Vaan matka. Niin Soja sanoo kansallispukujen valmistamisesta. Minun 39 tuntia kestänyt matkani hamekankaan kutojana on nyt kuitenkin tullut päätökseen ja olen tosi iloinen siitä! Kutominen eli se matka oli itsessäänkin kiva ja minä tykkäsin kutomisesta oikein kovasti, mutta olipa vaan ihanaa saada kangas irti puista.

Viime talvenahan minä stressaannuin ja rasituin työväenopiston harrastuksistani. Venäjänkielen opiskelu ja kansallispuvun paidan väkertäminen olivat kumpikin pelkkää vastoinkäymistä, ylämäkeen raahustamista ja epäonnistumisen tunnetta. Paskoja reissuja kumpikin, minun mielestäni. Kumpikaan matka ei edes tullut päätökseen keväällä, joten päätin vaihtaa reittiä.


Jätin venäjänopiskelut sikseen, enkä ilmoittautunut edes kansallispukukurssille. Sen sijaan Soja ehdottikin, että voisin itse kutoa hamekankaan hänen kangaspuillaan. Se osoittautui ihan mahtavaksi ajatukseksi. Ensinnäkin, jos olisin tilannut kankaan Taito Uusimaalta, olisi Taito Uusimaa tilannut sen Sojalta, joka olisi laittanut tilauksen jonnekin vuosien mittaisen työlistansa jatkoksi. Toiseksi säästin viitisensataa euroa kutomalla itse. Ja kolmanneksi Soja tuumi, että masentavan paitaprojektin jälkeen minun piti saada tehdä jotain, jonka tekeminen palkitsee. Niin ajattelee hyvä opettaja, kiitos Soja!


Ja kutominen palkitsi, vaikka aluksi se jännitti minua. Oli niin paljon osattavaa. Piti osata laskea yhtäaikaa jaloilla neljään ja käsillä mihin sattuu kolmen ja yhdentoista välillä. Piti ottaa koppi lentelevästä sukkulasta ennenkuin se ehti lattialle saakka. Piti seurata mallitilkusta, mikä väri tulee seuraavaksi. Piti muistaa siirtää hassua haravaa ja vääntää hammasratasta oikealle kireydelle. Ja jos loimilanka katkesi, piti osata laittaa siihen jatkoa ja pujotella se paikoilleen. Ja piti puolata villalankaa, puolata puolaamasta päästyäänkin.

Ei homma oikeasti niin vaikeaa sitten ollutkaan, kuin miltä ensi alkuun tuntui. Väriraitojen järjestyksen minä opin lopulta kahden metrin paikkeilla ulkoa, jalkojen liikkeisiin ei tarvinnut enää kolmannella kerralla laskupäätä ja se haravakin alkoi siirtyä ilman, että sitä piti koko ajan vahdata. Rytmi löytyi, tahti kiihtyi. Päätin saada valmista ennen lomareissuani, mutta sainkin valmista nopeammin kuin arvasinkaan.


Kun hamekankaan jokaisen sentin on kutonut ihan omin käsin, voi todella hyvillä mielin sanoa, että se on MINUN hameeni. Siinä on minun polkemisvirheeni (jotka onneksi näkyvät vain nurjalle) ja siinä on minun värivirheeni. Siinä on myös minun onnistumiseni, minun urakkani, minun henkilökohtainen suhteeni jokaiseen raitaan. Minulla on huono suhde lapsenkakan värisiin raitoihin ja melko huono suhde vihreisiin raitoihin, mutta erityisen rakastava suhde punaisiin ja keltaisiin raitoihin sekä kahden sinisen symbioosiin. Hassua, miten eriväriset langat olivat luonteenpiirteineen kuin ihmisiä, joiden kanssa joko tulin toimeen tai en tullut toimeen.

Hammasrivireikäommel.

Viime vuonna tein opiston kurssilla kansallispuvun liivin. Tämän vuoden ohjelmassa on paidan saaminen valmiiksi kevääseen mennessä.

Ei tule onnistumaan. Paitani on ollut varsinainen kovan onnen teelmä alusta asti. Minä en selvästikään vaan tule juttuun valkoisten asioiden kanssa. Käräytin 200 euron arvoisen kankaan heti kättelyssä prässillä niin, että siihen tuli ruskeita pilkkuja.

Poimulankoja.

Sen jälkeen olen itkenyt verta, hikeä ja kyyneleitä yrittäessäni erottaa kankaan loimi- ja kudelankoja. Kaikki ompelut kun pitää tehdä lankoja laskemalla. Minun silmäni eivät pysy niissä mukana, eivät edes suurentavilla ja valaisevilla apuvälineillä.

Ranneke.

Niinpä Soja on tehnyt hihansuiden kirjonnat eli ronkkaukset. Hän ei edes antanut minun itse yrittää. Ja hyvä niin. Ei siitä mitään olisi tullut. Jouduin nimittäin pujotuttamaan Sojalla jopa poimulangat, joilla hiha rypytetään. Käytin kuusi tuntia kolmen langan pujotteluun vain todetakseni, että ne olivat ihan sikinsokin eli täysin kelvottomat. Onneksi on olemassa tuo ammattilainen, jolta voi ostaa palveluita.

Ronkkaukset eli nuo pienet pyramidit.

Itse olen tähän mennessä onnistunut selviämään vain hammasrivireikäompeleiden tekemisestä sekä niiden muuttamisesta nirkoiksi. Niistä nirkoista olenkin ylpeä. Näyttävät ihan hyviltä.

Nirkot vaiheessa.

Kunhan nuo hermoja raastavat koristelliset osat ranteissa ja olkapäillä on saatu tehtyä, alkaa toivottavasti helpompi vaihe. Suoraa saumaa loputtomiin. Kai minä siitä sentään selviydyn?

Rypytystä poimulankojen avulla.

Jos olisin aloittanut puvun valmistuksen paidasta, olisin luovuttanut heti. Onneksi aloitin liivistä.

Sain viime viikolla kansallispukuni liivin valmiiksi! Olen siihen tosi tyytyväinen. Kykenin ompelemaan sen kärsivällisesti ilman hutilointia. Siihen kului koko lukukausi, kun en tehnyt sitä lainkaan kotona. Seuraavaksi teen irtotaskun ja ensi syksynä pitäisi sitten aloittaa paitaa. Liivi olikin helppo nakki paitaan verrattuna. Tässä ei tarvinnut osata mitään ronkkauksia. Isohko neula ja paksuhko pellavalanka olivat työvälineinä, eikä ompelukonetta käytetty.



Ja kun katselen liivini saumoja, olen tosi iloinen siitä, että kaikki tehtiin käsin. Eihän tällaista jälkeä koneella edes saisi aikaan. Se aika, minkä olen liivini parissa viettänyt, on kunnianosoitus upealle kankaalle, jonka Soja on kutonut. Kangas on ihan mielettömän hieno ja sitä ei vaan voi kohdella hutiloiden. Muistelen Sojan sanoneen, että siihen on käytetty seitsemäätoista(* eriväristä lankaa.

*) Korjaus: 21 eriväristä lankaa!

Liivin etumus suljetaan nyörillä kuten korsetit. Nyöriä varten tehtiin salainen reikäkaitale, joka vain vähän pilkahtelee liivin alta.



Tässä kuvassa näkyy se ainoa kohta, jossa mokasin. Päättelin langan kankaan väärälle puolelle ja tuo yksi nyörinreikä on muutenkin vähän suttuinen. Luulen, että puran sen kohdan ja teen uudelleen. Kun liivi on muuten niin mahdottoman hieno, niin kyllähän harmittaa tuollainen pieni moka, jota en muussa ompeluksessani edes noteeraisi.



Nyöri pujotetaan käyttämällä messinkistä neulaa apuvälineenä. Tässä kohtaa sain Sojalta siunauksen tehdä neulan itse ja säästin siinä melkein 60 euroa. Kun liivi on päällä, neula sujautetaan saumasta piiloon vuorin sisään.

Tämä minun liivini kuuluu Vihdin pukuun, joka tässä Suomen käsityömuseon kuvassa (klik) näyttää ihan törkeän väriseltä. Tämän harhaanjohtavan kuvan perusteella en olisi Vihdin pukua valinnut.

Ihan sama liivi on myös osa Nurmijärven pukua. Nämä ovat "tarkistettuja pukuja", jotka on tehty museoihin talletettujen vanhojen esikuvien mukaan. Kurssilla on paitsi ommeltu, myös opittu kansallispukujen teoriapuolta. Oppi on saanut minut hiukan muuttamaan ajatteluani tarkistetuista puvuista. Vaikka kansallispukujen osia, kuten esimerkiksi liiviä, voi kuulemma mainiosti käyttää minkä tahansa nykyvaatteiden seurana, niin usean eri kansallispuvun osia ei saisi sekoittaa keskenään. Hmm, sanon minä.






Esikuvat, eli ne 1700- ja 1800-lukujen vaatekappaleet, joiden mukaan nämä pukukokonaisuudet on asiantuntijoiden toimesta koottu ja luotu, on aikoinaan kerätty pitkin maata maaseutuväestön kodeista. Mihinkään vaatekappaleeseen eivät keräystä tehneet ylioppilaat merkinneet muuta tietoa, kuin paikkakunnan. Niinpä museoon on tallennettu hameita, päähineitä, liivejä, takkeja jne. joita oletettavasti on käytetty niinkuin nykyisinkin käytetään. Eli yhdistellen. Ei ollut mitään yhtä kokonaisuutta, jota tietyn kylän väki piti päällään, vaan ihmisillä oli muutama hame ja jokunen paita ja niitä sitten yhdisteltiin keskenään aivan kuten nykyihminenkin vaatteidensa kanssa toimii. Mutta suuria tyylillisiä eroja kuitenkin on ollut maan eri osien välillä.



Vihti ja Nurmijärvi sijaitsevat lähellä toisiaan. Tässä kuvassa vasemmalla on Vihdin puku ja keskellä Nurmijärven puku. Symmetrian vuoksi laitoin vielä Askolan puvun kuvan oikeaan reunaan!

Vihdin ja Nurmijärven puvuissa on sama liivi, sama paita, sama levyriipus ja sama esiliina. Tuo harteilla oleva silkkihuivi taas tuntuu esiintyvän vähän joka toisessa pukukokonaisuudessa. Vihdin ja Nurmijärven pukujen ainoat erot ovat tykkimyssyn värit ja koristelut sekä hamekangas. 

Tykkimyssy on se ainoa kohta, joka kauhistuttaa minua tässä itselleni valitsemassani puvussa. Myssy nimittäin on päällystetty violetilla silkillä ja koristettu kultaisilla paljeteilla ja kultalankakirjailulla! Minä inhoan kultaa! Ja paljetteja minä vasta inhoankin! Koko ajatus tuo mieleeni Tiimarin vappuhatut. Siksi aionkin olla kapinallinen ja tehdä omaan pukuuni Nurmijärven tykkimyssyn. Siinä punainen silkki on kirjottu erivärisillä silkkilangoilla. Se on kaunis, eikä näytä rihkamalta ja lisäksi sopii puvun väreihin violettia myssyä paremmin.


Toinenkin kohta on sellainen, jossa meinaan heittäytyä anarkistiksi. Katsokaapa tarkasti tuota Vihdin raidallista hamekangasta. Se on pääväriltään punainen, mutta etuosa esiliinan alta on tuollaista sinappista lapsenkakkaa muistuttavaa väriä. Miksi ihmeessä? Soja kertoi, että museoon talletettu esikuva oli kudottu juuri noin. Ilmeisesti siksi, että punainen lanka oli kallista ja sitä ei kannattanut tuhlata esiliinan alle piiloon. Tai sitten kyseisen hamekankaan kutojalta vaan on punainen lanka loppunut kesken ja hän on joutunut kutomaan kankaan lopun muilla väreillä. Kumpikaan syy ei vakuuta minua siitä, että suostuisin ottamaan lapsenkakkahelmaa upeaan pukuuni.

Soja sanoo, että jokainen tekee omalla kansallispuvullaan niinkuin itse haluaa. Siksi en kysele kenenkään lupaa vaihtaa kultapaljettikammotusta Nurmijärven myssyyn ja teettää kokonaan nättiä hamekangasta. Koska hamekangas kudotaan tilausten mukaan, Soja voi kutoa minulle kankaan, jossa sama kauniinvärinen raidoitus jatkuu ympäri hameen.



Haluatteko tietää, mitä tämä kaikki kustantaa? Minäpä kerron. Tätä minun pukuani, tarvikkeita ja ohjeita myy Taito Uusimaa. Koko puvun käsittävä ohjevihko kaavoineen maksoi noin 70 euroa. Liivin kankaat ja ompelulangat noin 270 euroa. Siinä on yksi hyvä syy, miksi en hoppuillut ompelemisen kanssa, vaan ompelin vain ne pari tuntia viikossa kurssin aikana. Ei minulla ole varaa ostaa kaikkia materiaaleja kerralla.

Ensi syksynä paidan materiaaleihin tulee uppoamaan 200 euroa, sitten essuun melkein satanen. Vihdin tykkimyssyn tarvikkeet maksavat hinnaston mukaan 250 euroa, ja uskoisin, että Nurmijärvi menee samoihin hintoihin. Kallein vaatekappale on luonnollisestikin hame, jonka kangas näyttäisi olevan 680 euroa. Siksi minä jätän sen viimeiseksi ja toivon olevani varoissani siinä vaiheessa, kun on aika panna tilaus vetämään.

Huivin hintaa en löydä, mutta en aio sitä hankkiakaan, koska en ole huivityyppi. Hopeinen levyriipuskaulakoru maksaa 700 euroa, jonka myös joudun jättämään hankkimatta. Katsokaas, kun tällä rouvalla meni kaikki varat siihen punaiseen hamekankaan lankaan, niin ei sitten jäänyt rahoja koruihin!

Olen niin onnellinen siitä, että päätin lähteä Sojan kurssille kansallispukua ompelemaan! No, toki se on ihan hirveän kallis harrastus ja tässä kurimuksessa varmasti taloudellisesti tyhmintä, mitä saatoin keksiä. Mutta luulenpa, että henkiseltä kannalta se on kuitenkin ihan parasta.

Joka keskiviikko minua kiukuttaa, kun kaikki hommat jäävät kotona kesken, ja ruokailut menevät ihan pieleen, kun kansallispukukurssi alkaa jo kello 15. Sen jälkeen juoksen lennossa suoraan venäjäntunnille, joka loppuu vasta seitsemältä. Keskiviikot stressaavat minua, kun yhteen vapaaseen aamupäivään pitäisi saada mahtumaan kaikki se, mihin normaalisti käytän kokonaisen päivän.

Mutta joka kerta, kun pääsen kansalaisopiston luokkahuoneeseen ja otan kansallispukuni alkutekeleet esille, harmistus muttuu mahdottoman isoksi tyytyväisyydeksi.


Se on niin erilaista kuin mikään, mitä olen tehnyt. Niin ihmeellisen hidasta. Kuinkahan monta viikkoa tässä onkaan jo vierähtänyt, eikä minulla vieläkään ole mitään näytettävää. Siksi Ken sai toimia tämänkin postauksen pääkuvittajana. Ensi viikolla minä varmaan saan leikattua toisen etukappaleen jo kokonaan irti kankaasta!

On ollut hassua huomata, että kaikki se, miten tavallisesti ompelen vaatteita, on syytä nyt unohtaa täydellisesti. Niin erilailla kansallispuku valmistuu kuin "tavalliset" vaatteet. Ompelujärjestyskin on toinen, enkä meinaa tajuta ohjeista mitään. Kaavoja ei suinkaan piirretä kankaaseen kuulakärkikynällä, kuten minä monesti teen, vaan ompelulinjat harsitaan langalla.  Kappaleita ei noin vaan voi myöskään leikata irti, sillä käsinkudottu villakangas rispaantuu sekunneissa ihan kelvottomaan kuntoon. Niinpä minä tänäänkin leikkasin aina pari senttiä kerrallaan ja huolittelin reunaa pellavalangalla sitä mukaa. Aivan kuin saumurointia, mutta ilman saumuria!

Tulen niin tyytyväiseksi tuolla kurssilla. Se liittyy siihen, että tunnilla ollaan virikkeettömässä luokassa, jossa oma pää tyhjenee ihan täydellisesti. Ne kotona keskenjääneet asiat unohtuvat, mieltä painavat murheet ja huolet katoavat. Ei tarvitse ajatella mitään. Saa vain istua ja pistellä neulalla. Se on hirmuisen rauhoittavaa. Uskaltaisinko käyttää sanaa "meditatiivinen"? En ole koskaan kokeillut meditointia, joten en nyt oikeasti tiedä, mistä puhun, mutta jotain hyvin rentouttavaa ja tyydyttävää on siinä, että ei ole kiire päästä perille. Tunnilla ei suinkaan kuitenkaan ole mikään harras tunnelma, vaan siellä on iloisia ja vitsikkäitä naisia, jotka kaikki tuntuvat nauttivan hitaasta pistelystään ihan yhtä paljon kuin minäkin.

Minun työtapani tässä on se, että teen pukua vain keskiviikkoisin kello 15-17. Sitten panen kamppeet koriin ja vasta viikon päästä otan ne taas esille. En halua tehdä liiviäni kotona eteenpäin, koska tiedän, että se pilaisi sen rauhan, joka minulla tätä tehdessäni nyt on. Kotona minä alkaisin hutiloida. Tai sitten en malttaisi lopettaa, vaan tekisin tuntitolkulla yhtä kyytiä, kunnes koko touhu rupeaisi tympimään. Pidän tämän keskiviikkomeditaationani. Saapa nähdä, onko minulla keväällä liivi valmis vai ei.

No niin, minä sitten kuitenkin otin ja ilmoittauduin kansallispukukurssille! Näin siinä käy, kun hengailee liikaa kansallispukumestarin kanssa. Tavoitteenani on saada ensimmäisenä vuonna valmiiksi liivi, toisena paita ja kolmantena hame.

Kuinka mieletöntä hulluutta on syytää toistatuhatta euroa vaatteeseen, jota ehkä käyttää kerran vuodessa? No, sulaa hulluutta, jos niin ajattelee. Mutta niinhän ei kannata ajatella. Kansallispuku on upea linkki Suomen historiaan. Kun sen ompelee käsin kokonaan, tekee ihan täsmälleen samaa työtä, kuin ne entisten aikojen suomalaiset naiset. Minusta se on siinä hienointa. Itselleni sellainen suunnattoman hidas ja pikkutarkka työskentely tulee olemaan erityisen terapeuttista. Onkin pakko rauhoittua, ei saa kiirehtiä, eikä mennä siitä, missä aita on matalin. Plussana tietysti tulee se, että kun sen puvun joskus saa valmiiksi, ei tarvitse enää kieltäytyä juhliin menemisestä, kun aina onkin päällepantavaa.

Sääksmäen puku.

Mutta se puvun valinta ei sitten ollut mikään helppo juttu. Onneksi minulla oli jonkinlaiset suuntaviivat ja oma henkilökohtainen kansallispukukonsultti käytettävissäni. Pohjanmaan puvut viehättävät minua ulkonäkönsä puolesta eniten, mutta minulla ei ole henkilökohtaista tunnesidetta sinnepäin Suomea. Minulla on tunneside vain Imatraan,  Lohjan Mynterlän kylään, jossa elin lapsuuteni sekä jostain kumman syystä rajantakaiseen Karjalaan. Imatraa ei pukujen esikuvien aikaan ollut olemassakaan, vaan meidän seutumme kuului silloin Ruokolahteen. Ruokolahden puku ei kuitenkaan puhuttele minua. Lohjalla ei omaa pukua kai olekaan, joten suuntasin katseeni sinne karjalaisiin pukuihin.

Tuuterin puku.

Kun tutkailin erilaisia pukuja, minulle alkoi hahmottua se, millainen puvun pitäisi olla. Siinä pitäisi olla muhkea hame, eikä vekitetty kapea, kuten näissä meidän lähialueemme puvuissa yleensä on. Siinä pitäisi olla iloiset värit ja mieluiten valkoinen essu. Liivin pitäisi olla vyötäröä korostava, eikä sitä piilottava. Siinä ei saisi olla kauhean vaikeaa kirjontaa, josta en omin käsin selviäisi.

Peräpohjolan ja Munsalan puvut.

Ulkonäkönsä puolesta ihastuin eniten Munsalan pukuun (no siellä väärällä puolella Suomea), Peräpohjolan pukuun (myös väärällä puolella) ja Sääksmäen pukuun (aikalailla väärällä puolella sekin ja liiankin fiini).

Sortavalan puku.

Karjalaisista puvuista minua viehätti eniten Sortavalan puku. Se täytti kaikki ulkoasuvaatimukseni ja lisäksi joku nano-osa juuristani on oikeasti Sortavalan suunnilta. Kun esitin innoissani tämän Sojalle, sain hyväksynnän suunnilleen tässä muodossa: "Noooooooo.... kyllä sie sen voit tehdä.... ooon se ihan kelvollinen...."

Mutta? No, tietysti se mutta, että puku ei ole TARKISTETTU. Ja koska minulla nyt on tuo Soja tuossa pukuprojektini suojelijana, niin se on ilmeisen suuri mutta. Jotta en puhuisi ihan läpiä päähäni siitä, mitä tarkistettu puku tarkoittaa, pyysin Sojaa kirjoittamaan aiheesta blogitekstin, jonka hän kuuliaisesti heti eilen illalla kirjoittikin. Lukekaa Sojan sanoin, mitä puvun tarkistaminen on ja miksi sitä tehdään.  Kun asiaan perehtyy, jopa minä ymmärrän, miksi on parasta tehdä tarkistettu puku, eikä sinnepäinpukua, jos näin suureen urakkaan meinaa ryhtyä.

Vihdin puku.

Sojan valtava tietomäärä pelasti pukumietintäni, sillä hänellä oli heti esittää pari tarkistettua vaihtoehtoa, joissa nuo ulkoasuvaatimukseni täyttyisivät. Päädyin Vihdin pukuun, joka on samalta pukualueelta, kuin lapsuuteni tärkeä Mynterlä. Iso ja ihana plussa Vihdin puvussa on se, että sen kankaat kutoo aina Soja itse. Pukua, sen materiaaleja ja ohjeita myy Taito Uusimaa. Ohjeet minulla ovat nyt valmiina ja kurssi alkaa syyskuussa. En oikein malta odottaa.

Mutta entä Ken, joka niin suloisesti tässä postauksessa on esitellyt minun lempipukujani? Millaisen puvun Ken valitsee? Hän todennäköisesti saa Immolan tyystin tarkistamattoman puvun, joka ottaa inspiraationsa vähän sieltä sun täältä. Kenin puku saattaa jopa olla valmis ensi kesän kansallispukujen tuuletuspiknikkiin mennessä. Minä esiinnyn siellä sitten pelkkä liivi päälläni!




PS. Muistattehan Käsityökortteli-sivuston avajaisviikon! Joka päivä uusi kysymys, johon vastaamalla voi voittaa upeita palkintoja.