Prässistä tulleet, kauniin sileät ja ihanan tulikuumat rievut siirrän takaisin leikkuupöydälle, jossa viikkaan ne ja pannoitan.

Olen nyt kaksi ja puoli vuotta hinannut työhuoneessani kalusteita edestakas, enkä vieläkään ole tyytyväinen. Kun pitää saada sekalaisista huonekaluista rakennettua toimiva ja nätti työtila, homma ei ole helpoin mahdollinen. Varsinkaan, kun jokainen seinä on puhkottu ikkunoilla ja ovilla ja sille ainoalle ehjälle seinälle on joku hyväkäs keksinyt sijoittaa kaksi isoa loisteputkivalaisinta.


Reippaan tavarankarsimisoperaation tuloksena minä pääsin kuin pääsinkin eroon megakokoisesta hyllyrakennelmasta, jonka olin peittänyt isoilla verhoilla (klik jos et muista). Kuvittelin saavani kaiken jäljelläolevan roinan mahtumaan Bilteman varastohyllyyn, jonka yritin kaunistaa paneliverhoilla. No, ei se onnistunut suunnitelmien mukaan, sillä jokainen pöydänalus on yhä täynnä pahvilaatikoita.


Kiva muutos oli kuitenkin se, että verhosysteemin tilalle sain laajentuneet Playmobil-kokoelmani esille. Ja myös alttiiksi kangaspölylle, tuhkalle ja puupurulle, valitettavasti. Sulo keksi, että jos löydämme kierrätyskeskuksesta vanhan ison akvaarion, siitä tulisi hieno vitriini kuninkaanlinnalle. Toistaiseksi mennään avomallilla.


Seinälle pieniin kaappeihin tein uusia Playmobil-kuvaelmia. Tässä entisen kotimme vessankaapissa sijaitsee nyt leipomo.


Innostuin taas leikkimisestä niin pahasti, että se pääasia meinasi unohtua. Eli siis se, että liian paljon tavaraa oli yhä kodittomana pitkin työhuoneen lattioita ja nurkkia.

Mutta sitten Jyskin mainos tunkeutui talouteemme, kuten niin monesti ja meinasi aiheuttaa tavanomaisen ärtymyksen. Sattumoisin minä kuitenkin selasin sen läpi ja havaitsin naurettavan halvan vaatekaapin. Se on tietysti jotain lastulevyä ja siksi ihan nou nou, mutta jospas sen tapetoisi tai maalaisi tai tuunaisi oikein hauskasti, niin sehän olisi oikein mahdottoman hyvä ratkaisu työhuoneen säilytysongelmille...

Ja taas alkoi päässäni suhista.


Ja nyt tilanne työhuoneessa näyttää taas kerran tältä ja minä hurautan hetken kuluttua Jyskiin.

Sain haasteen ihastuttavalta Kartanonrouva Eliseltä. Tähän haasteeseen kuuluu kertoa itsestään viisi outoa asiaa. Minä olen kertonut jo aiemmin ne, mitä uskallan kertoa (tästä voit lukea niitä), ja ne, mitkä ovat vielä kertomatta, joutuvat jäämäänkin salaisuuksiksi. Siksi kerron nyt vähän vähemmän outoja asioita, jotka liittyvät pukeutumiseen. Vaatteet ovat nimittäin minulle aina vähän sellainen hämärä asia, jonka kanssa en tule kauhean hyvin toimeen.


1. Talvikenkäongelma

Ei ole olemassa talvikenkiä, joiden kanssa tuntisin oloni hyväksi. Sitäpaitsi talvijalkineet ovat niin törkeän hintaisia, etten minä sellaisia voisi ostellakaan. Tässä kuvassa ovat minun talvipoponi. Huopikkaat ovat ehdoton numero yksi. Jos vaan on yhtään pakkasta, ne minä sujautan jalkaani, kun ulos menen. Kumisaappaat valitsen silloin, jos on liian lauhaa ja huopikkaat saattaisivat kastua. Olen onnellisessa asemassa, kun asun Imatralla, jossa on keskustoissakin melkein aina ihan huopikaskeli. Joudun hirveän ongelman eteen joka kerta, kun on lähdettävä Helsinkiin. Siellä on kaduilla soraa, kuraa ja loskaa. On pakko mennä kumppareissa, koska arvokkaita huopikkaitani en siellä halua pilata. Tai kaivaa komerosta vanhat talvikengät, jotka ovat paitsi väärän tuntuiset, myös kylmät.


2. Talvikenkäongelma, osa 2

Ymmärtämättä itsekään, mitä teki, Sulo ratkaisi kaupunkikenkäongelmani viime jouluna. Hän osti minulle Venäjältä jalkineet, jotka ilmeisesti ovat kotitossut. Ainakin Sulo kuvitteli ostavansa minulle tossut. Kun minä näin nämä huopakengät, en todellakaan nähnyt tossuja, vaan hienot Helsinki-kengät! Näissä minä tunnen oloni omaksi itsekseni. Niissä on pohjaa sen verran, että niillä voi kävellä myös typerillä, lämmitetyillä kävelykaduilla ja niissä on paksu vuori. Ja ne sopivat täydellisesti yhteen äidin neulomien säärystimien kanssa. Lisäksi ne ovat ihanat hameen ja pitkän punaisen villakangastakkini kanssa.


3. Housuongelma

En juuri koskaan pidä housuja. Minulla on hame talvellakin. Kun panee paksut sukkahousut ja villalegginsit, tarkenee paremmin kuin housuissa. Ahdistun housuissa, vatsani tulee kipeäksi ja olo on kaikin puolin vaivautunut. Mutta poikkeuksiakin on. Käytän kovalla pakkasella mielelläni toppahousuja ja kotona älyttömiä fleecejä (lausutaan "fleeke"). Omistan kahdet. Vaaleanpunaiset kukalliset ovat ne, joissa pysyn pääasiassa omalla tontilla, mutta violeteissa onnistun aivan helposti käymään kaupassa tai uimahallissa. No, sinne Helsinkiin asti en lähtisi niissäkään.


4. Shortsiongelma

Vielä housujakin mahdottomampi vaatekappale ovat shortsit. Siis aivan täysin mahdottomat! Jos erehdyn panemaan päälleni shortsit, muutun salamana 5-vuotiaaksi rimppakinttu-Sussuksi. Julkisesti en voi shortseissa esiintyä, sillä tunnen oloni alastomammaksi kuin alastomana. Tämän ongelman vuoksi olen ommellut itselleni sulkapallomekon, jotta voisin joskus käydä Sulon kanssa pelaamassa liikuntahallilla. Tässä mekossa myös jumppaan kotona.



5. Teknisyysongelma

Nykyisinhän ihmisen pitäisi pukeutua teknisiin vaatteisiin, jos haluaa harrastaa liikuntaa. Sulo omistaakin teknisiä kerrastoja, teknisiä paitoja, teknisiä sukkia, teknisiä hiihtopukuja, teknisiä pipoja, teknisiä kaikkea. Minä en suostu uskomaan, että teknisissä keinokuituasuissa voi olla mitään hyvää. Koska olen jäärä, en myöskään suostu kokeilemaan pyynnöistä huolimatta Sulon teknisiä hiihtovaatteita. Minä olen vakaasti sitä mieltä, että jos villavatteet ovat parhaat pihan lumitöissä, ne ovat parhaat myös hiihtoladulla. Minun hiihtoasuuni kuuluu siis villahousut, jotka joskus tosin korvaan ulkoiluhousuilla kaatumisen pelossa. Yläosan kerroksiin kuuluvat bambusilkkinen aluspaita, merinovillainen pusero ja paksu, äidin neuloma suomenlammasvillapusero. Käsiini laitan kahdet villalapaset, joista sisemmät ovat ohuet ja syntyneet äidin neulekoneella ja uloimmat ovat anopin neulomat seiskaveikkalapaset. Päähäni vedän hullunkurisen pipon, jonka vuori on villaa ja päällinen fleeceä ja jossa on korvien suojana läpät. Naurakaa vain, teknikot!



Haasteen nimi "Tu blog me inspira" on suomeksi, että blogisi inspiroi minua. Lähetän tämän haasteen seuraaville tyypeille, koska teidän tuotoksenne todellakin inspiroivat minua:

Taitavasti kirjoittavalle kaimalleni kauas Espoosta
Sufferiinalle, jonka värisilmä on ylittämätön
ja Riuttalan Sannalle, jonka blogi on täydellinen esimerkki täydellisestä blogista


Ja ei, ei ole pakko ottaa vastaan, jos ei halua! Mutta kyllä me kaikki varmasti haluamme tietää teidän omituisuutenne! Kaivakaa luurangot kaapeistanne!

Ihana yllätys tuli tänään postissa.

Kun aloin karsia ylimääräistä omaisuuttani, jouduin hetken miettimään Barbie-laatikkoni äärellä, miten toimisin. Voisin myydä Barbiet, Kenit, Stevenit ja Christiet kirpparilla ja saada niistä pari euroa, mutta ajatus siitä, että ne joutuisivat vieraiden lasten leikkeihin ja niiltä ajeltaisiin tukat ja niiden naamat meikattaisiin kuulakärkikynillä, oli melko sietämätön.

Siksi ymmärsin kysyä, haluaisiko ystäväni Heather adoptoida "ylimääräiset" nukkeni. Heatherilla on tämän sortin väkeä paljon enemmän kuin minulla - varmasti useita kymmeniä- ja tiesin, että jos lahjoittaisin omat kaverini hänelle, ne saisivat takuulla hyvän kodin.

Ja niinhän ne saivat. Jo aiemmin sähköpostiin tupsahti kuvia onnellisesta Rockers-Barbiesta, joka oli saanut ylleen ihan oikean ja alkuperäisen 80-luvun puseronsa ja Christiestä, joka lekotteli uuden ystävänsä kanssa porealtaan reunalla.

Ja tänään sitten tämä Stevenin lähettämä suklaavahvisteinen kirje liikutti minua kovasti. Tein selvästi oikean ratkaisun, kun lähetin Stevenin ja tytöt Heatherin hoiviin.


Kaikkia nukkejani en vielä raaskinut silti lähettää maailmalle, vaan jätin ne rakkaimmat itselleni. Tässä yhteiskuvassa poismuuttaneet Christie (toinen ylhäällä), Barbie (neljäs ylhäällä), Steven (eka alhaalla) ja kaksi Barbieta (toinen ja kolmas alhaalla) vielä poseeraavat niiden kanssa, jotka nyt lähettävät terveisiä täältä Immolasta.


Kävimme tänään tilittämässä kirpparipöydän tuotot ja yllätyimme siitäkin ihan mahdottoman iloisesti. Kyllä kannatti laittaa jakoon kaksi kirjahyllyllistä kirjoja, sillä paitsi että olohuoneeseen tuli nyt avaruutta, saimme vinttiin säilytystilaa niistä kahdesta tyhjentyneestä hyllystä.

Olin hinnoitellut sekä kirjat että kaiken muun tavaran ihan älyttömän halvaksi. Hinnat olivat kymmenestä sentistä muutamaan euroon, ja pöytä tyhjeni kyllä melkoista vauhtia. Olen ollut siinä uskossa, että täällä ei tavara käy kirppareilla kaupaksi, sillä yleensä kirpputoreilla kököttävät samat tavarat viikosta toiseen. Mutta ehkäpä syy onkin siinä, että hinnat ovat törkeät. Miksi ihmiset kauppaavat käytettyä tavaraa lähes uuden hinnalla? Me halusimme päästä tavaroistamme eroon ja hinnoittelimme sen mukaan. Hyvin kelpasivat.

Kelpasivat myös muille myyjille. Meidän 50 senttiä maksaneet dvd-elokuvat löytyivät toisesta pöydästä, jossa joku myi niitä nyt kolmella eurolla kappale. Onnea vaan myyntiin hänelle.

Silppuhinnoista huolimatta ne saimme mukaamme monta kaunista seteliä, jotka tulevatkin nyt tarpeeseen. Uusi terveellinen ruoka kun on selvästi kalliimpaa kuin entinen leipä-juusto-karkki-pulla-mässy-jugurtti-linjamme.

Olette ehkä huomanneet, että blogissa ei tapahdu kauheasti. Tähän on selitys. Olemme nimittäin Sulon kanssa aloittaneet uuden terveellisemmän elämän Jutan superdieettiohjelmien innostamina. Tai minä se hullu hetken mielenhäiriössä ilmoittauduin mukaan nettivalmennuskuurille ja maksoin siitä hurjan määrän rahaa. Olen niin jäärä, että kun kerran maksoin, niin loppuun asti vedän.

Aluksi koko touhu vaikutti aivan helvetilliseltä, mutta parin päivän jälkeen uuteen systeemiin alkoi tottua ja Sulokin sai kipinän. Meillä syödään nyt ekaa kertaa ikinä ihan kunnollista ruokaa; laitetaan sekä lounas että päivällinen ja ne ovat paitsi kauniita annoksia, myös tosi herkullisia. Ja runsaita.



Meillä on nyt yksi viikko takanapäin ja yhdeksän edessä. Minä kun olen sellainen, että mihin sitten ryhdynkin, vedän sen aina vähän överiksi, ja siksi olen tähänkin projektiin keskittynyt niin täysillä, etten ole osannut tehdä juuri muuta kuin opetella ruokaohjeita ja laittaa aterioita, tiskata ja jumpata välillä.

Mutta nyt alkaa taas päähän mahtua muutakin kuin vihannesten punnitseminen. Minulla on jäänyt työtkin tekemättä tämän takia. Työhuoneessa odottelevatkin tiskirätit leikkaamista ja pyyheliinat painamista.


Mikä lie uudestisyntyminen minulla oikein onkaan menossa, kun tämäkin kipinä otti tulta nyt samaan aikaan kuin ylimääräisestä tavarasta luopuminen. Ja se Facebook-pakokin vähän aikaa sitten... kevät?

 Kaikki bloggaajat varmaan välillä katsovat, millä hakusanoilla blogiin tullaan. Joissain blogeissa on tullut ilmi ihan todella hassujakin hakusanoja.

Minun hakusanani ovat tosi tylsiä, mutta toisaalta tuo blogin elinkaaren aikainen neljän kärki on jopa imarteleva. Ihmiset tietävät, mitä etsivät, kun tänne tulevat.

Mutta ihan aina on "putkien sulatus" ollut muista hakusanoista se ykkönen. Jokatalvinen ryöpsähdys kertoo sen, että putket jäätyvät kodeissa aina vaan. Postaukseni omasta putkensulatustekniikastani kerää kommentteja vieläkin, vaikka kirjoitin sen jo kaksi vuotta sitten.

Vaan eipä ole meillä tarvinnut sen jälkeen enää putkia sulatella. Se on asia, josta ei huomaa olevansa kiitollinen, ennenkuin joku muistuttaa siitä, mitä elämä oli ennen komposiittiputkia.


Me olimme ennen joulua kotoa poissa kolme päivää, kaksi kokonaista yötä. Silloin oli reippaasti päälle 20 astetta pakkasta. Aikaisemmin emme olisi voineet harkitakaan moista reissua kesken paukkupakkasten, sillä putket jäätyivät jo silläkin aikaa, kun poikkesimme anopin herkkujen äärellä parinkymmenen kilometrin päässä.

Kun tulimme kotiin, täällä oli vain +7 astetta lämmintä, mutta vesi juoksi kuten pitikin. Ja ei, sitä ei oltu jätetty lorottamaan kolmeksi päiväksi!


Tämä on huoneiden sisäpuolella kulkevien komposiittiputkien ansiota. Toissa syksynä meillä uusittiin kaikki vesiputket, eikä nyt yksikään putki kulje enää lattian alla. Ne ovat näkyvillä, kiipeilevät pitkin seiniä ja lymyilevät katonrajoissa. Rakenteissa piilottelevat putket olisivat tottakai kauniimpia, mutta eivät nuo ole meitä häirinneet. Pieni kauneusvirhe on mitätön haitta siihen nähden, että ei tarvitse huolehtia jäätymisistä.

Minua on jo monta kuukautta kalvanut voimistuva tunne siitä, että pitäisi päästä eroon tavarasta. Siis liiasta tavarasta. Meillä on kauheasti kaikkea liikaa. Tuo tunne muuttuu melkein suruksi, kun käyn vintissä. Kaunis talonkokoinen vinttimme on ihan täynnä roinaa. Sen lisäksi, että siellä on edellisen asukkaan jäljiltä oleva kasa kaatopaikalle joskus menevää ryönää, me olemme hyvin ansiokkaasti itsekin täyttäneet tilaa älyttömyyksillä.

Siellä on toistakymmentä vanhaa tuolia, jotka ovat enemmän tai vähemmän palasina. Ihan vaan siksi, että kunnostettuina ne olisivat tosi hienoja. Jos minä saan hienon vanhan huonekalun raadon käsiini, minä vien sen vinttiin turvaan. Mutta kuka ne raadot kunnostaa? Ja milloin?


Vintissä on myös kymmeniä takkeja, joita me emme käytä. Ne pitäisi kuskata vaikka UFFille sen sijaan, että ne odottavat vintissä, keksiikö jompikumpi meistä joskus kaivata niitä. Sulolla ei taida olla edes mitään tietoa siitä, millaisia takkeja ja puseroita hän omistaa ja missä ne sijaitsevat.

Siellä on myös laatikoittain kenkiä. Sekä minä että Sulo ostelemme kenkiä ja unohdamme ne sitten. Minä unohdan kengät siksi, etten osaa käyttää muita kuin varvastossuja, huopikkaita, kumisaappaita ja paljaita varpaita. Joskus ostan kengät ja kuvittelen, että opin kävelemään niillä. En koskaan opi, ja kengät päätyvät vinttiin laatikoihin. Siellä on vaikka kuinka monta paria käyttämättömiä kenkiä, jotka voisin myydä parilla eurolla kirpparilla jollekin, joka osaa kävellä kengät jalassa.


Meillä on hirmuinen määrä urheiluvälineitä. Tämä oli ensin Sulon synti, mutta se on tarttunut myös minuun. On jos jonkinlaisia palloja ja voimailuvehkeitä, mattoja ja kuminauhoja, mailoja ja sauvoja. Niitä on paitsi vintillä, myös olohuoneen sohvan alla. Ihan yhtä hyödyttömiä kaikki.


Meillä on kymmeniä laukkuja ja kasseja. Ihmiset, jotka eivät juurikaan poistu kotoaan, eivät yleensä tarvitse niin paljon laukkuja. Jos me jonnekin lähdemme, molemmilla on yksi tietty kassi, joka pakataan mukaan. Kaikki muut ovat ihan turhia.

Pahvilaatikoissa on muistoja lapsuudesta. On leluja, kirjoja, kouluaineita. On barbeja ja pehmoleluja. Ne ovat ongelmallisia kapineita, sillä niillä on tunnearvo toisin kuin virhehankinnaksi osoittautuneilla kengillä tai matkalaukuilla. Ei niistä osaa luopua.


Turhan tavaran varastoiminen ei rajoitu vinttiin. Makuuhuoneessa on älytön määrä sisustus- ja autolehtiä. Luetaan kerran, laitetaan sitten hyllyyn pinon päällimmäiseksi. Ottaisikohan terveyskeskus tai sairaala tällaisia vastaan odotustiloihinsa? Vai veisinkö paperinkeräykseen?


Olohuoneen kirjahylly pursuilee. Kirjoja on kiva omistaa. Sitä on hitusen parempi ihminen, kun omistaa kirjahyllyn, jossa on hyviä romaaneja ja arvokkaita tietokirjoja, eikä serkkujen ylioppilaskuvia tai tyhjiä viinapulloja kreikanmatkan tuliaisina. Kuitenkin vain aika harva kirja tulee luettua kahteen kertaan. Joten eikö nekin olisi parempi laittaa kiertoon, eikä pitää pölyttymässä hyllyssä maailman tappiin saakka?


Kun menen työhuoneeseeni, minua ahdistaa. Huonetta hallitsee massiivinen verhoviritys, jotka kätkee sisäänsä käsittämättömän määrän käsityö- ja askartelumateriaalia.

Tänään Hesarissa oli juttu tyypistä, joka vei koko omaisuutensa varastoon ja haki sieltä yksi kerrallaan vain sellaiset esineet, joita välttämättä tarvitsi. Minä en haluaisi karsia niin paljon. Minä haluaisin vain päästä eroon kaikesta siitä, mitä me emme koskaan tarvitse.

Tämä tunne on nyt vaivannut minua niin pitkään ja voimistunut koko ajan, että minä luulen sen vielä jonakin päivänä johtavan tuntemisesta konkreettisiin tekoihin.