Pekka Haavisto
| Pekka Haavisto | |
|---|---|
 Haavisto vuonna 2023. |
|
| Suomen ulkoministeri | |
| Edeltäjä | Timo Soini |
| Seuraaja | Elina Valtonen |
| Vihreiden puheenjohtaja | |
|
1993–1995
|
|
| Edeltäjä | Pekka Sauri |
| Seuraaja | Tuija Brax |
|
3.11.2018–15.6.2019
|
|
| Edeltäjä | Touko Aalto |
| Seuraaja | Maria Ohisalo |
| Kehitysministeri | |
| Edeltäjä | Heidi Hautala |
| Seuraaja | Sirpa Paatero |
| Ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri | |
|
Lipposen I hallitus
13.4.1995–14.4.1999 |
|
| Edeltäjä | Sirpa Pietikäinen |
| Seuraaja | Satu Hassi |
| Kansanedustaja | |
|
21.3.1987–23.3.1995
21.3.2007– |
|
| Ryhmä/puolue | Vihreä eduskuntaryhmä |
| Vaalipiiri | Helsingin vaalipiiri |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 23. maaliskuuta 1958 Helsinki |
| Ammatti | kansanedustaja |
| Puoliso | Nexar Antonio Flores |
| Tiedot | |
| Puolue | Vihreä liitto |
| Koulutus | ylioppilas (1976) |
| Tutkinnot | Munkkivuoren lukio |
| Uskonto | evankelis-luterilainen |
| Aiheesta muualla | |
| www.pekkahaavisto.com | |
Pekka Olavi Haavisto (s. 23. maaliskuuta 1958 Helsinki) on suomalainen poliitikko, joka toimi Suomen ulkoministerinä vuosina 2019–2023. Haavisto on toiminut Vihreän liiton kansanedustajana vuosina 1987–1995 ja uudelleen vuodesta 2007 sekä puolueensa puheenjohtajana vuosina 1993–1995 ja 2018–2019. Hän oli ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri Lipposen I hallituksessa vuosina 1995–1999, kehitys- ja omistajaohjausministeri Kataisen ja Stubbin hallituksissa 2013–2014[1] sekä ulkoministeri Rinteen ja Marinin hallituksissa 2019–2023.
Haavisto oli Vihreän liiton ehdokkaana Suomen presidentinvaaleissa vuonna 2012, jolloin hän oli Sauli Niinistön vastaehdokkaana toisella kierroksella, sekä uudestaan vuonna 2018, jolloin hän sai jälleen ehdokkaista toiseksi eniten ääniä, mutta Niinistö valittiin jo ensimmäisellä kierroksella. Vuoden 2024 presidentinvaaleissa Haavisto oli valitsijayhdistyksen ehdokas. Tällöin hän eteni toiselle kierrokselle, jossa hän sai 48,4 prosenttia äänistä ja hävisi Alexander Stubbille.
Haavisto oli vihreiden puheenjohtaja vuosina 1993–1995. Vuosina 2000–2006 Haavisto toimi Euroopan vihreän puolueen puheenjohtajana. Hän johti vihreiden eduskuntaryhmää vuosina 1987–1988, 1993 ja 2011–2013.[1] Haavisto toimi Euroopan rauhaninstituutin puheenjohtajana vuosina 2016–2019.[2][3][4] Marraskuussa 2018 hänet valittiin jälleen vihreiden puheenjohtajaksi johtamaan puolue vuoden 2019 eduskuntavaaleihin.[5] Lisäksi Haavisto on toiminut erilaisissa kansainvälisissä asiantuntijatehtävissä, kuten Yhdistyneiden kansakuntien erityisasiantuntijana Darfurin kriisissä.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Haaviston isä oli Munkkivuoren yhteiskoulun rehtori Jouko Haavisto[6], äiti Anja Haavisto työskenteli saman koulun kemian opettajana.[7]
Pekka Haavisto kirjoitti ylioppilaaksi Munkkivuoren yhteiskoulusta vuonna 1976 ja aloitti sen jälkeen valtiotieteiden opinnot Helsingin yliopistossa.[8] Opinnot jäivät kuitenkin kesken vajaan vuoden jälkeen. Myöhemmin Haavisto suoritti vielä erinäisiä yleisopintoja.[9] Yhteensä hän on suorittanut 56 opintopistettä, joista viimeisimmät vuonna 2000.[10] Haavisto suoritti siviilipalveluksensa vuonna 1985 Tampereen yliopistollisessa sairaalassa.[11]
Koijärvi-liikkeessä toiminut Haavisto oli vuosina 1976–1978 Köynnös-lehden päätoimittaja, 1979–1982 Komposti-lehden päätoimittaja, 1982–1987 Suomi-lehden päätoimittaja ja vuonna 1983 Vihreän Langan ja Hälläpyörän päätoimittaja.[1][12]
Toimiessaan Köynnös-lehdessä Haavisto kirjoitti erilaisista yhteiskunnallisista aiheista, kuten kylmän sodan aikaisesta itsesensuurista, asevoimien merkityksestä sekä puolustusvoimista.[12][13][14]
Politiikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Haavisto oli vihreiden eduskuntaryhmän ensimmäinen ryhmäsihteeri 1983.[15] Ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan vuonna 1987 esiintyminen Yleisradion suuressa vaalikeskustelussa nosti Pekka Haaviston eduskuntaan. Hän sai ennen vaalikeskustelua päättyneessä ennakkoäänestyksessä toista sataa ääntä, mutta varsinaisena äänestyspäivänä 7 891 ääntä.[16][17] Hän oli Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen vuosina 1988–1992 ja 2005–2008.[1]
Haavisto putosi eduskunnasta vuoden 1995 vaaleissa.[18] Hänestä tuli kuitenkin ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeri Lipposen ensimmäiseen hallitukseen vuosiksi 1995–1999, mikä teki hänestä maailman toisen ja Suomen ja Länsi-Euroopan ensimmäisen vihreän ministerin.[19][20][21] Haavisto pyrki eduskuntaan vuoden 1999 vaaleissa, mutta jäi varaedustajaksi Anni Sinnemäen tullessa valituksi.[22]
Vuoden 2007 vaaleissa Haavisto palasi eduskuntaan noin 5 400 äänellä.[23] Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa hän sai 7 470 ääntä.[24] Hän jatkoi eduskunnassa vuoden 2015 vaalien jälkeen keräten vihreiden suurimman äänisaaliin valtakunnallisesti – 14 204 ääntä. Haavisto oli myös vaalien kahdeksanneksi eniten ääniä kerännyt ehdokas.[25]
Marraskuussa 2018 Haavisto valittiin uudestaan Vihreän liiton puheenjohtajaksi. Hän asettui ehdolle vuoden 2019 eduskuntavaaleissa ja uusi kansanedustajapaikkansa 20 163 äänellä.[26] Haaviston äänisaalis oli koko maan ehdokkaista neljänneksi suurin. Vuoden 2023 eduskuntavaaleissa Haavisto sai 8 036 ääntä.[27]
Haavisto on eduskunnan työelämä- ja tasa-arvovaliokunnan varapuheenjohtaja vuodesta 2015. Hän on ollut jäsen myös ulkoasiainvaliokunnassa vuosi a1991–1994 2007–2013 ja vuodesta 2014 alkaen, puolustusvaliokunnassa (2007–2013 ja 2015), suuressa valiokunnassa (2007–2008 ja 2011), lakivaliokunnassa (1991–1992) ja sivistysvaliokunnassa (1987–1990).[1]
Toiminta kansainvälisissä tehtävissä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pudottuaan eduskunnasta Haavisto toimi YK:n tehtävissä. Hän vastasi YK:n köyhdytettyä uraania koskevista kenttätutkimuksista Kosovossa, Montenegrossa, Serbiassa ja Bosnia-Hertsegovinassa.[1] Vuosina 2000–2006 Haavisto johti YK:n ympäristöohjelma UNEP:n tutkimuksia eri konfliktien ympäristövaikutuksista.[1][28] UNEP:n edustajana Haavisto oli muun muassa selvittämässä Romaniassa Baia Maren kaivosonnettomuutta.[1] Hän toimi myös Afganistanissa, Palestiinassa, Irakissa ja Liberiassa.[18] Haavisto osallistui Euroopan unionin Sudanin erityisedustajana neuvotteluihin Darfurin rauhansopimuksen solmimisesta 2005–2007. Vuonna 2007 hän toimi myös YK:n erityisasiantuntijana Darfurin kriisissä.[18] Haavisto on ottanut osaa neuvotteluihin vielä EU-erityisedustajan työn jälkeenkin.[29][30] Haavisto on toiminut myös ulkoministerin erityisedustajana Afrikan kriiseissä, erikoisalueenaan Sudanin ja Somalian konfliktit.[31]
Presidenttiehdokkuus 2012 ja 2018
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vihreän liiton puoluekokous päätti kesäkuussa 2011 nimetä Pekka Haaviston puolueen presidenttiehdokkaaksi. Jo aiemmin hankkeen ajamiseksi oli perustettu tukiyhdistys.[32] Haavisto sai vaalin ensimmäisellä kierroksella 18,8 % äänistä ja eteni toiselle kierrokselle Sauli Niinistön kanssa.[33] Toisella kierroksella Sauli Niinistö valittiin 62,6 % kannatuksella presidentiksi Haaviston saadessa 37,4 % äänistä.[34] Haavisto oli Suomen ensimmäinen avoimesti seksuaalivähemmistöön kuuluva presidenttiehdokas.[21]
Helmikuussa 2017 Haavisto valittiin Vihreän liiton ehdokkaaksi vuoden 2018 presidentinvaalissa.[35] Hän sai ehdokkaista jälleen toiseksi eniten ääniä (12,4 %), mutta Sauli Niinistö valittiin presidentiksi toiselle kaudelleen 62,6 % kannatuksella jo ensimmäisellä kierroksella.
Kehitys- ja omistajaohjausministeri 2013–2014
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vihreä liitto valitsi Haaviston ehdokkaaksi kehitysyhteistyöstä ja valtion omistaja-ohjauksesta vastaavaksi ministeriksi 16. lokakuuta 2013 Heidi Hautalan päätettyä erota tästä tehtävästä.[36] Tasavallan presidentti nimitti hänet virkaan seuraavana päivänä.[37] Hän toimi tehtävässä syyskuuhun 2014, jolloin vihreät erosi hallituksesta.[38]
Vuonna 2013 valtionyhtiö Fortumin sähköverkot päätettiin myydä Fortumin aloitteesta. Koska sähköverkoilla oli strategista merkitystä, myynti vaati hallituksen hyväksynnän. Asian valmistelua johtivat ministeriöissä elinkeinoministeri Jan Vapaavuori, kehitysministeri Heidi Hautala ja myöhemmin Pekka Haavisto. Haaviston esityksestä hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta päätti 11. joulukuuta 2013 poistaa Fortumilta strategisen tehtävän ylläpitää sähköverkkoja ja antoi Fortumille luvan myydä sähköverkot. Myynti johti pääosin ulkomaisten sijoittajien omistaman sähköverkkoyhtiö Carunan perustamiseen, jolla oli Suomessa 20 prosentin markkinaosuus. Myyntiä kritisoitiin sähkön hinnannousun ja verotulojen menetyksen vuoksi.[39][40][41]
Vihreän liiton puheenjohtajana 2019 vaaleihin
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Haavisto valittiin marraskuussa 2018 vihreiden puheenjohtajaksi Touko Aallon luovuttua tehtävästä. Edellisen kerran hän oli johtanut puoluettaan vuosina 1993–1995. Haavisto asettui ehdolle sen jälkeen, kun varapuheenjohtaja Maria Ohisalo jättäytyi kisasta pois.[42] Haavisto toimi puheenjohtajana kesän 2019 puoluekokoukseen asti eli käytännössä johti puolueen 2019 eduskuntavaaleihin ja europarlamenttivaaleihin.[5] Hän ilmoitti jo etukäteen, ettei tavoittele varsinaista puheenjohtajakautta kesällä 2019.[5]
Kevään molemmissa vaaleissa Haaviston johtama vihreät sai historiansa parhaan vaalituloksen.[43] Haavisto valittiin Helsingin vaalipiiristä eduskuntaan 20 163 äänellä, mikä oli koko maan ehdokkaista neljänneksi eniten.[26] Eurovaaleissa vihreät nousi toiseksi suurimmaksi puolueeksi 16,0 prosentin kannatuksella ja puolueen paikkamäärä kasvoi yhdestä kahteen.[44]
Ulkoministeri 2019–2023
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rinteen ja Marinin hallituksessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Haavisto nimitettiin Rinteen hallituksen ulkoministeriksi 6. kesäkuuta 2019.
Kun Haavisto oli toiminut ulkoministerinä kuukauden, EU:n ulkopolitiikan korkea edustaja Federica Mogherini pyysi häntä edustamaan unionia Sudanin rauhanneuvotteluissa. Haavisto suostui, ja runsasta kuukautta myöhemmin Sudanissa allekirjoitettiin sopimus, joka lopetti 30 vuotta kestäneen diktatuurin ja sotilasvallan.[45]
Rinteen hallituksen kaaduttua hänet nimitettiin Marinin hallituksen ulkoministeriksi 10. joulukuuta 2019.
Helmikuussa 2021 Haaviston arvioitiin menestyneen hyvin tapaamisessa Venäjän ulkoministerin Sergei Lavrovin kanssa, kun edellisen yrittäjän, Josep Borrellin, oli vastikään tulkittu epäonnistuneen samassa tehtävässä.[46][47][48][49]
Suomalaisten lasten ja naisten kotiuttaminen al-Holin pakolaisleiriltä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]19. joulukuuta 2019 kymmenen opposition kansanedustajaa teki perustuslakivaliokunnalle muistutuksen eli selvityspyynnön ulkoministeri Pekka Haaviston virkatoimien laillisuudesta liittyen Syyriassa sijaitsevalla al-Holin leirillä olleiden suomalaisten ja Suomesta sinne kulkeutuneiden lasten ja naisten kotiuttamishankkeeseen.[50] Ennen muistutuksen tekemistä Haavisto oli saanut toiminnastaan poliittisen luottamuksen, kun eduskunta antoi hänelle luottamuslauseen välikysymysäänestyksessä. Muistutus koski Haaviston virkatoimien juridista selvittämistä.[51]
Perustuslakivaliokunnan 9. joulukuuta 2020 antaman mietinnön mukaan Haavisto rikkoi lakia, muttei niin vakavasti, että kynnys ministerisyytteen nostamiseksi valtakunnanoikeudessa ylittyisi. Mietintö ei ollut yksimielinen, sillä valiokunnan vihreät jäsenet jättivät siihen vastalauseen.[52] Myös valiokunnan kuulemat asiantuntijat olivat selkeästi erimielisiä asiasta.[50]
Presidenttiehdokkuus 2024
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Haavistoa pidettiin jo pitkään ennen vuoden 2024 presidentinvaalia vihreiden todennäköisenä ehdokkaana.[53][54][55] Kesäkuussa 2023 Haavisto ilmoitti tavoittelevansa presidenttiehdokkuutta valitsijayhdistyksen ehdokkaana.[56] Hänen tukiyhdistyksensä, Mahdollisuuksien Suomi 2030 ry, oli perustettu jo toukokuussa 2023.[57][58]
Haaviston presidentinvaalikampanja ilmoitti lokakuussa 2023 keränneensä 48 000 kannattajakorttia ja saavuttaneensa näin ehdokkuuteen vaadittavan 20 000 kannattajakortin rajan.[59] Samalla julkistettiin Haaviston ”kansalaisvaltuuskunta”, jonka puheenjohtajana toimii kokoomuksen entinen kansanedustaja Jaana Pelkonen. Kansalaisvaltuuskuntaan kuuluvat muun muassa ministeri Elisabeth Rehn, rap-artisti Cheek, kirjailija Sofi Oksanen, jalkapalloilija Tim Sparv, professori Martin Scheinin ja arkkipiispa Kari Mäkinen.[60]
Vaalin ensimmäisellä kierroksella 28. tammikuuta 2024 Haavisto sai ehdokkaista toiseksi eniten ääniä, 25,8 prosenttia, minkä turvin hän eteni toiselle kierrokselle. Toisen kierroksen toinen ehdokas oli kokoomuksen Alexander Stubb, joka sai 27,2 prosenttia ensimmäisen kierroksen äänistä[61] Toisen kierroksen äänistä Haavisto sai 48,4 prosenttia.[62]
Toisella kierroksella yksikään puolue tai presidenttiehdokas ei testamentannut ääniään Haavistolle, mutta hän sai tuki-ilmoituksia yli puoluerajojen. Muun muassa SDP:n Erkki Tuomioja, Liisa Jaakonsaari ja Antti Rinne sekä vasemmistoliiton Silvia Modig ja Martti Korhonen liittyivät Haaviston kansalaisvaltuuskunnan jäseneksi toisella kierroksella. Lisäksi hänen tuekseen asettuivat muun muassa kirjailijat Kjell Westö ja Johanna Sinisalo sekä näyttelijä Hannu-Pekka Björkman.[63]
Vaalirahoitus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan 2024 tavoitebudjetiksi ilmoitettiin noin 1 000 000 euroa. Haaviston kampanjan 15. tammikuuta julkaisemassa ennakkoilmoituksessa kampanja ilmoitti keränneensä 750 800 euroa tukea. Vihreät tuki kampanjaa 125 400 eurolla. Yksityishenkilöiltä kampanja sai tukea noin 456 200 euron verran.[64][65]
Haavisto sai vaalirahoitusta kampanjaan muun muassa Herlinin teollisuussuvun Anna Herliniltä 25 000 euroa ja Ilona Herlinin Polttina oy -sijoitusyhtiöltä 10 000 euroa. Björn Wahlroos tuki Haaviston kampanjaa 10 000 eurolla ja vuorineuvos Reijo Karhisen Tiimaxi oy -sijoitysyhtiö 6 000 eurolla. Kampanjan suurin lahjoittaja on Singaporessa asuva yrittäjä Olli Muurainen, joka tuki kampanjaa 141 100 eurolla, antoi Management Events -yhtiönsä liiketiloja kampanjan käyttöön 6 000 euron arvosta ja osti 3 000 euron arvoisen lipun Haaviston varainkeruuseminaariin.[64][65] Muurainen kertoi tukensa syyksi sen, että hän on Haaviston ystävä.[66]
Poliittiset näkemykset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sisäpolitiikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Haaviston mielestä kulutusta on vähennettävä.[67] Hän kannattaa avohakkuiden kieltämistä.[68] Turvapaikanhakijoita on autettava ensisijaisesti paikan päällä.[69] Haavisto on ajanut perustulon käyttöönottoa[70] ja hänen mielestään tuloerot ovat Suomessa liian suuret.[71] Haavisto kannattaa pakkoruotsia.[72]
Vuonna 2018 Haavisto asemoi itsensä Ylen kyselyssä vasemmisto-oikeistojanalla arvoon 3, asteikon arvon 0 edustaessa vasemmistoa ja 10 edustaessa oikeistoa.[71] Haavisto ei ole kertomansa mukaan lähtenyt vasemmistotrendeihin mukaan, ja kokee punavihreiden presidenttiehdokkuuden vieraaksi koska "ei ole yhtään punainen". Hän pitää vihreää liikettä kotinaan, ja on kertonut että on aina mieltänyt olevansa "keskustaliberaalien maisemissa poliittisesti".[73]
Haavisto osallistui 1986 ydinvoimaa vastustavaan mielenosoitukseen Helsingissä. Hän piti vuonna 1998 mahdottomana, että vihreät voisivat olla mukana hallituksessa, joka suhtautuu myönteisesti viidennen ydinvoimalan rakentamiseen.[74] Vuonna 2002 Haavisto totesi että päätös rakentaa lisäydinvoimaa voi johtaa maailmalla suomalaistuotteiden boikottiin.[75] Haavisto kertoi vuonna 2023 että hänen ennakoimansa ydinvoimaonnettomuuksien sarja ei ole toteutunut, ja totesi että ilmastonmuutosta ei saada torjuttua riittävän nopeasti ilman kehittyneissä maissa käytettävää ydinvoimaa.[76]
Ulkopolitiikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Haavisto tuki keväällä 1991 Baltian maiden itsenäistymistä Neuvostoliitosta, jolloin virallinen Suomi ei ollut vielä tunnustanut Baltian maiden itsenäisyyttä. [77]
Iltalehden mukaan Haavisto on toistuvasti urallaan kertonut uskovansa Venäjän demokratiakehitykseen ja kritisoinut niitä, jotka ovat varoittaneet Venäjän muodostamasta turvallisuusuhasta.[78]
Vuonna 2008 Georgian sodan yhteydessä Haavisto oli huolissaan Baltian maiden liian vihamielisestä suhtautumisesta Venäjään.[78]
Vuoden 2012 presidentinvaalien yhteydessä Haavisto totesi muun muassa, että pohjoismainen yhteistyö ja Venäjä ovat Suomen ulkopolitiikassa tärkeitä. Haaviston mielestä Suomella on taloudellisia mahdollisuuksia myös Euroopan ulkopuolella.[79]
Haavisto kertoi vuonna 2012 uskovansa demokraattiseen Venäjään. Hän kritisoi muita presidenttiehdokkaita Venäjän demokratian vähättelystä: ”Myös jotkut ehdokaskollegoistani ovat syyllistyneet tällaiseen Venäjän – ja demokratian – vähättelyyn.”[78] Venäjän suurimpana ongelmana hän piti alueiden kurjistumista. Haavisto totesi, että "Venäjän kehitys ei varmaan tuo suuria turvallisuusuhkia Suomelle."[80] Vuonna 2013 Haavisto varoitti venäläisomisteisen Fennovoima-hankkeen yhteydessä Suomen Venäjä-riippuvuuden lisääntymisestä.[81]
Haavisto halusi syksyllä 2019 ulkoministerinä toimiessaan löyhennyksiä venäläismatkailijoiden viisumikäytäntöihin. EU-komissio oli tätä ennen ollut huolissaan Suomen viisumikäytäntöjen turvallisuusriskeistä ja piti tarkastuksessa havaittuja puutteita vakavina. Haavisto ajautui viisumiasiassa vastakkain ulkoministeriön silloisen konsulipäällikön Pasi Tuomisen kanssa.[82]
Puolustuspolitiikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Iltalehden mukaan Haavisto kannatti Suomen puolustuskyvyn alasajoa 1990-luvulta 2010-luvulle asti. Hän on esittänyt suoria leikkauksia armeijan määrärahoihin sekä vaatinut armeijan miesvahvuuden vähentämistä.[78]
1970-luvulla Haavisto kirjoitti, että ”puolustusvoimat on perustettu, jotta jokainen suomalainen mies hallitsisi tappamisen jalon taidon silloin, kun maan korkein johto näkee sen mielekkääksi. Kun käsky käy, on liian myöhäistä sanoa ei. Ei on sanottava nyt.”[78]
Vuonna 1989 Haavisto teki eduskunnassa aloitteen: Määrärahan osoittamisesta Santahaminan (varuskuntasaari Helsingissä, jossa toimivat nykyään Etelä-Suomen Huoltorykmentti, Kaartin jääkärirykmentti, Maanpuolustuskorkeakoulu, Suomenlinnan Rannikkorykmentti ja Merisotakoulu) vapauttamiseksi asunto- ja virkistyskäyttöön.
Vuonna 1991 Haavisto esitti vähennettäväksi 900 000 000 markkaa puolustusmateriaalihankinnoista. 1992 valtion tulo- ja menoarviota käsiteltäessä Haavisto esitti ohjelmaa Suomen oman aseriisunnan toteuttamiseksi ja puolustusmäärahojen vähennystä 10 prosentilla vuosittain käytettäväksi ympäristöministeriön hallinnonalalla kansainväliseen ja kansalliseen ympäristönsuojeluun. Haaviston mukaan "eduskunta edellyttää, että laaditaan ohjelma Suomen oman aseriisunnan toteuttamiseksi ja turvallisuuspolitiikkamme saattamiseksi uutta eurooppalaista todellisuutta vastaavaksi". Ehdotus kaatui eduskunnassa äänin 121–61. Toukokuussa 1992 Haavisto esitti, että hallitus antaa nopeasti eduskunnalle esityksen varusmiespalvelusajan lyhentämisestä varusmieskoulutuksen ajankäyttöä tehostamalla. Haavisto oli mukana uudelleen 10 prosentin puolustusmateriaalihankintojen vähennysvaatimuksessa myös vuoden 1994 budjettiin. Samalla hän oli esittämässä muiden vihreiden kanssa, että tulevina vuosina tulee pyrkiä puolustusmenojen osuuden vähentämiseen noin prosenttiin bruttokansantuotteesta. Vuoden 1995 budjettia varten aloite oli sanamuodolla ”valtion velkaantumisen pysäyttämiseksi ja hyvinvointivaltion turvaamiseksi on vähennettävä puolustusvoimien materiaalihankintoja ja myöhennettävä hävittäjähankintoja. Tilausvaltuuksia tiedustelu-, valvonta- ja johtamisjärjestelmien hankkimiseen on välttämätöntä vähentää”. Haavisto palasi eduskuntaan 2007 ja katsoi vuonna 2008, että ”nykyisen kokoiselle armeijalle ei riitä varusteita" ja halusi pudottaa kriisiajan vahvuutta 350 000:sta aina 150 000:een.[83][84]
Vuonna 2009 Haavisto halusi avata keskustelun Suomen yleisestä asevelvollisuudesta. Hänen mukaansa ainoa ratkaisu ongelmiin on valikoiva asepalvelus.[85][83]
Vuonna 2011 Haavisto katsoi että Suomen tulisi vetäytyä Afganistanista.[86]
Haavisto kannattaa jalkaväkimiinat kieltävää Ottawan sopimusta.[87]
Haavisto ei ole aiemmin ollut Suomen Nato-jäsenyyden kannalla,[88] mutta ilmoitti toukokuussa 2022 kääntyneensä kannattamaan Suomen Nato-jäsenyyden hakemista[89]. Vielä vuonna 2012 Haavisto oli täysin eri mieltä väittämän kanssa, jonka mukaan Nato-jäsenyys vahvistaisi Suomen turvallisuutta.[78] Suomen Nato-prosessi oli keskeinen Suomen ulkopoliittinen hanke Haaviston ulkoministerikautena. Haavisto allekirjoitti Suomen Natoon liittymiskirjan 4. huhtikuuta 2023.[90]
Arvopolitiikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Haavisto on esittänyt vuoden 2010 kirkostaeroamispiikin yhteydessä, että kirkon muutosta haluavat ihmiset pysyisivät jäsenenä ja vaikuttaisivat kirkon sisällä. Haavisto pohti vuonna 2010 pitäisikö hänen näyttää esimerkkiä ja liittyä uudelleen kirkkoon. Haavisto kertoi tuolloin, että vaikka hän ei ole kirkon jäsen, hänen on käynyt kirkkoa sääliksi. Haaviston mukaan kirkossa on paljon ihmisiä, joille ihmisarvon kunnioittaminen on tärkeä periaate ja hän kertoi olevansa heidän puolestaan pahoillaan. Haavisto kertoi toivovansa, että kirkko säilyttää vihkimisoikeutensa ja ryhtyy vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja. Haavisto kutsui tuolloin kirkon vallitsevaa kantaa kärvistelyksi, sillä Ruotsi oli jo hyväksynyt lain.[91]
Maahanmuutto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Haaviston näkemykset maahanmuutosta ovat vaihdelleet. Vuonna 2015 hän katsoi, että ei ole rajaa sille, kuinka paljon turvapaikanhakijoita otetaan vastaan.[92] Vuonna 2023 Haavisto arvosteli hallitusta siitä, että pakolaisten ja siirtolaisten pääsy Suomeen itärajan kautta olisi pitänyt estää paljon aikaisemmin.[93] Hän varoitti hallitusta siitä, että tulijoita voisi olla kymmeniä tuhansia.[94]
Julkaisut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Haavisto on kirjoittanut muun muassa kirjan Kesä Balkanilla kokemuksistaan YK-työssä. Vuonna 2010 Haavisto julkaisi Afrikan kehityssuuntia kuvaavan raportin Afrikan tähteä etsimässä ja elämäkerrallisen teoksen Hatunnosto.[18] Lokakuussa 2011 julkaistiin Haaviston vaalikirja Anna mun kaikki kestää – Sovinnon kirja.[95]
Haavisto kirjoitti 1970-luvulla interrail-oppaita kokemuksistaan matkareissuiltaan Euroopasta.[96]
Yksityiselämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Haavisto tapasi puolisonsa, Ecuadorista kotoisin olevan parturi-kampaaja[97] Nexar Antonio Floresin 1997 ollessaan matkalla Bogotássa. He rekisteröivät parisuhteensa vuonna 2002.[98]
Haavisto on kasvissyöjä.[67]
Haavisto asuu Helsingin Kulosaaressa omakotitalossa, joka oli ennen Yhdysvaltain suurlähetystön omistuksessa.[99][100]
Hän toimii myös DJ:nä DJ Pexi -nimellä.[101]
Uskonto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Haavisto on kertonut uskovansa korkeampiin voimiin, mutta ei ole myöntänyt uskovansa kristilliseen kolmiyhteiseen Jumalaan. Haavisto on tunnustautunut kirjassaan 2011 "metsäkirkkolaiseksi", joka korostaa ihmisen pyhää kokemusta osana luontoa. Haaviston mukaan luonnossa ihminen kokee hengellisen ja jumalallisen tunteen. Haaviston mukaan läheinen luontosuhde auttaa ihmistä keskittymään ja auttaa ihmistä tuntemaan paikkansa maailmassa.[102] Haavisto erosi nuoruudessa kirkosta, koska hän oli suivaantunut koulun uskonnonopetukseen. Haavisto kertoi protestoivansa tapaa, jolla muista uskonnoista kerrottiin. Vuonna 2010 Haavisto paljasti kirjassa harkinneensa liittymistä takaisin kirkkoon, mikäli se ryhtyy vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja.[91] Haavisto liittyi Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon Ylivieskan kirkon tuhopolton jälkeen vuonna 2016.[103]
Kunnianosoituksia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 2015 Haavistolle myönnettiin Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seuran (ETMU) tunnustuspalkinto merkittävästä työstä etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen kysymysten parissa.[104]
Suomen Leijonan suurristi (Suomi, 2022)[105]
Suomen Valkoisen Ruusun komentajamerkki (Suomi, 1998)[106]
Sotilasansiomitali (Suomi, 2008)[107]
Pohjantähti-ritarikunnan suurristi (Ruotsi, 2024)[108]
Kunnialegioonan ritarimerkki (Ranska, 2019)[109]
Ghazi Muhammad Akbar Khanin mitali (Afganistan, 2021)[110]
Teokset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Inter-rail-opas. Helsinki: WSOY, 1978. ISBN 951-0-08595-2
- Vaihtoehtoliikehdintä ja puoluepolitiikka. Hki: Kansan Sivistystyön Liitto, 1980. (Alustuksia ja avauksia, Kansan sivistystyön liitto, ISSN 0358-7835; 16.).
- Tehtävä napapiirillä: kadonnutta aatetta metsästämässä. toim. Pekka Haavisto; piirrokset: Pekka Sauri. Hki: Perusta, 1983 ISBN 951-99447-2-9.
- Nuori Eurooppa: Inter-rail opas. Helsinki: WSOY, 1986. ISBN 951-0-13604-2
- Kesä Balkanilla. Helsinki: Wutum, 1999. ISBN 951-98391-0-0
- Afrikan tähteä etsimässä. Helsinki: Taloustieto, 2010. ISBN 978-951-628-499-9
- Hatunnosto. Helsinki: Kirjapaja, 2010. ISBN 978-952-247-120-8
- Anna mun kaikki kestää: Sovinnon kirja. Helsinki: WSOY, 2011. ISBN 978-951-0-38578-4
- Lipunnosto ja räätälin viisaus. Helsinki: Kirjapaja, 2017. ISBN 978-952-288-065-9
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h Pekka Haavisto Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
- ↑ Pekka Haavisto nimitetty Euroopan rauhaninstituutin puheenjohtajaksi, Aamulehti 7.10.2016.
- ↑ Pekka Haavisto: President of EIP’s Board of Governors. Viitattu 15.4.2019.
- ↑ Annika Söder elected as President of EIP | EIP www.eip.org. Viitattu 1.2.2024.
- ↑ a b c Pekka Haavisto valittiin vihreiden johtoon murskaäänin 40–1 Helsingin Sanomat. 3.11.2018. Viitattu 4.11.2018.
- ↑ Munkkivuoren yhteiskoulu Suomen yksityisten oppikoulujen digitaalinen matrikkeli. Salminen, Jari ja Yksityiskoulujen Liitto. Viitattu 5.2.2012.
- ↑ Mickelsson, Rauli: Haavisto, Pekka (1958–) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 15.4.2014. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 26.11.2014.
- ↑ Kuka Pekka Haavisto? (Internet Archivesta, tallennettu 18.4.2012) haavisto2012.fi. Viitattu 13.1.2012.
- ↑ Waris, Olli: Tämän verran Haavisto opiskeli iltalehti.fi. 30.1.2012. Iltalehti. Viitattu 3.6.2012.
- ↑ Haavisto torjui Korholan väitteen ohituskaistan rakentamisesta tohtorin opinnoille – Korhola pyysi anteeksi Ilta-Sanomat. 17.11.2023. Viitattu 17.11.2023.
- ↑ Julku, Mari: Energinen, kekseliäs ja nirso. Iltalehti, 28.–29.1.2012, s. 26–27.
- ↑ a b Juha-Pekka Tikka: 19-vuotias Pekka Haavisto kehui itsesensuuria 1977: Emme räpelly valittelemaan Neuvostoliiton ihmisoikeuksia Verkkouutiset. 29.7.2023. Viitattu 30.7.2023.
- ↑ https://punkmuseo.fi/pienlehdet/lehdet4/Koynnos___1978__kesa.pdf Artikkeli "Ystävyys yli rajojen" (S. 10). Viitattu 30.7.2023.
- ↑ https://punkmuseo.fi/pienlehdet/lehdet4/Koynnos___1978__kesa.pdf Artikkeli "Alas aseiden kalistelu" (S. 6). Viitattu 30.7.2023
- ↑ Korhonen, Jarmo: Vallantavoittelijat, s. 59. Tammi, 16.11.2017. ISBN 978-951-31-9027-9 Teoksen verkkoversio.
- ↑ Björksten, Tuomo: Kaksi sankaria. Aamulehti, 29.1.2012, s. 6–10.
- ↑ Eduskuntavaalien tulokset. Aamulehti, 18.3.1987.
- ↑ a b c d CV pekkahaavisto.net. Viitattu 23.1.2012.
- ↑ Historia Vihreät – De Gröna. Viitattu 15.6.2019.
- ↑ Laturi, Panu: Viron vihreät nousevat Vihreä Lanka. 9.2.2007. Viitattu 15.6.2019.
- ↑ a b Vihreiden verkot vasemmalle (pääkirjoitus) Iltalehti. 9.6.2011. Viitattu 19.1.2012.
- ↑ Luettelo ehdokkaista vaalipiireittäin ja puolueittain, myös heidän äänimääränsä ja vertailulukunsa 1999 (XLS) Tilastokeskus. Viitattu 19.1.2012.
- ↑ Valitut ehdokkaat Helsingin vaalipiiri 21.3.2007. Oikeusministeriö. Viitattu 23.1.2012.
- ↑ Valitut ehdokkaat Helsingin vaalipiiri 13.5.2011. Oikeusministeriö. Viitattu 19.1.2012.
- ↑ Kokeile HS:n vaalikoneella, kenen ehdokkaan arvomaailma on lähimpänä sinua www.vaalikone.fi. Viitattu 11.11.2018.
- ↑ a b Eduskuntavaalit 2019: Helsingin vaalipiiri Vaalit.fi. 23.4.2019. Oikeusministeriö. Viitattu 31.5.2019.
- ↑ Eduskuntavaalit 2023: Helsingin vaalipiiri, valitut 5.4.2023. Oikeusministeriö. Viitattu 15.4.2023.
- ↑ Airhart, Marc: Cleaning Up After War Scientific American. 15.9.2003. Viitattu 24.1.2012. (englanniksi)
- ↑ Haavisto, Pekka: Sudanissa sataa (Arkistoitu sivu) Haavisto-blogi. 24.8.2007. Viitattu 14.3.2015.
- ↑ Sivari, joka sai sotilasansiomitalin Rauhanturvaaja. 1/2010. Viitattu 23.1.2012.
- ↑ Soini nimitti Pekka Haaviston erityisedustajakseen Maaseudun tulevaisuus. 17.8.2015. Viitattu 9.12.2019.
- ↑ Presidenttiehdokas!. Iltalehti, 30.4.2011, s. 17.
- ↑ Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto selviytyivät toiselle kierrokselle presidentinvaalissa 2012 26.1.2012. Tilastokeskus. Viitattu 14.3.2015.
- ↑ Sauli Niinistö on maamme 12. presidentti Yle Uutiset. 5.2.2012. Viitattu 14.3.2015.
- ↑ Vihreiden presidenttiehdokas Pekka Haavisto: Emme tarvitse uusia viholliskuvia Yle uutiset. 12.2.2017. Viitattu 18.12.2017.
- ↑ Terhi Uusivaara: Haavisto toivoo eduskunnalta realismia omistajaohjausasioissa 16.10.2013. Yle Uutiset. Viitattu 16.10.2013.
- ↑ Pekka Haavistosta uusi kehitysministeri Yle Uutiset. 16.10.2013. Viitattu 14.3.2015.
- ↑ Nyt on nimet paperissa – vihreät ministerit jättivät eronpyyntönsä Ilta-Sanomat. 22.9.2014. Viitattu 15.6.2019.
- ↑ Elina Ranta: Salainen muistio: Tästä lähtivät liikkeelle Carunan hurjat sähkönsiirron hinnankorotukset Ilta-Sanomat. 27.3.2019. Viitattu 10.2.2024.
- ↑ Vihreiden uusi puheenjohtaja Pekka Haavisto antoi ministerinä luvan Fortumin sähköverkkojen myymiselle - haluaa nyt poistaa Carunan ”käyttämän porsaanreiän” www.iltalehti.fi. Viitattu 10.2.2024.
- ↑ Mikael Vehkaoja: Jan Vapaavuoren rooli Caruna -kaupoissa luultua suurempi - ex-ministerin pankki neuvottelee nyt firmalle lainaa Seura.fi. 3.2.2016. Viitattu 10.2.2024.
- ↑ Jarno Hartikainen: Pekka Haavisto piti Ohisaloa parhaana vaihtoehtona vihreiden johtoon Helsingin Sanomat. 2.11.2018. Viitattu 4.11.2018.
- ↑ Eduskuntavaalit 2019: tulokset Vaalit.fi. 23.4.2019. Oikeusministeriö. Viitattu 31.5.2019.
- ↑ Europarlamenttivaalit 2019: tulokset Vaalit.fi. 29.5.2019. Oikeusministeriö. Viitattu 31.5.2019.
- ↑ Suomella on työhullu ulkoministeri, joka lähettää alaisille sähköpostia keskellä yötä ja joka puuhasi ensitöikseen yhden rauhansopimuksen Helsingin Sanomat. 9.9.2019. Viitattu 22.2.2021.
- ↑ Diplomatia | Haavisto pärjäsi suomalaisten asiantuntijoiden mukaan hyvin, Lavrovin haukut Merkelille hämmästyttivät: ”Takana on Putinin henkilökohtainen raivo” Helsingin Sanomat. 15.2.2021. Viitattu 22.2.2021.
- ↑ Diplomatia | Presidentti Niinistö ulkoministeri Haaviston Lavrov-tapaamisesta: ”Hyvä suoritus!” Helsingin Sanomat. 15.2.2021. Viitattu 22.2.2021.
- ↑ Kommentti | Ei nöyryytystä eikä kylmää kyytiä, ministeri Haavisto suoriutui vaikeasta tilanteesta hyvin Helsingin Sanomat. 15.2.2021. Viitattu 22.2.2021.
- ↑ Venäjä | EU:n ulkopoliittinen johtaja Borrell joutui ahtaalle Moskovan-vierailustaan – Virolaismeppi vaatii Borrellin eroa Helsingin Sanomat. 8.2.2021. Viitattu 22.2.2021.
- ↑ a b Oikeusoppineet eri linjoilla tapaus Haavistosta – Näin rajusti näkemykset erosivat Yle Uutiset. 10.12.2020. Viitattu 11.12.2020.
- ↑ Haaviston ja konsulipäällikön kertomuksissa ristiriitoja –perustuslakivaliokunta pyytää lisäselvityksiä ulkoministeriöstä LS24.fi. 14.1.2020. Viitattu 11.12.2020.
- ↑ Edellytyksiä syytteen nostamiselle ei ole – Haavistolle silti raskaat moitteet Kansan Uutiset. 9.12.2020. Viitattu 11.12.2020.
- ↑ Yksi näistä kolmesta saattaa olla Suomen seuraava presidentti – vertaile, millaisia he ovat Yle Uutiset. 16.5.2023. Viitattu 22.1.2024.
- ↑ Analyysi: Tässä ovat presidenttipelin kuumimmat nimet www.iltalehti.fi. Viitattu 22.1.2024.
- ↑ HS-analyysi | Haavisto vältti pahimman, mutta perustuslakivaliokunnan linjaus jättää hänen maineeseensa tahran Helsingin Sanomat. 9.12.2020. Viitattu 22.1.2024.
- ↑ Pekka Haavisto lähtee presidenttikisaan valitsijayhdistyksen ehdokkaana Yle Uutiset. 8.6.2023. Viitattu 22.1.2024.
- ↑ Yhdistysrekisterin tietopalvelu Yhdistysrekisterin tietopalvelu. Viitattu 22.1.2024.
- ↑ Presidentinvaalit | Haaviston presidenttikampanjalle perustettiin tukiyhdistys Helsingin Sanomat. 26.5.2023. Viitattu 22.1.2024.
- ↑ Pekka Haavisto sai kasaan 48 000 kannattajakorttia – nappasi presidenttikampanjansa johtoon yllätysnimen kokoomuksesta Ilta-Sanomat. 3.10.2023. Viitattu 22.1.2024.
- ↑ Nämä tunnetut nimet tukevat Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjaa Ilta-Sanomat. 3.10.2023. Viitattu 22.1.2024.
- ↑ Ääntenlaskenta valmis: Stubb 27,2 % ja Haavisto 25,8 % – Etenevät toiselle kierrokselle presidentinvaaleissa www.iltalehti.fi. Viitattu 30.1.2024.
- ↑ Presidentinvaali 2024, 2. vaali – Koko maa, ehdokaskohtaiset tulokset Vaalien tieto- ja tulospalvelu. 14.2.2024. Oikeusministeriö. Viitattu 14.2.2024.
- ↑ phjarno: Haaviston kansalaisvaltuuskuntaan uusia tukijoita Pekka Haavisto 2024. 30.1.2024. Viitattu 31.1.2024.
- ↑ a b Pekka Haavisto sai yli 100 000 euron suurlahjoituksen yrittäjältä – myös Björn Wahlroos tukee 10 000 eurolla Yle Uutiset. 15.1.2024. Viitattu 22.1.2024.
- ↑ a b Vaali- ja puoluerahoitusvalvonta - Ennakkoilmoitus ehdokkaan vaalirahoituksesta - Presidentinvaali 2024 www.vaalirahoitusvalvonta.fi. Viitattu 22.1.2024.
- ↑ Presidentinvaalit | Stubbin rahoittajat viimein julki, lista kuhisee eliitistä tuttuja nimiä – Haavistolla suuri yksityishenkilön lahjoitus Helsingin Sanomat. 22.1.2024. Viitattu 22.1.2024.
- ↑ a b Millaisia ovat vihreät tekosi, Pekka Haavisto? mtvuutiset.fi. 11.3.2013. Viitattu 29.3.2023.
- ↑ Avohakkuut jakavat voimakkaasti suomalaisia – puoluejohtajista vain vihreiden Haavisto ja vasemmiston Andersson kannattavat avohakkuukieltoa Maaseudun Tulevaisuus. Viitattu 22.10.2023.
- ↑ Pekka Haavisto 24/2011. Väestöliitto. Viitattu 23.1.2012.
- ↑ Pekka Haavisto IL:n tentissä: ”Vihreät ei ole vasemmistopuolue” www.iltalehti.fi. Viitattu 22.10.2023.
- ↑ a b Vertailussa presidenttiehdokkaiden arvot: Vaalikamppailussa soi hyvinvointivaltion sävel Yle Uutiset. 20.1.2018. Viitattu 22.10.2023.
- ↑ Nimilista paljastaa: Katso kuka eduskunnassa kannattaa pakkoruotsia – ja kuka vastustaa www.is.fi. 15.8.2013. Ilta-Sanomat. Viitattu 12.1.2022.
- ↑ Erno Laisi: Pekka Haavisto ei halua leimaantua punavihreiden ehdokkaaksi: ”En ole yhtään punainen” Ilta-Sanomat. 24.8.2023. Viitattu 12.9.2023.
- ↑ Sippola Anna-Riitta: Pekka Haavisto: Vihreät eivät mene ydinvoimalaa puoltavaan hallitukseen Helsingin Sanomat. 11.6.1998. Viitattu 6.10.2023.
- ↑ Haavisto: Ydinvoima voi johtaa boikotteihin Yle Uutiset. 7.2.2002. Viitattu 6.10.2023.
- ↑ Haavisto ei myönnä tehneensä virhearviota Venäjän suhteen – näin hän selittää lausuntojaan IS:lle Ilta-Sanomat. 29.9.2023. Viitattu 6.10.2023.
- ↑ Vihreät vaativat talousapua Baltian maille Helsingin Sanomat. 6.3.1991. Viitattu 10.2.2024.
- ↑ a b c d e f Karvala, Kreeta: Jos Haaviston tahto olisi mennyt läpi, Suomen puolustus olisi ajettu alas vuosikymmeniä sitten Iltalehti. 5.1.2023. Viitattu 5.1.2024.
- ↑ Rautio, Yrjö: Niinistö vs Haavisto (Arkistoitu sivu) Apu. 22.12.2011. Viitattu 14.3.2015.
- ↑ Haavisto: Venäjän kehitys ei uhkaa Suomea mtvuutiset.fi. 11.1.2012. Viitattu 6.10.2023.
- ↑ Haavisto: Riippuvuus Venäjästä huolestuttaa hs.fi.
- ↑ Olli Waris: Kiista venäläisten viisumeista ei ”kilkattanut kelloja” Pekka Haavistolle – näin puheet muuttuivat viikossa Ilta-Sanomat. 6.10.2023. Viitattu 6.10.2023.
- ↑ a b Juha-Pekka Tikka: Tuntematon Pekka Haavisto - näin hän halusi leikata Suomen asevoimilta Verkkouutiset. 26.6.2023. Viitattu 13.9.2023.
- ↑ Markku Huusko: Tunnetulle sivarille sotilasansiomitali Uusi Suomi. 4.6.2008. Viitattu 13.9.2023.
- ↑ Ruotsin päätös avasi keskustelun asepalveluksesta Vihreä Lanka. 17.6.2009. Viitattu 13.9.2023.
- ↑ Numminen, Mikko: Tehtävä Suomessa, Pekka Haavisto Image. 25.11.2011. Viitattu 14.3.2015.
- ↑ Ottawan miinasopimusta tarvitaan pekkahaavisto.fi. Viitattu 1.7.2023.
- ↑ Camp, Walter de: Pekka Haavisto vs. Paavo Väyrynen City-lehti. 24/2011. Viitattu 14.3.2015.
- ↑ Ulkoministeriltä odotettu Nato-kanta – näin hän perustelee Verkkouutiset. 12.5.2022. Viitattu 1.6.2022.
- ↑ Haavisto allekirjoitti Suomen liittymiskirjan yle.fi.
- ↑ a b Haavisto saattaa liittyä kirkkoon - yhdellä ehdolla Iltalehti. 26.10.2010. Viitattu 14.8.2023.
- ↑ Uuskallio, Vili: Pekka Haavisto: "Ei ole rajaa sille, kuinka paljon turvapaikanhakijoita otetaan vastaan" Etelä-Suomen Sanomat. 18.11.2024. Viitattu 11.2.2024.
- ↑ Karvala, Kreeta: Haavisto moittii hallitusta rajapäätöksestä Iltalehti. 21.11.2023. Viitattu 11.2.2024.
- ↑ Hallikainen, Iida: Pekka Haavisto moittii hallitusta liian optimistisesta rajapäätöksestä Ilta-Sanomat. 21.11.2023. Viitattu 11.2.2024.
- ↑ Räsänen, Saija: Kuka ostaa vaalikirjoja? Vihreä Lanka. 3.11.2011. Viitattu 30.12.2011.
- ↑ Saarikko, Elise: Pekka Haaviston interrail-oppaat pääsivät museoon Länsiväylä. 26.4.2015. Viitattu 15.6.2019.
- ↑ Antonio Flores sai uuden tutkinnon ja kunniakirjan! | Seiska Seiska.fi. Viitattu 14.2.2023.
- ↑ Häkli, Laura: Mutta kuka kumma on Antonio? 13.1.2012. Vihreä lanka. Viitattu 23.1.2012.
- ↑ Pekka Haavisto osti 1,1 miljoonan euron talon arvoalueelta - katso kuva! www.iltalehti.fi. Viitattu 10.11.2023.
- ↑ Piia Kujala: Haavisto hulppean talonsa mittavasta remontista: ”Monet eivät koskisi tällaisiin asuntoihin pitkällä tikullakaan” Ilta-Sanomat. 11.1.2018. Viitattu 10.11.2023.
- ↑ Yhteinen Suomi -kiertue: DJ Pexi Tampereella perjantaina 2.2.2024 haavisto2024.fi.
- ↑ Karvala, Kreetta: Tällaisiin jumaliin presidenttiehdokkaat uskovat Iltalehti. 24.12.2023. Viitattu 11.1.2024.
- ↑ Presidenttiehdokkaat avoimina arvoistaan mtv.fi. Viitattu 11.9.2018.
- ↑ ETMU-palkinto: Aiemmat palkinnot Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seura. 2015. Viitattu 22.10.2015.
- ↑ Medaljregn inför självständighetsdagen – Sanna Marin, Pekka Haavisto och Björn Wahlroos får utmärkelser Hufvudstadsbladet. Viitattu 1.12.2022. (ruotsiksi)
- ↑ Annetut kunniamerkit 1990-2021 Suomen Valkoisen Ruusun ja Suomen Leijonan ritarikunnat. Viitattu 6.12.2023.
- ↑ Tunnetulle sivarille sotilasansiomitali uusisuomi.fi. 4.6.2008. Viitattu 16.4.2019.
- ↑ Tio utländska medborgare tilldelas Nordstjärneorden Regeringskansliet. 22.10.2024. Viitattu 22.10.2024. (ruotsiksi)
- ↑ Tuula Haataiselle ja Pekka Haavistolle ranskalainen kunniamerkki ambafrance.org. 2019. Viitattu 15.4.2019.
- ↑ President Ghani Confers State Medals on Finnish FM, Minister for Development Cooperation and Foreign Trade 15.4.2021. Bakhtar News Agency. Viitattu 6.12.2023. (englanniksi)
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kämppi, Riikka & Lähde, Jussi: Sydänten presidentti. Helsinki: Helsinki-kirjat, 2012. ISBN 978-952-5989-05-2
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pekka Haavisto Wikimedia Commonsissa
- Pekka Haaviston kotisivut.
- Yle Elävä arkisto Pekka Haavisto ympäristön ja rauhan asialla
- Yle Elävä arkisto Suomalaiset ovat olleet rakentamassa sovintoa ympäri maailmaa
- Pekka Haavisto Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
- Rauli Mickelsson: Haavisto, Pekka (1958–) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 15.4.2014. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
| Edeltäjä: Timo Soini |
Suomen ulkoministeri 2019–2023 |
Seuraaja: Elina Valtonen |
| Edeltäjä: Pekka Sauri Touko Aalto |
Vihreän liiton puheenjohtaja 1993–1995 2018–2019 |
Seuraaja: Tuija Brax Maria Ohisalo |
| ||||||
| ||||||
| ||||||||||
| ||||||||||
| ||||||
| ||||||
| ||||||
- Outi Alanko-Kahiluoto
- Paavo Arhinmäki
- Sirpa Asko-Seljavaara
- Tuija Brax
- Pekka Haavisto
- Juha Hakola
- Eero Heinäluoma
- Rakel Hiltunen
- Arja Karhuvaara
- Mari Kiviniemi
- Päivi Lipponen
- Sanna Perkiö
- Pertti Salolainen
- Sari Sarkomaa
- Anni Sinnemäki
- Johanna Sumuvuori
- Astrid Thors
- Erkki Tuomioja
- Jan Vapaavuori
- Ben Zyskowicz
| ||||||
| ||||||
| ||||||
| ||||||
| ||||||
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
2000: Heidi Hautala | 2006: Heidi Hautala | 2012: Pekka Haavisto | 2018: Pekka Haavisto | 2024: Pekka Haavisto
| ||||||||||||||||||
