Minä tykkään joulusta. Erityisen kovasti rakastan lahjashowta: lahjoja on mukavaa sekä antaa että saada. Me olemme Sulon kanssa säilyttäneet lapsenmielemme (eli jääneet jumiin henkisessä kehityksessä) ja odotamme lahjoja niin malttamattomina, että olemme muodostaneet oman jouluperinteemme jännitystä lieventämään: kun lahjat avataan jo ennen aattoillan ruokailua, maltamme jopa syödä sitten kaikessa rauhassa. Olettaen siis, ettemme ole innoissamme antaneet toisillemme niitä lahjoja jo etukäteen. Varsinkin Sulon on vaikeaa pitää yllätyksiä odottamassa H-hetkeen saakka.

Joulufanina minä olin todella tyytyväinen siitä, että tänä jouluna minäkin kerkiäisin keskittymään joulun laittamiseen. Viime vuonna tähän aikaan remontti oli kurjasti kesken ja koti ihan levällään. Tekemistä oli niin paljon, ettei jouluvalmisteluihin riittänyt aikaa sen enempää kuin energiaakaan.

Mutta tänä jouluna meillä on iso pöytä lämpimässä, punaisessa salissa ja tilaa oikealle joulukuuselle. Kuusenkin voisi hakea appivanhempien mailta jo itsenäisyyspäivän aikaan joulun tunnelmaa luomaan. Lahjojen tekemisen minä aloitin hyvissä ajoin lokakuussa. Ihanaa, ettei tänä jouluna kävisi niin kuin viime vuonna, että hätäpäissäni valitsen kaikille lahjukset oman yritykseni tuotevalikoimista, kun aika vaan loppuu kesken. Aattona pääsisimme saunomaankin kauniissa, kunnostetussa saunassamme, kun viime vuonna jouduimme saunomaan homeenhajussa.

Hyvä meininki, siis.

Kunnes sitten alkoi se helvetillinen vyörytys. Mihin tahansa kauppaan kun astun sisään, tunnen hukkuvani kimaltavaan muovikrääsään. Minkä tahansa lehden kun avaan, silmiini tungetaan superkauniita joulujuttuja superkauniiden ihmisten superkauniista joulukodeista. Mihin tahansa blogiin kun itseni klikkailen, tulevat jouluhempeydet vastaan. Hurjimmilla on jopa erilliset joulublogit!

Ne ovat täydellisyysjouluja valkoisine, hopeisine ja kultaisine tyylikkyyksineen. Huurteisia kransseja ja herkkiä asetelmia. Liian kauniita, liian hyvin käyttäytyviä, liian enkelikiharaisia lapsia. Lapsia, jotka eivät himoa lahjavuoria vaan "nauttivat jouluvalmisteluista". Jouluverhoja ja joululiinoja, tonttuja ja enkeleitä. Joulukalentereita, joita täydelliset perheenäidit ovat askarrelleet yön tunteina ja silti jaksavat hymyillä. Ne täydelliset äidit, jotka näyttävät misseiltä tunnelmallisissa esiliinoissaan valkoisissa keittiöissään leipomassa tuoksuvia herkkuja ja pysyvät siitä huolimatta hoikkina ja kauniina. Tekevät ruokia, jollaisiin pystyvät vain Master Chefit.

Jouluriemuni on yhtäkkiä kadonnut ihan kokonaan. Toivon, että se palaa. Haluan saada omasta pienimuotoisesta joulutunnelmastani taas kiinni. Ehkä minun pitää nyt hetkeksi lakata lukemasta blogeja ja sisustuslehtiä.

Pari viikkoa sitten kävin opiskelemassa Dreamweaverin käyttöä koulussa ja nuo pari päivää olivat aivan mielettömän ihania. Olenhan minä nettisivuja tehnyt aiemminkin, mutta se on ollut hirveää räpeltämistä. Nyt sen sijaan tiedän, mitä teen. Olen oppinut vaikka mitä ja opin lisää kaiken aikaa.

Toistaiseksi kaikki sivustoni ovat olleet mielikuvituksen tuotosta. Olen itse keksinyt aiheita ja ollut oma harjoitusasiakkaani. Mutta ihan pian pystyn jo tarjoamaan nettisivuja myös oikeille asiakkaille. Mikä huikea tunne!

Nyt kuitenkin olen joutunut tarkastelemaan niitä paremmin, kun täyttelimme Sulon kanssa ELY-keskuksen avustushakemuksia.

Hetkittäin minulle tulee kaipaus asua ihan pienessä, suloisessa mökissä tai mikä vielä parempaa: pienessä, suloisessa matkailuautossa.

Muutamana päivänä olemme saaneet nauttia viimeinkin jostakin muusta kuin synkkyydestä, sateesta ja matalapaineesta. Ihania kirpeitä aamuja, huurteista maata, vaikuttavia sumuja ja jopa yksi kirkkaista kirkkain auringonpaistekin on koettu.

Niinpä minä levitin työhuoneen portaille huovan ja istuinalustoja, ja vein työt ulos - aivan kuin kesällä! Monta villapuseroa ja kolmet villasukatkin puin ihan varmuuden vuoksi päälleni, ettei kylmyys ottaisi huomaamatta voittoa.

Koska ihan kaikkia töitä ei voi tehdä pihalla, jatkoin auringonpalvontaa kutomalla joululahjoja ulkosalla. Miten hyvää aurinko voikaan tehdä ihmisen mielelle. Lisää näitä päiviä, kiitos!

Illat ovat jo niin pimeitä, että en osaa oikein kuuden jälkeen tehdä enää mitään kunnollista. Niinpä kutimet ovat nyt tulleet taas mukaan elämääni. Kudon ja virkkaan kotimme liian hämärissä huoneissa kaikki illat.

Siihen sopii hyvin tämä animaatio, johon olen aivan rakastunut:

Sen alkuperäinen sijainti on Anima Vitaen sivulla, josta löytyy toinenkin minua liikuttava animaatio. Katsokaapa sieltä "The Next Move"... ainakin minä löydän siitä paljon tuttua.

Lääkärissä olen käynyt useammankin kerran, mutta eipä siitä mitään hyötyä ole ollut. Niinsanotuilla fysioterapeuteilla olen käynyt kahdessa eri paikassa. Ensimmäisellä kerralla Orivedellä sain jumppaohjeet, joiden ansiosta selkäni kipeytyi entistä enemmän. Toisella kerralla täällä Imatralla minua siliteltiin, ja se oli kuulemma hieromista. Kukaan ei koskaan ole ottanut asiakseen tutkia selkääni ja yrittää selvittää, mistä kivut johtuvat.

Tämä kaikki on minusta niin uskomatonta, että halusin kertoa tämän blogissani ja sillä lailla laittaa hyvän sanan kiertämään. En tiedä, onko lukijoissa paljonkin imatralaisia, mutta jos on, ja jos tarvitsette fysioterapeutin palveluja, niin suosittelen täydestä sydämestäni FysioHatakkaa.

Ainoa "ongelma" on nyt se, että koska en herääkään kipuihin aamuisin, en myöskään nouse vauhdilla ja ryhdy päivän töihin, vaan jään sänkyyn notkumaan ja nauttimaan hitaista heräämisistä. Makoilen jopa tunninkin lämpimässä pedissä haaveilemassa ja suunnittelemassa tulevaa. En muista tehneeni sellaista sitten teinivuosien jälkeen!

Yksi minulle mieluisista blogeista on Keltainen talo rannalla, johon Tarja Kankaanpää-Salonen kerää netistä inspiroivia sisustuskuvia. En yleensä ole sellaisten blogien ystävä, jossa vaan napsitaan netistä muiden kuvia, mutta tämä on poikkeus, koska siellä on VÄRIÄ. Itselläni ei riitä aika eikä jaksaminen verkon miljoonien sisustussivustojen selaamiseen, joten on tosi kiva, että joku muu tekee sen minun puolestani.

Mikä minua vaivaa? Harmaat seinät? Minun kotiini? Esitin kuvan Sulolle, enkä saanut kieltävää kommenttiä, joten luulenpa, että tässä on nyt suuntamme.

Kamari on todella pimeä jo nyt valkoseinäisenä. Tummanharmaana siitä tulee varmasti vieläkin pimeämpi. Mutta sen ei tarvitsekaan olla valoisa, sillä sitä käytetään elokuvien katseluun ja vieraiden tuuditteluun.

Meidän huonekalumme eivät ole noin moderneja kuin mallikuvassa, joten en tiedä, toimiiko värimaailma täällä. Se jää nähtäväksi.

Harmaan maalin valitseminen jännittää jo etukäteen. Harmaissa kun on niin hirveästi eri sävyjä. Ja valöörejä.

Pystyynkuolleita kuusia ja katajia on tontti täynnä. Ne kuuset, jotka ovat vielä vihreitä, ovat kovin rimpulaisia, eikä niistä ole joulukoristeita kannattelemaan. Hädin tuskin jaksavat kannatella itsensä. Ja ne katajat, jotka eivät ole vielä heittäneet henkeään, ovat kovaa vauhtia menossa kohti elämänsä päätepistettä.

Katajien kärsimykset minä panin merkille jo vuosi sitten, kun muutimme tänne. Epäilin, että viereinen paperitehdas, "Kutsetti", tappaa herkät katajat. Joukkokuolema katajakansan keskuudessa ei nimittäin ole vain meidän tonttimme vitsaus, vaan ihan selkeä sääntö tässä lähimailla.

Viime kesänä eräs metsäalan ihminen mainitsi, että syy havupuiden huonoon kuntoon saattaakin olla radan toisella puolella sijaitseva tukkien lastausalue. Tukkipinoissa asustavat haittahyönteiset ovatkin voineet siirtyä meidän pihamme puustoon ja tehdä tuhojaan.

Olipa syy puiden huonoon kuntoon mikä tahansa, niin joulukuusta me emme täältä ainakaan löydä. On siis joko ostettava kaupallinen kuusi tai ruinattava kuusialmu joltakulta, jolla on kunnollista metsää.

Mutta entäpä jos kaataisimmekin yhden kituvista katajista?

Mikäs pakko joulupuun on olla kuusi? Viime joulunakin turvauduin hätäratkaisuun ja ostin ruukkusypressin. Vuosi sittenhän meillä oli remontti pahasti vaiheessa ja muutenkin oli niin kamala kiire, ettei joulua paljon ehtinyt ajatella. Mutta nyt minä ehtisin ihan hyvin suunnitella ja laitella joulua kaikessa rauhassa.

Katajat eivät ole edes enää rauhoitettuja, joten yhden tuhoontuomitun katajan kaataminen ja joulukuuseksi alentaminen ei varmasti olisi mitenkään suuri virhe.

Harkitsemisen arvoinen ajatus, minun mielestäni.

Ai niin, ja ihan uusia joulukorttejakin sieltä verkkopuodista löytyy!