2013 tammikuussa ostin Jutan nettidieettisupervalmennuksen, koska tajusin olevani lievästi ylipainoinen plösö. Miten siitä voi olla jo kolme vuotta? Ja miten voi olla, että olen nyt taas täsmälleen samanpainoinen ja -muotoinen kuin silloin?

Näiden kolmen vuoden aikana olen todennut, että Jutan systeemi kyllä toimii. Sillä saa painon putoamaan ja lihakset toimimaan. Sen avulla kadonnut vyötärö löytyy, unenlaatu paranee, vatsa toimii ja iho silenee. Se saa kolesteriarvot korjaantumaan.

Mutta se myös opettaa sen, että ruokakaupoissa 98% tarjonnasta on kiellettyjä. Kaupasta saa ostaa vain ja ainoastaan rasvatonta rahkaa, raejuustoa, munia, kaurahiutaleita, vehnäleseitä, cashew-pähkinöitä, aivan tiettyjä vihanneksia sekä maustamatonta kanaa, kalaa ja naudanlihaa tai tofua. Ja proteiinilisiä. Ei yhtään mitään muuta. Se oppi uppoutuu kolmessa vuodessa aika syvälle tajuntaan. Kassajonossa katselen muiden ostoksia ja ihmettelen, miten he voivat syödä jugurttia, hedelmiä ja makaronia ja silti olla noin hoikkia.

Entä mitä tapahtuu sitten, kun tavoitepaino on saavutettu? Siinä vaiheessa rahka, raejuusto ja proteiinipatukat pursuavat ulos korvista. Vaikka makeanhimo on kurissa ja Jutan opettama ruokarytmi verissä, tulee kuitenkin se päivä, kun ajattelee, että yksi jätski ei ketään tapa. Ja aivan huomaamatta se yksi jäätelö onkin kohta muuttunut yhdeksi litraksi.


Aina sama kaava. Keväällä saan painon alas ja kunnon kohoamaan, kesällä alan syödä jäätelöä, koska se kuuluu kesään. Syksyn pimeys johdattaa minut lohduttaville karkkihyllyille. Iltatee vaihtuu isoon kuppiin kuumaa kaakaota ja kermapurkkiin. Anopin ruokapöydässä en jaksa enää kieltäytyä, vaan mätän itseni turvoksiin ja lohduttaudun sillä, että tein sentään anopin iloiseksi syömällä liikaa. Joulun lähestyessä annan itselleni jouluarmon eli luvan syödä estoitta mitä tahansa, mitä mieli tekee ja miten paljon mieli tekee. Ja mielihän kyllä tekee. Kotiin kannetaan muovikasseittain herkkuja. Tammikuussa olen jälleen 10 kiloa painavampi kuin haluaisin.

Näiden kolmen vuoden aikana me olemme joko olleet juttakuurilla tai sitten syöneet Jutan mukaan, mutta lisäksi estoitta mässyä. Tajusin menettäneeni taidon syödä tavallisesti. Jotain piti tehdä.


Nyt teen. Meillä on neljän viikon ruokalista, jonka joku viksumpi on tehnyt. Jutan ruokalistahan on aina sama, päivästä toiseen. Siihen kyllästyy. Tämä ruokalista vaihtelee. Joka aamu on erilainen aamupala, ja joka ilta erilainen iltapala. Listalta löytyy ihan tavallisia kotiruokia kuten lindströminpihvejä, linssipyöryköitä, makkarasoppaa. Tämän ruokalistan laatija ei kiellä minulta tavallisia ruoka-aineita, kuten juureksia, juustoa tai kinkkua. 

Kaikkiin ruokiin ja välipaloihin on reseptit. Minä opettelen taas tekemään ruokaa, oikeaa ruokaa. Vietän ainakin nämä neljä viikkoa hellan ääressä ja toivottavasti sen jälkeen tavallinen ruokailu on meidän perheessä samanlainen automaatio, kuin mikä Jutan opeista muotoutui.

Ensimmäinen viikko on takana. Olemme syöneet hyviä ruokia. Olemme saaneet herkutella Jutan kieltämillä herkuilla, kuten vuohenjuustolla, avokadolla ja palkokasveilla! Emme olekaan olleet erityisen nälkäisiä, vaikka Jutan opettama mantra "joka aterialla proteiinia" onkin hämmentynein tuntein nyt hylätty.


Lisäksi jumppaan kotona. Kolmena päivänä viikossa 20 minuutin lihaskuntojumppa, joka vaihtelee joka kerta. Ohjeet ilmestyvät nettiin aamulla, eli etukäteen ei voi tietää, mitä tuleman pitää. Mielenkiinto säilyy. Jutallahan treenikin oli sitä samaa koko ajan. Alkoihan se tympiä, kun samoja liikkeitä veivasi joka jumpalla.

Toivon, että kun lumet sulavat, olen saanut lihaksia sen verran takaisin, että pystyn taas aloittamaan juoksemisen. Olen kaivannut sitä.

Minulla oli eilen aamulla taas sellainen olo, että konkurssi tulee ja minusta ei ole mihinkään. Tartutin huonon mieleni Suloon, joka vuorostaan alkoi luupottaa. Asiantilan korjaamiseksi ymmärsin tehdä loppupäivästä meille nautintojen illan.


Lämmitin saunan.


Täytin ammeen vilpoisella vedellä.


Saunan jälkeen katselimme suomalaista elokuvaa ja dippailimme mansikoita ja banaaninviipaleita sulaan suklaaseen, ennenkuin kömmimme nukkumaan puhtaisiin lakanoihin.


Joskus hyvin pienet ja yksinkertaiset asiat voivat muuttaa maailman.



 Tänään meidän maailmassamme paistaa aurinko. Toivottavasti teilläkin!

Liisa kysyi edellisen postaukseni kommenttilootassa, miten Superdieettini meni. Tästä tulee pitkä tilitys, joten jos sinua ei kiinnosta minun taisteluni läskiä vastaan, lopeta ihmeessä lukeminen nyt.

Superdieetti loppui virallisesti viikko sitten, mutta minun urakkani jatkuu yhä. Luultavasti vielä pitkään. Ehkä loppuelämäni.

Viime keväänä olin myös Jutan dieetillä, mutta sen nimi oli Lite. Eroja näiden kahden välillä ei kauheasti ollut. Superdieetissä kuitenkin syötiin vähemmän kuin Litessä. Superdieetissä syötiin pelkkiä vihreitä kasviksia, kun taas Litessä kaikki värit olivat sallittuja. Superdieetti kesti 6 viikkoa, Lite kymmenen.

Laihduin viime vuonna Liten aikana 7 kiloa ja kuvittelin, että nyt Superdieetillä pääsisin vähintään samaan, sillä ruokavalio oli nyt tiukempi. Dieetin alusta on nyt aikaa 7 viikkoa ja painoni on pudonnut 4,5 kiloa. Matkaa omaan haavepainoon on vielä 5 kiloa. Odotin paljon parempaa tulosta ja olen ollut aika pettynyt, vaikka tällainen painonpudotus on ilmeisesti aika terveellinen tahti. Parhaita juttuja ovatkin olleet herkkuhimon ja selkäkipujen katoaminen.

Jostain syystä tämä Supedieetti ei tuntunut minusta kovin hyvältä. Minua vaivasi tyydyttävän painonputoamattomuuden lisäksi närästys, turvotus ja pieretys, enkä ollut koskaan nälissäni. Minulla oli koko ajan melkein kuuma. Läskin palamisen tietää kuulemma siitä, että palelee ja on nälkäinen. Kuten Sulo. Ja Sulolta lähtikin vatsaa pois aika hurjasti. Eli Jutan dieetissä ei kai ollut mitään vikaa. Jostain syystä se ei vaan toiminut minulla yhtä hyvin.

Nyt jatkan vanhoilla Liten ruokaohjeilla niin kauan, että olen tavoitteessani. Ja sen jälkeen vasta alkaa se suurin taistelu.

Jutan dieettien ongelma on siinä, että niissä ei opita syömään normaalisti. Opitaan syömään niin, että laihdutaan. Ja kun se dieetti on ohi, jäädään tyhjän päälle yksinään ihmettelemään, että miten normaalit ihmiset syövät. Tuskin dieettiruokavaliolla ikuisesti. Saako ruokaan laittaa joskus kermaa? Saako juustoa syödä? Milloin voin ottaa leivän? Pitääkö voimariini unohtaa ikiajoiksi? Mitä nuotiolle otetaan evääksi, jos makkara on myrkkyä? Onko jugurtti sallittua?


Olen asettanut itselleni kolme sääntöä sitä loppuelämän opettelua varten:

1. Ei lisättyä sokeria. Tämä tarkoittaa karkitonta, pullatonta, jätskitöntä, herkutonta elämää.
Kukaan ei tarvitse sokeria elääkseen, tarpeelliset hiilarit tulevat hedelmistä, marjoista ja täysjyväviljoista.
2. Kohtuulliset annoskoot. Olen nyt oppinut, minkä kokoinen on kohtuullinen lautasellinen ruokaa. Joudun muistuttamaan itseäni luultavasti vielä vuosia siitä, etten mättäisi kukkuravuorta ruokaa lautaselleni ja ottaisi kolmea santsia.
3. Säännölliset ruoka-ajat kolmen tunnin välein, viisi ruokailua päivässä, jokaisella jotain proteiinia. Näin nälkä ei koskaan pääse yllättämään, eikä tule ahmittua yhdellä kertaa holtittomasti.

Ihan itse sai tehdä tuuttinsa. Arvatkaa, kumpi on minun?

 Olen paljon miettinyt suhdettani ruokaan noin yleensäkin. Koko ikäni alipainoisena eläneenä olen saanut syödä mitä huvittaa, miten paljon huvittaa ja milloin huvittaa ilman minkäänlaista painonnousua. Olen jostain syystä sisäistänyt, että ruokaa syödään niin kauan kuin sitä on olemassa. Kun olen anopin herkkupöydän äärellä, lakkaan syömästä vasta kun olen tehnyt selvää viimeisestäkin karjalanpiirakasta ja rahkatortusta. Ajatus yhden laskiaispullan syömisestä on minulle aivan absurdi. Laskiaispulliahan syödään koko pellillinen, ja jos marsipaania jää yli, se mätetään lopuksi napaan ihan sellaisenaan. Jos syön ravintolassa seisovasta pöydästä, syön kaksi kierrosta alkupaloja, yhden kierroksen lämmintä ruokaa ja kolme kierrosta jälkiruokia. Vatsalaukkuni on aivan pohjaton ja pystyn syömään kuin isot miehet. En ymmärrä hienoja ravintoloita, joissa pitää maksaa paljon rahaa siitä, että saa mitättömän kokoisen linnunannoksen ruokaa, ja teelusikallisen kastiketta roiskittuna tipluiksi lautasen reunalle. En pysty kestämään ihmisiä, jotka jättävät ruokaa lautaselleen. Jos jätät ruokaa lautasellesi meillä, sinua ei kutsuta toista kertaa syömään.

Aivan ilmeisesti minulla on jotenkin kieroutunut suhde syömiseen. Ehkä se, että keräsin puolessa vuodessa kymmenen kiloa rasvaa ympärilleni, kertoo kohtuuttomuudesta. Se alkoi niin pienestä. "Ei yksi DaCapo mitään haittaa" muuttui aika äkkiä muotoon "Ei kuusi jätskipuikkoa mitään haittaa" ja loppuvuonna en enää edes miettinyt mitään, kun himoissani hotkin joka ilta puolen kilon satsin kermatuulihattuja suklaavanukkaassa.


Luin taannoin artikkelin sokeririippuvuudesta ja tunnistin siitä itseni täydellisesti. Sokeriholisti syö ja syö, eikä lopeta, vaikka on jo huono olo. Holistille ei ole olemassa kultaista keskitietä: joko vedät täysillä tai et vedä ollenkaan. Minun on siis elettävä ilman sokeria, kokonaan. Ajatus tuntuu välillä hienolta, ja välillä taas silkalta helvetiltä. Välillä suren sitä, että minun elämääni ei enää koskaan kuulu kipittää Siwaan ostamaan suklaalevyä, salmiakkipussia ja puolta kiloa vanukasta yhden elokuvan aikana "nautittavaksi".

Olen hiukan katkera siitä, että kroppani pysyi 30 vuotta langanlaihana ja sai minut uskomaan, että en voi lihoa. Miten nyt pystyisin oppimaan pois siitä tavasta elää, jolla olen koko elämäni elänyt? Minulla on yhä laihan ihmisen sielu. Kun katson itseäni peilistä, en näe todellista kuvaa, vaan sen Sussun, jonka näin 30 vuoden ajan. En tunnista itseäni valokuvista, sillä niissä näkyy keskivartalopullea löllykkä, vieras ihminen. Moneen vuoteen kukaan ei ole sanonut minulle: "Hyi, miten laiha olet". Kaipaan jo sitä, että joku taas sanoisi niin, vaikka silloin ennen vihasin niitä kommentteja. Aika hullua.

Olen kohta nelikymmenvuotias. Jos en tee isoa muutosta, olen silmittömän lihava viisikymppisenä ja elämäni lyhenee hurjasti. Haluan kuitenkin elää pitkän ja terveen elämän, joten en voi antaa periksi. Haluan nauttia eläkeiästä täysillä, pystyä liikkumaan ja kulkemaan. Mutta siihen päästäkseni minun on tehtävä todella paljon työtä oman ajatusmaailmani korjaamiseksi.

Epäonnistuin jo kerran. En aio epäonnistua toista kertaa.

Olen aloittanut aamuni suklaalla noin kuukauden ajan. Eilen satuin vilkaisemaan, paljonko kaloreita oli siinä konvehtirasiallisessa, jonka juuri olin kiskonut napaani. Hups.

Ihmettelen, etten ole tämän pulleampi. Olen mättänyt viime kesäkuusta alkaen herkkuja aivan hirveitä määriä. Kesällä kahdeksan jäätelöä päivässä oli ihan tavallista. Loppukesä meni hääkakkuja syöden. Siitä siirryin sujuvasti taas karkinsyöntiin ja silmittömään suklaamättöön. Nyt loppuvuonna iltapalavakionani oli Lidlin superihana puolen kilon mättöboksi suklaavanukkaassa uivia kermatuulihattuja.

Minun on pakko panna itseni kuriin. Viime keväänä olimme 10 viikkoa Jutan dieetillä. Se toimi ihanasti. Olo oli hyvä, lihaksia ilmestyi, kunto kasvoi, selkäkivut katosivat, läskit hävisivät vyötäröltä, kolesteroli muuttui huolestuttavasta erinomaiseksi, yöuni parani. Kymmenen kilon keskivartalolihavuuteni katosi, pystyin taas käyttämään farkkuja ja ihonmyötäisiä mekkoja.

Se, mitä dieetti ei tuonutkaan mukanaan, oli pysyvä elämänmuutos. Liikkumiseen en rakastunut, vaan se pysyi vastenmielisenä pakkopullana. Opin kyllä kasaamaan lounaan ja päivällisen terveellisesti ja oikein, ja syömään tarpeeksi proteiinia. Mutta sokerista en onnistunut vierottautumaan. Jos annan sille pikkusormen, se vie koko käden. Edes paha olo ei saa minua lopettamaan, ennenkuin se viimeinenkin herkku talosta on hoideltu.

Nyt yritän uudestaan. Meillä on vielä melkein kilo suklaata tässä huushollissa. Eiköhän se saada tuhottua tänään. Sitten aloitan dieetin. Ja kun olen sen 10 kiloa taas saanut kuorittua vatsani ympäriltä pois, yritän opetella kohtuullisuutta. En tiedä vielä, miten se tapahtuu.

Toivottelen hyvää oloa ja eloa teille kaikille täksi vuodeksi.

No onnistuihan se. Ja lopputulos on mielestäni parempi kuin koskaan. Tykkään tästä kapoisesta talomallista niin paljon, että saatanpa tällä kertaa jopa säilyttää kaavat tulevaisuutta varten.

Luulen, että syy siihen toissapäivän katastrofiin oli siinä, että Sulo ja hänen veljensä istuivat vieressä katselemassa. Ei minulta onnistu yhtään mikään silloin, kun en saa omassa rauhassani tehdä. Voi, miten kouluaikoinakin aina lamaannuin, jos opettaja kulki selän takaa.

Minun piti kokeilla sitä tikkarimurskaa ikkunoihin, mutta unohdin ostaa tikkarit. Niinpä tässä talossa ei nyt ole mitään uutta ja ihmeellistä, vaan pelkkiä vanhoja hyviksikoettuja keinoja.

Tässä teillekin kaavat.


Kuorrutuksen sekoitan tomusokerista ja munanvalkuaisesta. Vettä en laita, sillä vesi tekee tahnasta liian löysää ja hitaastikovettuvaa. Liimaamisen hoidan sulatetulla (lue: kiehutetulla ja kärytetyllä) sokerilla. Äidiltäni olen kaiken oppinut.


Nyt en osaa päättää, kumpi saisi asua talossa, joulupukki vai velho, jonka sain joulukalenterista. Joulupukki on ajankohtainen, mutta velho näyttää paremmalta. Ehkäpä velho saa asua, ja joulupukki tulee tuomaan lahjoja.

Tämä söpö piparkakkutalo on viime joulun aikaansaannokseni. Minä halusin laittaa sen tämän postauksen alkuun valamaan minulle uskoa siihen, että kyllä minä osaan piparkakkutaloja tehdä.

Sitä voisi kuvitella, että jos näitä taloja on väsännyt joka vuosi ainakin viimeiset 25 vuotta, niin se alkaisi jo sujua. Vaan ei. Tämän vuoden talo nimittäin näyttää tältä:


Eilinen piparioperaatio oli aika rasittava. Kaikki, mikä saattoi mennä pieleen, meni. Ihan ensimmäiseksi tietysti poltin sen ekan pellillisen. No, niin käy aina, ei se mitään haittaa.

Liimasin punaisia hedelmäaakkosia kattopaloihin luomaan vaikutelmaa tiilikatosta. Pussillinen riittikin vain katon toiseen lappeeseen. (Kuvassa alhaalla.) Karkit painoivat niin paljon, että katosta tuli tonnin painoinen. Se luultavasti romahduttaisi koko talon. Lisäksi hedelmäaakkosten liukas pinta hylki sokeriliimaa.

No, sitten hienot ikkunalasit epäonnistuivat aivan katastrofaalisesti. (Kuvassa siellä täällä.) Olen lukenut, että nallekarkkeja voi sulattaa piparkakkutalon ikkunoiksi. Mikseivät hedelmäaakkoset sitten toimi samalla lailla? Ikkunalaseistani tuli sitä, mitä valuu alienin suupielistä.

En antanut niiden häiritä. Aloin silti koristella seiniä. Tiputin tietysti yhden seinän lattialle. (Kuvassa keskellä.) Se meni palasiksi. Liimasin palaset yhteen sokerikuorrutteella. Kyllähän tämä tästä.

Tässä vaiheessa ilmeisesti olisi ollut parasta lopettaa koko homma, mutta minä ryhdyin pursottelemaan koristeita. Ei siitäkään tullut yhtään mitään! Kolmivuotiaat pursottavat paremman näköistä jälkeä. (Kuvassa ylävasemmalla.) Aloin vaipua epäuskoiseen hämmennykseen. Miten minun käteni saavat aikaan jotain näin järkyttävää?

Päätin pelastaa talon levittämällä kuorrutetta kaikkialle. Toiset ihmiset tekevät tosi hienoja taloja, joista on joka kohta kuorrutuksen peitossa (klik Hello Kitty). No, niin tekevät, ne toiset. Minä ilmeisesti en. (Kuvassa oikealla.)

Jopa aina niin kannustava Sulo myönsi, että lopputulos ei aivan yllä siihen, mitä hän on minulta tottunut näkemään.

Tulisiko tästä piparkakkutaloton joulu vai vieläkö uskaltaisin yrittää uudestaan?

Paras päätös ikinä taisi olla se päätös toissapäivänä, että en lähdekään myyjäisiin, vaan pidän oikeasti vapaata. Sen ajatuksen riehaannuttamana minä todellakin sain eilen aikaiseksi kaikkia niitä kivoja pikkujuttuja, jotka kotona ovat odottaneet tekijää. Oli aivan sellainen olo, kuin olisin saanut yhden ylimääräisen päivän elämääni. Käytin sen riemulla siihen, mitä rakastan: sisustamiseen ja syömiseen!


Ompelin verhon keittiön pöytätason alle. Kangas on omaa designiani, Vallilan valmistama. Vallilalla oli aikoinaan bonbonkakku-niminen sivusto, jossa ihmiset saivat itse piirtää kuoseja ja parhaat palkittiin kankaanpätkällä. Näistä maatuskoista minun kuosisuunnittelijan urani alkoi ja johti siihen, missä nyt olen.


Toin myös joulun kotiin. Ripustin tähdet ikkunoihin ja sain lopultakin kuppikruunun kattoon. Sen takia piti tietysti siirtää toinenkin kynttiläkruunu paikasta a paikkaan b. Kruunukuvia ei ole, mutta valokuvaan tänään, jos muistan.

Totesin, että joulukuusen on tänä vuonna oltava todella pieni, sillä Kertun koti on nyt siinä, mihin kuusi normaalisti mahtuisi. Mitähän sitä keksisi Kepalle joululahjaksi? Sen toiveena varmasti olisi lusikallinen hyttysiä tai komea voikukka, mutta niiden toiveiden toteuttaminen voi olla hiukan hankalaa.


Sulo laittoi mönkijään lumiauran ja piha saatiin moottori- ja hauisvoimin putsattua. Lunta on tullut yhtäkyytiä jo kolmisenkymmentä senttiä. 


Saimme yllätysjoululahjan "from our stinking neighbours" eli bitumiväeltä. Olipa tosi kiltti ele heiltä, ulkomaalainen isopomo toi lahjakassin aivan henkilökohtaisesti. Kassista löytyi viinipullo ja mahtava Stockmannin herkkukori, josta jo maistelimme suklaita. Emme ikimaailmassa raaskisi ostaa Stockalta yhtään mitään, joten tämä oli meille erityisen juhlava yllätys.


Minä kokkasin meille karjalanpaistia, toista kertaa elämässäni, Pilvitehtaamon Tin inspiroimana. Olen tosi innoissani karjalanpaistista: niin perusaineksia, niin yksinkertainen valmistustapa, niin puhtaan hyvää makua. Ruokaa isolla ärrällä.

"Linnanjuhliakin" katselin, mutta hämmentävää kyllä, en vaikuttunut mistään muusta kuin tästä nelikosta:


Kun Duudsonit marssivat pohjalaispuvuissaan sisään peräkanaa, minun sydämeni meni hetkeksi aivan hervottomaksi. Kyllä oli komiaa. Luultavasti olen ollut aivan liikaa tekemisisisä Sojan kanssa, sillä kaikista naisten puvuistakin tykkäsinkin eniten perinteisistä kansallispuvuista. Mikään muu ei jäänyt edes mieleen. Outoa.

Illalla yritin pysyä hereillä Tuntemattoman sotilaan loppuun, mutta selvisin vain kahdesta ensimmäisestä tunnista. Minulla on ollut hurja aukko yleissivistyksessä, sillä en ole koskaan katsonut kyseistä elokuvaa. Nyt, kun tiedän, että sitä on kuvattu tässä meidän kylällä, oli jo ihan pakko asettua tv:n ääreen.

Miten sinun itsenäisyyspäiväsi sujui?

Ihana mustikkakesä. Viime kesänä mustikkaa oli kyllä metsissä tarjolla vieläkin enemmän kuin nyt, mutta silloin oli myös hyttysiä. Tänä kesänä hyttysiä ei ole yhtään, mutta mustikoita on yllin kyllin. Pakastin alkaa pian olla täynnä. Tunnen olevani niin kelpo ihminen, kun saan kerättyä marjoja talven varalle. Mitä enemmän marjoja, sen kelpoisampi ihminen.

Arkkupakastinkin pysyy toivottavasti hallinnassa, kun ostaa pinottavia, yhdenkokoisia rasioita ja tekee torneja, joissa on aina samansortin marjaa päällekäin. Mansikkatilanne hyvä, mustikkatilanne hyvä, vadelmatilanne heikko.

Vuohenputkipiirakasta on tullut minun superlempiherkkuni. Mutta koska sen alituinen mättäminen tähän aikaan vuodesta johtaisi vain lihomiseen, löysin onnekseni netistä tiedon, että vuohenputkia voi pakastaa. Keräsin niitä nyt ison ämpärillisen ja samalla sain kitkettyä harjaneilikkakasvuston esiin.

Tykkäävät kasvaa samassa paikassa molemmat, aseman muinaisen yleisöhuussin paikalla. Vuohenputket meinaavat peittää harjaneilikat, joten ne pitää joka tapauksessa kitkeä pois. Samalla ne kannattaa kerätä sitten talteen omaksi ravinnoksi.


Pakastaminen on helppoa. Kerätään vuohenputket, keitetään kattilallinen vettä, jossa vain nopsasti käytetään kasvit. Valutetaan kuiviksi, jäähdytetään ja tyrkätään pakkaseen. Ja sitten nautitaan herkkupiirakkaa pitkin vuotta.

Hyväksi koettu piirakan ohje:

Pohja:
3 dl kaurahiutaleita
2 dl täysjyvävehnäjauhoja
hiukan suolaa
1 tl leivinjauhetta
100 g sulatettua margariinia
1,5 dl maitoa, kermaa, ruokakermaa tms.

Sekoitetaan kuivat ainekset. Lisätään rasva ja neste, sekoitellaan ja taputellaan piirakkavuoan pohjaan. Paistetaan 200 asteessa noin 10 minuuttia.

Täyte:
2 kananmunaa
1 dl maitoa, kermaa, ruokakermaa tms
2-3 dl tuoreita vuohenputken lehtiä
vähän suolaa
1 dl juustoraastetta
200 g fetajuustoa

Silputaan vuohenputket ja sekoitetaan kaikki aineet keskenään, paitsi feta. Levitetään seos esipaistetun pohjan päälle. Lopuksi fetakuutiot. Paistellaan 175 asteessa ainakin 20-30 minuuttia, eli kunnes on kypsäistä.

Muistanette, että olemme Sulon kanssa olleet Jutan nettidieetillä nämä viimeiset 10 viikkoa? Kuuri päättyy huomenna. Ja onneksi päättyy.

Tästä on seurannut paljon hyvää, mutta viimeiset viikot ovat olleet todella vaikeita.

Ensimmäiset viisi viikkoa olivat ihanat: energiaa riitti, olo oli koko ajan kylläinen, ruoka oli hyvää, paino putosi. Aloin oppia ymmärtämään, mikä ero on nälällä ja sillä, että tekee mieli syödä ilokseen.

Mutta sitten tuli väsymys. Ihan kauhea väsymys, jota kesti pari viikkoa. Olisin halunnut vain nukkua.

Kun väsymys alkoi helpottaa, tuli tilalle nälkä. Pari viimeistä viikkoa olen ollut nälissäni melkein koko ajan ja olen joutunut välillä ottamaan ylimääräisen välipalankin. Nälkä on kamala asia, se vie ilon elämisestä. En ole koko maaliskuun aikana saanut tehtyä töitäkään, kun olen tuntenut itseni niin voimattomaksi. Ymmärsin, etten halua elää näin: laskien tunteja seuraavaan ruokailuun ja kieltäytyen suklaasta ja leivonnaisista.


Muuten kroppa on ollut hyvinvoiva. Vatsa on pysynyt ihanan litteänä, ja ilmavaivat tai muutkaan normaalit ikävyydet eivät ole vaivanneet. Kaikki takkini ovat muuttuneet teltoiksi laihtumisen myötä. Kotihousuni tipahtelevat jalasta, kun kävelen. En ole kärsinyt iskiasvaivoista enkä juurikaan selkäkivuista. Jaksan tehdä punnerruksia ja askelkyykkyjä. Vähäinenkin liikunta on tehnyt todella hyvää.

Kaikeksi kruunuksi Sulon huolestuttavan korkeat kolesteroliarvot ovat muuttuneet hyviksi! Minä käyn keskiviikkona verikokeessa mittauttamassa omani.

(Lisäys jälkeenpäin: Minun kolesteroliarvoni ovat nyt myös "älyttömän hyvät", näin sanoi hoitaja!)


Mutta nyt on aika lopettaa laihdutus. Nyt pitää opetella pysymään tässä painossa ja toivottavasti löytää sellainen ruokavalio, jolla kroppa pysyy yhtä ihanana kuin nyt, mutta nälkä ei enää kiusaisi.


Olemme oppineet järkevän syömisen mallin. Tasaisin väliajoin, runsaasti proteiinia ja kasviksia. Siitä rytmistä ei pidä enää luisua pois.

Olemme eläneet ilman herkuttelua kaksi ja puoli kuukautta. Se on vaatinut itsekuria, jollaista en uskonut itselläni olevankaan. Olen pystynyt hörppimään pelkkää teetä kahvilassa, kun ystävä maistelee vieressä jumalaista vadelmapiirakkaa vaniljakastikkeella. Olen onnistunut käymään elokuvissa kirsikkatomaattieväiden kanssa, vaikka ympärillä tuoksuu popcorn ja rapisee karkkipussi.


Meillä on herkkukaapissa tällainen määrä namia odottamassa. Osa noista nautinnoista on odottanut kaapin kätköissä koko 10 viikon ajan. Ja minä olen osannut pysyä niistä erossa! Asiaa on auttanut se, että tiedän niiden odottavan minua. Siksi ajattelimmekin tästä lähtien pitää kerran viikossa holtittoman syömisen karkkipäivän. On helpompaa pysyä kurissa ja nuhteessa arkisin, jos tietää, että mättöpalkinto odottaa lauantaina. En usko täydellisen kieltäytymisen voimaan. Minä rakastan suklaata. Tulen onnelliseksi, kun syön herkkuja. En halua luopua siitä ilosta ihan kokonaan, mutta en aio myöskään päästää itseäni taas paisumaan.

Tiedän, etten osaa kohtuullista herkuttelua. En onnistu syömään yhtä pientä patukkaa silloin tällöin tai yhtä piirakanpalaa. Minun pitää saada vetää itseni ihan turvoksiin kerralla. Ensi lauantaina me syömme koko tuon herkkukasan, jos mieli tekee ja olemme sen illan paisuneita ja vatsakipuisia, mutta iloisia. Sitten jaksamme taas seuraavan viikon sanoa ei sokerille.


Uskaltauduin laittamaan tällaisen photoshopatun kuvan tänne näytille. Siinä minä olen 10 viikkoa sitten ja tänä aamuna. Nyt seitsemän kiloa kevyempänä ja 13 senttiä ohuempana voin olla oikein tyytyväinen. (Paitsi että menetin tissini kokonaan. Kuva valehtelee siinä kohtaa, sillä tanakat liivit pysyvät terhakkoina myös tyhjinä.)

Jouduin kuuntelemaan itseäni pulskemmilta aika monta kertaa "mistä säkin muka laihdutat" -kitkeryyksiä näiden viikkojen aikana. Olin normaalipainon ylärajoilla, kun aloitin kuurin. Minulla oli rimppakintut ja kapea naama. En varmastikaan näyttänyt läskiltä. Kaikki ylimääräinen olikin keskivartalolla ja tiettyyn rajaan saakka sen pystyi piilottamaan vaatteilla. Mutta minä vihasin vatsaröllyköitäni. Ne ottivat vastaan kyyköttäessäni tuolilla ja ne vavahtelivat kävellessäni. 30 ensimmäistä vuottani alipainoisena riukuna elettyäni nämä uudet muhkurat ovat olleet ihan kamalia, vieraita loisia, jotka huomaamatta valtasivat kroppani.

Ne vatsaröllykät muuten vavahtelevat vieläkin. Mutta huomattavasti vähemmän kuin 10 viikkoa sitten. Ehkä joskus jaksan hankkiutua lopuistakin eroon.

Se ei ole tärkeää, mikä on ihmisen painoindeksi, vaan se, että tuntee olonsa omaksi itsekseen. Ja nyt minä olen taas alkanut tuntea olevani se, joka olen.

Aiemmassa postauksessa Doris pyysi, että kertoisin, miten elämäntaparemonttimme sujuu. Minä kerron siitä tosi mielelläni nyt vähän yli kolmen viikon vankalla kokemuksella. Tämä ei siis ole mikään Jutan Fitfarmin maksettu mainos, mutta kerron hyvistä ja huonoista tuntemuksista.

Olen kuitenkin itse ollut tyytyväinen, joten suosittelen uskaltamaan dieetille, jos yhtään siltä tuntuu.

Firfarmin iso miinus on se, että sieltä pitää ostaa sika säkissä - juuri mitään tietoa ei ole saatavilla etukäteen siitä, mihin on päänsä panemassa, kun ilmoittautuu mukaan. Minä nyt raotan sitä säkkiä teille ihan pikkuisen. Olen itse mukana Lite Weight Loss -nettivalmennuksessa ja ilmoittauduin siihen hetkellisessä mielenhäiriössä, joka onneksi ei ollut vikatikki.

Miinusta tulee myös sivuston käytettävyydestä. Itselläni meni neljä päivää raivon vallassa, kun ohjeet ja runsaat ruokarajoitukset oli ripoteltu sinne tänne ja mitään ei oltu listattu kunnolla. Mutta sitten, kun kaikki alkoi lopulta käydä tutuksi, alkoi plussia kertyä. Ja paljon.


Ihan parasta on syöminen!

Kun kaikki raaka-aineet on annettu, jää meidän tehtäväksemme vain luoda aterioita annetuista aineksista. Ei tarvitse enää ollenkaan miettiä "mitä tänään syötäis". Se on tällaiselle epäkeittiöhengettärelle ihana asia. Toisaalta voisin kuvitella, että kunnon keittiöhengettäret taas saisivat tästä kiinnostavan haasteen, kun on selvät rajat, joiden puitteissa loihtia gurmeeta.

Kaikki, mikä menee suuhun, menee vaa´an kautta, eikä se oikeasti ole edes mitenkään vaivalloista. Mitään ei saa syödä ohjetta enempää eikä vähempää. Tämä on minulle hyvä, sillä jos tykkään jostain ruoasta, syön sitä ihan rajattomasti. Mutta nyt minä syönkin lautasen tyhjäksi ja joudun lopettamaan siihen, vaikka kuinka tekisi mieli santsata huvin vuoksi.

Tässä laihdutuskuurissa ei tarvitse kärsiä nälkää eikä syödä pahaa ruokaa. Ruoka koostuu pääasiassa puhtaista raaka-aineista, eikä valmisruokia käytetä. Sekä lounas että päivällinen menevät saman pääkaavan mukaan: liha-annos, paljon kasviksia ja vähän raejuustoa tms. Täysin kasvissyöjille tämä ei minusta oikein hyvin sovi, sillä arvattavasti tofuista saa kyllä äkkiä tarpeekseen. Meillä syödäänkin paljon kalaa ja välillä nautaa. Sulo syö myös kanaa, minä tofua.

Pyrin tekemään yhden lämpimän ruoan päivässä ja toinen pääateria voi sitten olla salaattipainotteinen.


Jos ensin kuvittelin, että Fitfarmin lasku on se, mikä vie minut konkurssiin, se onkin ollut aika vähäinen harmi siihen nähden, miten paljon rahaa kuluu terveelliseen ruokaan. Tonnikala ja seiti alkavat tympiä, joten olemme ruvenneet kyttäämään markettien tarjouksia ja mätätiskejä. Välillä saa tosi edullista siikaa ja naudanpaistia, jota sitten ostetaan pakastimeenkin. Tähän aikaan vuodesta vihanneksetkin ovat tosi kalliita.

Aiempi ruokavaliomme, joka koostui aika pitkälle karkista, herkuista, leivästä, juustosta, juureksista ja hedelmistä, oli selkeästi edullisempi.


Aamupala ja iltapala ovat ihania. Vakioaamupalaksemme on muodostunut kaurapuuro, marjat, raejuusto ja keitetyt munat. Minä ihan rakastan aamun ateriaa ja iltapalan herkullista smoothieta.


Sokeria ruokavalioon ei kuulu ollenkaan, mutta parin viikon välein sitten survotaankin keho sitä täyteen. Meillä on yksi tällainen "tankkauspäivä" takana, ja se oli ehdottomasti koko dieetin pahin päivä. Makeita herkkuja ei ole tehnyt mieli koko aikana, ja sitten kun sokeria piti mättää naamaan ihan väkisin, oli todella huono olo ja ällötti. Eipä tee mieli mansikkahilloa hetkeen.

Ainoat herkut, joihin olen tuntenut houkutuksia näiden viikkojen aikana, ovat hedelmät ja Emmental-juusto. Sulo kyllä valittaa, miten jatkuvasti ilmestyy uusia karkkeja, jotka ovat nyt hänen ulottumattomissaan, mutta hyvin hän on silti pystynyt vastustamaan niitäkin. Pitikö ne merkkaritkin juuri nyt tuoda takaisin markkinoille?


Doris kysyi myös "käsittämättömistä proteiinilisistä". Niitä tosiaan joutuu tässä nauttimaan, jollei halua syödä ihan hirveästi munia ja ihan hirveästi rahkaa. Aluksi ne kauhistuttivat minua. Mutta kun katselen niiden tuoteselostuksia, niissä on vähemmän E-aineita kuin paahtoleivissä. Eivätkä ne enää edes maistu pahalta.

Sulo halusi ostaa myös virallisen shakerin, jossa jauhe hölskytellään sekaisin veden kanssa! Ja muutaman päivän kuluttua minunkin pullokateuteni kasvoi niin, että hain minäkin itselleni pinkin treenijuomapullon. 


Jos ei tykkää litkuista, voi myös syödä patukoita. Niihin minä olen jäänyt ihan pahasti koukkuun. Ne ovat uskomattoman tehokkaita välipaloja, jotka pitävät nälän poissa vaikka kuinka pitkään. Kun aiemmin olen mennyt nälissäni kauppaan, olen ostanut suklaapatukan, ollut hetken tyytyväinen ja pian ihan raivoissani ja yhä nälkäinen. Nyt nappaan proteiinipatukan, ja olen loppupäivän taas tyytyväinen. Paha juttu näissä on se, että nämä ovat törkeän hintaisia. Siksi pitää juoda litkuja tai lusikoida rahkaa välillä.


Liikuntaa ei ole mitenkään ylivoimaisen paljon. Muutaman kerran viikossa tehdään lihastreeni, jonka voi suorittaa kuntosalilla tai tehdä kotijumppana. Me jumppaamme kotona. Kunnon kasvaessa toistoja lisätään ja onkin ollut ihan huiman ihanaa huomata, miten ensimmäisellä kerralla en saanut edes kymmentä naisten punnerrusta aikaan, mutta nyt niitä menee jo yli 20. Kohta uskallan siirtyä miesten punnerruksiin!

Lihasjumpan lisäksi pitäisi jokusena aamuna lähteä tunnin mittaiselle kävelylenkille heti herättyä ja tyhjällä vatsalla. Tämä on ollut minulle se vaikein asia.  Olen onnistunut siinä vasta kerran. Iltaisin jalka kyllä kulkisi, mutta aamulla ei oikein mitenkään. Pientä apua on tuonut Sulon mp3-soitin ja ihanan reipas musiikki, joka panee minun töppösiini iloista liikettä.



Entä edistyminen? Konkreettiset tulokset?

Kaikin puolin olo on ollut todella hyvä. Vatsa on toiminut ongelmitta, ja entiset vaivat ovat mennyttä elämää. Iho on entistä sileämpi, mieli iloisempi ja tasaisempi. Selkäkipua ei ole tuntunut lainkaan eikä iskias ole vaivannut.

Paitsi, että voimme erittäin hyvin, me todellakin olemme myös hoikistuneet! Minulta on tippunut kolme kiloa ja Sulolta nelisen kiloa. Vyötäröni on ohentunut huimalla seitsemällä sentillä!

Kuusi ja puoli viikkoa jäljellä. Jos tahti pysyy yhtä hyvänä, pääsen kuurin aikana tavoitteeseeni ja sitten onkin edessä sen opettelu, miten siinä painossa pysytään.


Yksi miinus vielä loppuun: kyläily ja sosiaalinen elämä ei ole järin helppoa enää. Onneksi me kyläilemme vain anopin luona, joka luojan kiitos kunnioittaa urakkaamme, eikä loukkaanu, vaikka meillä on omat eväät mukana.

 Ja tässä kuvassa vielä esimerkki leffaeväistä. Päivällisen voi ihan hyvin napostella elokuvateatterissakin.