Teimme kaupat tästä kodista kohta kahdeksan vuotta sitten. Koko sen ajan olemme miettineet, kannattaisiko tai pitäisikö laittaa ilmalämpöpumppu. Puolesta-argumentti on ollut se, että saisimme vapauden lähteä yhdessä reissuun myös talvikaudella, kun kotona olisi turvallinen mahdollisuus pitää yllä peruslämpöä. Me kun vähän pelkäämme sähköpattereita.

Vastaan-argumentteja on ollut paljon. Ilmalämpöpumpun laittaminen on hirveän kallis kertakustannus. Sillä rahalla lämmittäisi aika monta lomareissua irtopattereiden avulla. Ja ne ilmalämpöpumput ovat ihan saakelin rumia möykkyjä. Ja niitä pitäisi olla monta tämänkokoisessa talossa. Niin, ja ne ovat saakelin rumia möykkyjä, joko sanoin sen... Ja sitten on vielä se iso kysymys siitä, kuinka paljon huonoa vehje oikeasti tekisi 80-vuotiaan hirsitalon painovoimaiselle ilmanvaihdolle.


Tätä viimeiseksi mainitsemaani mysteeriä emme ole onnistuneet ratkaisemaan näiden vuosien aikana. Tuntuu, ettei siihen ole olemassa varmaa vastausta. Ilmeisesti kuitenkin olennaista on se, ettei pumppua käytettäisi kesällä viilentämiseen, vaan ainoastaan talvikauden lämmitykseen.

Jos talo täytyy jättää yksinään, on tärkeää, että melko lämpiminä pysyisivät keittiö, vessa ja työhuone, koska niissä on vesijohdot. Uusiakin vaatimuksia on syntynyt tässä viimeisen vuoden aikana. Marsujenkin huoneen pitäisi pysyä lämpimänä. Ja jos minä ja Sulo olemme molemmat töissä kylminä pakkaspäivinä, olisi kiva, ettei tarvitsisi illalla tulla kalseaan kotiin.


On ollut epäselvää, selviäisikö yksi ilmalämpöpumppu koko urakasta, kun tämä kuitenkin on melkoisen sokkeloinen talo. Olisimme halunneet pumpun keittiöön, jossa se pilaisi mahdollisimman vähän sisustusta ja ulkoyksikkö olisi parhaiten poissa silmistä. Parin edustajan käytyä katsomassa kotiamme, opimme kuitenkin, että radan puolella sijaitseva olohuone olisi se fiksumpi paikka lämpimän ilman leviämisen kannalta. Mutta kun meillä on kaunis punainen olohuone ja ne pumput ovat niin saakelin rumia vitivalkoisia vekottimia!


Paitsi että eivät ne kaikki enää olekaan. Vuodet vierivät ja kehitys kehittyy. Suurin osa pumppujen sisäyksiköistä on yhä rumia, valkoisia möykkyjä, mutta joku helmikin valikoimaan on eksynyt. Ja mikä tuuri: se helmi sattuu olemaan punainen! Tämä ratkaisi asian. Tilasimme ilmalämpöpumpun ja juuri nyt sitä asennetaan paikoilleen.

Minä olen ollut epäileväinen viimeiseen hetkeen saakka. Mutta sitten yhtäkkiä tajusin, että tällä investoinnillahan me varmistamme sen, että voimmekin elää tässä talossa vaikka hautaan saakka. Kun kuntomme ei enää riitä polttopuiden tekemiseen, voimme sulkea osan huoneista ja elää helppoja vanhuuden päiviä ilmalämpöpumpun alla. Asuntolaina saadaan maksettua seitsemässä vuodessa pois, jonka jälkeen minä voinkin ottaa autolainan, rakennella unelmieni retkeilyauton ja viettää talvistani ne pahimmat 2-3 kuukautta etelänmaissa! Voi mikä helpotus!


Seitsemän vuottahan kuluu silmänräpäyksessä ja minä olen sitten viisikymppinen. Nainen parhaassa iässä, kunto korkealla jumppailtuani mummojen kanssa pari kertaa viikossa ja syötyäni terveellistä ruokaa. En minä liikunnasta vieläkään nauti, ja mässäilystä erossa pysyminen vaatii jatkuvaa keskittymistä, mutta asiaa auttaa se, että minulla on mielessäni kirkkaana tavoite kasvaa toimintakykyiseksi ja aktiiviseksi eläkeläiseksi.


Minua on aika paljon vaivannut se asia, että olemme mitä todennäköisimmin jo vähintään elämämme puolivälissä ja että tästä kodista täytyy vielä siirtyä jonnekin helppoon ja sieluttomaan koppiin, jossa on liian kallis vuokra ja naapureiden äänet seinien takana. Miksi en ole osannut ajatella asiaa niin päin, että meillähän on nyt aikaa päivittää tämä talo vanhusystävälliseksi ja pysyä täällä aina? Ilmalämpöpumppu oli nyt ensimmäinen askel. Seuraavaksi pitää miettiä välipohjan lisäeristämistä.

Keittiö on nyt niin valmis kuin se tässä vaiheessa valmis voi olla. Miten näin pienien muutosten tekemiseen saattoi kulua päiviä? Onpa onni, että massiivisten muutosten suunnitelmani kutistui pelkästään maalailuun, kaakelointiin ja tapetointiin. Tuntui, että tässäkin oli ihan kamalasti hommaa. Mennyttä on todellakin se vimma, jolla minä täällä ensimmäisen vuoden ajan riehuin remonttihommia.



Lähdetääs kierrokselle. Tullaan ovesta sisälle. Tässä ei vielä suuria muutoksia näy. Pöytä vaati puurtamista, että siitä saatiin siniset, kraateroituneet maalit pois. Maalinpoistoainetta, hiomista, uudelleenmaalausta. Lopputulos on meistä oikein kaunis. Hyvästi ärsyttävät kerniliinat!

Seiniä kiertävät talonpoikaishuonekalut ovat entisellään, paitsi kaappi sai raikkautta sinisten osien vaihtuessa valkoisiksi. Se sininen oli nimittäin se juttu, mikä minua meidän keittiössämme pahiten risoi. Siitä piti päästä eroon.

Kun katsetta käännetään oikealle, alkavat ne isommat muutokset. Tapetti! Katsokaa, mikä tapetti! En oikeasti voi käsittää, että tuollaista tapettia edes on olemassa, saati, että sitä oli tyrkyllä meidän omassa K-Raudassamme kaikkien ankeiden 50 million shades of gray -tapettien joukossa. Miettikääpä nyt, että jos ihminen päättää loihtia keittiönsä värimaailmaksi oranssin, violetin ja valkoisen, ja tarvitsee siihen yhdistelmään sopivan suurikuvioisen tapetin, niin millä todennäköisyydellä hän sellaisen löytää. No ei millään! Ja silti löysi!


Yläkaapit saivat lähtöpassit. Se on asia, jota tiskausvastaavamme Sulo ei oikein ole sulattanut. Mutta minä rakastan sitä, miten mikään ei enää tunnu hyökkäävän ylhäältä kimppuun, kun lähestyn hanaa. Ei tarvitse enää kopsutella päätä avonaisiin kaapin oviin.

Minulla kului viisi päivää kaakelointiin, mikä on mielestäni uskomattoman hidas suoritus. Olen kuyitenkin oikein tyytyväinen lopputulokseen.

Ajatuksenani oli tuoda keittiöön valoa valkoisella maalilla. Mutta katsokaa nyt, miten huono minä olen valkoisten kanssa! Eikö valkoinen vain voisi olla vlkoista? Tästä kuvasta näkee, miten meidän valkoisemme ovatkin keltaisia, sinisiä tai vaaleanpunaisia. Ällöttävää.

Minusta on hyvä, että alaosassa kaikki on "valkoista". Se tuo yhtenäisyyttä. Mutta nyt on alkanut tuntua, että muuri tarvitsee sittenkin oranssin maalin pintaansa. Hoitamatta jäivät myös pöytätasot, jotka ovat yhä siniset. Olen niiden kanssa ihan ymmälläni, joten se homma jää Sulon vastuulle. Joskus ehkä keksimme uudet tasot, joihin meillä on varaa. Ajatus olisi, että tulisi yhtenäinen taso, joka alkaisi tuosta puuhellan vierestä, jatkuisi tiskialtaan toiselta puolelta ja kiertäisi nurkasta toiselle seinälle talonpoikaislipaston päälle.



Pyörähdetään jälleen oikealle. Kaikki on entisellään. Jääkaappi vanhalla paikallaan ja kiinteiden komeroiden iloiset päällysteet saivat jäädä. Tuolit saivat uudet kangaspäälliset. Minulla on ollut pitkät pätkät violettipurppuraepämääräistä pellavakangasta, jonka olen meinannut laittaa myyntiin jo vaikka kuinka monta kertaa. Onneksi en ole laittanut, sillä nyt sille lopultakin tuli käyttöä. Tuolinpäällisten lisäksi ompelin siitä verhot.





Vaikka monta kompromissia pitikin thedä, tykkään taas kovasti keittiöstämme. Nyt, kun lelut ovat vallanneet niin monta huonetta ja pilanneet monet kivat sisustusratkaisuni, on kivaa, että saimme yhden uuden nätin huoneen, jossa sentään vallitsee harmonia, selkeys ja kauneus. Uusi ruoanlaittoinnostukseni ansaitsee kauniit puitteet.



Hankintalistalle jäivät vielä ne pöytätasot ja isot, iloisen oranssit raitamatot. Sekä mikrouuni, joka ei ulvo ja pauku.

Siinä vaiheessa, kun on räjäyttänyt keittiön ja kaikki on pahasti vaiheessa, on aika huono juttu, jos maaninen kausi päättyy. Ja sehän tietysti päättyy juuri silloin. On nimittäin nyt ollut vähän paarustamista jaksaa tuo keittiöshow loppuun asti.  Miksi maanisena aikana ehtii päivän aikana ihan hirveästi kaikkea, mutta depressiivisenä kautena laittaa pari laattaa seinään ja sen jälkeen pitää lähteä päiväunille? Haluaisin olla aina maaninen. Olisin niin paljon onnellisempi. (Ei, minä en ole oikeasti maanis-depressiivinen, sitä on tutkittu. Minulla vaan on vuoristoratainen luonne.)

Menossa on siis kaakelointi. En tajunnut yhtään, miten hidasta ja kallista se on, vaikka itse tekeekin. Kaakelit itsessään maksoivat ihan mahdottoman vähän, ne olivat vain 5 euroa neliöltä. Siinä meillä kävi tosi hyvä tuuri. Ne ovat sellaista himmeäpintaista, mukavan samettista kaakelia, eivätkä tavallista kiiltävää. Mutta kaikki muu maksaakin sitten mansikoita. Vesieristemönjä, kaakeliliima, saumausaine. Ja sitä liimaa minä olen saanut kulumaan kolme kertaa enemmän kuin purkin kylki lupaa.

Muutenhan homma kyllä on sujunut aivan leppoisasti. Kaakelointi on ihan helppoa. Tenkkapoo tuli vasta sitten, kun piti alkaa leikkelemään niitä laattoja. Koska pilkottavia palasia ei ollut kymmentäkään, ajattelimme, ettei kannata ostaa kallista laattaleikkuria. Ostimme siis Rajamerketista kapineen, jonka hinta oli 19,90 e. Siinä meni 19,90 euroa taivaan tuuliin - vehkeellä ei saanut aikaan muuta kuin villiä mosaiikkisilppua. Onneksi on ystäviä. Tekstari vain Sojan miehelle ja kohta meillä oli kauniisti paloitellut kaakelit käsissämme.

Koska liimapurkin kyljessä oli lupaus, että sillä voi kaakeloida suoraan vanhojen laattojen päälle, innostuin laatoittamaan myös puuhellan ympäryksen, mikä ei ollut alkuperäinen tarkoitukseni. Mutta nyt tulee oikein kivan yhtenäistä. Sitten joskus, kun valmistuu.

No enhän minä olisi minä, jollen olisi heti alkanut tehdä keittiösuunnitelmia. En kuitenkaan sentään ole vielä alkanut purkaa nykyistä allaskaappia!

Tässä ensimmäisessä kuvassa näkyy kuormalavapöytä. Se on iso; kahdesta kuormalavasta tehtynä sen ympärille mahtuisi kuusi ihmistä ihan helposti. Haaste: iso lasilevy maksaa mansikoita. Pohdittavaksi: tarvitaanko lasia? Voiko kuormalavan hioa sileäksi? Pärjäisimmekö pienemmällä pöydällä?

Toisessa kuvassa näkyvät kiinteät kaapit. Haluan niiden olevan vapaasti seisovia, eikä maahan asti ulottuvia, kuten nykyinen allaskaapisto. Nämä kaapit olisivat vain 40 senttiä syvät, sillä minä inhoan syviä kaappeja, joiden perälle katoavat kaikki tavarat. Me osaisimme varmasti rakentaa ne itse ja kuormalavoista saisi ilmaista, rouheaa lautaa. Haaste: Oletteko koskaan purkaneet kuormalavaa? Ei mikään nopea ja helppo homma nimittäin. Kaiken kaikkiaan kaapistojen rakentaminen itse olisi työlästä ja hidasta. Toinen vaihtoehto olisi hakea Ikeasta ne kivat maalaisromanttiset kaapit, mutta pelkät ovet maksaisivat jo yli viisisataa. Pohdittavaksi: Mitähän Venäjän rautakaupoista löytyisi?

Tässä kolmannessa kuvassa näkyvät ne kiusalliset rajoitteet, joita ei voida siirtää: oviaukko, vesipiste, puuhella ja sähköhella.

Seinän vasemmassa reunassa on kamarin ovi, joka on nykyisinkin jo ummessa, mutta koska emme halua tuhota oviaukkoa, se pitää peittää jollakin helposti poistettavalla asialla (meidän jälkeemme täällä asuvia ajatellen). Ajattelin sijoittaa siihen ruokakaapin.

Vesipistettä ei voida siirtää. Näin ollen kraanan on oltava samassa paikassa kuin nyt, mikä aiheuttaa sen, että valmiin tiskipöydän löytäminen mittoihin sopivana on sula mahdottomuus. Tiskikaappia en halua. Vihaan sitä, miten pääni kopsuu siihen kaiken aikaa. Sen tilalle ajattelin vain pientä hyllyä, jonka alapuolella on halogeenivalot ja koukut harjoille ja muille tärkeille. Pöytätason täytyy siis olla vedenkestävä, jotta siihen voi laskea kuivumaan kattilat, pannut ja kulhot, joita ei pestä koneessa. Haaste: Miten tiskipöytä rakennetaan? Mikä materiaali on veden- ja palonkestävää sekä edullista? Pohdittavaksi: Betoni?

Seinille haluaisin kuviollista tapettia, mutta väriä tai tyyliä en ole vielä päättänyt. Se riippuu paljon siitä, miten kaapistot toteutettaisiin ja siitä, mitä tapettia sattuisi löytymään jostain poistokorista silmittömän halvalla. Entä lattia? Paskan muovimaton päälle toinen muovimatto, vähän nätimpi edes?

Työhuoneen seinähommat etenivät viikonloppuna tehokkaasti. Torstaina kävimme Lappeenrannassa ja hain Uulan seinämaalia sikäläisestä Värisilmä-liikkeestä. Tässä ei nyt ole mitään blogiyhteistyösysteemiä taustalla, mutta kehun silti sekä Into-maalia että Lappeenrannan Värisilmää, koska hyvä tuote ja hyvä palvelu ovat aina julkisen kehumisen arvoisia.

Työhuoneen seinässä on vanha, eläväpintainen pinkopahvi, ja vaikka vedin neljä kerrosta Intoa sen päälle, sen kaunis pintakuvio erottuu silti yhä. Neljä kerrosta muovimaalia olisi jo tuhonnut kauniin pahvin.


Koukeroisen tapetin taisin joskus viime keväänä kaapata mukaani rautakaupan alennuslootasta. Koska se ei ole hengittävää paperitapettia, tapetoin sillä vain ne kaksi seinää, joiden takana on toinen huone. Ulkoseiniin tuli maali. Tunsin olevani todella vieraalla maaperällä, kun siellä maalikaupassa etsin värikartan lukuisista valkoisista sitä oikeaa sävyä, joka olisi mahdollisimman lähellä tapetin pohjaväriä. Minä ja valkoinen maali emme ole oikein koskaan olleet hyviä kavereita, mutta taisin kuitenkin löytää parhaan mahdollisen sävyn.

Kun olin maalannut seinät, aloin epäröidä koukerokuvion pehmeän laksun jatkamista ulkoseinälle, mutta onneksi en luopunut alkuperäisestä ideastani. Minusta tuo valmis nurkka on aivan tolkuttoman hieno! Se on kuin taideteos aivan itsessään.


Valkoiset yläosat ulkoseinissä ovat minusta kovin kolkot, mutta kyllä ne tuovat paljon valoa muuten niin hämärään huoneeseen.

Sulon tekemä työkalukaappi odottaa yhä maalia pintaansa, koska en osannut heti päättää, minkä väriseksi sen maalaisin. Tykkään tosi paljon sen vieressä olevan vanhan vihreän kaapin väristä ja koska ompelupöytänikin sattuu olemaan samaa sorttia, luulisin, että kalustuksen väri tulee muuttumaan vihertävään suuntaan lähiaikoina.

PS: Lempiriepuja Ristipistoja-kuosilla löytyy taas verkkopuodista.

... on se, että työhuoneeni on siistimpi kuin ikinä! Kyllähän minä siivosin sen jo ennen joulua, mutta siitä huolimatta se oli uutena vuonna jälleen siinä jamassa, että ovesta ei mahtunut kävelemään sisään. Siis siitä huolimatta, että minä olin lomaillut koko ajan! Ihan uskomatonta, millainen kaaos huoneeseen syntyy vain sillä, että minä käväisen siellä.


Olin suunnitellut joululoman aikana saattavani loppuun viime keväänä aloittamani seinien maalaus- ja tapetointityön ja nyt sainkin intoa siihen aivan loman loppumetreillä. Koska seinien maalaaminen vaatii sen, että huonekaluja pitää siirtää, ja huonekalujen siirtäminen vaatii yleensä niiden tyhjentämisen, urakka oli aikamoinen.

Kaksi seinää oli valmiina ennestään, kaksi jäljellä. Sain kuitenkin nyt maalattua vain seinien punaiset alaosat, sillä yläosan pitää olla hengittävää maalia, jota meillä ei ollutkaan. Koska tämän kaupungin Uula-jälleenmyyjä ei suostu myymään Uulaa, minun on haettava maalipurkki Lappeenrannasta saakka ja sen vuoksi homma tyssäsi taas kesken.


Koska en voinutkaan maalata, päätin mööpleerata. En paljon tällä kertaa, mutta pienikin muutos saa aikaan valtavaa piristystä. Mööpleerauksen alkuunpanema voima oli kuvassa näkyvä puinen kaappi. Sulo teki sen minulle joululahjaksi ja se on tarkoitettu työkaluille. Ripustan sen seinälle vasta sitten, kun saan tuon vaaleansinisen maitomaalin peitettyä valkoisella pellavaöljymaalilla.

Työhuoneen kalusteet ovat kaikkea sitä, mikä on jäänyt yli muista huoneista. Niiden värit ovat suoraan sirkuksesta ja se tympii minua. Ertityisen paljon inhoan jadenvihreää, jota yhä on joissakin lipastoissa ja pöydissä. Vielä tulee sekin päivä, kun ryhdyn maalaamaan näitä kalusteita yhteneväisiksi. Jospa kesälomalla? Myös painopöytä kaipaa kipeästi uutta kerniä pintaansa.

Kahdelle ulkoseinälle ei siis tule kiemuraista tapettia, kuten sisäseinille, sillä tapetti on nykyaikaista ja hengittämätöntä. Minun pitää mennä tapettipalasen kanssa maalikauppaan ja etsiä tapetin valkoista sävyä vastaava sävy myös maaliin. Koska ajatus siitä, että nurkassa tapettiseinä muuttuu töksähtämällä maaliseinäksi, tuntuu minusta hankalalta, suunnittelin ratkaisun, jonka toimivuuden näen vasta kun se on valmis.



Leikkelin tapetista valmiiksi tällaisen pehmeän laskun, jonka liisteröin tuonne ylänurkkaan. Tapetti siis tulee vähenemään tuolla lailla kuviota mukaillen ja muuttumaan maalatuksi pinnaksi. En oikein malta odottaa, että pääsisin toteuttamaan tämän suunnitelmani loppuun, mutta Lappeenrantaan ei oikein pelkän maalipurkin takia kannata ajella, joten nyt minun on pakko hillitä halujani.

Aloitan tänään taas työnteon. Kuukauden loma teki todella hyvää. Mutta uskotteko, että siisti työhuoneeni on huomisaamuna enää pelkkä kaunis muisto?

Hieno uusi kuistimme ei sitten käytännössä olekaan niin hieno. Kun lattia kastuu, vesi jää kellumaan siihen. Kun vesi jäätyy, lattia muuttuu tappavan liukkaaksi. Kun jään päälle sataa lunta, tappavaa liukkautta ei enää edes huomaa ja se on entistäkin tappavampaa.


Minä halusin, että uusi kuisti tehdään ihan samoin kuin vanhakin. En suostunut kestopuuhun enkä rakoihin lautojen välissä. Niinpä kuisti rakennettiin täsmälleen saman näköiseksi, ponttilautalattia tehtiin kuten alkuperäinenkin ja se maalattiin samalla värillä. 

Ikävöin sitä vanhaa, kaunista lattiaa.

Se entinen, vanha, kaunis, kulunut puulattia imi itseensä kosteuden, eikä lattialle koskaan jäänyt lammikoita. Mutta miten silloin 30-luvulla on selvitty, kun lattiassa vielä oli joka puolella maalipinta? Onko nykyajan pellavaöljymaali jotenkin kiiltävämpää ja vettähylkivämpää kuin muinainen? Vai mihin ihmeeseen se vesi silloin on lattialta kadonnut?

Sulo haluaisi laittaa kuistin ympärille muovit talveksi, kuten hänen äitinsä kodissa aina tehdään. Se on törkeän näköistä. Kun teilasin idean, hän ehdotti pleksejä. Myös törkeän näköistä. Mutta ei minulla ole antaa parempaakaan ideaa. Auttakaa!

... valtava harppaus meille. Nimittäin tämän kesän ikkunashow on päättynyt! Saimme kaikki pokat paikoilleen! Se tarkoittaa sitä, että ulommaisten pokien ulkopinnat ovat nyt ihan valmiit! Koko talon osalta! (Paitsi vintti, mutta sitä ei lasketa.) Aaltoja!


Kolme kesää meni, että tähän pisteeseen päästiin. Minä katselin tänä kesänä vähän kelloa eri työvaiheissa ja laskeskelin, paljonko työtunteja tähän on uponnut, noin niinkuin keskimäärin.

YKSI IKKUNA:
- pokien irrottaminen 5 min
- metalliosien irrottaminen 15 min x 4 = 60 min
- lasin irrottaminen 30 min x 6 = 180 min
- maalien raaputus 80 min x 2 + 120 min x 2 = 400 min
- metalliosien puhdistus ja ruosteenpoisto 5 min x 4 = 20 min
- metalliosien kiinnitys 10 min x 4 = 40 min
- öljyäminen 5 min x 2 + 8 min x 2 = 26 min
- maalaaminen 15 min x 2 + 25 min x 2 = 80 min
- maalaaminen 10 min x 2 + 20 min x 2 = 60 min
- maalaaminen 10 min x 2 + 20 min x 2 = min
- pokien laittaminen paikoilleen 5 min
YHTEENSÄ 935 minuuttia eli 15 ja puoli tuntia.

Näitä ikkunoita on koko talossa 13 kappaletta. Se meinaa kahtasataa tuntia. Uuh. Tähän ei ole laskettu puusepän työtunteja, vaan pelkästään meidän oma työpanoksemme. Aika hurja raha tuosta olisi pitänyt pulittaa ammattilaisella teetettynä, vaikka tottunut tekijä olisikin selvinnyt ehkä puolta nopeammin.


Mutta jotta tässä ei nyt ihan pilvissä pääsisi leijumaan, niin muistutan itseäni, että urakasta on tosiaan tehty vasta ne ulkopokien ulkopinnat. Jäljellä on vielä kaikkien ulkopokien sisäpintojen maalaaminen vähintään neljään kertaan valkoisella maalilla. Tätä aloitellaan ensi keväänä.


Ja sitten tulevat karmit. Ne pitää raaputtaa, mahdollisesti korjata, ja sitten öljytä ja maalata taas sen miljoonaan kertaan. Tämän jälkeen vuorossa varmaankin on talon ulkoseinien lateksinpoisto sekä petrooliöljymaalaus. Joskus kahdeksankymppisinä me varmaan pääsemme kunnostamaan ikkunoiden sisäpuolisia pokia.


Että ihan turhaan minä tässä haaveilen muovimatottomista lattioista ja lasivillattomista eristekerroksista.

Lupaan, etten koskaan enää osta yhtäkään liian suurta vanhaa taloa.


PS. Käsityökortteli, Käsityökortteli... Jyväskylä... tehän tiedätte!

Pääsin aloittelemaan lopultakin kesän ikkunaprojektia, jota olen lykännyt hävettävän kauan. Meillä on enää neljä ikkunaa jäljellä, kaikki pihan puolella, jossa pokat näyttävät päällisin puolin olevan varsin hyväkuntoisia. Joku oman elämänsä rakennusrestauroija on joskus sen puolen ikkunat "entisöinyt". Muutamassa ruudussa kitti on korvattu puulistalla, mikä tietysti helpottaa meidän työtämme mukavasti.


Lähes kaikki on kuitenkin tehty ihan oikeaoppisesti. Tai ainakin niin sitä luulisi, kun äkkiä katsoo. Totuus kuitenkin on, että käytetty kitti on jotain mukakittiä - jotain ihan kaameaa muovikittiä, jonka irrottaminen on tolkuttoman hankalaa, sillä se muuttuu tahmeaksi purkaksi kuumentaessa ja mekaanisesti se ei liikahdakaan. Pahinta siinä ei silti ole työläs irrottaminen, vaan se, mitä se on tehnyt pokille.


Kun muovimaalin ja muovikitin alle on päässyt livahtamaan vesipisara, ja sitten toinen ja lopulta oikein joukko, niin hengittämättömän kuorrutuksen alla märkä puu on mädäntynyt pokan sisältä aivan tyystin. Moni poka päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä. 

Älkää hyvät ihmiset menkö laittamaan rautakauppojen peruskakkaa kotinne arvokkaisiin rakenteisiin. Tämäkin ikkuna olisi ollut aivan kova ja kunnossa, jos sitä ei olisi menty valamaan muoviin, vaan olisi käytetty vanhaa kunnon pellavaöljymaalia ja -kittiä. Sama pätee uusiinkin taloihin.

Aika surkeaa. Ja minä kun luulin, että tänä kesänä päästään helpolla. Mutta eteenpäin mars, ei jäädä märehtimään!


Tällaisiakin erikoisuuksia meiltä löytyy. Makuuhuoneen ikkunan lasit ovat aivan kuin maitolasia, karhean mattapintaista ja läpinäkymätöntä. En ymmärrä, miten lasille voi käydä noin, mutta ilmeisesti se liittyy jotenkin keramiikkauuniin, joka tässä huoneessa on aiemmin ollut. Sitä vaan ihmettelen, että jos uunin kuumuus saa ikkunalasin käyttäytymään näin, niin kuinka ihmeessä koko hirsitalo ei ole palanut poroksi.


Makuuhuoneen ikkunan kohdalla on törkeimmän näköinen seinämaalikin. Vanha huopakatto oli vuotanut ties kuinka kauan ja monin paikoin vesi on valunut seinää pitkin. Niinpä meidän kotimme on nyt malliesimerkki siitä, mitä lateksimaalin ja märän puun yhdistelmä saa aikaan (tästä videoversioon).


Moni ohikulkija on näiden muutaman vuoden aikana ihastellut, että onpa talo hyvässä maalissa. No juu, onhan se, mutta se on vain silmänlumetta. Kuten kunnon pakkelikerros vanhan harpun naamalla se peittää karun totuuden. Hiukan minua meinaa pelottaa ajatella, mitä muovikerroksen alla oikeasti on.


Näissä puuhissa viikonloppuun.

Talomme alkuperäinen väritys on ollut aito keltamulta, mutta suureksi mieliharmiksemme edellinen asukas oli vuokraisäntänsä VR:n käskystä maalauttanut koko talon. Ja tietysti muovimaalilla, ja ruiskuttaen, tottakai. Ihan muutama hassu vuosi ennenkuin me ostimme tämä aseman. Kunpa hän olisi jättänyt sen tekemättä. Se on takuulla ollut kaamean kallis paukku pienelle käsityöläiselle ja kaiken lisäksi täysin turha toimenpide. Talo olisi pysynyt paremmassa kunnossa, jos sen olisi annettu olla 70 vuotta vanhalla keltamultapinnalla. Ja meillekin tulee kallis paukku siitä, että yritämme palauttaa talon takaisin muovittomaan tilaan.


Paikoitellen muovimaali on lähtenyt ihan kunnolla irti ja paikoin se kuplii rumasti, mutta suurimmaksi osaksi se on kiusallisen tiukasti paikoillaan, uponneena jokaiseen puunsyyhyn. Koska talon katto vuoti, seinät ovat kastuneet räystäiden alta ja muovimaali on pitänyt kosteuden sisällään. Siksi talo on riisuttava tuosta kelmustaan.


Paras maalivaihtoehto on kuulemma petrooliöljymaali, jonka voi vetää rapsutetun muovimaalin päälle, vaikka kaikkea vanhaa maalia ei saataisikaan alta pois. Minä pääsin tänään kokeilemaan käytännössä kyseistä maalia, kun maalasin kuistin, joka rakennettiin uusiksi viime syksynä. Keltamullan sävyä parhaiten vastasi okransävyinen petrooliöljymaali. Pellavaöljymaalit ovat tulleet jo tutuiksi, mutta tämä petroolikaveri olikin ihan erilaista. Sitä sai vetää yhden runsaamman kerroksen, kun pellavaöljymaalia pitää sipsutella monta ohutta. Nopeaa ja sujuvaa hommaa! Maalin ainoa ikävä puoli oli aika tymäkkä haisu.


Sain kuistin melkein valmiiksi. Ainoastaan valkoiset kaiteet ja pylväät pitää vielä maalata pariin kertaan, ne kun ovat sitä pellavaöljymaalia. Toin kuistille kaatopaikalta dyykatun korituolin, joka on tähän saakka ollut hyödyttömänä kesäkeittiössä. Meillä on usein tapana istua iltaisin portailla, mutta nyt siitä tulee miellyttävämpää, kun saammekin istua mukavasti sohvalla!


Tuossa maalaillessani mietin sitä karmeaa työmäärää, mikä meitä odottaa seinien rapsuttamisen kanssa. Ihan rehellisesti sanottuna en usko, että saamme sitä ikinä tehtyä. Osa verhouslaudoista on vaihdettava, joten rupesin meittimään, että eikö olisi vaan kaikkein helpointa riipiä ihan kaikki laudat irti, ostaa uudet ja maalata ne sitten joko sillä petrooliöljymaalilla tai jopa keittomaalilla. Samalla näkisimme hirsien kunnon joka paikasta, sillä eihän sekään varmaa ole, että ne olisivat täysin kunnossa.

Aloin huvikseni laskea, paljonko lautaa tarvittaisiin. Leveämpää ja kapeampaa höyläämätöntä lautaa molempia menisi 900 juoksumetriä. Ne voisi kätevästi maalata maassa pitkällään ja naputella vasta sitten seinälle. Selviäisimme siitä kyllä itse. Yritin guuglailla suuntaa-antavaa hintaa ja arvelen, että puutavaran hinnaksi tulisi alle 2000 euroa. Petrooliöljymaalit maksaisivat 900 euroa, keittomaalit jonkin verran vähemmän ja homeenestoaine 300 euroa. Kolmen tonnin kauhu siis. Ja päätyihin rakennustelineiden vuokra vielä lisäksi. Apua.


Mutta mikä olisi vaihtoehto? Hinkata sitä kirottua lateksia irti seinästä pikku skrapalla, niska krampissa vuosi toisensa perään. Kauhea ajatus. Kuvittelisin, että lautojen irrottaminen ja uusien kiinnittäminen sujuisi tuskattomammin kuin maalinpoisto, vaikka iso työhän siinäkin on.

Haluaisin kirota alimpaan hemmettiin muovimaalien keksijät. Ajatelkaa nyt, että kotimme selvisi 70 vuotta kunnialla perinteisten keittomaaliseiniensä kanssa ja sitten tulivat nykyajan ääliöt, jotka valoivat taloparan muoviin. Tuhansia euroja taivaan tuuliin. Vaan ei auta itku markkinoilla.

Meidän pitäisi saada ikkunaremontti valmiiksi tämän kesän aikana. Ensi kesänä tulisi sitten ajankohtaiseksi tämä seinäprojekti.




PS. Lauantaina on Käsityökortteli-kiertueen viimeinen etappi Seinäjoella. Käykääs ostoksilla, siellä on varmasti vähintään yhtä komiaa, kuin muissakin kortteleissa!


Ja samalla päättyy Riepuselfie-kisan osallistumisaika. Sunnuntaina julkaisen kaikki kisakuvat ja aletaan äänestää parasta!

Sain ensimmäisen seinän valmiiksi eilen. Aika ihana minusta! Ensin ajattelin, että se ei sovikaan yhtään tuon sinisen lattian kanssa, mutta äkkiä silmä tottui oranssinpunaisen ja taivaansinisen yhdistelmään.

Punainen maali on jotakin perusrautakaupan perusseinämaalia. Koska minä olen minä, niin valmista pitää tulla. Päätin, että koska seinän takana on toinen huone, eikä ulkoilma, hengittävä maali ei ole maailman tärkein asia. Annoin Sulolle tapetinpalan värimalliksi ja hänen kauppareissunsa ajan sain itse tapetoida toista seinää rauhassa. Nyt kun Sulo on töissä vain yhden vuorokauden kerrallaan, en ehdi häyristellä mitään remonttia valmiiksi asti. Jouduin voimaa käyttäen ajamaan Sulon ulos huoneesta, ja silti hän vielä jatkoi huuteluaan lippuluukusta: "Tuolla tapetti repsottaa vielä!"


Repsottavathan ne sieltä täältä. Onneksi minulla on niin huono näkö ja huonekorkeus on niin suuri, etteivät yläreunan repsotukset osu omiin silmiini lainkaan. Hoksasin myös syyn sille, miksen saanut tapetteja pysymään seinillä. Osasyynä oli varmasti vaaleansininen, jauhopintainen maitomaali, sillä seinän esiliisteröinti auttoi jonkin verran. Mutta pääsyy olikin se, että minulla oli tavallista liisteriä, kun olisi pitänyt olla tapettiliimaa! Miksei sellaista lue tapetin tuotelapussa? Jos siinä ei erikseen mainita, että pitää olla seinälle levitettävää tapettiliimaa, niin minä tietysti ostan tavallista liisteriä. Se liima-asia selvisi vasta, kun avasi tapettirullan ja luki pienellä präntätyt ohjeet tuotelapun takaa. Onko niin, että nykyisin se liimasysteemi onkin oletustapa ja tavallisesta liisteristä on tullut poikkeuksellinen aine?


Toisen seinänkin sain taisteltua valmiiksi ilman, että piti edes huonekaluja siirtää pois tieltä. Mutta tänään on vuorossa tämän seinän alaosan maalaaminen, ja huonekalujen siirtelyltä ei voi enää välttyä.

Loput kaksi seinää jäävät toistaiseksi sinisiksi, sillä niihin tarvitaan hengittävät maalit. Maalaan yläosan samansävyisellä valkoisella kuin tapetissa on, ja alaosan punaisella.


Viime syksynä sain eräiltä ystäviltämme näin hienon keittiönkaapin. Sen väri muuttuu varmasti vielä, ja nyt pohdin, päällystäisinkö sen ovet tuolla tapetilla.