Eksyin sosiaalisen median ihmemaassa heijastin-aiheisiin ryhmiin, joissa yllätyin kovasti. Ihan tosissaan on siis olemassa ihmisiä, jopa aikuisia, joiden mielestä heijastimen käyttö, ja varsinkin turvaliivin käyttö on noloa.

Onhan se turvaliivi ruma, siitä nyt ei mihinkään pääse. Minä vedän sellaisen silti aina päälleni, kun lähden kävelylle. Minulla on ihanan kevyt, jostain reikäkankaasta tehty lemppariliivi. Tässä iässä on se hyvä puoli, etten enää yhtään jaksa välittää siitä, miten kaamealta näytän.


Vaikka kaupungeissa on katuvalot, niin jokainen autoilija ainakin tietää, miten ne heijastimettomat jalankulkijat katoavat pimeyteen valoista huolimatta. Turvaliivi olisi kelpo vaate ihan urbaanissakin ympäristössä. Mutta kynnys siihen, että lähtisin vaikka Helsinkiin tai edes Lappeenrantaan turvaliivissä, on minullakin aika korkea.



Siksi olen kuorruttanut kaupunkivaatteeni vähän monenlaisilla heijastimilla, jotka mielestäni ovat tyylikkäitä ja koristavat kauniisti vaatetusta. Pieniä, ei-rumia, ei-noloja, ei-juntteja heijastimia ja heijastavia tuotteita on nykyisin valittavana vaikka kuinka paljon. Mutta joku pieni heijastin taskunsuussa ei tuo ainakaan minulle kovin turvallista oloa. 

Viime vuonna sain lahjaksi Sojalta Kirjosillan rannekeheijastimen. Se on ollut todella hyvä käytössä ja ison kokonsa ansiosta oikeasti jopa näkyy joka puolelle. Hankintalistallani on toinen samanlainen toiseen ranteeseen. Takin etupuolella taskuissa on Oriveden-naapurini tekemät huopasydämet. Ja saappaisiini kiinnitin sydämet silitettävästä heijastinmateriaalista. Hupussa minulla roikkuu vittu. Anteeksi. Mutta kun. 



Se muuten herättää positiivista huomiota. Jopa niissä teinipojissa, jotka eivät suurin surminkaan nöyrtyisi heijastinta käyttämään. Cityrepun kylkeen olen ommellut Tikkerperin ihanan maatuskan. Tikkerperi valmistaa myös Homomaatuska Tompan heijastavat Tompat sekä myöhemmin joulukuun aikana kauppaan tulevat viralliset Tomppa-heijastimet.


On olemassa heijastimia ja sitten heijastavia esineitä. Niiden ero on se, että heijastin on Työterveyslaitoksella tyyppitarkastettu ja siten virallinen CE-merkitty heijastin. Sen pitää heijastaa eteen ja taakse ja siinä pitää olla tietty pinta-ala heijastavaa pintaa. Kaikkia muita niin harrastajien kuin yritystenkin myymiä tuotteita pitää kutsua heijastaviksi esineksi.



Minun kantani on, että heijastava esinekin on ihan hyvä valinta ja aina tyhjää parempi, kunhan se heijastava materiaali vaan ihan oikeasti heijastaa.

Kävin viime viikolla katsomassa vanhojen päivän tanssit täällä Imatralla, vaikkei siellä tuttuja ollutkaan ja todella hämmästyin, miten paljon maailma on 20 vuodessa muuttunut. Tuntui siltä, kuin olisin katsonut jotain amerikkalaista teinileffaa. Ne puvut olivat aivan muuta kuin minun nuoruudessani. Vielä kun pimut todellakin lähtivät tansseista valkoisella limusiinilla ja prinsessamekot olivat vaihtuneet minimittaisiin hopeakimalluksiin, tuli hyvin epätodellinen olo.


Meillä oli vuonna -92 aikalailla eri tyyli. Limusiini kuljettajineen ei odotellut koulun pihalla, vaan vaapuimme jalkaisin syömään kylän ainoaan ravintolaan. Ehkä meillä oli jotkut mökkibileet illalla, sitä en muista. Pukumme olivat sellaisia satukirjojen prinsessoilta tuttuja mekkoja, jotka olimme suurimmaksi osaksi itse ommelleet kansalaisopiston kurssilla. Pari tytöistä oli vuokrannut pukunsa teatterilta, ja ne olivatkin päivän kauneimmat puvut. Varmasti jos nyt saisin ommella itselleni vanhojenpuvun, se olisi hyvin erilainen kuin se kiiltävä violetti polyesterkolttu, jonka silloin suunnittelin. Nyt varmaan hakisin mallin jostain keskiajan suunnalta ja pysyisin kaukana kiiltävistä tekokuiduista.


Tänä päivänä kaikilla tytöillä näytti olevan ylhäältä avoinaiset, nykyaikaiset iltapuvut. En usko, että kenellekään meidän luokallamme olisi tullut edes mieleen lähteä julkisesti liikkeelle niin paljastavissa vaatteissa. Siihen aikaan se olisi ollut törkeää. Rinnat pidettiin piilossa. Pelkästään rintaliivien olkaimenkin vilahtaminen oli siihen aikaan törkeää.

Siihen aikaan? Miten voi olla, että 22 vuotta on sujahtanut näin vauhdilla? Miten voi olla, että minä edes voin puhua lauseita, jotka sisältävät määritelmän "minun aikanani"?

Onkohan nykyisin vielä vaikeampaa olla teinityttö kuin silloin? Luulen, että ulkonäköpaineet ovat kasvaneet hurjasti. Olen iloinen, ettei minun tarvitse olla nyt 17-vuotias ja näyttää Barbielta. Tanssien katsominen aiheutti minussa nyt sen, että aloin tuntea valtavaa myötätuntoa nykypäivän teinityttöjä kohtaan.

Millaisessa puvussa sinä liihotit vanhojen tanssisi? Oliko se sinulle tärkeä tapahtuma? Ja mitä aikaa se oli?

Jos elämäni olisi sarjakuvaa, se näyttäisi tältä...

Satuin eilen illalla katsomaan ikkunasta ulos juuri oikeaan aikaan. Bitumivaunut seisoivat talomme edessä odottamassa veturia, joka hinaisi ne pois. Miten kaunis näky! Rumat ja vastenmieliset bitumivaunut, joita en tule kaipaamaan, kun ne marraskuussa toivottavasti katoavat naapuristamme, näyttivät henkeäsalpaavan kauniilta pimeyden keskellä, oranssien lamppujen loisteessa.

Minusta on aina erityisen miellyttävää nähdä kauneutta jossakin, jonka mieltää tavallisesti rumaksi. Niinkuin nyt vaikka polkupyörän sisäkumissa.

Olen seurannut Liisan blogia jo pitkään, nähnyt miten hän muuttui käsityön harrastajasta monien kokeilujen myötä ammattilaiseksi, löysi oman materiaalinsa, perusti yrityksen ja loi aivan oman tyylinsä. Nouseva Myrsky on Liisan yritys ja sen tuotteet on valmistettu kierrätyskumista, niinkuin esimerkiksi vanhoista polkupyörien sisäkumeista.

Lähetin Liisalle joutilasta pyöränkumia, ja yllättäen sain vaivastani hämmentävän arvokkaan palkkion.


Vaikka Liisan korut ovatkin minulle olleet jo pitkään tuttuja ruudun ääressä istuen, näiden korvakorujen saaminen omiin kätösiini vasta todella avasi silmäni. Niin kauniit!

Liisa osasi nähdä käytetyn kumin kauneuden ja ripusti jätteeksi mielletyn materiaalin naisten kauloille, ranteisiin, korviin... Nyt näitä mustia koruja vilahtelee yhden jos toisenkin fiinin muotibloggaajan kuvissa.

Minua ihastuttaa myös se, miten Liisa on ymmärtänyt brändäyksen päälle: kirjekuorta myöten kaikki on sopusoinnussa keskenään.


Minä en käytä koruja, en osaa. Minä en tunne olevani niin naisellinen, että osaisin ripustaa korviini tällaisia upeuksia. Ai niin, eihän minulla ole niitä reikiäkään... mutta minullapa on siskontyttö, joka rakastaa koruja ja jonka tyyliin nämä sulat sopivat hienosti. Yksi joululahja valmiina.

PS: Tämä ei sitten ole mikään blogiyhteistyömainospostaus, vaan ihan sydämestä tuleva juttu. Minusta on tärkeää olla auttamassa muita käsityöläisiä eteenpäin, ja bloggailuhan on minulle luonteva tapa.

En ole toipunut vielä ollenkaan Marimekon edellisestä plagiaatista. Metsänväki koottuine selityksineen saa minut yhä aivan pois tolaltani.

Maria Primatšenkon alkuperäinen maalaus ja Marimekon Metsänväki. Animointi minun tekosiani.

Niinpä nyt, kun ihan samanlainen järjettömyys paljastui, päätin ensin, että ummistan silmäni koko jutulta, koska menen kuitenkin siitä liian suhinapääksi. Mutta en sittenkään voi olla puuttumatta asiaan blogissa, sillä minusta tämä on ihan liian iso juttu vaiettavaksi.

Kuvat: Scholastic Book Clubs / Marimekko Kuvat keräsi Ramsamsaa-blogin Hanna.

Vasemmalla 60-luvulla julkaistun lastenkirjan kuvitusta, piirtäjänä brittiläinen Pat Hutchins. Oikealla yksityiskohtia Marimekon Isoisän puutarha -kuosista, "suunnittelijana" Teresa Moorhouse.

Minä niin kiehun. En niinkään siksi, että taas yksi nimekäs suunnittelija on erehtynyt kopioimaan vanhaa lastenkirjaa, vaan siksi, miten Marimekko tälläkin kertaa suhtautuu asiaan. Vähättelyä! Suoraa kieltämistä! Selvää valehtelua!

Kuinka sokea pitää olla, ettei näe noiden puiden olevan selviä plagiaatteja? Ja kuinka paljon Marimekon pitää maksaa asiantuntijoilleen, jotta nämä aivan kirkkain silmin puhuvat tv-kameroiden edessä suoraan sanottuna silkkaa sontaa. (Katsokaa vaikka Ylen video tästä.)

Myötähäpeä on aivan suunnaton.

On aivan selvää, että Marimekko ei mitenkään pysty tarkistamaan maailman jokaista lastenkirjaa ja taideteosta, kun suunnittelijat myyvät heille uusia kuoseja. Heidän on luotettava suunnittelijoidensa moraaliin. Perimmäisen häpeän kantaa tietenkin suunnittelija itse.

Mutta siinä Marimekon tulisi kantaa vastuunsa, että rehellisesti ja nöyrästi myöntäisi kopioinnit ja jopa jakaisi asianmukaiset rahalliset korvaukset taiteilijoille, joiden töitä on käytetty rumasti hyväksi.

Keisarin uudet vaatteet -logiikalle ei ymmärrystä heru.

Nyt minä käytän blogia hiukan kyseenalaiseen tarkoitukseen. Facebookissa on meneillään  joku kahvinkeitin-kisa, josta voi voittaa keittimen, kun lataa kisaan kuvan omasta keittiöstään. Tässä kuvassa on meidän keittiömme kruunattuna modernilla kahvikoneella.

Minä en vekottimesta ole kiinnostunut, mutta pikkuveljeni on. Jos voitan, annan vehkeen hänelle. Pyydän teitä siis äänestämään kuvaani tästä -kliks- linkistä painamalla punaista sydäntä kuvan alla. Ihan vaan siksi, että pikkuveljeni on ihan huipputyyppi.

Kiitos, murut!

(Ja psst... äänestääkseen ei edes tarvitse olla facebookkilainen!)

Marimekko on jälleen uutisissa kyseenalaisella kunnialla. Metsänväki-kuosin on huomattu olevan täydellinen plagiaatti ukrainalaisen taiteilijan 60-luvulla maalaamasta teoksesta.

Alennuin itsekin nyt laittomuuksiin ja varastin nämä seuraavat kuvat Hesarin sivulta.

Maria Primatšenkon alkuperäinen maalaus

Marimekon Metsänväki-kuosi

Ja sitten yhdistin ne:



Tästä tekemästäni gif-animaatiosta näkee hyvin, että kyse todellakin on täydellisestä kopioinnista, eikä vain siitä, että teokset hiukan muistuttaisivat toisiaan. Jokainen puunlehtikin ihan prikulleen paikallaan.

On aika uskomatonta, että noin iso firma (Marimekko) ja varsinkin noin nimekäs, pitkän linjan kuosisuunnittelija (Kristina Isola) sortuvat tällaiseen. Tässä ei voi perustella asiaa hupsulla sattumalla, eikä edes vahingossa muistin sopukoihin syöpyneellä vaikutteella, kun jopa puiden asennot ja asettelu ovat sataprosenttisesti samat. Suunnattoman ikävä juttu.

Voin vain kuvitella, miten Isola kiemurtelee tällä hetkellä. Kun pitää tienata leipänsä keksimällä jatkuvasti uutta ja ihan omaa, niin onhan se raskasta. Tämä ei ollut edes sarkastisesti sanottu. Aivoilla on rajansa, ja joskus niistä ei vain synny mitään, vaikka pitäisi syntyä.

Mutta silti, että aivan tietoisesti kopioi taideteoksen, niin mitä ihmettä voi ihmisen mielessä silloin liikkua? Eikö koko ajan ole pelko perseen alla, että joku hoksaa yhteyden?

Jos ei keksi itse, niin sitten pitäisi vain olla tekemättä.


Minulle on itselleni käynyt kerran kurja juttu, kun suunnittelin kuoseja toiselle firmalle. Tässä kuvassa on minun suunnittelemani vaippakuosi Öttömönkiäiset. Kangasta valmistettiin isot määrät. Ja sitten joku asiakas hoksasi, että se on aivan samanlainen kuin Lindexin lasten T-paita. Kyllä tuli hiki.

Ei se aivan samanlainen sitten ollut, mutta hyvin, hyvin, hyvin lähellä sitä kuitenkin. Minä olin piirtänyt tuon omasta päästäni. Olin pyrkinyt lapselliseen ja yksinkertaiseen lopputulokseen. En ollut käynyt lähelläkään Lindex-myymälöitä, enkä ainakaan niiden lastenosastoja. Ja silti olin piirtänyt melkein kopion.

Näin voi tapahtua. Ja se on kamalaa. Hävettää ja nolottaa, vaikka tietää, ettei ole tietoisesti kopioinut. Ehkä olin jollain ohikulkevalla lapsella joskus nähnyt sellaisen paidan, ja ehkä palleroinen piirroshahmo oli kätkeytynyt muistini sopukkaan, ja kun rupesin piirtämään, se pyrki sieltä tiedostamatta esiin.

Tämän muiston myötä minä tunnen sääliä Kristina Isolaa kohtaan, sillä häpeän täytyy olla valtava. Jos vahinkokopioinnistakin aiheutuu niin tuskallinen olo, niin miltä mahtaa tuntua, kun jää kiinni suorasta plagioinnista? Mutta niin makaa kuin petaa. Juridinen ja taloudellinen vastuu on tietysti Marimekolla, mutta minusta häpeä lankeaa Kristina Isolan omille harteille.


Käsityörittäjien foorumilla usein tuskaillaan sitä, miten toiset kopioivat omia malleja ja ideoita. Plagioinnin sanotaan olevan ihailun korkeimman muodon, mutta ei se kyllä ketään oikeasti lämmitä, kun näkee oman tuotteensa toisten käsien valmistamana toisen yrityksen myyntipöydällä.

Toivottavasti tämä Marimekon huono esimerkki herättäisi myös ne pienet tekijät, jotka röyhkeästi varastavat toisten ideat ja mallit. Se ei ole oikein miljoonaluokan bisneksessä sen enempää kuin nappikaupassakaan.

Minun jo monta aikaa sitten pitänyt mainostaa täällä blogissa sitä iloista uutista, että Kimperi on perustanut ihan oikean vaatetehtaan Jyväskylään. Kimperi Factoryssa valmistuvat Kimperin omat lastenvaatteet, mutta siellä tehdään myös alihankintana ompelua muille yrityksille. Minä niin kovasti toivon menestystä tehtaalle. Minusta tämän tehtaan synty on ihan huippu-uutinen, sillä suomalainen tekstiiliteollisuus on jo pitkään kulkenut täysin päinvastaiseen suuntaan.


Siihen suuntaan, jonne Marimekkokin on vinhaa vauhtia kulkemassa.  Kimperin uiminen vastavirtaan ilahduttaa varsinkin nyt, kun eilen uutisoitiin siitä, että Marimekko sulkee kaksi tehdastaan Kiteellä.


Yhä harvemmin löytyy Marimekon tuotteista enää Made in Finland -merkkiä. Tälläkin hetkellä vain kolmasosa niistä valmistetaan Suomessa. Miten mahtaa olla asianlaita tulevaisuudessa?

Minusta on häpeällistä, surullista ja täysin sietämätöntä, että Suomessa yhä on lakeja, joiden turvin osa meistä on tasa-arvoisempia kuin toiset.

Sulo ja minä saamme mennä naimisiin, ottaa yhteiseksi sukunimeksemme jomman kumman nimen ja ryhtyä hakemaan adoptiolasta. Siis saisimme, jos haluaisimme.

Meillä on paljon ystäviä, jotka eivät saa tehdä samoin. Eivät saa, vaikka haluaisivat. Eivät saa solmia avioliittoa, vaikka rakastavat toisiaan kuten mekin rakastamme toisiamme ja tahtovat vanheta yhdessä, kuten mekin tahdomme. Eivät saa adoptoida yhteistä lasta, vaikka voisivat tarjota tälle turvallisen, rakastavan ja kannustavan kodin.

Suomen laki estää heiltä sen kaiken. Mikä tekee Sulosta ja minusta lain edessä sopivampia perustamaan perheen, kuin näistä ystävistämme? Olemmeko me sitoutuneempia toisiimme, olemmeko me jollakin tavalla parempia ihmisiä, osaisimmeko kasvattaa lapsen paremmin? Emme. Ainoa etumme on se, että minun ajokortissani lukee, että olen nainen ja Sulon kortissa lukee, että hän on mies.


Mutta lakeja voi muuttaa, niitä on muutettu ja niitä pitää muuttaa. Epäkohdat pitää korjata.

Lakia tasa-arvoisesta avioliitosta on nyt odotettu vuosia. Sen piti edetä eduskunnan käsittelyyn lopultakin tämän vuoden aikana, mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut. Lakialoite nimittäin pysähtyi eduskunnan lakivaliokuntaan, joka katsoi, ettei lakia ole syytä saattaa eduskunnan käsittelyyn.

Lakivaliokuntaan kuuluu 17 jäsentä. Heistä 9 oli sitä mieltä, että lakia ei viedä eteenpäin. Yhdeksän vaivaista ihmistä voi tässä meidän näennäisen demokraattisessa Suomessamme torpedoida lain, jossa on kyse yhdenvertaisesta ihmisarvosta. Se on asia, jota en pysty käsittämään.


Nyt kerätäänkin nimiä kansalaisaloitteeseen. Aloitteeseen tarvitaan vähintään 50 000 nimeä, jotta sillä olisi mahdollisuus päästä eduskunnan käsittelyyn ja lopulta tulla kirjatuksi Suomen lakiin.

Minä tiedän, että 50 000 nimeä kertyy kyllä. Jo tämän ensimmäisen keräysyön aikana niitä on saatu yhteensä 4500 kappaletta.

Olen silti peloissani ja skeptinen. Se sama lakivaliokunta on edessä seuraavaksi. Kuinka monta nimeä tarvitaan, jotta valiokunta ei enää uskalla jättää asiaa pöytälaatikkoon?

Kampanjasta voi lukea lisää Tasa-arvoinen Suomi ry:n sivulta. Lakialoitteen voi allekirjoittaa helposti kansalaisaloitesivustolla omien verkkopankkitunnusten avulla. Sen voi myös tulostaa paperille ja postittaa kampanjaa vetävälle yhdistykselle.


Suomi on pohjoismaista ainoa, jossa tällaista lakia ei vielä ole. Mitä jos yritettäisiin yhdessä korjata virhe? Minä jo allekirjoitin, entä sinä?

Kaunista, aurinkoista ja onnellista tasa-arvon päivää kaikille!

Meillä on sattumoisin tällainen valtavan kokoinen nalle, joka jäi kodittomaksi erotilanteessa. Lupasin etsiä sille uuden, hyvän kodin ja olenkin yrittänyt tarjota sitä Imatran ensi- ja turvakodille. Me kuvittelimme, että iso ja turvallinen nalle olisi turvakotiin joutuneille lapsille mukava kaveri.

En ole kuitenkaan saanut vastausta sähköpostiini nyt puoleentoista kuukauteen, joten ajattelin kokeilla onneani tätä kautta. Olisiko joku teistä lukijoista vaikkapa töissä jossain sellaisessa paikassa, joka ottaisi lahjoituksena tämän nallen? Nalle on tosi suuri, muistaakseni noin 70 senttiä korkea istuessaan. Se on ollut kahden aikuisen ihmisen kodissa koristeena, eli on aivan siisti ja ehjä.

Voin kuskata nallen tänne Imatran seutuville, jos on tarvetta.

Nalle sai kodin! Kiitos asianosaiselle!


Ja sitten olisi tarjolla vielä tämä kaikille tuttu perhe: Joosef, Maria ja Jeesus-lapsi. Heidät minä ajattelin lahjoittaa seurakunnalle, mutta ainakaan ensimmäinen pappi, jolle lähetin postia, ei ole reagoinut asiaan mitenkään. Onko teistä joku sellainen, jolla olisi paikka näille?

Olen valmistanut perheen omin kätösin. Nuket ovat paperimassaa, ja vartalot ovat tekstiiliä. Korkeutta niillä on noin 50 senttiä. Voisin kuvitella, että joku kirkollinen taho ihan mielellään laittaisi näistä kavereista seimiasetelman jouluna. Jeesuksen saa irti Marian sylistä.

Perheelle on ottaja tiedossa. Kiitos!

Juuri nyt minä tarvitsisin tosi ankaran pomon, joka ajaisi minut työhuoneelle pilkkomaan bambukangasta.