahan takia. Minua ei ole kutsuttu työkkäriin helmikuun jälkeen. Silloin oma virkailijani vaihtoi toiseen työhön ja minä jäin ilman työntekijää. Ja nythän siellä on menossa mullistuksia, kun koko järjestelmä muuttuu vuodenvaihteessa. Miten sekin sitten vaikuttaa minuun, on syytä tässä kohtaa jättää miettimättä.

Yksi asia, jossa olen joutunut myös korjaamaan ajatteluani on tämä koti. Neljä vuotta olen marissut sitä, mikä koirankoppi tämä on ja miten tänne ei mahdu mitään, eikä ole edes hirsiseiniä eikä ulkohuussia eikä tulipesää. Olen nyt alkanut opetella hyväksymään sen, että yläkertaa en tule saamaan oman kotini jatkeeksi, vaan tähän 45 neliöön minun on vaan syytä itseni sovittaa. 

Ensimmäinen askel "koti tykättävämmäksi" -projektissani oli pyhittää kamari käsitöille ja luopua olohuoneajatuksesta. Se on ollut todella hyvä veto, ja onnittelen itseäni oivalluksesta. Nyt olen jatkanut projektia uudelleensisustamalla eteisen. Rakensin sinne kulissikaapin työkaluille ja olen todella ylpeä, että senkin onnistuin tekemään ilmaisista materiaaleista. Jouduin ostamaan ainoastaan saranat. Päädyin myös tapetoimaan seinät vain siksi, että rautakaupassa osui silmiini alennustapetteja kympillä. Tapettiliima löytyi Facebookin roskalavaryhmästä. Aiempi vihreä seinä on aina herättänyt minussa ristiriitaisia tunteita, mutta uusi tyyneystapetti herättää pelkkää rauhaa!

Hommaan upposi useita päiviä. Moisen pikkujutun olisi entinen Sussu häyristellyt yhdessä päivässä valmiiksi. Tämän uuden verkkaisuuteni takia minua kai nykyisin stressaavat myös iloiset touhut. Olisi niin paljon kaikkea kivaa tehtävänä, mutta aika lipsuu käsistäni tolkutonta vauhtia.

Nyt minulla lopultakin on se, mitä minä kodissani oikeasti eniten tarvitsen eli toimiva ja silti nätti työ/askartelu/leikkihuone! Huonekaluja kuskattiin edestakaisin Immolan ja Melukylän väliä, ja lopulta kaikki löysi paikkansa. 

Suurensuuresta vaatekaapista vyöryi melkoinen määrä tavaraa uudelleensijoitettavaksi, kun purin sen, ja jossain vaiheessa olinkin jo hieman epätoivoinen. Pelastajaksi muodostui suuri kirstu, jonka siskoni on joskus ammoisina aikoina jostain haalannut ja joka jossain vaiheessa on siirtynyt minulle. En koskaan ole tykännyt siitä, koska se oli liian suuri jopa Immolan tilaviin huoneisiin ja hyvin synkkä tummanvihreydessään. 

Mutta minä nappasin ikkunalistoista ylijääneen kalkkimaalin ja Kenin talokaapista jääneen turkoosin kalustemaalin jämät, yhdistin ne ja sain aikaan hempeän vaalean turkoosin. Vaalea väri toi möhkälekirstun kauniit yksityiskohdat esiin ja aloin yhtäkkiä tykätä siitä!

Kalkkimaalista en nyt silti oikein tiedä - sen pinta on todellakin kalkkimaista ja mietin, kuinka klähmäisen näköiseksi tuokin arkku vielä tulee, kun minä alati likaisilla käsilläni sitä auon.

Arkulle pariksi toin lapsuuskodissa olleen seinäkaapin, joka myös sai väriä pintaansa. Minulle on tärkeää, että kun makaan sängyssäni, näen jotain kaunista. Sillä perusteella arkun ja seinäkaapin paikaksi valikoitui se nurkka, jota pedistä aamuisin katselen. Loput kalusteet piti sitten sommitella jäljelle jäävään tilaan.

Siirsin molemmat nukkekaapit alkovin taakse nurkkaan, josta ne eivät juurikaan näy. Ne kun eivät ole kaunein kohta täällä ja toisen kaapin ovet ovat yhä vuoden sisustusvitsi. Nuo Kenin kaapin päälle pinotut valokuva-albumit minä meinaan vielä päällystää tapetilla.

Etäopiskelutuolini antoi periksi tässä taannoin, mutta onneksi löysin sen tilalle kierrätyskeskuksesta tuolin, jossa on mukava piehtaroida tietokoneella hommaillessa. Kympin maksoi tämä kiinalainen harmaa möykky, ja joskus yritän päällystää sen nätimmmällä kankaalla. Koska tuoli on aika matala, vaihtui samalla tietokonepöytäkin. Immolasta hain komuutin, ja kiinnitin sen kylkeen pöytälevyn. Ruma printteri piiloutui pöydän alle, eikä minun tarvitse kärsiä sitä enää silmissäni. (Mitä iloa on kauniista ja langattomasta tietokoneesta, jos sen ympäristö on täynnä johtoja ja rumaa elektroniikkaa?)

Pöytätilaa tuli runsaasti lisää ja mikä ihaninta, sain kaikille toiminnoille omat paikkansa! On tilaa piirtää, ommella ja ihan erillinen tila leikellä ja pilkkoa! Ainoastaan saumurin jouduin vielä jättämään pöydän alle - käytän sitä todella harvoin, eikä sen tarvitse olla helposti saavutettavissa pienimmästäkin päähänpälkähdyksestä!

Toivottavasti jaksan selviytyä marraskuun helvetistä tämän uuden hommihuoneen avulla. Ainakin minulla on listalla reippaasti kivoja juttuja, joita nukketarinaan on tekeillä ja suunnitteilla. Askarreltavaa riittää! Ja piirtääkin taas haluaisin - nyt kun sillekin hommalle on kunnollinen paikka.

Aion oikeasti omistaa tämän loppuvuoden leikkimiselle, sillä se tekee minut onnelliseksi. Nämä velvollisuuksista vapaat viisi kuukautta ovat tehneet mielelleni todella hyvää. Muutamia pieniä työjuttuja on ja veronpalautusta on tulossa 800 euroa, joten selviydyn kyllä. Sitten vuoden vaihteessa, kun tuet tipahtavat puoleen, minä vasta kohtaan todellisuuden. Nyt en kykene sitä ajattelemaan, enkä ole keksinyt vieläkään muuta ratkaisua kuin lopettaa yrityksen. 

PS. Muutama päivä on vielä aikaa tilata kalenteri. Huonoa on ollut menekki tänä syksynä. Mietin, johtuuko se siitä, että puput eivät puhuttele, vai siitä, että toistan itseäni jokaisen kalenterin kanssa vai siitä, että kaikki muutkin pihtaavat rahojaan nykyään vai siitä, että sössin sen numeron 26 viime vuoden kalenterissa vai siitä, että verkkokaupassani on perin veemäinen Klarnan maksupalvelu nykyisin. Ehkä kaikista yhdessä.

Koska en ole blogannut niin moneen vuoteen, en myöskään ole ottanut sisustuskuvia entiseen malliin. Ne kuvat, joita olen Instaan napsinut, olen jostain syystä suurimmaksi osaksi hävittänyt. 

Onneksi sentään olen älynnyt ottaa kuvat siitä, miltä tämä koti näytti minun tänne muuttaessani kesällä 2020. Kaikki oli rumaa. Mutta minä katsoin asuntoa rumuuden läpi; kaikenhan saisi kuorrutettua nätiksi ja vieläpä tosi helposti nykymaalein ja -tapetein, kun talon hengittävyys oli jo tuhottu.

Nyt on pahin mahdollinen aika vuodesta yrittää kuvata tätä kotia. Pimeys on kaikennielevää. Tässä silti tulee ennen- ja jälkeen-kuvatuksia.

Tällainen oli keittiö. Marmorijäljitelmätaso! Ihan hirveä! Ja entäs nuo kaapinovet! Minusta tuollaiset kaarevasti uurretut ovat rumimmat, mitä voisin edes ajatella. Pitkään minä niitä surin, ennen kuin jommastakummasta iltapäivälehdestä bongasin jutun naisesta, joka oli sahauttanut halvasta kovalevystä uudet pinnat vastaavanlaisiin oviin ja liimannut ne paikalleen. En olisi ikinä itse keksinyt, että moista höttöä voisi käyttää tällaisessa tarkoituksessa. Mutta jopa vain toimii! Eikä ollut kallista! 

Panostin kuitenkin oikeaan, puiseen tasoon, jonka Heila avuliaasti ja huolellisesti öljysi tummanruskeaksi. 

Olen tykännyt keittiöni uudesta ulkoasusta kovasti. Kirkkaankeltainen on raikas ja iloinen väri, ja värikkääseen Pip Studion tapettiin en ehkä kyllästy koskaan. Minä olin päättänyt tuosta tapetista jo ennen kuin minulla oli edes mitään kotia. Kun tein kaupat, kävin heti K-Raudassa tilaamassa siniset kukkatapettini.

Keittiön hankaluus on sen pitkulainen muoto. Kun kaikki kiinteät kalusteet ovat rimpsuna yhdellä seinällä, muulle kalustukselle jää suikulainen tila. Olen siirtänyt jääkaapin eteisen puolelle, koska sille on todella vaikeaa löytää asiallista paikkaa ja koska se rumentaa söpön keittiöni.

Vaikka tässä talossa ei sisällä ole mitään alkuperäistä, pystyn sietämään 80-luvulla vaihdettuja ikkunanpokia. Ne sentään ovat puuta ja mukailevat alkuperäistä ruutujakoa, vaikka vääränlaiset ovatkin.

Kotimaan rautakauppojen leveämpiin koristeellisiin ikkunalistoihin minulla ei ikimaailmassa olisi ollut varaa, joten odotin Venäjän rajan aukeamista koronan jälkeen ihan hulluna. Eräs sota kuitenkin on pitänyt rajan suljettuna ja minä olen elellyt kokonaan ilman listoja neljä vuotta. Kunnes joku ystävällinen sielu mätkäisi Toriin ilmaiseksi tyrkylle käyttämätöntä mdf-listaa ja nyt minun ikkunoissani lopultakin on nätit, leveähköt listat! Pakkelilla ja kalkkimaalilla sain niiden liukkaan ja keinotekoisen ämdeeäffäisyyden häivytettyä.

Minä onneton olen jo niin vierottunut perinnekorjaamisesta, että katonrajoissakin on styrox-listat! Kamarista uupuvat vielä lattialistat, mutta kai nekin jossain vaiheessa jostain esiin putkahtavat. Sinne en halua samanlaisia tylsiä ja kapeita nykylistoja, kuin mitkä keittiöön olen paremman puutteessa kelpuuttanut. Tosin eivät ne lattialistat missään edes näkyisi tämän huonekalupaljouden seassa. Niinkuin nyt ei näy jesari, jolla olen lattianraot tiivistänyt...

En ole pystynyt keksimään mitään ratkaisua alaslasketun katon suhteen. Sen oksettavan lastulevypinnan takana on alkuperäinen kaunis paneelikatto, mutta valitettavasti myös jotain ilmanvaihtoon liittyviä putkia ja johtoja. Myöskään minulla ei ole ollut varaa purkaa lattiasta laminaatti - muovimatto - lastulevy -yhdistelmää ja rakentaa tilalle lautalattiaa. Kahdessa naapuriasunnossa sellaiset on tehty ja onhan niissä asunnoissa heti ihan toisenlainen tunnelma. Minä ottaisin mielummin muovimatonkin kuin laminaatin.

Vaikka tässä asunnossa virallisesti on huone ja keittiö, niiden välinen leveä oviaukko teki niistä käytännössä yhtä tilaa. Talon muissa asunnoissa vastaavassa kohdassa on lasi-ikkunalliset pariovet. Minulla ei sellaisia ollut. Ulkovarastosta ovet kyllä löytyivät, mutta ne olivat ikkunattomat ja erittäin homeessa. Vein ne kaatopaikalle. 

Leveä oviaukko oli minusta monella tapaa hankala ja lopulta minä kavensin sen. En ole katunut. Jos voisin, laittaisin tuosta jopa kokonaan seinän umpeen ja siirtäisin oven kamarin nurkkaan, josta käynti olisikin eteiseen. En oikein tykkää tästä suorakaiteen muotoisesta pohjasta - talon läpi ikkunasta ikkunaan asunto on putki, jonka reunoille huonekalut asettuvat.

Kamarin seiniin päätyi yltiöromanttinen pinkki tapetti ihan vain siksi, että sitä löytyi runsaasti rautakaupan poistolaatikosta. Vitosen rulla Pip Studion tapetista kuulosti hyvältä diililtä, vaikken oikeastaan tykkää vaaleanpunaisesta. En tiedä, mikä taika tuossa tapetissa sitten kuitenkin on, sillä en ole siihenkään kyllästynyt. Päinvastoin tykkään siitä ihan yhtä paljon kuin keittiön rakkaustapetistani. Ehkä juju on epämääräisessä värissä, joka jossain valossa näyttää pinkiltä, jossain lohenpunaiselta ja jossain ihan vaan joltain muulta punaiselta.

Kotini on täyteenahdettu ja yhtä massiivista kompromissia, mutta jos minun on tässä lastulevyn, mdf:n ja styroxin keskellä elämäni loppuun elettävä, niin ainakin voin tehdä sen räiskyvin värein!

Tekemistä vielä on puuttuvien jalkalistojen ja ongelmallisen sisäkaton lisäksi. Tuossa oviaukon kirjahyllyssäkin on yhä lakananpala verhona. Siihen pitäisi rakentaa ovi. Ja sitten on yksi humoristinen kaapinoviyritelmä, joka pitäisi tehdä kunnolla. 

Tässä kaapissa lymyävät nukkejen räkäläbaari ja pieni kahvila, yhden nuken valkoinen ja askeettinen kaupunkiasunto sekä Kenin ja Kaarnan vessa. Minä mokoma olen teini-iässä napannut kaapin yläovet pois ja nyt minun pitää rakentaa siihen uudet. Kokeilin kovalevyä ja lopputulos naurattaa. No, uutta yritystä perään, kunhan kerkiän.

Vaikka minulla nyt on mahdollisimman paljon tilaa askartelulle ja käsitöiden tekemiselle, en tietenkään ole tyytyväinen vieläkään. Kun mennään toiminnot edellä, joudutaan heittämään hyvästit kauneudelle. Ahtaus on ahtautta, ja valokuvissa näyttää minusta tosi sekaiselta silloinkin, kun on siistiä. Jospa nyt tämä talvi kuitenkin menisi tällä, enkä pelaisi enempää huonekalushakkia.

Tämä minun nykyinen kotini on pienin, jossa olen 2000-luvulla vakituisesti asunut. Immolassa ja jo Orivedelläkin totuin siihen paratiisimaisen olotilaan, että tilaa oli rajattomasti ja pystyin aina keksimään uusia sisustusjuttuja, kun hinku iski. Olin jatkuvasti Remontti-Häyrisenä ja Sisustus-Häyrisenä, ja se oli ihanaa. Ei aina Sulon mielestä toki, mutta minä olin elementissäni, kun sain roudata huonekaluja eestaas, maalailla ja nikkaroida ja piirrellä pohjapiirustuksia. Oli ihanaa, kun oli erikseen huone jokaiselle toiminnolle. 

Niinpä 45 neliön yksiöön ahtautuminen on tuntunut juuri nimenomaan siltä: ahtautumiselta. Olen näiden neljän vuoden aikana yrittänyt saada tähän asuntoon toimivan keittiön, olohuoneen, makuuhuoneen ja työhuoneen. Minusta ihmisen on luonnotonta asua yhdessä huoneessa. Makuuhuoneen lämpötilaa pitäisi voida säätää muuta kotia alhaisemmaksi. Nukkumaan mennessä ei pitäisi joutua kuuntelemaan jääkaapin ääntä. Yövieraiden kanssa ei enää aikuisena pitäisi joutua nukkumaan samassa huoneessa. Ja mikä tärkeintä: askartelu- ja käsityöhommia, työjuttuja ja piirusteluja ei pitäisi joutua aina keräämään kesken pois ja kaivamaan uudelleen esiin. 

Neliöitä minä en loppujen lopuksi kaipaisi viittäkymmentä enempää, mutta seiniä minä tarvitsisin. Optimaalisinta olisi, jos kodissani olisi tupa, jossa yhdistyisi keittiö ja oleskelutila, ja sen lisäksi erillinen hommihuone työlle ja harrastuksille sekä pienenpieni, viileä makuuhuone. 

Rahattomuus ja tilan rajoitteet ovat pitäneet sisäisen Häyriseni aisoissa. Ajatelkaapa, että minulla on jo yli neljän vuoden ajan ollut samat tapetit seinillä, enkä ole vieläkään kyllästynyt niihin! No, lukuunottamatta alun kuningasideaani metsäalkovista.

Nukkumisjärjestelyt ovat olleet ongelmalliset aina. Ensin minä ostin valtavan kokoisen vaatekaapin Jyskistä, jotta saisin rajattua kamarista sängylle erillisen alkovin. Tilasin karmean hintaiset valokuvatapetit, joilla päällystin alkovin seinät ja katon. Metsäalkovista tuli erittäin kiva pesä, mutta sen suureksi ongelmaksi osoittautui se, ettei sieltä herännyt koskaan. Siellä oli aina pimeää. Sängyn petaaminenkin oli turhan hankalaa, kun alkovi oli avoin jalkopään puolelta. Minä myös kyllästyin valokuvaseiniin.

Niinpä koitti päivä, jolloin kalliit valokuvatapetit revittiin irti ja pimeä alkovi muuttui toimistoksi. Päivänvaloa ei tietokoneella kökkimiseen tarvittu ja sain toteuttaa visioni vanhasta ja kurppaisesta työhuoneesta. Päällystin seinät Sinuhe egyptiläisen sivuilla ja tein ikivanhoista laudoista hyllyt.

Sänky muuttui tuossa vaiheessa ihan tavalliseksi sängyksi, johon rakensin päädyt vanhoista peiliovista, jotka roudasin Immolan Raudasta ja Romusta. Onneksi on Immola ja onneksi on hyvät välit Suloon! Meidän ei koskaan tarvinnut jakaa huonekaluja ja hamstraamiamme rakennustarvikkeita, sillä Immolassa ne ovat säilyneet ja huonekaluja on vaihdeltu tarpeen mukaan molempien kotien välillä.

Kun sain tietokonepöydän piiloon, minun oli mahdollista luoda yhdistetty makuu- ja olohuone, jossa ei tarvinnut katsella elektroniikkaa, eikä papereita ja johtoja tulvivaa tietokonepöytää. Mutta nukkumisongelma sai uusia muotoja. Avarassa tilassa ei ollut miellyttävää nukkua, varsinkaan syksyisin, kun siirryin Helmutin pienestä pesästä kotiin. Lisäksi strobona välkkyvä katuvalo sai minut hulluksi. Sittemmin valo korjattiin, ja nykyisin minut tekee hulluksi sen jatkuva tasainen loimotus, minkä takia joudun käyttämään pimennysverhoja. On mahdotonta saada kaupungissa makkari, jossa yöt olisivat pimeitä ja aamulla saisi herätä auringon nousuun.

Minulla on ollut kaksi päähänpinttymää, jotka ovat hankaloittaneet tämän kodin tekemistä toimivaksi kokonaisuudeksi. Ensimmäinen on se, että "aikuisella pitää olla leveä sänky". Ostin Majikselta poistuttuani 1600 euron jenkkisängyn, jossa on kymmenen vuoden takuu. Olin varoissani silloin, kun avioerorahat olivat mätkähtäneet tililleni ja pystyin kerrankin panostamaan patjaan. Arvelin, että 140-senttinen olisi juuri optimaalinen. Siinä olisi parisängyn tuntu, mutta se ei veisi liikaa tilaa. Arvelin myöskin, etten kymmentä vuotta tulisi nukkumaan yksin. Väärin ja väärin. Sänky vie aivan liikaa tilaa. Ja minä nukun yhä yksin ja tulen mitä suuremmalla todennäköisyydellä nukkumaan aina. Yhden hengen sänky olisi ollut niin paljon fiksumpi valinta!

Päätin kuitenkin palata alkoviajatukseen, mutta tällä kertaa sijoitin sängyn niin päin, että sisäänpääsy on sängyn reunasta, eikä päädystä. Alkoviin tulee pikkuisen enemmän valoa ja petaaminen on hiukan helpompaa. Tämä nykyinen alkovi on ollut ihan hyvä, ja toimistoajan kirjansivutapetti ja vanha lauta toimivat sielläkin. Lisäksi pilkoin jenkkisängyn runkoa sen verran, että onnistuin rakentamaan säilytystilaa pedin alle. Jenkkisängyt ovat rumia möhkäleitä, enkä ole katunut sahailuani.

Kun vielä keksin, että siirrän keittiön suuren pöydän kamariin piirustuspöydäksi ja haen Immolasta pienen pöydän keittiöön, minun ei tarvinnut enää piirtää ja ommella ruokapöydällä, ja kerätä keskeneräisiä hommia pois aina, kun haluan syödä. Keittiössä en juuri koskaan tarvitse isoa ruokapöytää ja jos joskus harvoin sattuu tulemaan vieraita, uudessa pöydässä on kätevä jatkopala. 

Kotini alkoi tässä vaiheessa siis olla jo lähes toimiva.

Toinen päähänpinttymäni oli se, että "aikuisen ihmisen kodissa pitää olla sohva ja olohuone". Ostin pian tänne muutettuani ihanan sohvan Ikeasta. Se on kaikin puolin täydellinen; hyvä istua ja kaunis katsella. Sohvan ahtaminen samaan huoneeseen tietokonepöydän, työpöydän ja useiden kaappien kanssa on kuitenkin ollut ihan tuskaa. Jos minulla käy joku kylässä, jämähdämme aina keittiön pöydän ääreen, emmekä todellakaan siirry vierekkäin kahdenistuttavalle sohvalle kamarin puolelle. 

Vasta nyt neljän vuoden jälkeen minä pystyn luopumaan tuosta aikuisen ihmisen sohvastani. Paitsi, että se vie liikaa tilaa, se myös passivoi. Minä niin mielelläni kaivaudun sen syliin kännykän tai läppärin kanssa. En ole koskaan ollut päivällämakaajatyyppiä, mutta sellainen minusta on sohvien takia tullut. Kysyin itseltäni: olenko onnellisempi sohvalla selälläni vai nukkekoteja askarrellessani? Sohvan oli siis aika poistua, koska vain sillä lailla pääsisin eroon Jyskin megakaapista, jonka heppoista lastulevyimagoa olin inhonnut alusta saakka. Minä vain en sovi elämään nykyhuonekalujen kanssa. Halusin vanhat talonpoikaiskalusteet ympärilleni. Halusin oikean hommihuoneen, jossa olisi tilaa ommella, piirtää, askarrella ja leikkiä. Ja tehdä töitä. 

Oli tehtävä valinta sen välillä, haluanko elää kauniissa sisustuslehtikodissa ja luopua käsillä tekemisestä ja leikkimisestä, vai haluanko harrastaa rakkaita harrastuksiani ja luopua söpöydestä. (Kuinka helppoa olisikaan olla ihminen, jonka ei tarvitsisi pyhittää kotiaan askartelutarvikkeille ja nukketaloille. Silloin sitä mahtuisi asumaan vaikka matkailuautossa.)

Sohvasta ei onneksi tarvinnut ihan lopullisesti luopua, sillä se kannettiin pihan poikki heilan kotiin. Hänellä oli ihan paska sohva, ja kun minun sohvani nyt jää "perheeseen", saan minäkin nauttia välillä sen mukavuudesta!

Jättimäisen kaapin halusi Sulo, ja minä yritin purkaa sen mahdollisimman varovaisesti, jotta se onnistuttaisiin vielä pystyttämään Immolaan. Tilalle toin vanhoja kalusteita, jotka olivat kulkeneet mukanani teini-iästä asti. Ja nyt minä olen tässä kolme täyttä päivää uudelleenjärjestänyt valtaisan määrän silpunpilppua ja nukkekoteja sopimaan näiden huonekalujen sisään. 

Pitää olla oma itsensä, eikä teeskennellä aikuista. Jos on pakko hengailla vieraiden kanssa keittiön pöydän ääressä, pitää yrittää tuoda sen ympärille miellyttäviä istuimia. Projekti on vaiheessa. Ja jos pää ei kestä kertakäyttöhuonekaluja, niistä pitää pysyä erossa. Nyt minulla ei ole enää lainkaan nykyaikaisia levyhuonekaluja! No, Kenin mdf-levystä tehtyä kotikaappia lukuunottamatta. Yhden uuden huonekalun minä kuitenkin haluaisin: Ikean keltaisen nojatuolin keittiöön. Kiitos Universumi, jo etukäteen! Toivottavasti se löytyy ennenkuin seuraava häyrishulluus iskee. Jos vanhat merkkit pitävät paikkansa, keväällä kaikki taas pyörii ympäri.