Sotakorvaus

Sotakorvaus on materiaalinen, immateriaalinen tai rahallinen korvaus sodassa hävinneeltä maalta voittaneelle maalle. Immateriaalisen sotakorvauksen esimerkkinä Aspirin menetti Versailles’n rauhansopimuksen nojalla merkkisuojansa Isossa-Britanniassa, Ranskassa, Venäjällä ja Yhdysvalloissa. Voittanut maa vaatii hävinneeltä korvausta menetetyistä resursseista. Sotakorvauksen vaatiminen pohjautuu vahvemman oikeuteen.

Sotasaalis eroaa sotakorvauksesta siten, että sotasaalis saadaan haltuun taistelutoimien yhteydessä.

Kautta aikojen on sotien jälkeen ollut tavallista, että voittanut osapuoli vaatii hävinneeltä korvauksia. Muinaisina aikoina voitetulta viholliselta vaaditut sotakorvaukset olivat usein ensimmäinen vaihe siinä, että tämä voitettu valtio joutui säännöllisesti maksamaan tribuuttia.

Rooman valtakunta vaati Karthagolta suuret sota­korvaukset sekä ensimmäisen että toisen puunilais­sodan jälkeen.^[1]

Vielä 1800-luvun alku­puolella ei Euroopan valtioiden välisten sotien jälkeen yleensä vaadittu sota­korvauksia.^[2] Ranskan ja Preussin sodan jälkeen Ranska joutui kuitenkin 10. toukokuuta 1871 alle­kirjoitetun Frankfurtin rauhan­sopimuksen mukaisesti maksamaan sota­korvauksina viisi miljardia kultafrangia^[3] viidessä vuodessa. Saksan sotajoukot pysyivät eräissä osissa Ranskaa, kunnes korvausten viimeinen erä maksettiin syyskuussa 1873, ennen määräaikaa.

Niiden sotien jälkeen, joita Qing-dynastian Kiina, Japani, Korea, Siam, Persia, Ottomaanien valtakunta, Afganistan ja muut maat joutuivat 1800-luvulla käymään eurooppalaisia voittoisia valtioita vastaan, nämä joutuivat usein maksamaan sota­korvauksia varsinkin Yhdistyneelle kuningas­kunnalle, Ranskalle ja Venäjälle, myöhemmin myös Japanille. Esimerkiksi Kiina joutui ensimmäisen oopiumi­sodan (1840–1842) jälkeen maksamaan 16 miljoonan taelin suuruiset korvaukset Britannialle,^[4] toisen oopiumi­sodan (1857–1860) jälkeen Ranskalle ja Britannialle 8 miljoonaa taelia kummallekin.^[4]

Kiina kävi sotaa Japania vastaan vuosina 1894–1895. Kiina kärsi musertavan tappion. Sen oli julistettava Korea itsenäiseksi, luovutettava Taiwan ja Peskadorit sekä maksettava suuri sotakorvaus, 200 miljoonaa taelia, mikä ylitti sodasta Japanille aiheutuneet kustannukset moninkertaisesti.^[4]

Vuoden 1897 Kreikan ja Turkin sodan jälkeen voitettu Kreikka joutui maksamaan neljän miljoonan punnan sotakorvaukset Turkille.^[5] Kun Kreikka oli jo ennestään veloissa, sen oli suostuttava siihen, että sen valtion varat alistettiin kansainvälisen finanssikomission valvontaan.^[6]

Joskus sotakorvaukset ovat saaneet aikaan muutoksia raha­politiikassa. Esimerkiksi Ranskan maksamat sota­korvaukset Ranskan ja Preussin sodan jälkeen vaikuttivat suurelta osin siihen, että Saksa päätti siirtyä kultakantaan. Saman saivat Japanissa aikaan ne sota­korvaukset, jotka se peri voitetulta Kiinalta Kiinan-Japanin (1894–1895) sodan jälkeen.^[7]

Brest-Litovskin rauhansopimuksessa Venäjä myöntyi maksamaan keskus­valloille korvauksia,^[8] mutta kahdeksan kuukautta myöhemmin bolševikki­hallitus peruutti sitoumuksensa.

Versailles’n rauhansopimuksen 231. artiklan mukaan Saksan oli maksettava voittajavaltiolle suuret sotakorvaukset. Niiden suuruus ja maksu­järjestelyt jätettiin aluksi avoimeksi, mutta vuonna 1921 summa vahvistettiin 132 miljardiksi kultamarkaksi.^[9] Maksu­järjestelyistä sovittiin myöhemmin Dawesin suunnitelman mukaisesti vuonna 1923 ja Youngin suunnitelman mukaisesti vuonna 1929.^[9] Vuonna 1953 tehdyllä sopimuksella korvausmäärää pienennettiin. Viimeinen korvauserä maksettiin 3. lokakuuta 2010.^[10]

Bulgaria maksoi voittajavaltiolle Neuillyn rauhansopimuksen mukaisesti 2,25 miljardin kultafrangin (90 miljoonan punnan) sotakorvaukset.

Toisen maailmansodan jälkeen Saksan oli Potsdamin konferenssissa (17.7.–2.8.1945) tehtyjen päätösten mukaisesti suoritettava liittoutuneille 23 miljardin Yhdysvaltain dollarin arvoiset sotakorvaukset pääasiassa koneina ja teollisuustuotteina. Korvaukset Neuvostoliitolle päättyivät vuonna 1953. Lisäksi Morgenthaun suunnitelman mukaisesti useita teollisuuslaitoksia purettiin Ranskaan tai Britanniaan kuljettamista varten tai yksinkertaisesti tuhottiin. Tällaisista toimenpiteistä luovuttiin vuonna 1950.

Monissa maissa monet sodan uhrit saivat korvauksia, jotka suoritettiin niiden saksalaisten omaisuudella, jotka karkotettiin Itä-Euroopasta toisen maailmansodan jälkeen.

Saksa maksoi myös Israelille 450 miljoonaa Saksan markkaa korvauksena natsien juutalaisvainoista vuonna 1952. Kolme miljardia markkaa Saksa maksoi juutalaisten maailmankongressille hyvityksenä henkiin jääneille muissa maissa.

Pääartikkeli: Suomen sotakorvaukset

Vuonna 1944 solmitun ns. välirauhansopimuksen perusteella Suomi joutui ”korvaamaan aiheuttamansa vahingot” sotakorvauksena Neuvostoliitolle (puutavaratuotteina, paperina, selluloosana, meri- ja jokialuksina, erilaisina koneina ja muina tavaroina). Sotakorvausten arvoksi sopimuksessa määritettiin 300 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria, ja ne tuli toimittaa kahdeksan vuoden kuluessa 19 päivästä syyskuuta 1944 lukien.^[11]

Sotakorvauksien seurauksena Suomessa jouduttiin kehittämään siihen asti vähäisempää raskasta metalliteollisuutta, minkä on katsottu olleen tavallaan hyödyksi Suomelle. Sotakorvaukset eivät kuitenkaan, kuten ei myöskään myöhempi bilateraalinen kauppa SEV-maiden kanssa, kehittäneet Suomen kilpailukykyä, koska kauppasopimukset tehtiin poliittisin perustein.

Vuonna 1947 tehtyjen Pariisin rauhansopimusten mukaan Italia sitoutui maksamaan 125 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria Jugoslavialle, 105 miljoonaa Kreikalle, 100 miljoonaa Neuvostoliitolle, 25 miljoonaa Etiopialle ja 5 miljoonaa Albanialle, Unkari 200 miljoonaa Neuvostoliitolle ja 100 miljoonaa Tšekkoslovakialle, Romania 300 miljoonaa Neuvostoliitolle sekä Bulgaria 50 miljoonaa Kreikalle ja 25 miljoonaa Jugoslavialle. Näiden rauhansopimusten mukaisesti 35 Yhdysvaltain dollaria vastasi yhtä troy-unssia puhdasta kultaa.

San Franciscon rauhansopimuksen 14 artiklan (1951) mukaan Japanin oli maksettava korvauksia liittoutuneille valtiolle sodan aikana aiheuttamista vahingoista ja kärsimyksistä. Rauhansopimuksen mukaan Japanin (1951) sotakorvaukset sisältäisivät 550 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria (198 miljardia jeniä (1956) Filipiineille ja 39 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria (14,04 miljardia jeniä vuonna 1959) Vietnamille. Punaisen Ristin kansainväliselle komitealle maksettiin 4,5 miljoonaa Englannin puntaa (454 109 miljardia jeniä) sotavangeista. Japani luopui kaikista ulkomaisista varannoista noin 23,681 miljardin Yhdysvaltain dollarin arvosta (379 499 miljardia jeniä).

Japani allekirjoitti San Franciscon rauhansopimuksen 49 valtion kanssa ja teki 54 valtion kanssa kahdenvälisen sopimuksen sotakorvauksista joihin kuului 20 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria (1954–1963) Burmalle, 300 miljoonaa Korean tasavallalle Yhdysvaltain dollaria (1965), 223,08 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria Indonesialle (1958) (5,4 miljardia jeniä) Filippiineille (1969) ja Thaimaalle (1955) 525 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria (52,94 miljardia jeniä (1967 ja 1977), Malesialle 20 miljoonaa Malesian dollaria (2,94 miljardia jeniä (1967), Mikronesialle (1969), Laosille (1958), Kambodžalle (1959), Mongolialle, 5,5 miljoonaa dollaria (1957), Espanjalle, Sveitsille, Alankomaille, Ruotsille ja Tanskalle (1956) 10 miljoonaa dollaria

Vuonna 1955 alkaneiden sotakorvausten maksut kestivät 23 vuotta ja päättyivät vuoteen 1977.

Niistä maista, jotka luopuivat Japanin sotakorvauksista San Franciscon rauhassa, Japani suostui maksamaan sotakorvauksia tai avustuksia kahdenvälisten sopimusten mukaisesti. Japanin hallituksen ja Kiinan kansantasavallan hallituksen yhteisessä tiedonannossa vuodelta 1972 Kiinan kansantasavalta luopuu sotakorvauksien vaatimuksista Japanilta. Neuvostoliiton ja Japanin yhteisessä julistuksessa vuodelta 1956 Neuvostoliitto luopui oikeuksistaan sotakorvauksiin Japanilta ja samalla sekä Japani että Neuvostoliitto luopuivat kaikista sodan aiheuttamista sotakorvausvaatimuksista. Lisäksi Ceylonin presidentin J. R. Jayewardénen toimesta Ceylon kieltäytyi sotakorvauksien vaatimuksista Japanilta.^[12]

John Maynard Keynes väitti, että ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Saksalta vaadittujen sotakorvausten vaikutus maailmantalouteen oli tuhoisa, sillä Saksa osallistui parikymmentä vuotta myöhemmin toiseen maailmansotaan katkeroituneena.^selvennä

Usein on väitetty, että sotakorvaukset olivat epäsuora, mutta huomattava taustatekijä, joka osaltaan vaikutti toisen maailmansodan syttymiseen. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksa joutui Versailles’n rauhansopimuksen mukaisesti maksamaan suuret sotakorvaukset. On väitetty, että tämä korvausvelvoite oli merkittävä syy Saksan taloudellisiin ongelmiin, ja seurannut hyperinflaatio, jonka seurauksista Weimarin tasavalta ei koskaan toipunut, johti osaltaan natsipuolueen ja Hitlerin valtaannousuun. Saksan–Ranskan sodan jälkeen vaadittujen sotakorvausten määrä oli tarkkaan määrätty. Sen sijaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen summa jätettiin myöhemmin määrättäväksi ja sitä muutettiin useita kertoja, mikä osaltaan rohkaisi Saksaa lopettamaan niiden maksamisen. Hitlerin noustua valtaan niiden suorittaminen lopetettiin kokonaan.

Kokemus ensimmäisen maailmansodan jälkeisistä sotakorvauksista johti osaltaan toisen maailmansodan jälkeen tehtyyn ratkaisuun, jossa voittajat eivät vaatineet voitetuilta korvauksena rahaa vaan koneita ja irtaimistoa. Lisäksi sodan jälkeen käynnistettiin Marshallin suunnitelma, jonka tarkoituksena oli taloudellinen kehitys eikä niinkään entisten akselivaltojen rankaiseminen. Tälläkin pyrittiin välttämään samankaltaiset seurausilmiöt, joita ensimmäisen maailmansodan jälkeen vaaditut sotakorvaukset olivat aiheuttaneet.

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:War reparations

• Wheeler-Bennett, Sir John "The Wreck of Reparations, being the political background of the Lausanne Agreement, 1932", New York, H. Fertig, 1972.
• Ilaria Bottigliero "Redress for Victims of Crimes under International Law", Martinus Nijhoff Publishers, The Hague (2004).
• Livius. Ab urbe condita (The Early History of Rome, books I–V, and The History of Rome from its Foundation, books XXI–XXX: The War with Hannibal), London; Penguin Classics, 2002 and 1976.
• Mantoux, E. 1946. The Carthaginian Peace or The Economic Consequences of Mr. Keynes. London: Oxford University Press.
• Morrison, R. J. 1992. Gulf war reparations: Iraq, OPEC, and the transfer problem. American Journal of Economics and Sociology 51, 385–99.
• Occhino, F., Oosterlinck, K. and White, E. 2008. How much can a victor force the vanquished to pay? Journal of Economic History 68, 1–45.
• Ohlin, B. 1929. The reparation problem: a discussion. Economic Journal 39, 172–82.
• The Pamgrave Dictionary of Economics: Reparations Palgrave Macmillan. doi:=10.1057/9780230226203.1920
• Schuker, S. A. 1988. ‘American reparations’ to Germany, 1919–33.: implications for the third-world debt crisis. Princeton Studies in International Finance no. 61.
• White, E. N. 2001. Making the French pay: the cost and consequences of the Napoleonic reparations. European Review of Economic History 5, 337–65.