Suomen presidentinvaali 2000

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Suomen presidentinvaali 2000
Suomi
1994 ←
 16. tammikuuta 2000 (1. kierros)
6. helmikuuta 2000 (2. kierros) 		→ 2006
  Tarja Halonen Esko Aho
Ehdokas Tarja Halonen Esko Aho
Puolue Sosiaalidemokraatit Keskusta
Äänet 1 644 532 1 540 803
Kannatus 51,6 % 48,4 %

Presidentti ennen vaaleja

Martti Ahtisaari
Sosiaalidemokraatit

Uusi presidentti

Tarja Halonen
Sosiaalidemokraatit

Osa artikkelisarjaa
Suomen politiikka
Suomen vaakuna

Suomen presidentinvaali 2000 järjestettiin tammi-helmikuussa. Koska kukaan ehdokkaista ei saanut ensimmäisellä kierroksella 16. tammikuuta vaadittua yli puolta annetuista äänistä, pidettiin 6. helmikuuta toinen kierros, jossa tasavallan presidentiksi valittiin Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ehdokas, ulkoasiainministeri Tarja Halonen. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Suomen presidentiksi valittiin nainen.

Presidentti Martti Ahtisaarella olisi ollut mahdollisuus asettua ehdolle toiselle perättäiselle kaudelleen, mutta hän päätti kieltäytyä ehdokkuudesta. Ahtisaaren mielestä SDP ei ollut kiinnostunut hänen ehdokkuudestaan, minkä lisäksi Tarja Halosella oli hänen sanojensa mukaan ”hirveä hinku” presidentiksi.[1] Seitsemästä ehdokkaasta neljä oli naisia, mikä oli enemmän kuin koskaan aiemmin Suomen presidentinvaalissa.

Vihreä liitto asetti ensimmäistä kertaa oman ehdokkaan presidentinvaaleissa, Heidi Hautalan.

Taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valmistauduttaessa vuoden 2000 presidentinvaaliin tiedettiin, että uusi perustuslaki, joka astui voimaan samanaikaisesti tasavallan presidentin toimikauden alkamisen kanssa, siirsi valtaoikeuksia presidentiltä lähinnä pääministerille ja valtioneuvostolle, mutta osittain myös eduskunnalle. Tästä seurasi, että suomalaisten kärkipoliitikkojen mielenkiinto presidentin tehtävää kohtaan näytti hiipuvan. Esimerkiksi SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen ei missään vaiheessa osoittanut kiinnostusta vaihtaa pääministerin tehtävää Mäntyniemen isännän paikkaan.[2]

Naisten nousu presidenttipörssin kärkeen alkoi 1990-luvun alkupuolella silloisen keskustalaisen ministerin Eeva Kuuskosken vahvana kannatuksena. Tämä oli seurausta naisten poliittisesta menestyksestä muualla Euroopassa ja koko maailmassa. Kuuskosken suosio osoittautui pian ohimeneväksi, mutta Elisabeth Rehnin nousu oli jo pitempiaikainen ilmiö. Varsinkin Rehnin menestys vuoden 1994 presidentinvaalissa avasi tietä muidenkin puolueiden näkyville naispoliitikoille. Jo vuosina 1996 ja 1997 tehtyjen mielipidemittausten perusteella ennakoitiin, että vuoden 2000 vaalista tulisi naisten välinen ottelu.[3][4]

Ehdokasasetelma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martti Ahtisaaren presidenttikauden puolivälistä saakka oli pohdittu, viitsisikö Ahtisaari asettua enää ehdolle presidentinvaaliin vuonna 2000, koska hän oli saanut osakseen kovaa, jopa ilkeää ja usein henkilökohtaisuuksiin menevää kritiikkiä.[5] Ahtisaari viivytti omaa ilmoitustaan pitkään, mutta lopulta vapun alla 1999 hän ilmoitti, ettei hän aio olla mukana SDP:n esivaalissa. Toukokuussa 1999 järjestetyssä esivaalissa Lipposen hallituksen ulkoministeri Tarja Halonen voitti vastaehdokkaansa Pertti Paasion ja Jacob Södermanin 58 prosentin ääniosuudella.[4]

Puolueista ensimmäisenä lähti liikkeelle Vihreä liitto, joka nimesi jo keväällä 1998 omaksi ehdokkaakseen EU-parlamentaarikko Heidi Hautalan. Keskustan esivaalissa syyskuussa 1999 puolueen puheenjohtaja Esko Aho voitti edeltäjänsä, EU-parlamentaarikko Paavo Väyrysen kahden kolmasosan ääniosuudella.[4]

Vaikeinta oman presidenttiehdokkaan löytäminen oli Kokoomukselle. Kun eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen oli elokuussa 1999 kieltäytynyt ehdokkuudesta, vahvimmaksi nimeksi nousi valtiovarainministeri Sauli Niinistö. Kuitenkin myös Niinistö ilmoitti syyskuussa, ettei hän lähde tavoittelemaan tasavallan presidentin paikkaa. Tämän jälkeen Kokoomuksen ehdokasta etsittiin myös puolueen ulkopuolelta, ja välillä näytti siltä, että Kokoomus jäisi kokonaan ilman omaa presidenttiehdokasta. Puolueen naiset, etunenässä kansanedustaja Pirjo-Riitta Antvuori, taivuttelivat Uosukaisen harkitsemaan ehdokkuuttaan uudelleen, ja lopulta lokakuussa 1999 Uosukainen suostui ehdolle.[4]

Vuoden 1994 presidentinvaalin toisella kierroksella Martti Ahtisaaren vastaehdokkaana ollut RKP:n Elisabeth Rehn epäröi pitkään lähtöään uuteen yritykseen. Rehnin kausi YK:n erityistehtävissä päättyi kesällä 1999, ja asiaa loppukesän ajan mietittyään hän suostui RKP:n ehdokkaaksi syyskuun alussa. Eduskuntapuolueista Vasemmistoliitto asettui SDP:n Tarja Halosen taakse ja Kristillinen liitto antoi kannattajilleen vapaat kädet. Suurempien puolueiden varjossa Remonttiryhmä asetti ehdokkaakseen puheenjohtajansa ja ainoan kansanedustajansa, AKT:n entisen puheenjohtajan Risto Kuisman ja Perussuomalaiset Suomen EU-jäsenyyden vastustajana tunnetun valtiotieteen tohtori Ilkka Hakalehdon.[4]

Verrattuna vuoden 1994 presidentinvaalin ehdokasasetelmaan kaikki ehdokkaat olivat nyt kokeneita poliitikkoja, ja lisäksi kaikki neljä naisehdokasta olivat olleet uranuurtajia eri aloilla. Elisabeth Rehn oli ollut Suomen ensimmäinen nainen puolustusministerinä (vuosina 1990–1995), Riitta Uosukainen ensimmäinen nainen eduskunnan puhemiehenä (vuodesta 1994), Tarja Halonen ensimmäinen nainen ulkoministerinä (vuodesta 1995) ja Heidi Hautala ensimmäinen nainen eduskuntapuolueen puheenjohtajana (vuosina 1987–1991).[4]

Vaaliteemat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentinvaalin kärkiehdokkaista Tarja Halonen korosti hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämistä ja puolustamista, Esko Aho taas alueellisen eriarvoistumiskehityksen pysäyttämistä ja vastustamista. Myös perheasiat nousivat keskiöön: Ahon rinnalla esiintyi hänen puolisonsa Kirsti Aho, ja myös heidän neljä lastaan olivat esillä. Haloselta tivattiin vaalikamppailun aikana toistuvasti, aikooko hän avioitua elämänkumppaninsa Pentti Arajärven kanssa ja aikooko hän liittyä kirkkoon. Kumpaankaan kysymykseen Halonen ei antanut suoraa vastausta.[4]

Presidentinvaalin aikaan myös Suomessa nousi kuumaksi puheenaiheeksi Itävallan eristäminen Euroopan unionin päätöksenteosta sen jälkeen, kun oikeistopopulistinen Itävallan vapauspuolue (FPÖ) oli päässyt Itävallan hallitukseen. Pääministeri Paavo Lipponen teki päätöksen Suomen liittymisestä Itävallan vastaiseen boikottirintamaan yksin, muita ministereitä, presidentti Martti Ahtisaarta ja eduskunnan ulkoasiainvaliokuntaa kuulematta; tosin Ahtisaari hyväksyi jälkikäteen Lipposen päätöksen. Johtavista presidenttiehdokkaista Esko Aho arvosteli Lipposta hätiköinnistä, Tarja Halonen puolestaan tuki Lipposta.[4]

Tulokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomen presidentinvaalin 16. tammikuuta ja 6. helmikuuta 2000 tulokset
Ehdokas Puolue 1. kierros 2. kierros
Ääniä % Ääniä %
Tarja Halonen Suomen Sosialidemokraattinen Puolue SDP 1 224 431 40,0 1 644 532 51,6
Esko Aho Suomen Keskusta KESK 1 051 159 34,4 1 540 803 48,4
Riitta Uosukainen Kansallinen Kokoomus KOK 392 305 12,8
Elisabeth Rehn Ruotsalainen kansanpuolue RKP 241 877 7,9
Heidi Hautala Vihreä liitto VIHR 100 740 3,3
Ilkka Hakalehto Perussuomalaiset PS 31 405 1,0
Risto Kuisma Remonttiryhmä 16 943 0,6
Yhteensä 3 058 860 100 % 3 185 335 100 %

Lähde: Tilastokeskus[6][7]

Halosen kannatus oli suurinta Helsingin (66,3 %) ja Uudenmaan (59,3 %) vaalipiireissä[8]. Kaikkein vahvinta hänen kannatuksensa oli etelän keskisuurissa vanhoissa teollisuuskaupungeissa. Naisten keskuudessa Halosen suosio ylitti kaikki perinteiset puoluerajat: vasemmiston ja vihreiden lisäksi hän sai tukea myös kokoomuksen ja RKP:n naisäänestäjiltä, joiden alkuperäiset ehdokkaat eivät olleet mukana vaalin toisella kierroksella. Halonen oli suosittu myös nuorison, etenkin kaupunkilaisnuorten, ja radikaalien taiteilijoiden joukossa. Näkyviä Halosen tukijoita toisella kierroksella olivat muiden muassa RKP:n peruspalveluministeri Eva Biaudet ja entiset kokoomuslaiset naisministerit Ulla Puolanne, Helena Pesola ja Sirpa Pietikäinen.[4]

Ahon vahvimmat kannatusalueet olivat maaseudulla, erityisesti Pohjanmaan pienissä kunnissa. Suurimman ääniosuuden hän sai Vaasan (70,0 %), Ahvenanmaan (60,6 %), Oulun (58,9 %) ja Lapin vaalipiireissä (55,8 %)[8]. Aho oli myös eläkeläisäänestäjien suosikki. Toisen kierroksen vaalipäivän lähestyessä Ahon taakse ryhmittyivät kokoomuksen ja RKP:n miesäänestäjät, mikä näkyi myös politiikan johtopaikoilla. Kokoomus ja RKP olivat virallisesti ilmoittaneet pysyvänsä puolueettomina vaalin toisella kierroksella, mutta muiden muassa puolustusministeri Jan-Erik Enestam ja sisäministeri Kari Häkämies ilmoittautuivat Ahon tukijoukkoihin. Myös Kristillisen liiton johto tuki Ahoa. Julkisuuden henkilöistä Ahoa kannattivat varsinkin monet urheilijat, esimerkiksi jääkiekkoilija Teemu Selänne, hiihtäjä Mika Myllylä sekä ralliautoilijat Juha Kankkunen ja Tommi Mäkinen.[4]

Tulokset maakunnittain

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäisen kierroksen tulokset
  Tarja Halonen
  Elisabeth Rehn
  Esko Aho

Ensimmäinen kierros

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maakunta Halonen Aho Uosukainen Rehn Hautala Hakalehto Kuisma Äänestäjien määrä Ääniä Hyväksytyt äänet Hylätyt äänet
Etelä-Savo 35 260 43 780 12 433 3 087 2 225 1 060 514 135 153 98 662 98 359 303
Pohjois-Savo 54 265 68 795 13 141 5 365 3 102 1 538 643 203 996 147 259 146 849 410
Pohjois-Karjala 37 612 42 993 10 251 2 952 2 240 1 179 512 136 788 98 083 97 739 344
Kainuu 17 158 27 755 3 857 1 271 876 621 219 72 971 51 906 51 757 149
Uusimaa 356 278 155 713 113 873 93 360 41 165 6 290 5 115 1 030 546 774 121 771 794 2 327
Itä-Uusimaa 19 030 12 023 5 029 14 437 1 672 364 438 70 205 53 103 52 993 110
Varsinais-Suomi 114 662 78 960 38 931 20 514 9 608 3 168 1 523 360 024 268 209 267 366 843
Kanta-Häme 43 203 30 890 15 694 4 504 2 661 970 616 131 166 98 872 98 538 334
Päijät-Häme 49 788 35 402 18 891 5 168 3 244 1 180 666 159 063 114 666 114 339 327
Kymenlaakso 49 686 34 703 19 433 4 561 2 836 947 835 154 744 113 433 113 001 432
Etelä-Karjala 29 343 29 528 20 283 2 027 1 818 664 433 112 325 84 394 84 096 298
Keski-Suomi 59 858 65 501 15 592 5 731 4 645 1 555 723 210 868 154 006 153 605 401
Etelä-Pohjanmaa 23 336 74 567 14 157 3 495 1 454 1 454 361 158 210 119 150 118 824 326
Pohjanmaa 26 816 32 482 6 778 36 010 1 947 640 241 150 093 105 188 104 914 274
Satakunta 62 701 52 059 17 695 5 378 3 090 1 950 714 194 211 143 999 143 587 412
Pirkanmaa 120 017 81 436 38 378 13 857 9 210 3 652 1 784 358 640 269 210 268 334 876
Keski-Pohjanmaa 10 724 25 829 2 333 3 008 641 590 132 57 955 43 373 43 257 116
Pohjois-Pohjanmaa 70 230 100 314 16 076 7 392 5 828 2 643 1 005 280 748 204 028 203 488 540
Lappi 42 685 55 712 9 249 3 285 2 313 926 458 164 904 115 045 114 628 417
Ahvenanmaa 1 779 2 717 231 6 475 165 14 11 24 590 11 443 11 392 51

Toinen kierros

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maakunta Halonen Aho Äänestäjien määrä Ääniä Hyväksytyt äänet Hylätyt äänet
Etelä-Savo 46 669 57 195 135 153 104 363 103 864 499
Pohjois-Savo 70 149 86 573 203 997 157 250 156 722 528
Pohjois-Karjala 48 614 55 753 136 788 104 855 104 367 488
Kainuu 21 636 34 104 72 971 55 954 55 740 214
Uusimaa 495 469 290 348 1 030 549 790 870 785 817 5 053
Itä-Uusimaa 28 096 25 953 70 205 54 342 54 049 293
Varsinais-Suomi 152 539 123 259 360 024 277 162 275 798 1 364
Kanta-Häme 56 557 45 674 131 166 102 830 102 231 599
Päijät-Häme 66 660 52 298 159 063 119 560 118 958 602
Kymenlaakso 67 048 50 775 154 744 118 443 117 823 620
Etelä-Karjala 41 742 44 091 112 325 86 320 85 833 487
Keski-Suomi 78 495 84 227 210 868 163 374 162 722 652
Etelä-Pohjanmaa 32 065 93 911 158 210 126 547 125 976 571
Pohjanmaa 39 019 69 890 150 093 109 447 108 909 538
Satakunta 79 604 71 178 194 211 151 471 150 782 689
Pirkanmaa 157 589 120 669 358 640 279 668 278 258 1 410
Keski-Pohjanmaa 13 298 32 750 57 955 46 220 46 048 172
Pohjois-Pohjanmaa 90 618 126 767 280 748 218 316 217 385 931
Lappi 53 965 68 162 164 904 122 674 122 127 547
Ahvenanmaa 4 700 7 226 24 590 12 047 11 926 121

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ [1] (Arkistoitu – Internet Archive)
  2. ↑ Olavi Jouslehto ja Jaakko Okker: Tamminiemestä Mäntyniemeen, s. 165. Porvoo-Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-24355-8.
  3. ↑ Jouslehto & Okker, s. 166.
  4. ↑ a b c d e f g h i j Unto Hämäläinen: Kansa teki historiaa ja valitsi Tarja Halosen. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2001, s. 192–196. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-16737-5.
  5. ↑ Jouslehto & Okker, s. 168.
  6. ↑ Ehdokkaiden vaalimenestyksen kuvaus presidentinvaaleissa 2000 ensimmäisellä kierroksella Tilastokeskus. Viitattu 25.5.2017.
  7. ↑ Ehdokkaat presidentinvaaleissa 2000, 2 kierros Tilastokeskus. Viitattu 25.5.2017.
  8. ↑ a b Presidenttiehdokkaiden menestys ja äänestysaktiivisuus toisella kierroksella 2000

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen presidentinvaali 2000.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_presidentinvaali_2000&oldid=22709903”