Kylmä sota

Kylmä sota
Päivämäärä: 12. maaliskuuta 1947 – 26. joulukuuta 1991 Lopputulos: Neuvostoliiton hajoaminen, Yhdysvaltojen voitto Aluemuutokset: Saksan jälleenyhdistyminen Baltian maiden itsenäistyminen Vaikutukset: Neuvostoliitto hajosi ja Yhdysvallat nousi maailman ainoaksi hallitsevaksi supervallaksi.
Osapuolet
Yhdysvallat Nato	Neuvostoliitto Varsovan liitto

Kylmä sota oli vastakkainasettelun aika, jossa kilpailivat kaksi suurvaltaa liittolaisineen, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. Siinä kilpailivat myös kaksi aatesuuntaa, liberaali demokratia ja kommunismi, sekä kaksi talousjärjestelmää, lännen markkinatalousjärjestelmä ja kommunistimaiden suunnitelmatalous. Tavallisimmin sen katsotaan kestäneen toisen maailmansodan lopusta Neuvostoliiton luhistumiseen 1990-luvun alussa. Kuitenkin 1970-luvulla, liennytyksen aikana, melko yleisesti katsottiin varsinaisen kylmän sodan jo päättyneen esimerkiksi Kiinan kansantasavallan hyväksymiseen YK:n jäseneksi 1971, Yhdysvaltojen vetäytymiseen Vietnamin sodasta vuonna 1973 tai ETYKin huippukokoukseen 1975.

Kylmää sotaa ei käyty suorana sotana, vaan turvauduttiin propagandaan, vakoiluun, taloudellisiin ja poliittisiin taistelukeinoihin. Myös kulttuuri, taide ja urheilu olivat kylmän sodan aseita. Tälle vastakkainasettelulle antoivat taustan ydinaseet, joiden vuoksi suoraan yhteenottoon kahden suurvallan välillä ei haluttu ryhtyä. Näin valtataistelu siirtyi muille areenoille.

Nimitystä “kylmä sota” käytti ensimmäisenä mahdollisesti saksalainen marxisti Eduard Bernstein vuonna 1893 kuvaamaan Euroopan valtioiden asevarustelukilpaa, jossa “ei ammuttu” mutta “vuodettiin verta”. Nykymerkityksessään kylmästä sodasta puhui ensimmäisenä brittiläinen kirjailija George Orwell 19. lokakuuta 1945 julkaistussa artikkelissaan. Termi tuli yleisemmin tunnetuksi, kun yhdysvaltalainen sijoittaja Bernard Baruch käytti sitä puheessaan vuonna 1947.^[1]

Kylmä sota alkoi toisen maailmansodan päätyttyä vuonna 1945. Idän ja lännen välillä oli ollut jo ennen sodan päättymistä epäluottamusta, jonka olivat aiheuttaneet muun muassa länsivaltojen ja natsi-Saksan solmima Münchenin sopimus 1938 sekä Neuvostoliiton ja natsi-Saksan solmima hyökkäämättömyyssopimus 1939. Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin oli myös katkera siitä, että Iso-Britannia ja Yhdysvallat olivat viivytelleet toisen rintaman avaamisessa Eurooppaan, minkä seurauksena Neuvostoliitto oli jätetty lähes yksin tuhoisaan sotaan Saksaa vastaan.^[2]

Toisessa maailmansodassa Neuvostoliitto ja Yhdysvallat olivat taistelleet samalla puolella akselivaltoja vastaan. Vuonna 1945 liittoutuneiden voittoon päättynyt sota jätti Eurooppaan, Aasiaan, Afrikkaan ja Lähi-itään valtatyhjiön, jota niin Neuvostoliitto kuin Yhdysvallatkin alkoi yrittää täyttää. Kumpikin supervalta alkoi houkutella sodasta kärsineitä maita oman poliittis-taloudelliseen järjestelmänsä alle. Neuvostoliitto toi oman autoritaarisen yksipuoluejärjestelmänsä miehittämiinsä maihin sekä tuki länsimaiden kommunistipuolueita esimerkiksi Italiassa, Kreikassa ja Ranskassa. Samalla Neuvostoliitto näki kapitalistisen lännen laajentumishaluisena ja uhaksi itselleen. Länsimaissa taas Neuvostoliiton epädemokraattinen kommunismi, yksipuoluejärjestelmä ja valtiojohtoinen talousjärjestelmä nähtiin hyvin kielteisesti.^[2]

Josif Stalinin johtama Neuvostoliitto oli kärsinyt valtavasti sodasta ja oli sodan jäljiltä heikko. Maa alkoi panostaa omaan turvallisuuteensa, joten se teki pienistä naapurimaistaan, Suomea lukuun ottamatta, kommunistipuolueiden hallitseman puskurivyöhykkeen länttä vastaan. Samalla Neuvostoliitto pystyi levittämään kansainvälistä kommunismiaan maailmalle ja vastustamaan Yhdysvaltain edustamaa kapitalismia. Stalin joutui korostamaan lännen aiheuttamaa uhkaa myös sisäpoliittisista syistä, mobilisoidakseen kansakunnan ponnistelemaan yhdessä ja tukahduttaakseen toisinajattelun. Ison-Britannian pääministeri Winston Churchill käytti maaliskuussa 1946 nimitystä “rautaesirippu” kuvaamaan Eurooppaan laskeutunutta, uhkaavaa ideologista rajaa.^[1]

Neuvostoliitto asetti moneen Itä-Euroopan maahan neuvostomyönteiset kommunistihallitukset, vaikka länsimaat halusivatkin näihin maihin vapaat vaalit ja itsenäisyyden. Neuvostoliitto ei kuitenkaan tätä sallinut, joten Puola, Tšekkoslovakia, Unkari, Romania, Bulgaria ja Jugoslavia sekä Itä-Saksa muuttuivat Neuvostoliiton satelliittivaltioiksi. Aasiassa kommunismi levisi Pohjois-Koreaan ja Kiinaan, ja suuresta osasta kolonialismista vapautuvaa Aasiaa ja Afrikkaa tuli supervaltojen taistelukenttää.^[2]

Yhdysvaltain presidentti Roosevelt vastusti eurooppalaista kolonialismia, ja Washington rohkaisi siirtomaavaltioita luopumaan imperiumeistaan. Tämän seurauksena Iso-Britannia, Ranska ja Hollanti heikkenivät, ja Yhdysvallat joutui kantamaan päävastuun länsiblokin sotilaallisesta puolustuksesta. Rooseveltin seuraaja Harry Truman veti Yhdysvaltain miehitysjoukot syvältä Manner-Euroopasta, mutta amerikkalaiset säilyttivät lentokonetukikohtia lähellä Neuvostoliiton teollisuusalueita ja pitivät sotalaivojaan Välimerellä.^[1]

Kun Saksa ja Japani oli lyöty, maailmasta oli poistunut este kommunismin leviämiselle, eikä manner-Euroopassa ollut enää yhtään vahvaa valtiota hidastamaan Neuvostoliiton laajenemista. Churchill sanoi uskovansa, että vain Yhdysvaltain ydinasemonopoli esti Neuvostoliittoa valloittamasta koko Länsi-Eurooppaa.^[1] Vielä sodan aikana Yhdysvaltain johtajat eivät olleet valmistautuneet muokkaamaan sodan jälkeistä maailmaa, vaan Washingtonissa ajateltiin, että Yhdistyneet kansakunnat voisi ratkaista sodanjälkeiset ongelmat myöhemmin.^[1]

Truman julkaisi helmikuussa 1947 “Trumanin opin”, jonka mukaan vapaita kansoja täytyy tukea omissa pyrkimyksissään luoda itse oma kohtalonsa, ja että Yhdysvallat tukee niitä vastustamaan sisäisiä tai ulkoisia alistusyrityksiä. Näin Yhdysvallat otti “maailmanpoliisin” vastuun. Yhdysvallat alkoikin tukea taloudellisesti ja sotilaallisesti maita, joita kommunismin leviäminen uhkasi sodan aiheuttaman kurjuuden keskellä, ja Marshall-apu Euroopan jälleenrakentamiseksi aloitettiin kesällä 1947. Neuvostoliitto pelkäsi lännen vaikutusvallan kasvua ja kielsi Marshall-avun valtapiirissään olleilta mailta. Marshall-avun turvin Länsi-Euroopan maat toipuivat sodasta, aloittivat talouskasvun ja taloudellisen yhdentymisen sekä välttyivät kommunistisilta vallankumouksilta.^[1]

Toisen maailmansodan rauhansopimukset allekirjoitettiin vuoden 1947 alussa. Miehitetystä Saksasta oli kuitenkin tullut idän ja lännen välinen kiistakapula. Neuvostoliitto miehitti itäistä Saksaa, ja kolme länsimaata miehitti läntistä Saksaa.^[1] Stalin halusi tehdä Saksasta puskurivaltion idän ja lännen väliin sekä siirtää maan koko teollisuuden Neuvostoliittoon. Länsi taas halusi Saksasta vapaan ja demokraattisen maan, josta tulisi osa kapitalistista länttä. Maa jaettiinkin kommunistiseen Itä-Saksaan ja kapitalistiseen Länsi-Saksaan, jotka yhdistyivät vasta vuonna 1990.^[2] Neuvostoliitto saartoi keväällä 1948 lännen miehittämän Länsi-Berliinin. Länsi ei kuitenkaan luopunut kaupungista, vaan perusti ilmasillan sen huoltoreitiksi. Kriisi kesti lähes vuoden ajan, kunnes Neuvostoliitto luopui saarrosta.^[1]

Neuvostoliitto torjui Yhdysvaltain ehdotuksen tuoda ydinaseet kansainväliseen hallintaan ja jatkoi omaa ydinasetutkimustaan, joka johti ensimmäiseen koeräjäytykseen syyskuussa 1949. Neuvostoliiton ydinase aloitti kylmän sodan kilpavarustelun, ja Neuvostoliiton kasvanut uhka johti Pohjois-Atlantin puolustusliitto Naton perustamiseen.^[1]

Länsimaat perustivat vuonna 1948 Euroopan taloudellisen yhteistyöjärjestön, ja Neuvostoliitto perusti satelliittivaltioidensa kanssa vuonna 1949 vastaavan Keskinäisen taloudellisen avun neuvoston. Lännessä perustettiin myös esimerkiksi Euroopan neuvosto ja Euroopan talousyhteisö. 1950-luvulle tultaessa itäblokki ja länsiblokki olivat linnoittautuneet omille puolilleen Eurooppaa, ja kylmän sodan ensimmäinen erä oli päättynyt pattitilanteeseen.^[1]

Kylmän sodan ensimmäiset oikeat taistelut nähtiin Korean sodassa 1950–1953. Neuvostoliiton tukema ja Kim Il-sungin johtama kommunistinen Pohjois-Korea oli hyökännyt Yhdysvaltain tukemaan Etelä-Koreaan. Truman päätti lähettää Yhdysvaltain joukot tukemaan liittolaistaan, myös YK asettui Etelän tueksi, ja kommunistinen Kiina tuli Pohjoisen tueksi. Aselepo solmittiin vuonna 1953, minkä jälkeen Korea on ollut kylmän sodan loppuun asti ja myöhemminkin jaettu kommunistiseen pohjoiseen ja kapitalistiseen etelään.^[3]

Korean sodan myötä kylmä sota levisi koko Aasiaan. Yhdysvallat alkoi tukea Ranskaa Indokiinassa, missä se taisteli kommunistista Việt Minhiä vastaan. Yhdysvalloissa Korean sota levitti kommunismin vastaista mielialaa ja jopa vainoharhaisuutta, ja johti kommunistivainoihin. Länsiblokkiin jäänyt Saksan liittotasavalta aseistettiin uudelleen. Pelko suurvaltojen välisen ydinsodan alkamisesta ja molemminpuolisesta tuhosta alkoi levitä molemmilla puolilla.^[3]

Ranska koki Vietnamissa häviön vuonna 1954, ja Vietnam jaettiin kommunistien hallitsemaan pohjoiseen ja lännen tukemaan etelään. Vuonna 1957–1975 käytiin Vietnamin sota, jonka Yhdysvaltain tukema Etelä lopulta hävisi. Pitkittyneellä sodalla oli suuri vaikutus Yhdysvaltain sisä- ja ulkopolitiikkaan.^[3]

Nikita Hruštšovin johtama Neuvostoliitto solmi vuonna 1955 diplomaattiset suhteet Länsi-Saksan kanssa, vapautti saksalaisia sotavankeja, palautti Suomelle haltuunsa ottamia alueita sekä teki joitain muitakin myönnytyksiä. Neuvottelut eivät kuitenkaan johtaneet supervaltojen välisiin turvallisuusliittoihin tai aseistariisuntaan. Neuvostoliiton uhan edessä Länsi-Euroopan yhdentyminen eteni, ja vuosikymmen aikana perustettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, Euroopan talousyhteisö ja Euroopan vapaakauppajärjestö. 1950-luvun muita kylmän sodan kriisejä olivat Suezin kanavan kriisi sekä Unkarin kansannousu vuonna 1956, jonka Neuvostoliitto tukahdutti. Neuvostoliitto kasvatti vaikutusvaltaansa 1950-luvun lopulla Lähi-idässä, muualla Aasiassa ja Afrikassa. Yhdysvallat vastasi uhkaan Eisenhowerin opilla, jonka mukaan Yhdysvallat tukisi Lähi-idän maiden itsenäistymistä kommunismia vastaan.^[3]

Yksi kylmän sodan muoto oli Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain avaruuskilpa. Neuvostoliitto sai ensimmäisen satelliitin Maata kiertävälle radalle, kuten myös ensimmäisen ihmisen. Yhdysvallat valloitti Kuun vuonna 1969. Neuvostoliitolla oli pitkään johtoasema myös ohjusteknologiassa, joten Yhdysvallat alkoi sijoittaa omia ohjuksiaan Länsi-Eurooppaan. Kun Neuvostoliitto alkoi tuoda ohjuksiaan vallankumouksen jälkeiseen Kuubaan vuonna 1962, maailma oli hetken aikaa lähellä suurvaltojen välistä sotilaallista konfliktia, kunnes Neuvostoliitto perääntyi Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedyn uhkausten edessä. Vastineeksi Yhdysvallat lupasi olla miehittämättä Kuubaa ja vetää ohjuksensa pois Turkista. Vuosikymmenen lopulla suurvaltojen välejä hiersi Tšekkoslovakian-miehitys. Neuvostoliiton uuden johtajan Leonid Brežnevin mukaan nimetty Brežnevin oppi määräsi, että kaikkien kommunistimaiden tulee puolustaa jossain uhattua kommunistihallintoa. Vastineeksi Yhdysvaltain uusi Nixonin oppi lupasi Yhdysvaltain liittolaisille tukea taistelussa kommunistien aggressioita vastaan.^[3]

1970-luku oli liennytyksen aikaa. Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin Kiinan-vierailu aloitti maiden suhteiden paranemisen, Vietnamin sota päättyi, ja Yhdysvallat ja Neuvostoliitto kävivät aseriisuntaneuvotteluita. Samalla lännen ja itäblokin kauppa vilkastui huomattavasti, mikä hyödytti suuresti kommunistimaiden taloutta. Blokkien väliset suhteet heikkenivät jälleen vuonna 1979, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Afganistaniin tukemaan maan kommunistihallitusta. Tästä seurasi muun muassa laajoja olympiaboikotteja vuosien 1980 ja 1984 kisoissa.^[3]

Neuvostoliitto heikkeni 1980-luvulla omien sotiensa sekä Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin toimien, kuten SDI-ohjuspuolustusjärjestelmähankkeen seurauksena. Neuvostoliiton uusi johtaja Mihail Gorbatšov yritti uudistaa maata vuodesta 1985 alkaen, mutta tämä ei riittänyt taloudellisissa vaikeuksissa olevan maan pelastamiseen. Itä-Euroopan maat vapautuivat kommunistihallinnoista 1980-luvun lopulla, ja Neuvostoliiton lopullinen hajoaminen vuonna 1991 lopetti myös kylmän sodan.^[3]

Kylmän sodan päättymisen syistä on erilaisia näkemyksiä. Kaksi kilpailevaa tulkintaa ovat Neuvostoliiton heikkous sekä Mihail Gorbatšovin nousu maan johtoon ja hänen lanseeraamansa uusi ajattelu. Kolmantena kansainvälisen politiikan professori Tuomas Forsberg esittää kylmän sodan päättymisen suurvaltojen ja niiden johtajien – Gorbatšovin, Reaganin ja Helmut Kohlin – vuorovaikutuksen tuloksena. Jotkut historioitsijat ammentavat kaikista näistä selitysmalleista. Forsberg toteaa, että monivaiheisesta prosessista ei voi antaa vain yhtä pätevää selitystä, sillä teoriat ja selitysmallit ovat aina yksinkertaistavia.^[4]

Tutkija Mikko Majanderin mukaan kylmä sota ulottui kaikille yhteiskunnan aloille, kuten politiikkaan, talouteen, kulttuuriin ja urheiluun. Molemmissa suurvalloissa kaikkiin näihin liittyi kilpailullinen ja propagandistinen ulottuvuus. ^[5]

Kylmässä sodassa oli vastakkain kaksi ideologista maailmaa. Länsi näki idän epädemokraattisena, autoritaarisena kommunistidiktatuurina ja itä vastaavasti lännen porvarillisina imperialisteina ja riistäjinä sekä fasisteina. Kummassakin tapauksessa yleisessä mielipiteessä valtiokoneiston propaganda teki ideologioista – kommunismista ja kapitalismista – voimakkaan pejoratiivisia ja tunnepitoisia ja katkaisi niiden yhteydet todellisiin poliittisiin ja taloudellisiin teorioihin.

Eräs teoria, jota muun muassa Melvyn Leffler on esittänyt, lähtee siitä, että ideologinen ristiriita kahden järjestelmän välillä oli sovittamaton. Yhdysvallat aloitti kommunismin patoamisen jo heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Diplomaattisuhteet maiden välillä solmittiinkin vasta vuonna 1934 natsi-Saksan muodostamaa uhkaa silmällä pitäen. Tämän tulkinnan mukaan kylmä sota oli ns. lykätty sota. Natsi-Saksasta muodostui suurempi uhka ja siksi kapitalismin ja kommunismin välinen yhteenotto vain lykkääntyi 10–15 vuodella.

Molemmat blokit järjestäytyivät sotilasliitoiksi. Neuvostoliiton ympärille kuuluneet valtiot liitettiin Varsovan liittoon. Länsi-Euroopan puolustukseen syntyi tarvetta Neuvostoliiton käyttäytymisen johdosta. Norjalle oli esitetty samanlaisia neuvotteluja kuin Suomelle (joista syntyi YYA-sopimus). Norjalaiset laskivat toivonsa Naton perustamiseen. Norja arvioi, että ilman läntisen puolustusliiton syntymistä Norja olisi kenties joutunut taipumaan Neuvostoliiton painostuksen alla. Muutenkin Nato lisäsi Länsi-Euroopan luottamusta kykyynsä selvitä Neuvostoliiton vaikutuspiirin ulkopuolella.

Kylmän sodan ilmapiiri aiheutti konflikteja, joista osa oli aseellisia. Niin sanottuja proxy-sotia käytiin muun muassa Vietnamissa, Angolassa, Koreassa ja Afganistanissa. Näissä sodissa eivät suoranaisesti olleet vastakkain suurvallat, vaan usein toisen suurvallan joukot ja toisen blokin puolella oleva valtio.

Yhdysvallat horjutti latinalaisessa Amerikassa joko salaa tai julkisesti liian vasemmistolaiseksi katsomiaan hallituksia (esimerkiksi Chile ja Allende, Guatemala ja Arbenz). Nicaraguan sandinistihallitusta vastaan käytiin eräänlaista proxy-sotaa palkkasoturien avulla. Kuuban vastaisesta suorasta sodankäynnistä luovuttiin Sikojenlahden fiaskon jälkeen. Aika ajoin Yhdysvallat miehitti myös monia pienempiä Karibian saarivaltioita.

Itä-Euroopan maat olivat puolestaan tiukan Neuvostoliiton valvontapolitiikan alla. Mahdolliset kansannousut tai poikkeamat Kremlin linjasta tukahdutettiin nopeasti. Tunnetuimmat tukahdutukset olivat Itä-Saksan kansannousun sekä Unkarin kansannousun kukistaminen ja Prahan kevään lopettanut Tšekkoslovakian miehitys.

Kylmän sodan toimissa olivat keskeisiä myös tiedustelupalvelut – Yhdysvaltain Central Intelligence Agency, CIA, ja Neuvostoliiton Komitet Gosudarstvennoi Bezopasnosti, KGB. Tiedustelu oli jatkuvaa kilpajuoksua kaksoisagentteineen ja loikkareineen. Kuuluisimpiin vakoilutapauksiin kuuluu Ethel ja Julius Rosenbergin tapaus, jossa kaksi yhdysvaltalaista kommunistia tuomittiin kuolemaan syytettyinä atomivakoilusta. He olivat ainoat vakoilusta teloitetut amerikkalaiset kylmässä sodassa. Asiasta on useita näkemyksiä – usein se katsotaan vain ylireagoinniksi Yhdysvaltain julkisessa ilmapiirissä vallinneeseen ”Punaisen vaaraan”, sillä todelliset atomivakoilijat tuskin vaarantaisivat itseään avoimen kommunistisella poliittisella toiminnalla.

Vuonna 1996 avautuneiden lähteiden mukaan Pentagon oli onnistunut murtamaan neuvostoliittolaisten vakoilijoiden koodin. Useita ihmisiä ”puhdistettiin” Yhdysvaltain hallinnosta niiden tietojen perusteella. Tunnettu oli ulkoministeriön virkamiehen Alger Hissin tapaus. Jopa ulkoministeri Dean Acheson puolusti alaistaan, sillä Pentagon ei ollut ilmoittanut edes hänelle Hissin varmistumisesta vakoojaksi. Toisaalta Hiss, monien muiden ”kommunistivainojen” uhreiksi joutuneiden kanssa, oli tiedetty muidenkin lähteiden perusteella Neuvostoliiton vakoojaksi. Eräs tuohon vakoilurenkaaseen kuulunut jäsen kertoi renkaan toiminnasta ja jäsenistä jo 1940, koska oli pettynyt kommunisteihin Neuvostoliiton hyökättyä Suomen kimppuun 1939.

Muitakin listalla olleita ihmisiä syytettiin tekaistuin perustein (muun muassa kyseenalaisesta seksuaalisesta suuntauksesta) ja erotettiin, koska ei haluttu Neuvostoliiton tietävän, että Pentagon tiesi heidän koodinsa. Yhdysvaltain imagon kannalta kyse oli kiusallisesta asiasta, koska se muistutti Stalinin puhdistusoikeudenkäyntejä 1930-luvulta. Rooseveltin aikaisen hallinnon neuvostomyönteisen virkamieskunnan vaihtamiseen oli muuttuneissa oloissa erityistä painetta.

Sotilaallisesta voimasta kilpailtaessa ydinaseet nousivat keskeiseksi. Ydinenergiaa ja rakettitekniikkaa kehitettiin ydinohjuksien valmistamiseksi. 1950-luvulta kylmän sodan loppuun vallitsi niin sanottu kauhun tasapaino – kumpikin osapuoli olisi kyennyt aiheuttamaan niin suuren tuhon toiselle puolelle, että ydinaggressio olisi ollut käytännössä itsemurha. Täten ydinaseiden katsottiin turvanneen pitkän, mutta jäätävän rauhanjakson.

Aluksi maat varautuivat kuljettamaan ydinpommeja lentokoneella. 1960-luvulla kehitettiin ydinohjuksia. Vuodesta 1968 alkoivat SALT-neuvottelut ydinaseiden määrän vähentämiseksi.

Menestyminen urheilussa ja olympialaisissa oli etenkin Neuvostoliiton johtamalle itäblokille keino osoittaa oman yhteiskuntajärjestelmän paremmuus, joten itäblokki valjasti urheilun osaksi sosialistisen ja kapitalistisen järjestelmän välistä kamppailua. Etenkin Itä-Saksassa menestystä haettiin doping-ohjelmalla. Neuvostoliiton Afganistanin-miehitys johti länsimaiden olympiaboikottiin Moskovan kesäolympialaisissa 1980, ja neljä vuotta myöhemmin sosialistiset maat boikotoivat Los Angelesin kesäkisoja.^[6]

Kylmässä sodassa kaksi maailmanjärjestelmää taisteli myös ottamalla mittaa toistensa elämäntavoista ja kulttuureista. Neuvostoliitto ja sosialistiset maat esittelivät sosialistista realismia, joka oli perustettu 1930-luvulla osana Stalinin vallanpitojärjestelmää. Kulttuurituotannon idea, jossa taiteelta ja taiteilijoilta vaadittiin tiukkaa puolueuskollisuutta, jatkui 1950-luvulle, ainakin Stalinin kuolemaan, vuoteen 1953 asti. Sosialistisesta realismista luovuttiin lopullisesti vasta Neuvostoliiton hajoamisen ja kylmän sodan loppumisen yhteydessä vuonna 1991. Verrattuna musiikkiin, kirjallisuuteen ja elokuviin Neuvostoliiton kuvataidetta esiteltiin Suomessa kuitenkin verrattain vähän. ^[7]

Yhdysvallat alkoi lähettää taidenäyttelyitä ulkomaille 1940-luvun lopulla. Ensimmäinen oli vuonna 1946 suoraan ulkoministeriön alaisuuteen perustetun toimiston järjestämä kiertonäyttely ”Advancing American Art”, johon ostettiin teoksia taiteilijoilta. Tämä ”kulttuurin Marshall-apu” tyrehtyi kuitenkin ensimmäisessä vaiheessa yhdysvaltalaisten omiin riitoihin näyttelyssä esitetyn nykytaiteen sopivuudesta.^[8]

Yhdysvaltain ulkoministeriö alkoi viedä amerikkalaista taidetta ulkomaille toisella tavalla. Valtion suoraa edustusta vähennettiin ja etsittiin instituutioita, kuten museoita, säätiöitä ja taiteilijaryhmiä, jotka olivat halukkaita taiteen vientiin. Vuosina 1945–1970 Yhdysvaltain ulkoministeriö, Yhdysvaltain tiedotustoimisto (USIA) ja Smithsonian Institution lähettivät arviolta satoja yhdysvaltalaisen taiteen näyttelyitä ulkomaille. Ne saivat usein myönteisiä arvosteluja ja kiinnostunutta yleisöä.^[8]

Suomi oli kylmän sodan kulttuurin tärkeä kohdemaa, koska se sijaitsi kahden poliittisen järjestelmän rajalla. Kylmän sodan kulttuuriviennillä pyrittiin houkuttelemaan omalle puolelle niitä, jotka eivät olleet sitoutuneita kumpaankaan ideologiaan tai jotka olivat turhautuneet toiseen ja valmiita siirtymään toisen kannattajaksi. Neuvostoliittoon suuntautuneiden ihailevien asenteiden rinnalla Suomessa vallitsi myös eurooppalaisittain poikkeuksellisen vahva ja kylmän sodan edetessä lisääntynyt länsimaita, varsinkin amerikkalaisuutta, ihaileva ilmapiiri.^lähde?

Suomalaisissa taidemuseoissa ja gallerioissa nähtiin kylmän sodan aikana New Yorkin modernin taiteen museon MoMA:n järjestämiä näyttelyitä yhteensä kuusitoista. Niistä ensimmäinen oli amerikkalaisen muotoilun katsaus Helsingin Taidehallissa loka-marraskuussa 1953. Viimeinen oli vuonna 1985 Helsingin kaupungin taidemuseossa esitetty Irving Pennin valokuvanäyttely.^[9]

Tunnetuin kylmän sodan amerikkalaistaiteen esittely Suomessa oli kuitenkin taidenäyttely otsikolla ”Recent American Painting and Sculpture” (34 teosta 20 taiteilijalta), joka valmistettiin Maailman nuorison ja ylioppilaiden festivaaleja varten (mutta ei sen osana) ja esitettiin Suomen Ylioppilaskuntien liiton tiloissa Helsingissä heinä-elokuussa 1962. Vastafestivaalia organisoivat muun muassa CIA:n paikalle rahoittamat amerikkalaisopiskelijat.

Amerikkalaisten taiteen viennin tavoitteina oli edustuksellisuus sanan laajimmassa mahdollisessa mielessä, amerikkalaisen taide-elämän erilaisuuden ja moninaisuuden havainnollistaminen. Kyse ei ollut puolustustaistelusta sosialistisen realismin ylivoimaa vastaan, vaan laajasta hyökkäyksestä monella kulttuurin rintamalla. Kylmän sodan taidevientiä tutkineet Serge Guibaut ja Frances Stonor Saunders toteavat, että abstrakti taide oli ihanteellinen propagandan työkalu. Se oli avantgardea ja kehittyneen kulttuurin tuote. Neuvostoliiton maalaustaiteeseen verrattuna se ei ollut esittävää eikä didaktista, se saatettiin ymmärtää puhtaana maalauksena – taiteena joka oli uppoutunut vain omiin mahdollisuuksiinsa, värien ja muotojen kokeiluihin. Sitä saatettiin ymmärtää myös puhtaana ilmaisuna, sellaisena ”koulukuntana” jossa jokaisella taiteilijalla oli oma, omaperäinen signeerauksensa. Nelson Rockefeller kutsui abstraktia ekspressionismia ”Vapaan yritteliäisyyden maalaustaiteeksi” (Free enterprise painting).^[10]

Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA näki abstraktissa ekspressionismissa ”kommunisminvastaisen ideologian, vapauden, vapaan yritystoiminnan ideologian. Ei-figuratiivisena ja poliittisesti hiljaisena se oli juuri sosialistisen realismin antiteesi”.^[11] Sen tehtävänä oli horjuttaa uskoa kollektiiviseen ideologiaan.^[10]

Abstrakti ekspressionismi edusti huippuunsa vietyä taiteen autonomiaa. Se oli taidetta, joka oli vapautettu velvollisuudesta esittää maailmaa ja puolusti yksilön vapautta. Juuri samoja periaatteita Yhdysvallat puolusti samaan aikaan maailmanlaajuisessa taistelussa. The New Yorkerin Louis Menand kommentoi syksyllä 2005 julkaistussa artikkelissa: ”Juuri sen takia taidekriitikot kehittivät arvostelun ja arvioinnin epäpoliittisia tyylejä, he painottivat maalausten muodollista ankaruutta tai eksistentiaalista draamaa.”^[8]

• Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi
• Berliinin muurin murtuminen
• Toinen kylmä sota

• Arnold, James R. & Winer, Roberta (toim.): Cold War: The Essential Reference Guide. ABC-Clio, 2012. ISBN 978-1-61069-003-4
• Tucker, Spencer C. (toim.): Cold War: A Student Encyclopedia. ABC-Clio, 2008. ISBN 978-1-85109-701-2

• Rislakki, Jukka: Paha sektori. Atomipommi, kylmä sota ja Suomi. Helsinki: WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-36478-9
• Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa. 2012.

• Sedergren, Jari: Kylmän sodan kulttuuripolitiikkaa blogiartikkeli. Viitattu 8.5.2010.