Suomen lähetyskunta

Suomen lähetyskunta
Lähetyskunnan puhemies, vapaaherra Carl Erik Mannerheim
Vaakuna
Valtio	Ruotsin valtakunta, Ruotsin itäiset suomalaiset läänit (Suomen herttuakunta)
Perustettu	syyskuussa 1808
Lakkautettu	Tammikuussa 1809
Edustus	Suomen säädyt. Aateli: Carl Erik Mannerheim, Petter Silfverskiöld, Karl Fredrik Rotkirch, Carl Arvid Krabbe,. Papisto: Fredrik Le Bell, Ivar Wallenius, Nils Johansson Aejmelaeus, Matthias Castrén,. Porvarit; Jean Gabriel Tjaeder, Eric Borgström, Jonas Carlstedt, Johan Linderth, Carl Hultman, Herman Höckert, Carl Magnus Engman,. Talolliset: Bengt Laurikainen, Kustaa Cavén, Jahvetti Kaitala, Pehr Klockars, Matti Pikkarainen.
Kielet	suomi, ruotsi, ranska
Kansat	Ruotsi-Suomi
Infobox OK

Suomen lähetyskunta, ven. Финская делегация 1808^[1][2], oli Suomen kaikkia neljää valtionsäätyä edustanut diplomaattinen lähetystö^[3][4], jota johti Turun säätykokousesta puhemieheksi^[5] valittu vapaaherra Carl Erik Mannerheim^[6][7] joiden määrättiin marraskuussa 1808 matkustamaan Suomen vallanneen Venäjän keisarikunnan pääkaupunkiin Pietariin Suomen sodan aikana^[8]. Lähetyskunta neuvotteli osapuolena Venäjän keisarin perustamassa kolmikantaisessa neuvottelu työryhmässä^[9], jossa osapuolet esitteli ehdotuksia ja neuvottelivat esitetyistä ehdotuksista Suomen olojen sodan jälkeisen ajan uudishallintoa koskevista valtarakenteista^[9]. Lähetyskunta kutsuttiin audienssiin missä suomalaiset vannoivat kunnian osoituksen antamista (ruts: hylling) jolla tarkoittaa lähinnä uskollisuudenvalan antamista seremoniallisessa valtioaktissa eli legitimaatiossa eli ns: laillistamistilaisuudessa^[10] minkä yhteydessä lähetyskunta luovutti keisari Aleksanteri I:lle laatimansa esityslistan^[11] Suomessa toivotuista toimenpiteistä^[12].

Suomen lähetyskunta valmisteli ja esitteli keskeisimmät osat Suomen autonomian syntyyn liittyneistä päätöksistä, koska Porvoon valtiopäivämiehillä ei ollut edes päätösvaltaa Itäisten Ruotsinsuomalaisten maakuntien hallintoalueilla^[13][14], sillä näissä lääneissä oli sodanaikana voimassa Ruotsin perustuslait.

Venäläisten viranomaisten käskystä muodostettu lähetyskunta kuitenkin kieltäytyi ottamasta säätyvaltiopäivien roolia, sillä sen jäseniä ei ollut valittu valtiopäivävaaleja koskevien säädösten mukaisella tavalla. Porvoon valtiopäivät^[15] päätti lähetyskunnan työn saman vuoden 27. maaliskuuta 1809 valtioaktissa (hylling)^{[12][14][16][17]}, mikä tarkoittaa vuoden 1808 protokollakirjojen esitysten lopullista legalisointia^[12][10], missä keisari oli manifestissa ilmoittanut "Suomen kuuluvan kansakuntana, kansakuntien joukkoon^[18]" ja tästä Suomen säätyjen antaessa julkisen uskollisuudenvalan^[15].

Lähetyskunnan esitysten hyväksyminen sai todellisen voimaantulon vasta rauhansopimuksen syntyessä 17. syyskuuta 1809. Lähetyskunnan esitystenmukaisesti jonka työtä jatkettiin 8. elokuuta 1809 perustetussa Suomen hallituskonseljissa.^{[19][20][21][22]}

Venäjä valloitti eteläisen Suomen jo Suomen sodan ensimmäisten kuukausien aikana talvella ja keväällä 1808 sekä torjui Ruotsin yrityksen vallata alueet takaisin kesällä ja syksyllä. Syyskuun lopussa solmittiin Lohtajan aselepo ja 19. marraskuuta Olkijoen aselepo, joka jätti käytännössä koko Suomen Venäjälle.^[23]

Etelä-Suomen hallinnosta vastasi aluksi miehitysarmeijan ylipäällikkö, kenraali Friedrich Wilhelm von Buxhoevden. Hän järjesti huhtikuusta 1808 alkaen erityisesti Kaakkois-Suomessa ja läntisellä rannikkoseudulla tilaisuuksia, joissa suomalaiset vannoivat julkisen uskollisuudenvalan Venäjälle. Idässä valalla pyrittiin ehkäisemään levottomuuksia rintaman selustassa, lännessä sillä haluttiin sitoa suomalaisia Venäjään mahdollisten Ruotsin maihinnousujen varalta.^[24] Vala oli vapaaehtoinen, ja moni Ruotsin voittoa odottanut suomalainen kieltäytyi siitä, vaikka venäläiset uhkasivat heitä lainsuojattomaksi julistamisella.^[25][24] Suurempaa vastarintaa ei kuitenkaan ilmennyt, koska Suomen johtavat henkilöt Turussa vannoivat valan ensimmäisten joukossa.^[25]

Keisarillisessa manifestissa ilmoitettiin 17. kesäkuuta Suomen liittämisestä Venäjään. Manifestissa luvattiin aiempaa täsmällisemmin pitää voimassa suomalaisten vanhat lait ja oikeudet.^[24][25]

Venäjän palveluksessa ollut suomalainen kenraali ja vanha itsenäisyysmies Georg Magnus Sprengtporten ehdotti kesäkuussa 1808 ulkoministeri Nikolai Rumjantseville, että Suomen säätyjen edustajat voitaisiin kutsua Pietariin esittelemään maansa tarpeita. Ehdotuksesta ei ilmennyt, tarkoittiko Sprengtporten säätyjen edustajilla valtiopäiviä vai pienempää lähetystöä.^[26] Hän oli jo kevään aikana ehdottanut useasti valtiopäivien (tai maapäivien) kutsumista koolle Turkuun Suomen asioiden järjestämiseksi, mitä Buxhoevdenkin oli aluksi kannattanut, mutta sodan ollessa edelleen kesken Aleksanteri I oli lykännyt asiaa Venäjän sotilasjohdon toiveesta.^[24][27] Pietarissa ei ollut edelleenkään kiinnostusta valtiopäiviin, mutta lähetystöä pidettiin hyvänä ajatuksena.^[26]

Liitettäessä uusia alueita Venäjän valtakuntaan oli keisarilla tapana vastaanottaa liitetyn alueen asukkaita edustava lähetystö, joka ilmoitti tunnustavansa uuden esivallan ja osoitti alamaisuuttaan keisarille.^[28][26]

Kenraali Buxhoevdenille ilmoitettiin 21. kesäkuuta 1808, että Pietariin oli lähetettävä Suomen säätyjä edustava lähetyskunta.^[30] Käskykirje kehotti valitsemaan lähetyskunnan jäsenet vanhaa valtiopäivätapaa noudattaen.^[26] Buxhoevden lähetti 1. heinäkuuta käskyn edustajien valitsemisesta neljän Venäjän hallussa olleen Suomen läänin maaherroille. Läänit olivat Turun ja Porin, Uudenmaan ja Hämeen, Kymenkartanon sekä Vaasan lääni.^[28] Kolme päivää myöhemmin hän lähetti vielä erillisen käskyn Suomen piispoille.^[31] Jokaisesta läänistä tuli valita yksi aatelin, yksi porvariston ja yksi talonpoikien edustaja sekä lisäksi Turun ja Porvoon hiippakunnista yksi papiston edustaja kummastakin. Kuopion ja Oulun läänit olivat toistaiseksi Ruotsin armeijan hallussa, joten käsky ei aluksi koskenut niitä.^[26]

Käytännössä edustajien valinnassa ei voitu noudattaa valtiopäivävaalien tapoja tai niitä koskevia lakeja. Aateliston ja talonpoikien edustajat nimesi kussakin läänissä maaherra säätyjä kuultuaan, papiston edustajat valitsi tuomiokapituli eikä papisto itse ja porvariston edustajien vaalin suorittaneet valitsijamiehet valitsi kunkin kaupungin maistraatti eikä raastuvankokous. Vaalikokouksissa arvosteltiin jyrkästi poikkeavaa valintatapaa ja tähdennettiin, että näin valittavat edustajat eivät voisi käyttää valtiopäivämiesten valtaa.^[26] Koska eräissä talvella 1808 annetuissa venäläisten julistuksissa oli luvattu kutsua Suomen säädyt koolle, oletettiin lähetyskunnan nyt korvaavan luvatun säätykokouksen.^[25] Oikeat valtiopäivät haluttiin koolle pian.^[26] Erityisesti aatelin parissa edustajien valintatapaa pidettiin säädyn oikeuksia loukkaavana, sillä Ruotsin laissa aatelin edustus valtiopäivillä perustui syntyperään ja suvun päämiehen asemaan eikä vaaliin.^[9][32]

Edustajien valinta suoritettiin Kymenkartanon läänissä jo heinäkuun aikana ja Uudenmaan ja Hämeen läänissä elokuun alussa.^[26] Turun ja Porin läänissä se sen sijaan lykkäytyi, sillä kokoontuessaan ensi kerran elokuun alussa läänin aateli kieltäytyi valitsemasta edustajaa vaaditulla tavalla. Buxhoevdenin oli annettava 26. elokuuta uusi määräys, jossa vakuutettiin, että lähetyskunta ei korvaisi valtiopäiviä. Uusi kokous valitsi lopulta 5. syyskuuta Turun läänin aatelin edustajan.^[33][34][35] Päätöstä edisti Ruotsin yhä selvempi tappio sodassa.^[26] Vaasan läänin edustajat valittiin vasta marraskuussa, ja Oulun lääniin Buxhoevden lähetti kehotuksen edustajien valinnasta vasta joulukuussa.^[31] Oulun läänistä ei valittu aatelin edustajaa,^[36] ja Kuopion läänistä ei ketään.^[37]

Maaherrat ja Buxhoevdenin käyttämät asiantuntijat varmistivat, että lähetyskuntaan tuli valituksi yhteistyökykyisiä ja -haluisia henkilöitä.^[9] Lähetyskunnan koko kasvoi alkuaan aiottua suuremmaksi Buxhoevdenin annettua Turun akatemialle ja hovioikeudelle, Porvoon lukiolle sekä Porvoon, Hämeenlinnan ja Tammisaaren kaupungeille oikeuden omaan ylimääräiseen edustajaan, joista tosin Porvoon lukion ja Hämeenlinnan kaupungin edustajat jäivät valitsematta.^[38][26] Lähetyskuntaan valittiin kaikkiaan 22 henkeä: neljä aatelista, neljä pappia, seitsemän porvaria, viisi talonpoikaa sekä Turun akatemian ja hovioikeuden edustajat.^[39][34] Myöhään valitut Vaasan läänin edustajat kuitenkin saapuivat Pietariin vasta joulun aikaan ja Oulun läänin edustajat tammikuussa 1809, jolloin lähetyskunnan työ oli jo käytännössä päättynyt.^[40][37][26]

Buxhoevden määräsi lähetyskuntaan vielä yhdeksi ylimääräiseksi jäseneksi venäläisille myötämielisen teollisuusmiehen Ernst Gustaf von Willebrandin, jota hän kaavaili puheenjohtajaksi. Huonon ranskantaitonsa vuoksi von Willebrand ei kuitenkaan ollut hovikelpoinen, joten puheenjohtajaksi valittiin Turun läänin aatelia edustanut vapaaherra Carl Erik Mannerheim.^[26] Hän oli entinen Anjalan liiton jäsen ja myös von Willebrandin vävy. Mannerheim ei ollut alkujaan edes halunnut lähetyskuntaan ja oli arvostellut koko hanketta Turun ensimmäisessä aateliskokouksessa. Hänet oli valittu kieltäytymisyrityksistään huolimatta lääninsä aatelin edustajaksi hänen saatuaan toisessa kokouksessa yhden äänen enemmän kuin von Willebrand.^{[33][34][32][41]} Mannerheim kuitenkin osoittautui lähetyskunnan ainoaksi kyvykkääksi poliitikoksi.^[26] Lähetyskunnan taustalla vaikutti myös Sprengtporten, joka ilmeisesti piti sitä maapäivien luontoisena.^[27]

Buxhoevden määräsi lähetyskunnan lähtemään Pietariin syyskuussa samoihin aikoihin, kun Ruotsi kärsi ratkaisevan tappion Oravaisten taistelussa. Lähetyskunnan kärkijoukon saapuessa Viipuriin tuli tieto, että Aleksanteri I oli lähtenytkin Erfurtin kongressiin Saksaan tapaamaan Ranskan keisari Napoleonia. Tämän kuultuaan pääosa lähetyskunnasta palasi kotiin ja vain muutama jatkoi Pietariin odottamaan keisarin paluuta. Muu lähetystö lähti uudelleen matkaan lokakuun lopussa.^[26] Matka Pietariin alkoi 22. lokakuuta 1808 ja perille saavuttiin 25. lokakuuta.^[34]

Lähetyskunnan jäsenet saivat tutustua muutaman kuukauden ajan hovin edustajan kanssa Venäjän pääkaupunkiin ja kaikkeen, mitä Venäjällä olisi Suomelle tarjottavana. Kullekin jäsenelle annettiin käyttöönsä kymmenen Venäjän ruplaa päivässä.^[42][43][44] Pietarin ja Venäjän hovin loisto ja rikkaudet tekivät vaikutuksen muun muassa Mannerheimiin, vaikka hänellä oli kaupunkiin saapuessaan ollut kielteinen näkemys Venäjästä ja venäläisyydestä.^[45][32] Ainakin osa lähetyskunnasta asui Nord-hotellissa. Oppaana kaupungilla toimi valtioneuvos Achloppkoff. Suomalaiset tapasivat monia arvohenkilöitä.^[46] Eräs näistä oli apulaisulkoministeri Aleksandr Saltykov, joka hoiti ulkoministerin tehtäviä Rumjantsevin poissa ollessa.^[44] Erityistä mielenkiintoa herätti tutustuminen keisarinna Elisabetiin, jonka sisar oli Ruotsin kuningatar Fredrika Dorotea, kuningas Kustaa IV Aadolfin puoliso.

Pääartikkeli: Suomen lähetyskunnan audienssi 1808

Lähetyskunta kokoontui Pietarissa ensimmäisen kerran 12. marraskuuta 1808. Puheenjohtaja Mannerheim esitteli tällöin muille jäsenille luonnostelemansa muistion, jossa korostettiin sitä, että lähetyskunta ei voisi toimia valtiopäivien valtuuksin. Lähetyskunnan jäsenet eivät voisi keskustella keisarin kanssa perustuslakien muutoksista eikä heidän tulisi esittää kotiseutujensa erityistoiveita, sillä molemmat asiat kuuluivat valtiopäiville. Lähetyskunta hyväksyi muistion esitettäväksi keisarille.^[26] Ainoastaan Porvoon kaupunkia edustanut kauppias Johan Linderth vastusti Mannerheimin näkemystä ja katsoi olevansa laillisesti valittu valtiopäivämies, jolla olisi oikeus tehdä keisarille taloudellisia kysymyksiä koskevia esityksiä Suomen ja kotikaupunkinsa edun nimissä. Jäätyään ilman muiden tukea hän liitti pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä.^[32][44] Lisäksi Mannerheimin tahdosta päätettiin, että Buxhoevdenin nimeämät ylimääräiset jäsenet eivät osallistuisi lähetyskunnan työhön.^[26] Aleksanteri I palasi pääkaupunkiin marraskuun lopussa.^[26]

Lähetyskunta tapasi keisarin ensi kerran 30. marraskuuta (juliaanisen kalenterin mukaan 18. marraskuuta) 1808^[47]. Audienssi tapahtui Anitškovin palatsin keisarillisessa kabinetissa^[47][34]. Tämä oli valloitetun Suomen asukkaiden ja Venäjän hallitsijan ensimmäinen juhlallinen kohtaaminen.^[48] Keisarin ja lähetyskunnan ohella tilaisuudessa olivat läsnä vain Sprengtporten ja Saltykov. Mannerheim piti ranskankielisen puheen, jossa hän muistutti keisarin vakuuttaneen säilyttävänsä Suomen uskonnon, lait sekä vapaudet ja oikeudet.^[48][44] Puheessa suomalaisiin viitattiin sanalla nation, ”kansakunta”.^[26] Puheen olivat etukäteen tarkastaneet lähetyskunnan muut jäsenet sekä Sprengtporten ja Saltykov, joiden vaatimuksesta siitä oli poistettu maininta Suomen kansan uskollisuudesta entistä hallitustaan kohtaan.^[39]

Vastauspuheessaan Aleksanteri I vahvisti lupauksen Suomen uskonnon, lakien ja vapauksien pitämisestä voimassa. Hän korosti erikseen, että Suomen talonpojat eivät joutuisi Venäjän talonpoikien asemaan eli maaorjuuteen.^[26][48] Lopuksi keisari keskusteli lyhyesti lähetystön muiden jäsenten kanssa.^[48] Virallisen tapaamisen jälkeen lähetyskunta kutsuttiin iltajuhlaan ja päivällisille Talvipalatsiin^[47]. Juhlassa suomalaiset saivat istua keisarin pöydän viereisessä pöydässä.^[49] Venäläistä hoviväkeä kiinnosti varsinkin suomalaisten talonpoikien läsnäolo ja se, että kaikkien säätyjen edustajat istuivat tasa-arvoisesti saman pöydän ääressä.^[45]

Pääartikkeli: Suomen lähetyskunnan esitykset ja kirjeet keisarille

Lähetyskunnan ensimmäinen muistio (protokollakirjan), jossa se kieltäytyi valtiopäivien roolista, toimitettiin Aleksanteri I:lle audienssia seuranneena päivänä, 1. joulukuuta.^[26] Samana päivänä Aleksanteri I vahvisti Suomen hallintoa koskevan suunnitelman, joka oli valmisteltu Sprengtportenin, sotaministeri Aleksei Araktšejevin ja kenraali Bogdan von Knorringin muodostamassa komiteassa Sprengtportenin ehdotuksen pohjalta. Komitean esityksestä poiketen keisari määräsi, että Suomen asiat tulisi esitellä hänelle suoraan eikä Venäjän ministerien kautta.^[26][51] Päätös muodosti pohjan Suomen itsehallinnon kehitykselle.^[26][39] Keisarin määräyksellä perustettiin samalla Suomen kenraalikuvernöörin toimi, johon nimitettiin Sprengtporten, ja lisäksi määrättiin, että valtiopäivät kokoontuisivat seuraavana vuonna Loviisassa ja että niiden yhteydessä Suomen hallitukseksi perustettaisiin Hämeenlinnassa toimiva kenraalikuvernöörin johtama hallituskomitea.^[26][51]

Sprengtporten otti joulukuussa 1808 hoitoonsa lähetyskunnan suhteet keisariin.^[28] Lähetyskunta sai vastauksen ensimmäiseen muistioonsa 11. joulukuuta,^[51] jolloin Sprengtporten ilmoitti Mannerheimille lähettämässään kirjeessä tulevista valtiopäivistä.^[11][28] Keisarin päätös valtiopäivistä perustui Sprengtportenin aiempiin ajatuksiin, mutta myös lähetyskunnan päättäväinen toiminta saattoi vauhdittaa sitä.^[51] Lisäksi Mannerheimin keskustelut Saltykovin kanssa lienevät vaikuttaneet siihen, että hallituskomiteaa ei toteutettu alun perin suunnitellussa muodossa, jossa sen jäsenet olisivat olleet säätyjen valitsemia.^[33]

Koska Aleksanteri I hyväksyi lähetyskunnan kieltäytymisen valtiopäivien roolista, sen ei tarvinnut tehdä sellaisia esityksiä, jotka olisivat vaatineet lakien, asetusten tai verotuksen muutoksia.^[39] Keisari katsoi lähetyskunnan kuitenkin edustavan Suomea riippumatta siitä miten se oli valittu,^[27] ja halusi sen esittävän hänelle ”mitä varmimpia tietoja” Suomen tilanteesta sekä toivomuksia siitä, miten hän voisi keventää suomalaisten taakkaa.^[39] Lähetyskunta hyväksyi joulukuun puolivälissä Mannerheimin luonnoksen pohjalta toisen keisarille osoitetun muistion,^[11][33][48] jossa esitettiin 17 Suomen tilannetta koskevaa toivetta^[52] sekä kiitettiin keisaria valtiopäivien lupaamisesta. Toiveissa mainittiin muun muassa rauhallisten olojen ja laillisuuden takaaminen, suomalaisista koostuvan kaksitoista miehisen keskushallinnon ns. hallitustribunaalin joka koostui neljää osastoa edustavasta hallituskomiteasta jolla oli suomessa yleinen hallitusvalta, jonka neljä osastoa olivat sotilaslain, sisäasiain, oikeusasiain ja finanssi- ja kauppaasiain osastot ^[53][54][55], sekä rahanvaihtokonttorin perustaminen ^[56][57], sotavankien palauttaminen sekä sodan aiheuttamien rasitusten keventäminen eri tavoin. Joukossa oli myös melko vähäpätöisiä asioita, kuten vaatimus leivinuunien paremmasta rakentamisesta.^[48]

Keisarin vastaukset lähetyskunnan toivelistaan valmisteli Sprengtportenin, Saltykovin ja Araktšejevin muodostama komitea. Vastaukset olivat kaikki myönteisiä, tosin osa toiveista todettiin jo ratkaistuiksi ja loput annettiin joko tulevien valtiopäivien tai kenraalikuvernöörin ratkaistaviksi. Ranskankielisessä vastauskirjelmässä 17 toivetta oli supistettu 15:ksi yhdistämällä eräitä kohtia.^[52][48] Aleksanteri I:n vastaus lähetyskunnan toiseen muistioon on päivätty 31. (19.) joulukuuta,^[51] mutta se toimitettiin lähetyskunnalle vasta 7. tammikuuta.^[30][11]

Suomen lähetystö suoritti kaikkiaan 250 tervehdys ja neuvottelukäyntiä^[58], joista osa toimitettiin lähetystön puheenjohtaja Mannerheimin kautta, lähetystö tapasi Pietarissa myös ulkomaisia diplomaatteja^[58].

Kun Aleksanteri I vuodenvaihteen aikoihin määräsi Suomen asioiden esittelijäksi suosikkinsa, valtiosihteeri Mihail Speranskin, tämän apulaiseksi nimettiin suomalainen tuomari Robert Henrik Rehbinder, joka oli valittu lähetyskuntaan Turun hovioikeuden edustajana.^[64][26][65]

Lähetyskunta on 30. marraskuuta 1808 tapahtuneen audienssin^[66] yhteydessä, sekä 1. joulukuuta 1808 alla mainittujen (17.) esityslistan asiakohdan^[52][67] ratifioinnin hetkellä täytynyt toimia säätyjen hallituksena (ns. säätyeduskuntana)^[68], tuolloinhan ei varsinaista eduskuntaa suomessa vielä ollut toiminassa, joten säätyjen edustusto oli toimittava valiokuntana^[69], Lähetyskunnan keisarillisen valtaisuimen edessä esitetty ranskakielinen puhe^[69].

»Suurvaltain, kaikkein armollisin keisari!»

(Teidän keisarillinen majesteettinne loistavan istuimen eteen astuu tänään yksi osa armollisesta säätynsä valituista Suomen valiomiehiä, jäseniä vapaasta, maan lakia tottelevasta kansasta, jota on vähemmin tunnettu tunnettavimmista urotöistä, maan on kuulluksi päässyt, kaikkina ajan vaiheina lailliselle esivallallensa osoitetusta uskollisuudesta ja luopumattomuudesta, josta se, ollesansa kuuden vuosisadan alla Ruotsin kansoja yhdistettynä, alati on antanut todistuksia.

Luojan sallimus ja teidän keisarillinen majesteettinne voittavat aseet ovat muuttaneet kohtaloamme ja asettavat eteemme onnen ja etuin uuden näköalan voittosankarin jaloudesta; ja teidän keisarillinen majesteettinne on Suomen asukkaista myös lyötävä uskolliset alamaiset.

Onnellisia olemme saadessa uutena hallitsijanamme kunnioittaa ruhtinasta, jota korkeilla omaisuuksillansa on voittanut Euroopan ihmettelemisen ja monilukuisten alamaisten jakamattoman rakkauden, ja jota nyt myös tavallisella lempeydellänsä ja armolla tahtoo kohdella yhtä voitettua kansaa ja valmistaa sen tulevaista onnea.

Alamaisimmalla tunnollisuudella kansamme omasta ja kotona-olevaisten kansanveljiemme puolesta kiitollisuuden kunnioitusta suitsuvaa uhria teidän keisarillinen majesteettinne eteen siitä armollisesta ja juhlallisesta vakuutuksesta, jonka olette tehneet pysyttäytymisestä uskontunnustuksemme, lakiemme kuin myös kaikkien muiden vapauksien ja oikeuksien nautinnosta, joita kullaki säädyllä on vanhuudesta ollut.

Mutta sodan, tämän kansain vitsauksien pauhatessa ei tämä ole ainoa armo, josta olemme saaneet osoituksia.

Jo on monta raskasta veron maksua helpotettu, levollisuus ja järjestys palautettu, ja rauhallinen kansalainen on nähnyt voivansa käydä elatuskeinoihinsa käsin,, jotka, kovan ilmapiirin alla, ovat hänen toimeentulojensa aivan tarpeellisia.

Lempeydellä ja armolla on teidän keisarillinen majesteettinne vahvistava valtaansa sen kansan yli, jonka aseittenne onni on saanut allenne.

Rakastetun ruhtinaan muisto on säilytettävä aina viimeiseen tulevaisuuteen.

Mahtakoon öljypuun lehti kohta nidottaa sen laakerin ketaan, jota ennalta kaunistaa teidän keisarillinen majesteettinne päälakea, ja mahtakoot Suomen asukkaat teidän keisarillisen majesteettinnen armosta kohta saada maistaa rauhan autuasta hedelmää!

Tällä suoloisella toivotuksella syvimmäistä alamaisuudesta pyytävät valiomiehet saada olla valitut teidän keisarillinen majesteettinnen korkeaan armoon ja suosioon)

Jäsenet saivat säätyjen valintamenettelyn yhteydessä mandaatin toimia sopimusosapuolena Pietarissa esittämilleen toiveille. Lähetsykunta ilmoitti vasta 1. joulukuuta 1808 keisarille toimittamassaan memoriaalissa, että lähetyskunta pidättäytyy toimimasta valtionsäätynä^[73], sekä kieltäytyy valtiopäivien järjestämisestä Pietarissa, he esittivät memoriaalissaan että valtiopäivät tulisi järjestää Suomessa.^[73]

Lähteet:^{[12][67][52][74]}

1. Ruotsivallan aikaisten perustuslakien (yhdisty- ja vakuutuskirjan,) oikeudet: Aateliston valta- ja omistusoikeuksien pysyttäminen ennallaan, Papiston valtaoikeuksien ja protestanttisen vuoden 1686 kirkkolain pysyttäminen ennallaan, Porvariston valtaoikeuksien pysyttäminen ennallaan, sekä talonpoikaiston maanomistusoikeukeus ja erioikeus eli (talopoikain vapauttava neuvotteluesitys venäläisestä maaorjuus kysymyksestä,) jossa vakuutuksella taattiin talopojolle pysyttää jo voimassa oleva vuoden 1789 perintö- ja omistusoikeus.^[75]) pysyttäminen ennallaan Suomen suuriruhtinaskunnassa, (keisari hyväksyi esitykset lähetyskunnan audienssissa)^{[76][77][78][79]}
2. Väliaikaisen hallituskunnan (Tribunaalin) perustamista koskevat esitykset^[80], Hallitusta kokeva perustamisasiakirja vahvistettiin 6/18 elokuuta 1809.^[81]
3. Vaihtokonttori (Depositio, eli Suomen keskuspankki^[82]) sekä Venäjän ruplarahan valuuttajärjestelmän käyttöönotto^[83]
4. Valtiopäivät Suomessa (Porvoon valtiopäivät), päätös kaupungista annettiin Keisarin julistuksena (1. helmikuuta 1809), ja avattiin 10/22. maaliskuuta.^{[71][72][84][85][79]}
5. Rahvaan transportit eli (tavaroiden kuljetusliikenne) suomen sisällä ja sekä suomen ja venäjänvälillä
6. Venäjän sotaväen aiheuttamat vahingonkorvaukset Suomelle
7. Rahaston perustaminen sotakorvauksia varten
8. Ruotsin valtioalaiset virastotalot ja näiden luovuttamisesta koskeva ratkaisu (päätös: olla panematta toimeen), eli hallintorakennukset suomen haltuun, omistukseen ja käyttöön
9. Ruotsalaiset sotavangit vapautetaan ja päästetään palaamaan kotiin
10. Majoitus Kaupungit eli (Suomen kaupungit) jätettiin Maistraattien ja Porvariston huostaan
11. Ruokasuolan puutetta koskeva kysymys
12. Suomen tullin -rajavartiolaitoksen sekä maarajojen yhdistäminen Venäjän keisarikuntaan joulukuusta 1808^[86]. Marraksuussa 1912 perustettiin Suomen ja Venäjän väliltä tullien purkamistoimet ja sen yhteyteen Salaneuvos S. F Weber :in tullikomitea.^{[87][88][89][90][91][92][93][94]}
13. Venäläisten sotilaiden rajoitettu liikkuminen suomessa sodan päättymisen jälkeen
14. Yleinen anteeksiantamus kaikille venäläisiä sotilaista auttaneille
15. Venäjän sotaväen muonituskeskuksia koskeva siirtokysymys eli (sotaväen leivinhuoneet ajettiin kaupungin ulkopuolelle)
16. Suomen sodana aikana syntyneen nälänhädän hoitaminen
17. Suomen talousseuraa koskevat kysymykset apurahoista, sekä perunan viljelyksestä

Lähetyskunnan esitykset hyväksyttiin 4/16 tammikuuta 1809.^[52]

• Lähetyskunnan matkalla (2,5) kuukauden sisällä oli järjestetty neuvotteluja sekä vierailuja yht. 250 käyntiä^[95].
• Talonpoikaiston esityksestä tärkeimmäksi kirjaukseksi nostettiin maaorjuutta koskeva kysymys, sillä ruotsinvallan aikana suomalaiset talonpojat olivat vapaita miehiä. Venäjän valloitettua suomi, muuttui sen myötä Suomen asema suhteessa venäjän lakeihin, asetuksiin ja feodaalijärjestelmään, suomen järjestelmä oli erilainen, ja siksi sitä ei kytketty osaksi venäjän hallintojärjestelmää (pois lukien. talousjärjestelmä). Talonpoikien oikeusasemaa koskeva kysymys oli tärkeä ratkaista hyvissä ajoin jo Pietarissa, sillä Venäjällä oli voimassa maaorjuus.

• Lähetyskunta neuvotteli Suomen ja Venäjän välisen suuriruhtinaskunnan yhdistymisen kolme kuukautta ennen Porvoona valtiopäiviä. Venäjän Joulukuussa 1808 valtaamat suomen viisi lääniä nimettiin Venäjän alaiseksi Suomen suuriruhtinaskunnaksi nimityspäivänä: jul. 24. Joulukuuta / Greg. 5. tammikuuta 1809, eli ennen lähetyskunnan alkuperäisten jäsenten paluuta Suomeen.^{[98][99][100][101]}
• Porvoon valtiopäivät avattiin 22. maalikuuta 1809^[72][85][89] – ja päätettiin 19. heinäkuuta 1809, (Valtiosta koskeva julistus annettiin 29. maalikuuta).
• Suomen sota alkoi Venäjän hyökättyä Suomeen 21. helmikuuta 1808 – sota päättyi 17. syyskuuta 1809 Haminassa allekirjoitettuun rauhansopimukseen.

• 
  Ruotsi Suomen lääni kartta 1776: 1: Turun ja Porin lääni, 4: Vaasan lääni, 10: Oulun lääni, 14: Uudenmaan ja Hämeen lääni, 15: Kymenkartanon lääni, 16: Savon ja Karjalan lääni.
• 
  Ruotsi Suomen lääni kartta, Suomen aluelääneistä vuodelta 1798.
• 
  Suomen kartta haminan rauhan jälkeen 1809. Suomen sodan päättyessä rauhauhan sopimukseen määriteltiin Suomen valtionraja.
• 
  Suomen autonomian aikaiset läänit 1812: 1: Turun ja Porin lääni, 4: Vaasan lääni, 10: Oulun lääni, 13: Viipurin lääni, 14: Uudenmaan ja Hämeen lääni, 15: Kymenkartanon lääni, 16: Savon ja Karjalan lääni.
• 
  Suomen suuriruhtinaskunnan kartta vuodelta 1857, ven. Карта Великого княжества Финляндского в 1857 году.
• 
  Suomen suuriruhtinaskunnan kartta vuodelta 1900.

Pääartikkeli: Porvoon valtiopäivät

Jo aikaisemmin marraskuussa saapuneet lähetyskunnan jäsenet poistuivat Pietarista 10. tammikuuta^[58] ja tätä myöhemmin saapuneet palasivat Suomeen vasta helmikuun lopuun loppuun mennessä 1809.^[25] Sen päättäessä työnsä keisari ilmoitti 1. helmikuuta (19. tammikuuta) kirjeellään valtiopäivien kutsumisesta koolle Porvooseen aiemmin ilmoitetun Loviisan sijaan.^{[26][28][113]} Lähetyskunnan toivemuistiota käytettiin valtiopäivien valmistelutyön pohjana.^[26][113] Valtiopäivät avattiin Porvoossa 22. maaliskuuta ja päätettiin 19. heinäkuuta 1809^[113][15]. Virallisesti Suomi liitettiin Venäjään Haminan rauhansopimuksella myöhemmin samana vuonna^[114][115]. Suomi on katsottu perustettavan Porvoon valtiopäivillä Porvoon tuomiokirkossa 29. maaliskuuta 1809 hallitsijan luettua halltsijavakuutus jossa hän vavisti hallitsijavakuutuksella maan uskonnon ja perustuslait ja asukkaiden muut oikeudet, säädyt tunnustivat tämän jälkeen keisarin Suomen hallitsijaksi ja antoivat keisarille valan. Valtiopäivien päättäjäisissä keisari lausui kuuluisan puheensa, Suomi oli tästä päivästä alkaen korotettu kansakuntana kansakuntien joukkoon.^[116]

Lähetyskunnan toimintaa tutkinut suomalainen historioitsija Robert Castrén julkaisi tärkeimmät siihen liittyvät asiakirjat vuonna 1879 ilmestyneen teoksensa Finska deputationen 1808–1809 yhteydessä.^[12][30] Hän yritti tuloksetta selvittää, oliko lähetyskunta saanut aikaan päätöksen valtiopäivien järjestämisestä kieltäytyessään itse toimimasta valtiopäivinä.^[39] Venäläisen Boris Nolden mukaan lähetyskunnan toiminnassa astui ensimmäisen kerran historian näyttämölle suomalaisten luja oikeustietoisuus.^[39]

Professori Osmo Jussila on kutsunut lähetyskunnan ja Aleksanteri I:n vuorovaikutusta ”perussopimukseksi”, joka loi pohjan Suomen myöhemmälle kehitykselle, sekä ”kapitulaatiosopimukseksi” viitaten sen samankaltaisuuteen suuren Pohjan sodan aikaisen Vironmaan ja Liivinmaan kapitulaation kanssa.^[117][30] Venäjän valloittamien Viron- ja Liivinmaan säätyjä edustaneet lähetyskunnat olivat vuonna 1710 käyneet Pietarissa vannomassa keisari Pietari Suurelle uskollisuudenvalan. Näiden lähetystöjen ja keisarin välillä oli tuolloin tehty niin sanottu kapitulaatiosopimus, jossa keisari oli vastannut säätyjen toivomuksiin joko myönteisesti tai kielteisesti samalla menettelyllä kuin Aleksanteri I vastasi Suomen lähetyskunnan toiseen muistioon. Jussilan mukaan lähetyskunnan ja Aleksanteri I:n kohtaaminen 30. marraskuuta 1808 oli samalla ensimmäinen Suomen Venäjään liittämiseen kuulunut niin sanottu hyllning-tilaisuus^[14], jossa alamaiset vannoivat uskollisuutta uudelle hallitsijalleen tämän luvatessa säilyttää heidän vanhat oikeutensa. Toinen hyllning tapahtui Jussilan mukaan Porvoon valtiopäivillä.^[117]

Jussila katsoo lähetyskunnan toiminnan vaikuttaneen siihen, että Porvoon valtiopäivien suunnittelu ja Suomen hallituskonseljin (myöhempi Suomen senaatti) perustaminen siirtyivät pois Sprengtportenin käsistä, mikä osoittautui Suomen itsehallinnon kehityksen kannalta myönteiseksi kehityskuluksi.^[118] C. E. Mannerheim väitti muistelmissaan, että Sprengtporten ei vaikuttanut valtiopäivien koollekutsumiseen eikä hallituskonselji sisältynyt lainkaan tämän suunnitelmiin. Tämän vuoksi osassa myöhempää kirjallisuutta on sekä valtiopäivien koollekutsuminen että hallituskonseljin perustamisen pantu kokonaan Mannerheimin ja lähetyskunnan eikä Sprengtportenin ansioksi.^[33]

Tutkija Kati Katajisto^[14] on arvellut lähetyskunnan puolustaneen rohkeasti suomalaisten Ruotsin lakeihin perustuvia oikeuksia myös siinä pelossa, että heidät voitaisiin muuten leimata maanpettureiksi, jos Suomi lopulta kuitenkin palautuisi Ruotsille.^[32][14]

Pääartikkeli: Luettelo Suomen lähetyskunnan edustajista 1808

Lähetyskunnan jäsenet olivat pääosin entisiä valtiopäivämiehiä.

Jäsenet olivat: ^{[119][6][8][12][25][44][37][120][121]}

aateliset

• vapaaherra Carl Erik Mannerheim (Turun ja Porin lääni), puhemies^[122][5]
• sotaneuvos Petter Silfverskiöld (Uudenmaan ja Hämeen lääni)^[123]
• toimitussihteeri Karl Fredrik Rotkirch (Kymenkartanon lääni)^[123]
• kenraali Ernst Gustaf von Willebrand (ylimääräinen jäsen, ei osallistunut lähetyskunnan työhön)^[124]
• tuomari Carl Arvid Krabbe (Vaasan lääni, saapui myöhemmin)^[125]

papit

• kirkkoherra Fredrik Le Bell (Turun hiippakunta)^[125]
• kirkkoherra Ivar Wallenius (Porvoon hiippakunta)^[124]
• rovasti Nils Johansson Aejmelaeus (Vaasan lääni, saapui myöhemmin)^[126]
• rovasti Matthias Castrén (Oulun lääni, saapui myöhemmin)

porvarit

• kauppias Jean Gabriel Tjaeder (Turku, Turun ja Porin lääni)^[127]
• raatimies Eric Borgström (Helsinki, Uudenmaan ja Hämeen lääni)^[128]
• pormestari Jonas Carlstedt (Loviisa, Kymenkartanon lääni)^[128]
• kauppias Johan Linderth (Porvoo, ylimääräinen edustaja)^[125]
• kauppias Carl Hultman (Tammisaari, ylimääräinen edustaja)^[129]
• raatimies Herman Höckert (Vaasa, Vaasan lääni, saapui myöhemmin)
• raatimies Carl Magnus Engman (Oulu, Oulun lääni, saapui myöhemmin)

talonpojat

• talollinen Bengt (Pentti) Laurikainen (Kymenkartanon lääni)^[125]
• lautamies Kustaa Cavén (Turun ja Porin lääni)^[128]
• rälssitalonpoika Jahvetti Kaitala (Uudenmaan ja Hämeen lääni)^[129]
• lautamies Pehr Klockars (Vaasan lääni, saapui myöhemmin)^[125]
• talollinen Matti Pikkarainen (Oulun lääni, saapui myöhemmin)

muut ylimääräiset edustajat

• rehtori Gabriel Erik Haartman, saapui Turusta, (Ruotsin Kuninkaallista akatemiaa, ei osallistunut lähetyskunnan työhön)^[130]
• asessori Robert Henrik Rehbinder, saapui Turusta, (Ruotsin Kuninkaallista hovioikeutta, saapui myöhemmin eikä osallistunut lähetyskunnan työhön)^[123]

Lähetyskuntaan kuuluneet aatelis- ja pappissäädyn edustajat palkittiin venäläisillä ritarikuntien kunniamerkeillä^[131], C. E. Mannerheim palkittiin puheenjohtajan tehtävästä Pyhän Annan II lk. ristillä kaulanauhassa, sekä Pyhän Vladimirin III lk. ristillä kaulanauhassa, K. F. Rotkirch, E. G. von Willebrand sai Pyhän Annan I lk. rintatähden^[132], sekä Petter Silfverskiöld ja R. H. Rehbinder Pyhän Annan II lk. ristin kaulanauhassa, sekä Karl Arvid Krabbe Pyhän Annan III lk. ritarimerkin, professori G. E. von Haartman ja pappissäädyn edustajat Pyhän Vladimirin IV lk. ritarimerkit^[133] ja briljanttiset kantasormukset liuskojen kanssa,^{[132][134][133]} tämän lisäksi jokainen aatelissäädyn jäsen palkittiin 500 dukaatilla.^{[56][133][132][112][135]}

Porvarissäädyn seitsemälle ja talonpoikaissäädyn viidelle edustajalle jaettiin Lähetyskunnan mitalina tunnetut, venäjän keisarillisen ritarikunnan kaulanauhassa kannettavat kultaiset muistomitalit. Kaivertaja Carl Leberechtin suunnittelemat mitalit on päivätty 29. (17.) marraskuuta eli päivää ennen keisarin vastaanottoa. Ne lyötettiin Pietarin rahapajassa keisarin määräyksestä.^[135][136] Porvarissäädyn edustajat saivat lisäksi briljanttiset kantasormukset.^[56][132]

• Caesar Filippovich Ordin: Pokorenije Finljandii "Suomen valloitus". osa I. ja II. 1889. (venäjänkielinen)
• Robert Castrén: Finska deputationen 1808–1809. G. W. Edlund, Helsingfors 1879. Google Books (ruotsiksi)
• Osmo Jussila: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917. WSOY, Helsinki 2004. ISBN 951-0-29500-0
• Henrika Tandefelt: Porvoo 1809: Juhlamenoja ja tanssiaisia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009. ISBN 978-952-222-077-6
• Päiviö Tommila: Suomen autonomian synty 1808–1809. 2., uudistettu painos. Valtioneuvoston kanslia/Edita, Helsinki 2008. ISBN 978-951-37-5323-8
• Aimo Halila: Suomen lähetyskunta 1808-1809 (1958)^[137]
• 27.3.1909 Vaasa no 34 B, s. 1 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 31.12.2022.
• 9.11.1900 Pohjola no 25, s. 3 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 31.12.2022.
• 25.1.1916 Uusi Suometar no 23, s. 4 digi.kansalliskirjasto.fi. Viitattu 31.12.2022.

• Suomen lähetystö 1808-1809 -verkkonäyttely (Arkistoitu – Internet Archive) Arkistolaitos
• Risto Volanen: Louhisaari-seminaari (Unohdetut Turun realistit)

• Kirjallinen kuukausilehti no 5 1880
• Kirjallinen Kuukauslehti 1.11.1872 no 10-11
• Lukutupa 20.12.1900 no 20-21
• Lukutupa 31.12.1900 no 22-26
• Savon Sanomat 8.4.1939 no 41

Edeltäjä: Tilsitin sopimus 7.7.1807

Suomen lähetyskunta (Porvoon valtiopäivien esittelijä)

Seuraaja: Suomen itsehallinnollisen ruhtinaskunnan perustaminen Porvoon valtiopäivillä

Auktoriteettitunnisteet: Henkilöt Uppslagsverket Finland