Valtalaki

Valtalaki 1917
Oikea nimi	Laki Suomen korkeimman valtiovallan käyttämisestä.
Lakiteksti	Wikiaineistossa
Vaikutusalue	Suomen suuriruhtinaskunta
Säädöskokoelmassa	ei julkaistu
Hyväksytty	18. heinäkuuta 1917
Annettu	ei vahvistettu
Voimassa	(ei tullut voimaan)
Lainsäädäntö
Lakiehdotus	Lex Tulenheimo
Tiivistelmä
Suomen eduskunta yksin päättää, vahvistaa ja voimaanpantavaksi määrää kaikki Suomen lait. – – Eduskunta lopullisesti päättää myös kaikkien muiden Suomen asiain ratkaisusta, jotka keisari ja suuriruhtinas tätä ennen – – on ratkaissut. – – – Eduskunta määrää Suomen toimeenpanevan vallan.
Infobox OK

Valtalaki oli Suomen eduskunnan heinäkuussa 1917 hyväksymä perustuslaintasoinen laki, jolla aiemmin Venäjän keisarille kuulunut korkein valta Suomen suuriruhtinaskunnassa siirrettiin eduskunnalle, kuitenkin ilman ulkopolitiikan hoitoa ja sotilasasioita, jotka olisivat jääneet edelleen Venäjän vastuulle. Laki liittyi helmikuun vallankumouksen aiheuttamaan muutokseen Suomen valtiollisessa asemassa. Ilman Venäjän hallituksen hyväksyntää säädetty valtalaki ei kuitenkaan tullut voimaan.

Valtalakia ajoi varsinkin eduskunnassa tuolloin enemmistöä hallussaan pitänyt Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP), joka katsoi sen lisäävän kansanvaltaa. Valtalaki muokattiin eduskunnassa Lex Tulenheimo -nimellä tunnetusta lakiesityksestä, jonka alkuperäinen ajatus oli siirtää osa keisarin entisistä valtaoikeuksista toimeenpanovaltaa edustaneelle Suomen senaatille eikä eduskunnalle. Valtalaki sai eduskunnassa taakseen tarvittavan määräenemmistön, koska sitä tukivat myös Maalaisliitto sekä osa muiden porvarillisten puolueiden kansanedustajista, jotka uskoivat sen edistävän Suomen itsenäisyyttä. Venäjän hallitus kieltäytyi vahvistamasta valtalakia ja hajotti Suomen eduskunnan heinäkuun lopussa lain suomalaisten vastustajien myötävaikutuksella.

Valtalain kohtalo lisäsi vasemmiston ja oikeiston keskinäistä katkeruutta Suomessa syksyllä 1917, varsinkin kun sosiaalidemokraatit lisäksi menettivät enemmistönsä eduskunnan hajotusta seuranneissa lokakuun 1917 vaaleissa. Valtalakia ei vahvistettu myöhemminkään, mutta Venäjällä tapahtuneen lokakuun vallankumouksen jälkeen uusi eduskunta päätti 15. marraskuuta 1917 ottaa korkeimman vallan tilapäisesti itselleen.

Venäjällä maaliskuussa 1917 tapahtuneen helmikuun vallankumouksen jälkeen Venäjän väliaikainen hallitus antoi Suomea koskevan julistuskirjan eli niin sanotun maaliskuun manifestin, jossa muun muassa luvattiin, että Suomen ja Venäjän välit järjestettäisiin säätämällä Suomelle uusi hallitusmuoto. Vuoden 1916 vaaleissa valittu vasemmistoenemmistöinen eduskunta saattoi kokoontua, ja Suomen hallitukseksi nimitettiin sosiaalidemokraattien ja porvarillisten puolueiden yhdessä muodostama senaatti, joka tunnetaan sosiaalidemokraattisen varapuheenjohtajansa Oskari Tokoin mukaan Tokoin senaattina.^[1]

Pian Suomessa nousi esiin kysymys korkeimmasta vallasta: olivatko Venäjän keisarin ja suuriruhtinaan valtaoikeudet myös Suomessa siirtyneet Venäjän väliaikaiselle hallitukselle vai oliko keisarinvallan kukistuminen ratkaisevasti muuttanut Suomen ja Venäjän välistä suhdetta? Suomessa tämä suhde oli nimittäin käsitetty ennen kaikkea henkilökohtaiseksi suhteeksi hallitsijaan.^[1] Rohkeimman näkemyksen esitti Ruotsissa oleskellut ja jääkäriliikettä tukenut suomalainen professori Rafael Erich tukholmalaisessa lehdessä maaliskuun 1917 lopussa julkaisemassaan kirjoituksessa. Erichin mukaan Suomen sisäisissä asioissa vallan tuli nyt ”palautua” Suomen omille valtioelimille ja ainoastaan ulkopolitiikassa ja sotilaskysymyksissä jäädä Venäjän johdolle.^[1][2] Vuoden 1772 hallitusmuodon mukaan hallitsijasuvun sammuessa valtiopäivien tuli kokoontua ”puolustamaan valtakunnan vapautta” uuden hallitsijan valitsemiseen saakka, ja Erich väitti keisarin vallan siirtyneen tämän nojalla ainakin toistaiseksi eduskunnalle.^[2]

Koska eduskunta kokoontui väliaikaisen hallituksen kutsusta, alkoi käsitellä sen tekemiä lakiesityksiä eikä kiistänyt maaliskuun manifestin tai Tokoin senaatin nimityksen lainvoimaisuutta, se käytännössä tunnusti väliaikaisen hallituksen käyttävän keisarin entistä valtaa. Eduskunnassa enemmistöasemassa olleet sosiaalidemokraatit kuitenkin kiinnostuivat professori Erichin laintulkinnasta. Perustuslakivaliokunta hyväksyi 10. toukokuuta sosiaalidemokraattien ehdottaman ja kansanedustaja Otto-Wille Kuusisen muotoileman lausunnon, jonka mukaan eduskunta voisi maan edun nimissä ja oman harkintansa mukaan käsitellä muitakin kuin keisarillisia lakiesityksiä. Tähän sisältyi ajatus, että keisarin valtaoikeudet eivät olleet automaattisesti siirtyneet väliaikaiselle hallitukselle ja että eduskunta kohtelisi väliaikaista hallitusta niiden käyttäjänä vain omasta tahdostaan eikä perustuslain velvoittamana. Samassa hengessä eduskunta päätti hieman myöhemmin antaa ”suostumuksensa” sille, että väliaikainen hallitus vahvistaisi toistaiseksi Suomen lait.^[3]

Uutta hallitusmuotoa valmistelemaan asetettiin komitea, jota johti professori ja nuorsuomalaisen puolueen kansanedustaja K. J. Ståhlberg. Niin komiteassa kuin senaatissakin toivottiin useiden keisarin entisten valtaoikeuksien siirtämistä suomalaisille elimille. Useimmat porvarillisten puolueiden edustajat toivoivat oikeuksien siirtyvän nimenomaan Suomen senaatille. Radikaalimpia demokratianäkemyksiä kannattaneet sosiaalidemokraatit sekä kasvavassa määrin maalaisliittolaiset ja itsenäisyysaktivismin tukijat olivat halukkaita siirtämään ne suoraan eduskunnalle. Venäjän väliaikainen hallitus suostui lopulta siihen, että muun muassa oikeus Suomen lakien vahvistamiseen siirtyisi senaatille. Venäjän hallitukselle jäisivät kuitenkin edelleen valtiopäivien koolle kutsuminen, avaaminen ja hajottaminen, Suomen kenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin nimittäminen sekä ”Venäjän etuja” koskevat asiat. Asiasta päätettiin säätää laki jo ennen uuden hallitusmuodon valmistumista. Lakiesitys sai kutsumanimen Lex Tulenheimo oikeusasioista vastanneen vanhasuomalaisen senaattorin Antti Tulenheimon mukaan.^[4][5] Se annettiin eduskunnalle 11. kesäkuuta.^[6]

Lex Tulenheimon eduskuntakäsittelyn yhteydessä kesä–heinäkuussa sosiaalidemokraatit ja heitä tukeneet radikaalit porvarit alkoivat tehdä suuria muutoksia lakiesityksen sisältöön. Sosiaalidemokraatit tekivät ensin perustuslakivaliokunnassa maltillisemman muutosehdotuksen, jonka mukaan oikeus valtiopäivien koollekutsumiseen ja eduskunnan hajottamiseen siirtyisi eduskunnalle itselleen. Valiokunta hyväksyi muutoksen täpärästi nuorsuomalaisten Tekla Hultinin asetuttua sen tueksi.^[7]

Pietarissa kokoontui kesällä 1917 ensimmäinen yleisvenäläinen työläisneuvostojen kongressi, johon osallistuivat Suomesta SDP:n edustajina toimittajat K. H. Wiik, Evert Huttunen ja Ali Aaltonen. Kongressi hyväksyi Huttusen ja Aaltosen 3. heinäkuuta tekemän ehdotuksen innoittamana julkilausuman, jonka mukaan Suomella tulisi olla oikeus ”täydelliseen itsemääräämiseen” ja ”valtiolliseen riippumattomuuteen” sisäisissä asioissaan, ja tämän saavuttamiseksi olisi korkein valta Suomessa siirrettävä eduskunnalle. Asian lopullinen ratkaiseminen jäisi kuitenkin Venäjän perustuslakia säätävälle kansalliskokoukselle.^[8][9][10] Neuvostokongressin tuki rohkaisi Suomen sosiaalidemokraatteja, jotka jättivät huomiotta julkilausuman lopussa olleen varauksen asian kuulumisesta Venäjän tulevalle kansalliskokoukselle.^[11]

Sosiaalidemokraatit päättivät nyt muuttaa Lex Tulenheimoon pohjautunutta lakiesitystä paljon aiempaa rohkeammalla tavalla. Eduskunnan suuri valiokunta keskeytti esityksen käsittelyn ja pyysi perustuslakivaliokunnalta uutta mietintöä. Valtalaiksi nimetty esitys valmisteltiin perustuslakivaliokunnan alaisessa jaostossa.^[7] Lex Tulenheimossa Suomen senaatille tarkoitetut valtaoikeudet ehdotettiinkin siirrettäviksi eduskunnalle, jolle tulisi myös oikeus asettaa ja erottaa senaatin talousosaston jäsenet. Senaatista tulisi vain eduskunnan ”toimeenpaneva valiokunta”, jolla ei olisi omaa itsenäistä valtaa. Vallan kolmijako-opista olisi näin poikettu parlamentin valtaa selvästi lisäävään suuntaan. Eduskunnalle siirtyisivät muutkin hallitsijan entiset valtaoikeudet, mukaan lukien valtiopäivien koolle kutsuminen ja toimeenpanovallan määrääminen. Vain ulkopolitiikka ja sotilasasiat jäisivät Venäjän hallitukselle. Perustuslakivaliokunta hyväksyi lakiesityksen muutokset äänin 12–4.^[12]

Valtalailla oli kaksi kärkeä: yhtäältä vallan siirto Pietarista Suomeen ja toisaalta senaatilta eduskunnalle.^[11] Varsinkin sosiaalidemokraattien ajattelussa Suomen itsenäisyyden laajentaminen kytkeytyikin saumattomasti kansanvallan lisäämiseen ja siten edelleen luokkataisteluun. Kesäkuussa puolue nimesi viralliseksi tavoitteekseen itsenäisen Suomen tasavallan, joten monet itsenäisyyttä kannattaneet porvarit asettuivat tukemaan sosiaalidemokraattien tavoitteita. Varsinkin vanhempaa ikäpolvea edustaneet porvaripoliitikot puoluekannasta riippumatta taas pääasiassa omaksuivat konservatiivisemman asenteen ja suhtautuivat kielteisesti valtalain eduskuntavaltaisuuteen sekä epäileväisesti itsenäisyystavoitteisiin. Valtiovallan keskittämistä eduskunnalle paheksuttiin, koska se rikkoi vallan kolmijako-oppia, minkä lisäksi senhetkisillä eduskunnan voimasuhteilla se olisi antanut kaiken vallan vasemmistolle. Epäluuloa lisäsivät sosiaalidemokraattien lisääntyvät suhteet Venäjän bolševikkeihin.^[13]

Suomessa tiedettiin, ettei Venäjän väliaikainen hallitus tulisi hyväksymään valtalakia. Lain vastustajat pitivät vaarallisena uhmata Venäjän hallitusta luottaen pelkän työläisneuvostojen kongressin tukeen, koska se ei ollut edes Venäjällä mikään virallinen valtiollinen elin.^[14] Lisäksi neuvostokongressissa enemmistönä olleet maltilliset vasemmistopuolueet eli menševikit ja sosialistivallankumoukselliset olivat viime kädessä sitoutuneita väliaikaiseen hallitukseen. Kuultuaan valtalaista ne lähettivät Suomeen valtuuskunnan, joka yritti turhaan taivutella sosiaalidemokraatteja perääntymään hankkeesta.^[8][14] Heinäkuussa Pietarissa kuitenkin käynnistyi bolševikkien tukema kansannousu, joka antoi valtalain kannattajille toivoa, ettei Venäjän hallituksen mielipidettä tarvitsisikaan huomioida.^[11] Bolševikit olivat Venäjällä ainoa poliittinen ryhmä, joka oli asettunut varauksetta tukemaan ajatusta Suomen itsenäisyydestä tai edes valtalakia.^[14] Historiantutkijoilla on ollut erilaisia näkemyksiä siitä, kuinka paljon Suomen sosiaalidemokraattien ja bolševikkien väliset suhteet vaikuttivat valtalakihankkeen käynnistymiseen, sillä ennen Pietarin kapinaa bolševikit eivät olleet Venäjällä vaikutusvaltaisessa asemassa.^[8]

Valtalain hyväksymiseen eduskunnassa tarvittiin perustuslainsäätämisjärjestyksen mukaisesti ensin viiden kuudesosan määräenemmistön kannatus asian kiireellisyydelle ja sen jälkeen kahden kolmasosan tuki itse hyväksymiselle. Koska suuren määräenemmistön saaminen lain taakse oli epävarmaa, sosiaalidemokraattien piirissä pohdittiin mahdollisuutta julistaa valtalaki hyväksytyksi yksinkertaisella enemmistöllä perustuslainsäätämisjärjestyksestä piittaamatta tai hyväksyttää se erikseen valittavassa Suomen perustuslakia säätävässä kansalliskokouksessa eduskunnan sijaan. Sosiaalidemokraatteja edustanut puhemies Kullervo Manner ja puolueen johtava linjanmäärittäjä Edvard Valpas hylkäsivät ajatuksen yksinkertaisen enemmistön käytöstä eduskunnassa, jolloin vaihtoehdoiksi jäivät perustuslaillisuus tai vallankumous kansalliskokouksen muodossa. SDP:n eduskuntaryhmä päätti 15. heinäkuuta, että valtalain eduskuntakäsittelyssä noudatettaisiin perustuslakia, mutta lain tullessa hylätyksi tai lykätyksi vaalien yli puolue vetäytyisi senaatista ja vaatisi uusia vaaleja.^[15]

Eduskunnassa näkyviä valtalain vastustajia olivat muun muassa Lex Tulenheimolle nimensä antanut Antti Tulenheimo ja hallitusmuotokomiteaa johtanut K. J. Ståhlberg. Maalaisliittolaisista lakia vastusti senaattori Kyösti Kallio, kun taas puolueen johtohahmo Santeri Alkio kannatti sitä innokkaasti.^[15] Puolueen eduskuntaryhmässä oli valtalakia vastustanut vähemmistö.^[16] Pääosa valtalain vastustajista ei äänestänyt lakiehdotuksen kiireellisyyttä vastaan, joten kiireellisyys sai siten taakseen riittävän määräenemmistön äänin 165–27. Lopulta itse laki hyväksyttiin ratkaisevassa käsittelyssä 18. heinäkuuta sosiaalidemokraattien, Maalaisliiton ja muiden puolueiden itsenäisyyslinjalaisten tuella äänin 136–55. Varsinkin nuorsuomalaisten ryhmä hajosi äänestyksessä kahtia enemmistön vastustaessa lakia.^[15][17] Äänestystuloksen selvittyä puhemies Manner johti edustaja Lucina Hagmanin ehdotuksesta eduskunnan ja lehteriyleisön yhteistä eläköönhuutoa ”vapaalle Suomelle”.^[18] Äänestys osui juuri samoihin aikoihin Pietarin kapinan kanssa, ja Suomessa uskottiin väliaikaisen hallituksen jo kukistuneen.^[15][17]

Koska valtalain mukaan eduskunta voisi vastaisuudessa vahvistaa itse hyväksymänsä säädökset, sosiaalidemokraattien mielestä laki saattoi tulla voimaan saman tien riippumatta Venäjän hallituksen hyväksynnästä. Edes valtalakia tukeneet porvarit eivät kuitenkaan hyväksyneet tätä tulkintaa ja pitivät sitä laillisuusajattelun vastaisena. He katsoivat uuden lain voivan tulla voimaan vasta kun se olisi vahvistettu Pietarissa vallitsevan, vanhan valtiosäännön mukaan. Aluksi sosiaalidemokraatit saivat kuitenkin eduskunnassa läpi äänin 104–84 päätöksen, että valtalaki lähetettäisiin Pietariin vain ilmoituksena, ei vahvistettavaksi.^[15][17] Sosiaalidemokraatit katsoivat lain voimaanastumisen edellyttävän enää vain sen antamista eli promulgaatiota, joka oli Suomen senaatille kuuluva muodollisuus.^[19]

Venäjän väliaikainen hallitus kukisti nopeasti kapinoinnin Pietarissa, ja hallituksen johtoon nousi Aleksandr Kerenski, jolloin valtalain kohtalo muuttui epävarmaksi.^[20] Myös Pietarin neuvostokongressin asettama yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea sekä Helsingissä toiminut venäläisten sotilasneuvostojen aluekomitea asettuivat valtalakikiistassa väliaikaisen hallituksen puolelle.^[7] Sosiaalidemokraatit taipuivat 25. heinäkuuta siihen, että eduskunta lähetti Pietariin sovittelevan adressin, jossa toivottiin valtalain sisällön tunnustamista. Myös eduskunnan lähetystön lähettämistä Pietariin kaavailtiin. Vaikka sosiaalidemokraatit eivät pitäneet väliaikaisen hallituksen vahvistusta valtalaille juridisesti välttämättömänä, lain promulgoimista päätettiin vielä lykätä, kunnes se saisi väliaikaisen hallituksen siunauksen.^[19]

Valtalakia vastustanut ministerivaltiosihteeri Carl Enckell päätti suostutella ja suorastaan painostaa pääministeri Kerenskin ja kenraalikuvernööri Mihail Stahovitšin hajottamaan Suomen eduskunnan, joka lain säätäessään oli väitetysti ylittänyt valtuutensa. Historiantutkijat eivät ole päässeet varmuuteen tai yksimielisyyteen siitä, kuinka ratkaiseva rooli Enckellin toiminnalla oli hajotuspäätöksen synnyssä ja oliko hankkeessa mukana muita suomalaisia.^[19][20] Omien muistelmiensa mukaan Enckell ylipuhui Stahovitšin hajotuksen kannalle 28. heinäkuuta kertomalla tälle kansanedustaja Ernst Nevanlinnalta kuulemansa huhun, jonka mukaan eduskunta aikoi seuraavaksi asettaa Suomelle uuden hallituksen, minkä jälkeen Stahovitš kiiruhti vuorostaan ylipuhumaan Kerenskin. Stahovitš saneli sitten hajotusmanifestin Enckellin työhuoneessa valtiosihteerinvirastossa ja vei sen pietarilaiselle rautatieasemalle Kerenskin allekirjoitettavaksi. Kerenskillä ei ollut aikomusta tunnustaa valtalakia, mutta hän pyysi käyttämään manifestia vain siinä tapauksessa, että suomalaiset eivät suostuisi perääntymään lain radikaaleimmasta sisällöstä.^[21][19]

Stahovitš neuvotteli asiasta 30. heinäkuuta Helsingissä Mannerin ja Tokoin kanssa, mutta nämä tekivät selväksi, että eduskunnan hyväksymän lain sisältöä ei enää voitaisi muuttaa. Tämän jälkeen Stahovitš lähetti apulaisensa S. A. Korffin Pietariin hankkimaan Kerenskin jo allekirjoittamaan manifestiin koko väliaikaisen hallituksen allekirjoitukset.^[19] Kerenskin oman myöhemmän kuvauksen mukaan hajotuspäätös oli lähtöisin väliaikaiselta hallitukselta.^[22] Manifesti eduskunnan hajottamisesta ja uusista vaaleista annettiin 31. heinäkuuta.^[20]

Tokoin senaatti joutui päättämään, julkaistako hajotusmanifesti vai ei. Sosiaalidemokraatit pitivät manifestia laittomana, sillä heidän mukaansa valtalaki oli jo voimassa, ja he äänestivät senaatissa julkaisemista vastaan. Porvarilliset senaattorit kannattivat julkaisemista.^[23] Sosiaalidemokraateilla ja porvareilla oli yhtä monta edustajaa Tokoin senaatissa, mutta koska asiasta päättäneeseen istuntoon osallistui myös senaatin muodollinen puheenjohtaja, kenraalikuvernööri Stahovitš, manifestin julkaiseminen hyväksyttiin äänin 6–7.^[24]

Prokuraattori P. E. Svinhufvud oli ensin sitä mieltä, että vaikka väliaikaisella hallituksella olikin oikeus eduskunnan hajotukseen, hajotusmanifesti pitäisi palauttaa Pietariin korjattavaksi, koska sen perusteluissa esiintyi virheellisiä tulkintoja Suomen perustuslaeista. Painostuksen jälkeen hän ei kuitenkaan sanellut senaatin pöytäkirjaan vastalausetta.^[24] Myös useat julkaisemisen puolesta äänestäneet porvarilliset senaattorit ilmoittivat pitävänsä hajotusmanifestin perusteluja virheellisinä mutta itse hajotusta laillisena.^[25] Nuorsuomalainen senaattori Rudolf Holsti oli vähällä vaatia senaatin istunnossa manifestin palauttamista Svinhufvudin kantaan vedoten, jolloin julkaisemispäätös ei olisi saanut enemmistöä äänistä, mutta senaatin istuntotauon aikana E. N. Setälä palautti Holstin ruotuun uhkauksilla ja pelottelulla.^[24] Toisaalta sosiaalidemokraattiset senaattorit Väinö Tanner ja Wäinö Wuolijoki olisivat olleet valmiita kannattamaan manifestin julkaisua, mutta äänestivät puolueensa enemmistön mukaisesti.^[23] Maalaisliiton eduskuntaryhmässä neljä kansanedustajaa vastusti manifestin julkaisua, 11 kannatti. Puolueen ainoa senaattori Kallio äänesti senaatissa enemmistön mukana.^[16]

Monet porvarillisista poliitikoista olivat helpottuneita, kun eduskunnan hajotus ”pelasti” Suomen valtalailta, ja lisäksi oli levitetty huhuja, että väliaikainen hallitus puuttuisi sotilaallisesti Suomen asioihin, jos eduskunnan hajotusta ei pantaisi toimeen. Väliaikainen hallitus olikin uhkaavasti siirtänyt 11. heinäkuuta Suomeen 5. Kaukasian divisioonan ja 43. Donin kasakkarykmentin.^[26] Toisin kuin monet muut Suomessa olleet venäläiset joukot, nämä yksiköt olivat hyvin uskollisia väliaikaiselle hallitukselle.^[27] Hajotusmanifestin julkaisemisen jälkeen Tokoin senaatti hajosi SDP:n senaattoreiden erotessa elo–syyskuun aikana, ja jäljelle jäi porvarillinen tynkäsenaatti eli niin sanottu Setälän senaatti.^[23] Kenraalikuvernööri Stahovitš pyysi puhemies Manneria muodostamaan uuden senaatin, mutta tämä kieltäytyi, sillä sosiaalidemokraatit eivät edelleenkään tunnustaneet hajotusmanifestia.^[28]

Setälän senaatin aloitteesta Kerenskin hallitus antoi 12. syyskuuta niin sanotun Kornilovin manifestin ja luovutti sillä senaatille osan niistä valtaoikeuksista, jotka myös hyväksymättä jääneen Lex Tulenheimon mukaan olisi annettu senaatille.^[29] Suomen asioihin kyllästynyt kenraalikuvernööri Stahovitš erosi syyskuussa, ja hänen tilalleen nimitettiin Nikolai Nekrasov.^[23]

Puhemies Manner kieltäytyi esittämästä eduskunnan hajotusta koskevaa tiedonantoa täysistunnossa. Hän kutsui eduskunnan koolle hajotusta uhmaten elokuun 29. päiväksi, vaikka SDP ja muut puolueet olivat tuolloin jo ehtineet päättää osallistuvansa uusiin eduskuntavaaleihin.^[30] Kun ilmoitettuna istuntopäivänä venäläiset sotilaat estivät kenraalikuvernöörin määräyksestä sisäänpääsyn eduskunnan kokoontumispaikkana toimineeseen Heimolan taloon, pitivät valtalakia tukeneet kansanedustajat Mannerin johdolla Säätytalossa mielenosoituksellisen varjoistunnon, johon osallistui 140 edustajaa. Porvarilliset puolueet eivät pitäneet istuntotoiminnan jatkamista enää mahdollisena, joten sitä ei toistaiseksi jatkettu.^[30][28][31]

Eduskunta onnistui vielä 28. syyskuuta kokoontumaan yhden kerran pelkkien sosiaalidemokraattien voimin Heimolan talossa, kun Manner rikkoi omakätisesti kenraalikuvernöörin määräyksestä ulko-oveen asetetut sinetit.^[30][28][31] Bolševikit olivat vahvistaneet asemiaan Suomen sijoitettujen venäläisten sotajoukkojen piirissä, joten väliaikaisen hallituksen ei enää uskottu kykenevän estämään sotavoimalla eduskunnan kokoontumista.^[30] Tässä istunnossa, johon osallistui 94 edustajaa, päätettiin julkaista valtalaki sekä vahvistaa sen nojalla ennen hajotusmanifestia hyväksytyt ja toistaiseksi vahvistamattomat kahdeksan tunnin työaikalaki ja laki yleisestä kunnallisesta äänioikeudesta. Näitä päätöksiä ei kuitenkaan pidetty lainvoimaisina.^[30][28][31] Porvarilliset puolueet suhtautuivat koko istuntoon kielteisesti, sillä ”Mannerin eduskunnan” toiminnan jatkamista aivan vaalien alla pidettiin sosiaalidemokraattien keinotteluna mahdollisen vaalitappion varalta.^[30]

Valtalaista seuranneet tapahtumat ajoivat Suomen vasemmistoa ja oikeistoa yhä jyrkemmin vastakkain. Valtalakia vastustaneet porvarit olivat helpottuneita sen voimaantulon estymisestä, mutta sosiaalidemokraatit olivat katkeria oikeiston ”selkäänpuukotuksesta” sekä Suomen ja Venäjän ”taantumuksellisten voimien liittoutumisesta”. SDP päätti välttämättömyyden edessä osallistua uusiin vaaleihin, joita se kuitenkin piti samalla myös laittomina. Menetettyään enemmistönsä lokakuun alussa pidetyissä eduskuntavaaleissa puolue takertui vaatimukseen valtalain välittömästä julkaisemista, mikä oli myös ”Me vaadimme” -ohjelman pääkohtia.^[32] Lokakuun 1917 vaaleissa äänestysprosentti oli 69, kun se edellisvuoden vaaleissa oli ollut vain 55, joten uusi vaalitulos antoi luotettavamman kuvan puolueiden kannatuksesta äänestäjien keskuudessa.^[33] Koska sosiaalidemokraatit kuitenkin katsoivat valtalain olleen koko ajan voimassa, heidän mielestään uuden eduskunnan tuli luovuttaa valtansa laittomasti hajotetulle ”Mannerin eduskunnalle”. Lisäksi he vaativat rajoittamattomalla yleisellä äänioikeudella valittavaa kansalliskokousta, joka voisi säätää uuden perustuslain yksinkertaisella enemmistöllä.^[33][34]

Ståhlbergin komiteassa valmistellusta hallitusmuotoesityksestä sekä korkeimman vallan tilapäisestä järjestämisestä hallitusmuodon hyväksymistä odoteltaessa käytiin vielä loka–marraskuussa neuvotteluita porvarillisten puolueiden ja heikentyneen väliaikaisen hallituksen edustajien kesken. Suomalaiset sopivat kenraalikuvernööri Nekrasovin kanssa manifestista, jolla Venäjän hallitus luopuisi Suomessa kaikesta paitsi ulkopoliittisesta hallitusvallasta senaatin hyväksi. Lokakuun vallankumous kuitenkin muutti tilanteen ennen kuin Kerenskin kanta asiaan ehdittiin kuulla.^[35][36][37]

Sosiaalidemokraattien julistaman yleislakon keskellä eduskunta päätti 15. marraskuuta 1917 valtio-oikeudellisesti entistäkin epäselvemmässä tilanteessa Santeri Alkion aloitteesta ottaa korkeimman vallan ”toistaiseksi” kokonaan itselleen, mikä tosiasiallisesti merkitsi valtalain idean toteutumista, vieläpä ilman ulkopolitiikkaa ja sotilasasioita koskevia varauksia. Perustuslain vastaisesti yksinkertaisella enemmistöllä tehty päätös syntyi valtalakirintaman tuella äänin 127–68.^{[35][36][38][33]} Eduskunnan porvarienemmistön hyväksynnällä valta kuitenkin de facto siirrettiin pian takaisin kotimaiselle toimeenpanovallalle, eli uudelle Svinhufvudin senaatille. Vasemmiston ja radikaalien porvareiden yhteinen valtalakirintama oli jo tässä vaiheessa hajonnut yleislakon ajan levottomuuksien ja SDP:n jyrkän esiintymisen vuoksi.^[35][36][38] Yleislakon jälkeen sosiaalidemokraatit lakkasivat vaatimasta kansalliskokousta tai ”Mannerin eduskuntaan” palaamista.^[38]

Viimeisen kerran kerran valtalakia käsiteltiin eduskunnan istunnossa 4. joulukuuta 1917, kun käsiteltäväksi otettiin sosiaalidemokraateilta saatu ehdotus, että eduskunta päättäisi vahvistaa viime heinäkuun 18. päivänä päätetyn lain Suomen korkeimman valtiovallan käyttämisestä sekä määrätä sen heti julkaistavaksi ja voimaan astuvaksi. Ehdotus päätettiin jättää vahvistamatta äänestyksellä, jossa 91 kansanedustajaa puolusti vahvistamista ja 103 vastusti.^[39]

Jälkeenpäin paitsi valtalain vastustajat myös jotkut maltilliset sosiaalidemokraatit arvostelivat hanketta epäviisaaksi ja haitalliseksi, sillä se katkaisi Suomen välit väliaikaiseen hallitukseen sekä Venäjän maltillisiin vasemmistopuolueisiin ja rakentui pelkästään toiveikkaalle oletukselle bolševikkien johtaman kapinan onnistumisesta. Toisaalta myöhemmin on huomautettu, että vaihtoehtona olisi ollut Suomen tulevaisuuden jääminen Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen päätettäväksi – ja siten epävarmaksi.^[23]

• Suomen itsenäistyminen
• Suomen sisällissota

• Osmo Jussila: Suomi suuriruhtinaskuntana 1809–1917, teoksessa Suomen poliittinen historia 1809–1999 (Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi). WSOY, Helsinki 1999.
• Pertti Luntinen: Toiveet jäävät toteutumatta, teoksessa Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. osa I: Irti Venäjästä (päätoim. Ohto Manninen). Helsinki: Valtionarkisto, 1992.
• Aki Rasilainen: Eduskunnan hajotus 1917 historiallisen henkilötodistelun valossa, s. 74–97 teoksessa Ajankohta: Poliittisen historian vuosikirja 2007 (toim. Klaus Lindgren). Helsingin yliopisto ja Turun yliopisto 2007.
• Aki Rasilainen: Oikeudellinen argumentointi politiikassa: Suomalaisen legalismin poliittinen historia. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, A-sarja N:o 257. Helsinki: Suomalainen lakimiesyhdistys, 2004. ISBN 951-855-232-0.
• Vesa Vares: Demokratian haasteet 1907–1919, teoksessa Kansanvalta koetuksella (Vesa Vares, Mikko Uola, Mikko Majander). Edita, Helsinki 2006. ISBN 951-37-4543-0

• Lisää luettavaa aiheesta Valtalaki on Wikiaineistossa
• Lisää luettavaa aiheesta Manifesti eduskunnan hajoittamisesta on Wikiaineistossa
• Senaatin oikeuksien maltillinen laajentaminen muuttui valtalaissa laajaksi eduskuntavallaksi, Svinhufvud, Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet, Itsenäisyys100.fi
• Hannes Ryömä: Vallankumousvuoden tapahtumista Teos digitoituna työväenliikkeen arkistossa. 1918.