Kampakeraaminen kulttuuri

Tässä artikkelissa tai sen osassa aihetta käsitellään lähinnä Suomen tai suomalaisten näkökulmasta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmaa yleismaailmallisemmaksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Täsmennys: Jo johdannossa se todetaan.

Kampakeraaminen kulttuuri on Koillis-Euroopan havumetsävyöhykkeellä noin 5000–2000 eaa. vallinnut kivikautinen kulttuuripiiri. Se ulottui laajimillaan Pohjanlahdelta ja Itämereltä Uralille ja Veikselin suulta Jäämerelle. Kampakeraaminen kulttuurin astiat ovat koko kulttuurin ilmenemisalueella yhdenmuotoisia, mutta niiden koristeluissa on eroja.

Kampakeraamisen kulttuurin ilmenemisalue on jotakuinkin sama kuin myöhempien suomalais-ugrilaisia kieliä puhuneiden kansojen. Tästä syystä aiemmin pidettiin mahdollisena, että kampakeraaminen kulttuuri olisi kuulunut tähän kielikuntaan.^[3] Uudempi tutkimus ei pidä tätä kuitenkaan enää mahdollisena, koska suomalais-ugrilaisten käyttämää uralilaista kantakieltä puhuttiin kampakeraamisen kulttuurin aikaan vain pienellä alueella kauempana idässä. He saattoivat kuitenkin puhua jotain uralilaista sisarkieltä.^[4]

Kampakeramiikka edustaa ensimmäistä keramiikkaa Suomessa. Nimensä kulttuuri on saanut kampaleimoin koristelluista, kaarevapohjaisista, 40–50 litran vetoisista keraamisista astioista.

Kampakeraamisen kulttuurin esineistön esiintymisalueen rajat ovat suurin piirtein: lännessä Ruotsin Kalixjoki ja Pohjanlahti, pohjoisessa Norjan Ruija, etelässä Puolan Veiksel-joki (puolaksi Wisla) ja Baltiassa muun muassa Zvejnieki 1. Idässä Luoteis-Venäjällä kampakeramiikka yhtyy liukuen Uralvuoristoon ulottuvaan keramiikkatyylien jatkumoon.^[5]

Kampakeramiikkaa edelsivät Suomessa esikeraamiset Suomusjärven ja Kundan kulttuurit. Kampakeraamista traditiota jatkoi Kiukaisten kulttuuri, joka sai vaikutteita vasarakirveskulttuurista eli nuorakeramiikasta.

Aiemmin oletettiin, että kampakeraamisen kulttuurin väestö 5200–2000 eaa. puhui mahdollisesti suomalais-ugrilaista kieltä, koska se asui suurin piirtein samalla alueella kuin näitä kieliä myöhemmin puhuneet ihmiset.^[5] Myöhempi tutkimus on todennut tämän oletuksen kuitenkin vääräksi. Kampakeraamikot eivät voineet olla uralinkielisiä, koska uralilaista kantakieltä puhuttiin samaan aikaan melko pienellä alueella nykyisen Venäjän alueella jossain Volgan, Okan ja Kaman alueella. He saattoivat puhua kuitenkin jotain uralilaista sisarkieltä.^[4]

Kulttuurin muodostumiseen ei kuitenkaan näytä liittyneen suuria kansainvaelluksia, vaan kampakeramiikka ilmaantui ilman että muussa esineistössä, elinkeinoissa tai yhteiskuntarakenteessa olisi todettavissa muutoksia.

Kampakeraaminen väestö hautasi kuolleensa punamullan kera. Vainajan mukana alettiin laittaa hautaan runsaasti esineitä, kuten piikivikärkiä ja meripihkakoruja. Länsi-Suomesta (Jäkärlän ryhmä) on löytynyt kampakeraamisen kulttuurin asuinpaikkojen läheisyydestä, samoilta alueilta hautoja, jotka on reunustettu hiekkakivilaatoilla tai joissa on hiekkakivipääty. Viimeaikaisimman tutkimuksen mukaan nämä haudat on ajoitettu vasta esiroomalaiseen rautakauteen.

Sädekiviliuskeesta työstettiin kirveitä ja talttoja. Kvartsista valmistettiin nuolenpäitä. Piikivi oli peräisin Valdain ylängöltä Venäjältä. Tikareissa ja koruissa käytettiin muun muassa Kölivuorten punaliusketta ja Äänisen viherliusketta. Meripihka oli peräisin todennäköisesti Liettuasta.

Kampakeraamiselta ajalta on peräisin esimerkiksi suurin osa Suomen kalliomaalauksista. Löytöihin kuuluvat myös pienet saviset ihmishahmot esimerkiksi Vantaan Jokiniemen idoli, joka on noin 5 000 vuotta vanha.^[6]

Jotkut kielitieteilijät ja arkeologit olettavat, että kampakeramiikan esiintymisalue vastaa suurin piirtein varhaiskantasuomea puhuneen väestön asumaa aluetta.^[8]

Saven täyteaineena käytettiin hiekkaa, kvartsi- tai maasälpämurskaa, asbestia, palanutta luuta, kalkkikivirouhetta, simpukankuorta ja höyheniä tai kasvien osia. Sekoitussuhteet vaihtelivat eri kulttuurivaiheissa ja ryhmissä. Astia valmistettiin kiertämällä savivöitä päälletysten spiraaliksi. Koristelussa käytettiin hammastettua, lyhytpiikkistä ”kampaleimasinta”. Näitä puu-, luu- tai kivileimasimia on ollut eripituisia ja erilevyisiä. Kuvioinnissa on käytetty myös muita painantavälineitä, kuten ruokoja, kierrenuoria, korsia ja kalan sekä linnun nikamia. On myös vain viillelty terävillä välineillä suoria viivoja geometriseksi kuvioinniksi. Kuviot muodostivat astioiden pintaan vaakasuoria vyöhykkeitä. Kuvion muotoa käytetään apuna iän määrittämisessä. Leimakuvion lisäksi jonakin aikana tyypillistä pintakuviointia olivat kuoppapainanteet. Ne lisäsivät astian kestävyyttä poltettaessa valmis astia avotulessa noin 400 °C:ssa. Astiat olivat suhteellisen kookkaita, jopa 45-litraisia.^[9]

Tiedetään saviastioita maalatun Keski- ja Itä-Euroopan neoliittisissa kulttuureissa. Samaa on havaittu Suomessakin, vaikka sitä ei ole systemaattisesti tutkittu. Suomalaisissa saviastioissa on havaittu mahdollisia jäämiä mustasta ja punaisesta maalista astioiden sisä- ja ulkopinnoilla. Varhaiskampakeramiikassa (Ka I) se olisi harvinaista mutta Säräisniemen keramiikassa (Sär-1 ja Sär-2) yleisempää, kuten myös tyypillisessä kampakeramiikassa (Ka II). Kierikissä löydettyjä, mustalla maalattuja sirpaleita on tutkittu maalin koostumuksen selvittämiseksi. Musta pigmentti on ilmeisesti hematiittia, jossa on joukossa myös kuparin ja titaanin yhdisteitä.^[10]

Suomen löydöt on perinteisesti jaettu Aarne Äyräpään (1930) mukaan seuraaviin tyylisuuntiin. Tämä jaottelu tuottaa varsinkin rannikkoseutujen ulkopuolella vaikeuksia (ajoitukset ovat konventionaalisia eikä kalibroituja):

• varhaiskampakeramiikka, Ka I, tunnetaan myös Sperrings-keramiikkana noin 4200–3300 eaa.:
  • Suomi, Itä-Karjala ja Ruotsin Länsipohja
  • ei suoranaisia esikuvia muualta
  • varsinaiset kampaleimat harvinaisia, merkkejä mustasta ja punaisesta väristä joissakin sirpaleissa
• tyypillinen kampakeramiikka, Ka II, noin 3300–2800 eaa.
  • Oka-Volgan seudulta Saimaalle levinneellä kuoppa-kampakeramiikalla (Ljalovon keramiikka) suuri vaikutus kuviointityylin syntymiseen
  • maalaaminen harvinaista
• myöhäiskampakeramiikka, Ka III, noin 2800–2000 eaa.
  • koristelultaan köyhempää kampakeramiikkaa
• jotkut asiantuntijat pitävät Pyheensillan keramiikkaa (2400–2000 eaa.) omana tyylivaiheenaan, Ka IV (nimi: Mynämäen Pyheensilta)
  • ruukkumalli yleiskampakeraaminen, rinnalla nuorakeraamisia ja kuoppakeraamisia piirteitä

Kukin tyylilajeista I–III jaetaan vielä nuorempaan ja vanhempaan muotoon, esimerkiksi Ka I:1 ja Ka I:2. Tämä Äyräpään ajoitus perustuu rannansiirtymiskronologiaan. Nykyään käytetyllä radiohiiliajoituksella saadaan esimerkiksi Karjalankannaksen kampakeramiikan sirpaleille kalibroiduksi kokonaisikä-intervalliksi vuodet 5600–2300 eaa.^[11]

Kampakeramiikan sisällä on useita omaleimaisia ryhmiä, esimerkiksi:

• Säräisniemi 1 (Sär 1), ensimmäinen löytöpaikka Vaalan Säräisniemen Nimisjärvi
  • vanhemman varhaiskampakeramiikan aikalainen Pohjois-Suomessa
  • vaihtelevimmat leimasinkuviot, kuoppapainanteet järjestelmällisinä kuvioina
  • usein mustiksi tai punaisiksi maalattuja
  • napapiirin pohjoispuolella keramiikan valmistus taantuu ja loppuu kokonaan noin 3500 eaa.

Lisäksi erotetaan muun muassa Uskelan, Sipilänhaan ja Jäkärlän keramiikat omiksi ryhmikseen sekä asbestikeramiikka muunnelmineen, joita ovat muun muassa Kierikin, Pöljän ja Jysmän keramiikka.

Varhaiskampakeramiikan nimi ”Sperrings-keramiikka” tai jopa ”Sperrings culture” juontuu ensimmäisen löytöpaikkansa Espoon Peringin ruotsinkielisestä nimestä Sperrings.

Yleisesti omaksutun käsityksen mukaan varhaisen tai viimeistään tyypillisen kampakeramiikan kulttuuri puhui suomalais-ugrilaista kieltä, joka levisi kulttuurin mukana.^[5] Tästä asiasta on vallinnut melko laaja tieteidenvälinen yksimielisyys 1980- ja 1990-luvuilla. Kielitieteilijä Petri Kallio esitti kuitenkin vuonna 2006, että suomalais-ugrilainen kantakieli olisi kampakeramiikkaa selvästi myöhäisempi ilmiö.^[12] Fennougristi Jaakko Häkkinen esitti vuonna 2009 lisää perusteluja, jotka tukevat Kallion näkemystä; Häkkisen mukaan kampakeraaminen kulttuuri on liian varhainen voidakseen liittyä uralilaisen kielen leviämiseen.^[13] Nykyisen käsityksen mukaan kampakeraamikkoja ei voida pitää suomalais-ugrilaisina eivätkä he puhuneet uralilaisia kieliä. He saattoivat kuitenkin puhua jotain uralilaista sisarkieltä.^[4]

Myös arkeologian puolella on kritisoitu usein esiintynyttä käsitystä, jonka mukaan arkeologisia kulttuureita voi pitää kielialueiden tai etnisten ryhmien heijastumina.^[14] Toisaalta eräät arkeologit lähtevät yhä tulkinnoissaan siitä oletuksesta, että kielihistoriallisesti rekonstruoidut kielelliset virtaukset ovat olleet yhteydessä arkeologisesti havaittaviin väestö- ja kulttuurivirtauksiin.^[15]

• Huurre, Matti: Kivikauden Suomi. Otava, 1998. ISBN 951-1-15186-X
• Vahtola, Jouko: Suomen historia jääkaudesta Euroopan unioniin s. 13 Otava, 2003 ISBN 951-1-17397-9
• Suomen esihistoriallinen keramiikka, Helsingin yliopisto
• Costopoulos, Andre & Vaneeckhout, Samuel & Paberzyte, Ieva & Hulse, Eva & Okkonen, Jari: Clear Evidence of Black Painted Typical Comb Ceramics at Kierikki. Fennoscandia Archaeologica, 2006, nro 23, s. 55–59. Helsinki: Suomen Arkeologinen Seura. ISSN 0781-7126 Artikkelin verkkoversio. (pdf)

• Iršėnas, Marius: Antrophomorphic and zoomorphic Stone Age Art in Lithuania, and its archaeological Cultural Context. Archaeologia Baltica, 2010, nro 13, s. 175–190. Klaipėda, Liettua: Klaipėda University. ISSN 1392-5520 Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 16.10.2012. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)