O Nariz Edição Exclusiva Amazon

Nikolai Gogol
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookstep.com/product/o-nariz-edicao-exclusiva-amazon-nikolai-gogol/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Moby Dick Edição Exclusiva Amazon 1st Edition Herman

Melville

https://ebookstep.com/product/moby-dick-edicao-exclusiva-
amazon-1st-edition-herman-melville/

O sistema Amazon Ram Charan Julia Yang

https://ebookstep.com/product/o-sistema-amazon-ram-charan-julia-
yang/

Amazon Sem Limites Brad Stone

https://ebookstep.com/product/amazon-sem-limites-brad-stone/

Konsep Dasar Penganggaran Perusahaan Edi Yanto

https://ebookstep.com/product/konsep-dasar-penganggaran-
perusahaan-edi-yanto/
Nikolai Berdyaev, 1874-1948 First Edition Gerasimov
N.I.

https://ebookstep.com/product/nikolai-berdyaev-1874-1948-first-
edition-gerasimov-n-i/

Algorithmen und Datenstrukturen für Dummies 1st Edition

Andreas Gogol Döring Thomas Letschert

https://ebookstep.com/product/algorithmen-und-datenstrukturen-
fur-dummies-1st-edition-andreas-gogol-doring-thomas-letschert/

Rule of Wolves Duologia Nikolai 2 1st Edition Leigh

Bardugo

https://ebookstep.com/product/rule-of-wolves-duologia-
nikolai-2-1st-edition-leigh-bardugo-2/

King of Scars Duologia Nikolai 1 1st Edition Leigh

Bardugo

https://ebookstep.com/product/king-of-scars-duologia-
nikolai-1-1st-edition-leigh-bardugo-2/

Rule of Wolves Duologia Nikolai 2 1st Edition Leigh

Bardugo

https://ebookstep.com/product/rule-of-wolves-duologia-
nikolai-2-1st-edition-leigh-bardugo/
 VIDEOAULA GRÁTIS
sobre O nariz com Raquel
Toledo, mestre em
Literatura e Cultura Russa
pela USP. Escaneie o QR
Code acima para acessar.
Editorial . . . . . . . . . . . ROBERTO JANNARELLI

.................. VICTORIA REBELLO

Comunicação . . . . . . . . . . . . MAYRA MEDEIROS

.................. PEDRO FRACCHETTA

Preparação . . . . . . . . . . . . . . . ELOAH PINA
..
Revisão . . . . . . . . . . . . . . CÁSSIO YAMAMURA

.................. ROGÉRIO AMORIM

.................. LETÍCIA CÔRTES
Diagramação . . . . . . . . . . . . . . INÊS COIMBRA

Projeto gráfico e capa . . . . GIOVANNA CIANELLI

Textos de

TAMY GHANNAM
RAQUEL TOLEDO
INTI ANNY QUEIROZ
Procura-se o nariz de:

DANIEL LAMEIRA
LUCIANA FRACCHETTA
RAFAEL DRUMMOND
&
SERGIO DRUMMOND
 SUMÁRIO
Folha de rosto
Sumário

Apresentação
I
II
III
Referências

Página de direitos autorais

 Apresentação
por Tamy Ghannam

Ao se deparar com o título do livro em suas mãos, você pode se

perguntar o que há de tão interessante em um nariz que o faça
protagonista de uma obra literária. Essa é, sem dúvidas, uma
pergunta válida. A resposta, por sua vez, não é difícil de encontrar
— basta imaginar qualquer um de nós sem essa peça tão
fundamental de nossa identidade facial e chegaremos a uma
imagem curiosa o suficiente para inspirar qualquer ficção.
Pois essa imagem é a base da novela de Gógol. Num dia como
outro qualquer, o barbeiro (e beberrão, é importante dizer) Ivan
Iákolevitch, por uma brincadeira da natureza, encontra um nariz.
Mas, veja bem, não se trata de um órgão olfativo qualquer, e sim de
um nariz acompanhado de artigo definido, um nariz com expressão
e liberdade, tão carregado de personalidade que se transforma em
personagem-tipo, digno de assumir o cargo de conselheiro de
Estado, de frequentar solenemente a Igreja e de caminhar bem
vestido pelas ruas de São Petersburgo. Um nariz, enfim, distinto.
Como de costume na literatura de Gógol, há uma crítica ácida ao
funcionalismo russo, aqui moldada como sátira, um tanto grotesca e
bastante divertida, sobre as estruturas sociais do país. Para além
disso, o autor se dirige diretamente a nós em diversos momentos da
curta narrativa, esperta e suavemente nos direcionando às brumas
que cobrem várias cenas do conto — e deixando nossa imaginação
trabalhar quando repete que sobre o que aconteceu a seguir, não se
sabe rigorosamente nada. Pois é, parece absurdo. O próprio autor
concorda conosco e também acha estranho alguém conceber um
enredo assim, tão repleto de disparates quanto vazio de explicações.
No entanto, esse tipo de coisa poderia acontecer a qualquer um de
nós. Afinal de contas, a vida não é justamente esse constante acaso
em que tudo, por mais inacreditável que seja, pode acontecer?
Antes que você se aventure pelo livro, permita-me oferecer dois
breves conselhos despertados pela minha experiência de leitura. O
primeiro, admito, às vezes é difícil de seguir: é impossível saber a
quais lugares uma narina pode nos levar, portanto, mesmo que a
curiosidade seja grande, não meta o nariz onde não for chamado. O
segundo, um pouco mais fácil: se no mundo tudo é possível e não
há o que dure muito, desfrute da alegria breve de ler o texto de
Gógol sem buscar justificativas, acolhendo sua dose de fantástico
com atenção ao que se passa debaixo de seu nariz — ao menos
enquanto ainda o tem em seu devido lugar.
Agora, sim, boa leitura!

TAMY GHANNAM é formada em Letras pela USP-FFLCH e pesquisadora de narrativas

brasileiras contemporâneas. Desde 2015 é responsável pelo LiteraTamy, plataforma
multimídia de conteúdo literário independente. É curadora e mediadora do Clube de
Literatura Brasileira Contemporânea.
 I
No dia 25 de março, ocorreu, em São Petersburgo, um
acontecimento incomum e estranho. O barbeiro Ivan Iákovlevitch,
que vivia na avenida Voznessiénski (seu sobrenome perdeu-se,1 e
até na fachada — em que está retratado um senhor com a bochecha
ensaboada e a inscrição “também sangra-se” — não se lê nada
mais); o barbeiro Ivan Iákovlevitch acordou bem cedo e sentiu
cheiro de pão quente. Soerguendo-se um pouco na cama, ele viu
que sua esposa, senhora bastante respeitável, que gostava muito de
tomar café, tirava do forno uns pães que acabavam de ser assados.
 — Hoje não tomarei café, Praskóvia Óssipovna — disse Ivan
Iákovlevitch —, mas, em vez disso, quero comer pãozinho quente
com cebola. (Ou seja, Ivan Iákovlevitch gostaria tanto de um quanto
do outro, mas sabia que era totalmente impossível exigir as duas
coisas de uma vez, pois Praskóvia Óssipovna não gostava nada de
tais caprichos.) “Que o tolo coma o pão, melhor para mim”, pensou
consigo a esposa: “sobra um pouco mais de café”. E jogou um pão
sobre a mesa.
 Ivan Iákovlevitch, por decência, vestiu uma casaca por cima da
camisa e, sentando-se diante da mesa, espalhou o sal, preparou
duas cabeças de cebola, tomou nas mãos a faca e, fazendo uma
expressão de importância, pôs-se a cortar o pão. Depois de parti-lo
em duas metades, olhou para o miolo e, para sua surpresa, viu algo
esbranquiçado. Ivan Iákovlevitch cavoucou cuidadosamente com a
faca e apalpou-o com o dedo: “É sólido?”, disse consigo mesmo.
“Mas o que seria isso?”

Enfiou os dedos e tirou dali… um nariz! Ivan Iákovlevitch até

soltou os braços; começou a esfregar os olhos e a apalpar: um nariz,
era mesmo um nariz! E ainda parecia ser de alguém conhecido. O
horror transpareceu no rosto de Ivan Iákovlevitch. Mas aquele horror
não era nada se comparado à indignação que tomou conta de sua
esposa.
 — Onde é que você foi decepar um nariz, seu animal? — pôs-se
ela a gritar, em fúria. — Seu vigarista! Seu bêbado! Eu mesma vou
denunciá-lo à polícia. Mas que bandido! Pois eu já tinha ouvido de
três pessoas que você, na hora de barbear, repuxa tanto os narizes,
que eles mal se seguram no lugar.
 Mas Ivan Iákovlevitch estava mais morto que vivo. Ele percebera
que aquele nariz era de ninguém menos que do assessor colegial
Kovaliov, que ele barbeava todas as quartas-feiras e domingos.
— Espere, Praskóvia Óssipovna! Vou colocá-lo num cantinho,
enrolado num trapo: que fique lá um pouquinho; depois eu o levo
para fora.
— Nem quero ouvir! Eu vou lá permitir que um nariz decepado
fique aqui na minha sala?… Seu turrão mirrado! A única coisa que
sabe fazer é afiar a navalha, e logo não terá condição nenhuma de
cumprir o seu dever, seu vagabundo, miserável! Eu lá vou responder
à polícia por você?… Ah, seu porcalhão, seu bronco estúpido! Fora
com ele daqui! Fora! Leve aonde quiser! Não quero sentir nem o
cheiro dele!
 Ivan Iákovlevitch estava totalmente mortificado. Ele pensava,
pensava — e não sabia o que pensar. “Sabe lá o diabo como isso foi
acontecer”, disse ele, afinal, coçando atrás da orelha com a mão. “Se
ontem eu voltei bêbado ou não, não consigo dizer ao certo. Mas, a
julgar pelos indícios, deve ser um acidente impensável: pois o pão é
uma coisa que se assa, e o nariz não é de jeito nenhum. Não
entendo nada!…” Ivan Iákovlevitch calou-se. A ideia de que os
policiais pudessem descobrir um nariz em sua casa e acusá-lo
deixou-o completamente fora de si. Ele já conseguia enxergar aquela
gola escarlate, com belos bordados prateados, a espada… e seu
corpo inteiro estremeceu. Finalmente, ele alcançou suas vestes de
baixo e suas botas, enfiou-se naquelas porcarias e, acompanhado
pelas nada leves reprimendas de Praskóvia Óssipovna, embrulhou o
nariz num trapo e saiu para a rua.

Queria enfiá-lo em qualquer lugar: ou num frade de pedra

debaixo de um portão, ou deixá-lo cair de algum jeito, sem querer, e
então dobrar numa travessa. Mas, para o azar dele, surgia um
conhecido, que começava imediatamente interpelando: “aonde está
indo?”, ou “quem é que pretende barbear tão cedo?”, de maneira
que Ivan Iákovlevitch não conseguia de modo algum encontrar o
momento certo. Numa outra vez, ele já o deixara cair, afinal, mas o
guarda-cancela, lá de longe, apontou-lhe com a alabarda, enquanto
proferia: “Pegue! você derrubou alguma coisa ali!”. E Ivan
Iákovlevitch teve que apanhar o nariz e guardá-lo no bolso. O
desespero tomou conta dele, ainda mais porque o povo multiplicava-
se incessantemente na rua, conforme as lojas e as vendinhas
começavam a abrir.
 Ele decidiu ir até a ponte Issaákievski: será que conseguiria de
algum jeito jogá-lo no rio Nevá?…
Mas eu me sinto um pouco culpado por até agora não ter dito
nada a respeito de Ivan Iákovlevitch, homem respeitável em muitos
aspectos.
Ivan Iákovlevitch, como qualquer artesão russo digno, era um
bêbado terrível. E, embora barbeasse todos os dias o queixo alheio,
o dele mesmo estava eternamente por fazer. A casaca de Ivan
Iákovlevitch (Ivan Iákovlevitch nunca usava sobrecasaca) era
malhada, ou seja, ela era preta, mas cheia de pintas de um amarelo
acastanhado ou cinzento; a gola era lustrosa; e, em vez de três
botões, pendiam apenas uns fiozinhos. Ivan Iákovlevitch era um
grande cínico, e, quando o assessor colegial Kovaliov, como de
costume, dizia-lhe, durante o barbear: “as suas mãos sempre fedem,
Ivan Iákovlevitch”, então Ivan Iákovlevitch respondia com a
pergunta: “e por que será que elas fedem?”. “Não sei, meu
irmãozinho, mas fedem”, respondia o assessor colegial, e Ivan
Iákovlevitch, depois de cheirar um pouco de rapé, ensaboava-o, por
causa disso, tanto a bochecha, como debaixo do nariz, e atrás da
orelha, e debaixo da barba, resumindo, onde quer que lhe desse
vontade.
 Aquele respeitável cidadão encontrava-se já na ponte
Issaákievski. Antes de mais nada, ele olhou ao redor; depois,
debruçou-se no parapeito, como se buscasse ver se debaixo da
ponte havia muitos peixes passando, e atirou às escondidas o trapo
com o nariz. Ele sentiu como se dez pudes2 tivessem sido tirados de
cima dele, de uma só vez: Ivan Iákovlevitch até deu um sorriso. Em
vez de ir barbear os queixos dos funcionários públicos, dirigiu-se a
um estabelecimento com a inscrição “Refeições e chá”, para pedir
um copo de ponche, quando, de repente, percebeu, no fim da
ponte, o inspetor do quarteirão, de nobre aparência, com amplas
suíças, um chapéu tricorne, de espada. Ele ficou petrificado; e,
enquanto isso, o inspetor do quarteirão apontou-lhe o dedo e disse:
— Mas venha cá, meu caro!
Ivan Iákovlevitch, conhecendo o uniforme, tirou já de longe o
quepe, aproximou-se lepidamente e disse:
— Desejo saúde a vossa honra!
 — Não, não, meu irmãozinho, sem essa de vossa honra; diga-
me, o que você estava fazendo ali, parado na ponte?
— Juro, meu senhor, estava indo barbear alguém, só quis ver se
o rio corria muito veloz.
— Mentira, mentira! Não vai se safar com essa. Faça o favor de
responder!
— Estou disposto a barbear vossa mercê duas vezes por semana,
ou até três, sem qualquer objeção — respondeu Ivan Iákovlevitch.
— Não, meu amigo, isso não é nada! Eu sou barbeado por três
barbeiros, e eles ainda consideram uma grande honra. Mas agora
faça o favor de contar, o que estava fazendo ali?
Ivan Iákovlevitch empalideceu… Mas aqui o incidente torna-se
completamente nebuloso, e, sobre o que aconteceu a seguir, não se
sabe rigorosamente nada.
1 “Iákovlevitch” pode parecer um sobrenome, mas é o patronímico. Na Rússia, as pessoas
têm um nome (no caso, Ivan), um patronímico, que é formado pelo nome do pai mais um
sufixo (aqui, Iákovlevitch) e um sobrenome, que neste caso é desconhecido. [N. de T.]
2 O pud é uma antiga unidade de medida russa, equivalente a 16,4 kg. [N. de T.]
 II
O assessor colegial Kovaliov acordou bem cedo e fez com os
lábios: “brr…”, o que ele sempre fazia ao acordar, embora ele mesmo
não compreendesse por quê. Kovaliov espreguiçou-se, ordenou que
lhe trouxessem um espelho pequeno que ficava em cima da mesa.
Ele queria dar uma olhada na espinha que lhe brotara no nariz na
noite anterior; mas, para seu enorme assombro, ele viu que, em vez
do nariz, havia um espaço totalmente liso! Assustado, ele mandou
que lhe trouxessem água e esfregou os olhos com uma toalha: o
nariz não estava mesmo ali! Ele começou a tatear com a mão para
descobrir: estaria ele dormindo? Pelo visto não estava dormindo. O
assessor colegial Kovaliov deu um salto da cama, sacudiu-se: o nariz
não estava ali!… Mandou que trouxessem suas roupas
imediatamente e saiu voando para ver o chefe de polícia.
 Mas, enquanto isso, é indispensável dizer algo a respeito de
Kovaliov, para que o leitor possa ver de que tipo era esse assessor
colegial. Os assessores colegiais que recebem esse título com o
auxílio de certificados de instrução não podem de modo algum ser
comparados aos assessores colegiais que se faziam no Cáucaso1.
São dois tipos totalmente particulares. Os assessores colegiais
instruídos… Mas a Rússia é uma terra tão maravilhosa, que, se você
falar de um assessor colegial, todos os assessores colegiais, de Riga
até a Kamtchatka, certamente vestirão a carapuça. O mesmo vale
para todos os títulos e patentes — Kovaliov era um assessor colegial
caucasiano. Ele possuía aquele título havia só dois anos e, por isso,
não podia esquecer-se dele por um minuto sequer; e, para conferir-
se mais nobreza e peso, nunca chamava a si próprio de assessor
colegial, mas sempre de major.2 “Escute, queridinha”, dizia ele
geralmente ao encontrar na rua uma mulher vendendo peitilhos,
“venha à minha casa; meu apartamento é na Sadóvaia; basta
perguntar: ‘é aqui que mora o major Kovaliov?’. Qualquer um vai lhe
mostrar”. E, se encontrasse uma mais bonitinha, então dava-lhe,
além disso, uma ordem disfarçada, acrescentando: “Pergunte, meu
benzinho, pelo apartamento do major Kovaliov”. — E é justamente
por isso que adiante chamaremos esse assessor colegial de major.
Another random document with
no related content on Scribd:
ja luotisuora asento kaikkien muurien ja seinien säännöllistä
asentoa, voisimme laskea ilman muuta, sillä se varmaan lepäisi
paikoillaan oman painonsa varassa. Mutta tässäkään ei pidä
puuttuman kalkkia, sideainetta, sillä kuten ihmiset, jotka
luonnostansa taipuvat toisiinsa, pysyvät vieläkin paremmin yhdessä,
jos laki liittää heidät toisiinsa, samoin kivetkin, jotka jo muodoltansa
toisiinsa sopivat, yhtyvät vielä paremmin näiden sitovien voimien
nojalla, ja koska ei ole oikein soveliasta pysytellä joutilaana työtä
tekevien joukossa, niin ette pitäne halpana ryhtyä tässäkin ottamaan
työhön osaa.

Sitten hän ojensi muurauslastan Charlottalle, joka heitti sillä

kalkkia kiven alle. Useita toisia kehoitettiin tekemään samoin, ja
kohta laskettiin kivi. Senjälkeen ojennettiin Charlottalle ja muille
vasara, jotta he nimenomaisesti siunaisivat kiven ja perustuksen
liiton kolmesti kopahduttamalla. Muuraajan työ, tästä lähin tosin
taivasalla suoritettu, jatkoi puhuja, ei tosin aina tapahdu salassa,
mutta kumminkin salattuna olemaan. Säännöllisesti rakennettu
perustus peitetään, ja seinämuuritkaan, jotka rakennamme päivän
aikaan, eivät lopulta enää johda mieleen meitä. Kivenhakkaajan ja
kuvanveistäjän työt ovat silmiinpistävämmät, ja meidän täytyy
hyväksyä vielä sekin, että rappaaja kerrassaan pyyhkii käsiemme
työn jäljet näkymättömiin anastaen teoksemme omaksensa sitä
sivelemällä, silittämällä ja värittämällä.

Kenelle siis olisikaan tärkeämpää suorittaa työnsä niin

kunnollisesti, ettei hän itsekään keksi siitä moitteen sijaa, kuin
muuraajalle? Kenellä olisi enemmän syytä olla itsetietoinen? Kun
rakennus on valmis, tanner tasoitettu ja kivetty, ulkosivu koristuksilla
peitetty, tunkeutuu hänen katseensa yhä kaiken kuoren läpi ja
havaitsee vieläkin ne säännölliset ja huolellisesti suoritetut liitokset,
joita kokonaisuus saa kiittää olemassaolostansa ja
kestävyydestänsä.

Mutta samoinkuin jokaisen pahantekijän täytyy pelätä rikoksensa

kaikista varokeinoista huolimatta tulevan ilmi, samoin täytyy sen,
joka on salaa tehnyt hyvää, odottaa sen tulevan tunnetuksi vastoin
hänen tahtoansa. Senvuoksi teemme tästä kivestä samalla
muistokiven. Näihin hakattuihin syvennyksiin upotetaan erinäisiä
esineitä todistukseksi kaukaisille jälkipolville. Nämä metalliset
umpeenjuotetut kotelot sisältävät kirjallisia tiedonantoja, näihin
metallilevyihin on kaiverrettu kaikenlaista merkittävää, näissä
kauniissa lasipulloissa on parasta vanhaa viiniä, joiden syntymävuosi
on ilmoitettu, lisäksi on tässä vielä erilaisia tänä vuonna lyötyjä
rahoja: kaiken tämän on meille toimittanut aulis rakennuttajamme.
Onpa tässä vielä vapaatakin sijaa, jos jonkun vieraan tai katselijan
tekee mieli luovuttaa jotakin jälkipolville.

Hetkisen vaiti oltuansa puhuja silmäili ympärillensä, mutta kuten

sellaisissa tilaisuuksissa yleensä käy, kukaan ei ollut varautunut,
kaikki olivat hämillänsä, kunnes vihdoin eräs nuori hilpeä upseeri
aloitti virkkaen: Jos minun on annettava lisäksi sellaista, mitä tähän
aarteistoon ei vielä ole laskettu, niin leikkaanpa univormustani pari
nappia, jotka luullakseni nekin ansaitsevat joutua jälkipolvien
nähtäviin. Sanottu ja tehty! Nyt johtui monen mieleen samantapaista.
Naisväki jouduttihe laskemaan pieniä hiuskampojansa; hajupulloja ja
muita korujakaan ei säästelty. Ottilia yksin epäröi, kunnes Eduardin
ystävällinen huomautus käänsi hänen huomionsa kaikkien
luovutettujen ja kiven uurroksiin sijoitettujen esineiden katselusta.
Sitten hän irroitti kaulaltansa ne kultaiset vitjat, joissa hänen isänsä
kuva oli riippunut, ja laski sen hellävaroen toisten kalleuksien
joukkoon. Senjälkeen Eduard huolehti hieman kiireellisesti siitä, että
tiivissaumainen kansi kohta painettiin paikoillensa ja iskostettiin
kiinni.

Nuori kisälli, joka oli ottanut tehtävään tehokkaimmin osaa,

paneutui jälleen puhujaksi ja jatkoi: Me perustamme tämän kiven
ikuisiksi ajoiksi, tämän talon nykyisten ja tulevaisten omistajien
kaikkein pisimmän nautinnon turvaamiseksi. Mutta koska olemme
ikäänkuin aarretta kätkemässä, ajattelemme samalla, tässä kaikkein
perusteellisimmassa toimessa, inhimillisten asioiden katoavaisuutta,
ajattelemme sitä mahdollisuutta, että tämä lujasti sinetöity kansi
voidaan jälleen avata, mikä saattanee tapahtua ainoastaan siten,
että kaikki se, mitä emme ole vielä rakentaneetkaan, joutuu jälleen
hävitetyksi.

Mutta juuri siinä tarkoituksessa, että tämä rakennus valmistuisi,

ohjaamme ajatuksemme pois tulevaisuudesta, takaisin nykyisyyteen!
Vietettyämme tämän päivän juhlan tahdomme heti ryhtyä työtämme
jatkamaan, jottei yhdenkään meidän laskemallamme perustalla
edelleen työskentelevän ammatin tarvitse viettää vapaapäiviä, jotta
rakennus kohoaa nopeasti korkeuteen ja valmistuu ja jotta
ikkunoista, joita ei vielä ole olemassa, voisi iloiten silmäillä
ympäristöä talon herra omaisinensa ja vierainensa. Heidän ja
kaikkien läsnäolevien terveydeksi olkoon tämä malja juotu!

Samassa hän tyhjensi yhdellä siemauksella kauniisti hiotun

lasimaljan ja heitti sen ilmaan, sillä ilon ylenpalttisuutta ilmaistaan
särkemällä se juoma-astia, jota riemuitessa käytetään. Mutta tällä
kertaa kävi toisin: lasi ei pudonnutkaan maahan, vaikka ei mitään
ihmettäkään tapahtunut.

Jotta rakentaminen edistyisi, oli näet vastakkaisessa kulmassa jo

alettu kohottaa seinämuuria ja sitä varten pystytetty telineet, niin
korkeat kuin asia vaati.

Työmiesten etua silmälläpitäen oli telineet tätä juhlaa varten

varustettu laudoilla ja päästetty ylös koko joukko katselijoita. Sinne
lensi lasi, ja sen sieppasi käteensä eräs, joka piti tätä sattumaa
hyvänä enteenä itsellensä. Vihdoin hän sitä näytteli antamatta pois
kädestänsä, ja sen kyljessä nähtiin kirjaimet E ja O siroin kiemuroin
toisiinsa yhdistettyinä: se oli eräs nuorta Eduardia varten aikoinansa
valmistettuja laseja.

Telineet olivat jälleen tyhjät, ja kepeimmät vieraat nousivat ylös

silmäilläkseen ympärillensä. He eivät osanneet kylliksensä ylistää
joka puolelle avautuvaa kaunista näköalaa, sillä mitä kaikkea
keksiikään se, joka korkealla paikalla oltaessa seisoo vaikkapa vain
yhtäkin kerrosta korkeammalla. Tasankomaan suunnalla ilmestyi
näkyviin useita uusia kyliä, joen hopeajuova oli selvästi
havaittavissa, olipa joku näkevinänsä pääkaupungin tornejakin.
Toisaalla, metsäisten kukkulain takana, kohosivat etäisen vuoriston
sinervät huiput, ja lähiseutu näkyi kokonaisuudessaan. Nyt pitäisi
vielä, huudahti eräs, yhdistää nuo kolme lampea yhdeksi järveksi;
silloin sisältyisi näköalaan kaikki, mikä on suurta ja toivottavaa.

Se kai voitaisiin tehdä, virkkoi kapteeni, sillä lammet ovat

aikoinaan muodostaneet yhden ainoan vuorijärven.

Minä pyydän vain säästämään plataani- ja poppeliryhmääni, joka

kasvaa kauniina keskimmäisen lammen rannalla, sanoi Eduard.
Nähkääs, — virkkoi hän sitten kääntyen puhuttelemaan Ottiliaa,
jonka hän johti muutamia askelia eteenpäin, viitaten alas laaksoon,
— nuo puut minä olen itse istuttanut.

Kuinka kauan ne ovatkaan siinä jo kasvaneet? kysyi Ottilia.

 Suunnilleen yhtä kauan kuin te olette maailmassa ollut, vastasi
Eduard. Niin, rakas lapseni, kun minä ne istutin, lepäsitte te vielä
kehdossanne.

Seurue palasi linnaan. Aterian päätyttyä se kutsuttiin

kävelyretkelle läpi kylän, jotta olisi tilaisuutta sielläkin tarkastella
uusia rakennelmia. Kapteenin toimesta olivat asukkaat kerääntyneet
asuntojensa edustalle. He eivät seisoneet riveissä, vaan perheittäin
luontevasti ryhmittyneinä, osaksi illan askareissa, osaksi lepäillen
uusilla raheilla. Heille määrättiin mieluisaksi velvollisuudeksi uudistaa
tämä puhtaus ja järjestys ainakin kaikkina pyhä- ja juhlapäivinä.

Tuttavallista seuramieltä, joka idättää sellaista taipumusta kuin

ystäviemme kesken, suurempi seura voi vain epämieluisasti häiritä.
Kaikki neljä olivat jälleen tyytyväiset jäädessään yksin suureen saliin.
Kotoinen tunne kuitenkin hieman kärsi, kun Eduardille tuotu kirje
ilmoitti huomenna saapuvan uusia vieraita.

Kuten otaksuimme, huudahti Eduard Charlottalle: kreivi ei jää

tulematta, hän saapuu huomenna.

Silloinpa ei paronitarkaan ole kaukana, virkkoi Charlotta.

Eipä suinkaan! vastasi Eduard. Hän saapuu hänkin huomenna

taholtansa.
He pyytävät yösijaa ja aikovat ylihuomenna matkustaa yhdessä
eteenpäin.

Niin ollen meidän täytyy ajoissa ryhtyä toimenpiteisiin, Ottilia!

sanoi
Charlotta.
 Miten käskette asian järjestää? kysyi Ottilia.

Charlotta antoi ylimalkaiset ohjeet, ja Ottilia poistui.

Kapteeni tiedusteli mainittujen henkilöiden välistä suhdetta, jonka

hän tunsi vain suurimpia piirteitä myöten. He olivat aikoinansa,
kumpikin jo naimisissa ollen, intohimoisesti rakastuneet toisiinsa.
Kahta avioliittoa ei käynyt häiritseminen huomiota herättämättä;
ajateltiin avioeroa. Paronittarelle se oli onnistunut, kreiville ei. Heidän
täytyi näön vuoksi erota toisistansa, mutta heidän suhteensa säilyi,
ja jos he eivät voineetkaan talvisin olla yksissä pääkaupungissa, niin
he korvasivat asian kesäisin huviretkillä ja kylpylaitoksissa. He olivat
kumpikin hieman vanhemmat kuin Eduard ja Charlotta, ja kaikki
olivat likeisiä ystäviä varhemmilta hovissaoloajoilta. Hyvät suhteet oli
yhä säilytetty, vaikka ei kaikkia ystävien toimia voitukaan hyväksyä.
Ainoastaan tällä kerralla heidän tulonsa oli Charlottan mielestä
tavallaan sopimaton, ja jos hän olisi tarkoin tutkinut, minkätähden,
olisi hän huomannut varsinaisena syynä olevan Ottilian. Hyvän,
puhtaan lapsen ei pitänyt niin varhain nähdä sellaista esimerkkiä.

He olisivat tosiaankin voineet pysyä poissa vielä pari päivää, sanoi

Eduard Ottilian astuessa jälleen huoneeseen, kunnes olemme
saaneet järjestetyksi ulkotilan myynnin. Kauppakirja on valmis;
toinen jäljennös on minulla tässä, mutta toista vielä puuttuu, ja vanha
kanslistimme on pahoin sairastunut. Kapteeni tarjoutui työn
suorittamaan, samoin Charlotta, mutta ehdotuksia ei hyväksytty
ilman muuta.

Antakaa se vain minulle! huudahti Ottilia hieman hätäisesti.

Sinä et saa sitä valmiiksi, sanoi Charlotta.

 Minun pitäisi se tosiaankin saada varhain ylihuomisaamuna, ja
siinä on paljon työtä, sanoi Eduard.

Se on oleva valmis, huudahti Ottilia pidellen jo papereita

käsissään.

Seuraavana aamuna, kun he olivat yläkerrassa tähystelemässä

odotettuja vieraita, joita vastaan he välttämättä tahtoivat lähteä,
virkkoi Eduard: Kuka se tuolla ratsastelee hitaasti tännepäin?
Kapteeni kuvaili tarkemmin ratsastajan ulkonäköä. Hän se siis
sittenkin on, sanoi Eduard, sillä yksityiskohdat, jotka sinä näet
paremmin kuin minä, sopivat sangen hyvin minun varsin selvästi
näkemääni kokonaisuuteen. Se on Mittler. Mutta mistä johtuukaan,
että hän ratsastaa hitaasti ja noin hitaasti?

Ratsastaja tuli lähemmäksi ja oli tosiaankin Mittler. Hänet otettiin

ystävällisesti vastaan, kun hän hitaasti asteli portaita ylös. Miksi ette
tullut eilen? huusi hänelle Eduard.

Minä en pidä äänekkäistä juhlista, vastasi Mittler. Mutta nyt minä

tulen viettämään kerallanne kaikessa rauhassa ystävättäreni
syntymäpäivän jälkijuhlaa.

Kuinka olettekaan saanut liikenemään niin paljon aikaa? kysyi

Eduard leikillänsä.

Vierailustani, jos se on teille jonkin arvoinen, saatte kiittää erästä

eilistä harkintaani. Minä iloitsin sydämestäni puolisen päivää eräässä
talossa, jossa olin rakentanut rauhan, ja sitten kuulin täällä
vietettävän syntymäpäivää. Voidaanpa sanoa, että käyttäydyt
itsekkäästi, ajattelin minä, jos iloitset aina vain niiden keralla, jotka
olet taivuttanut sopuun ja rauhaan. Miksi et iloitse joskus sellaisten
ystäviesi keralla, jotka rauhaa säilyttävät ja vaalivat? Sanottu ja
tehty! Tässä olen, päätökseni mukaan.

Eilen olisitte löytänyt täältä suuren seuran, nyt löydätte vain

pienen, sanoi Charlotta. Te tapaatte kreivin ja paronittaren, jotka ovat
hekin jo teitä askarruttaneet.

Neljän talonasukkaan keskeltä, jotka olivat keräytyneet tuon

omituisen, tervetulleen miehen ympärille, hän käännähti pois
ärtyisän vilkkaasti, heti etsien hattuansa ja ratsupiiskaansa. Turmion
tähti väikkyy yläpuolellani aina, jos kerrankin aion levätä ja olla
armelias itselleni! Mutta miksi pyrinkään pois luonnostani! Minun ei
olisi pitänyt tulla, ja nyt minut ajetaan pois. Niiden keralla minä en
tahdo jäädä saman katon alle, ja varokaa: he tuovat mukanansa
pelkkää onnettomuutta! Heidän olentonsa on kuin hapatus, jonka
tartunta yhä laajenee.

Häntä yritettiin suostutella, mutta turhaan. Se, joka loukkaa

aviosäätyä, huudahti hän, se joka sanoin, jopa teoinkin horjuttaa
koko siveellisen yhteiskunnan perustusta, joutuu tekemisiin
kanssani, ja ellen minä kykene saamaan häntä valtoihini, ei minulla
ole mitään tekemistä hänen kanssansa. Avioliitto on kaiken kulttuurin
alku ja huippu. Se tekee karkean leppoisaksi, ja
sivistyneimmälläkään ei ole mitään parempaa tilaisuutta osoittaa
sävyisyyttänsä. Sen tulee olla purkamaton, sillä se tuottaa niin paljon
onnea, ettei kaikki yksityinen onnettomuus siihen verrattuna merkitse
mitään. Ja miksi tahdotaankaan puhua onnettomuudesta?
Kärsimättömyys se ajoittain valtaa ihmisen, joka silloin suvaitsee
havaita itsensä onnettomaksi. Jos hän antaa tuokion vierähtää ohi,
niin hän vielä ylistää itseänsä onnelliseksi, että kauan säilynyt liitto
on yhä voimassa. Eroamiseen ei ole mitään riittävää syytä.
Inhimillinen olotila on asetettu niin korkealle kärsimykseen ja iloon,
ettei voi ollenkaan arvata, mitä aviopuolisot tulevat olemaan
toisillensa velkaa. Velka on äärettömän suuri; ja iäisyys yksin
kykenee sen vähitellen maksamaan. Epämukavaa se saattaa
useinkin olla, sen minä kyllä uskon, ja se on aivan oikein. Eikö meillä
ole aviopuolisonamme myöskin omatunto, josta usein haluaisimme
päästä eroon, koska se on epämukavampi kumppani kuin mies tai
vaimo konsanaan?

Niin hän puheli vilkkaasti ja olisi kaiketi vielä kauankin puhunut,

elleivät ajomiesten torvet olisi ilmoittaneet vieraita, jotka ajoivat kuin
sopimuksesta yht'aikaa linnanpihaan, kumpikin taholtansa.
Talonväen kiiruhtaessa heitä vastaan Mittler piiloutui, antoi tuoda
hevosensa majatalon edustalle ja ratsasti nyrpeissään pois.
KYMMENES LUKU.

Vieraat oli lausuttu tervetulleiksi ja viety sisään; he iloitsivat

saadessaan jälleen astua taloon, jossa olivat aikaisemmin viettäneet
monta hyvää päivää ja jota eivät olleet pitkään aikaan nähneet.
Erittäin mieluinen oli myös ystäville heidän läsnäolonsa. Sekä kreivi
että paronitar voitiin lukea niiden kookkaiden, kauniiden henkilöiden
joukkoon, jotka tekevät melkeinpä edullisemman vaikutuksen keski-
iällänsä, kuin nuoruudessaan, sillä jos heiltä puuttuukin jotakin ensi
kukkeudestansa, herättävät he nyt mieltymyksen ohella ehdotonta
luottamusta. Tämäkin pari osoittautui yhä varsin miellyttäväksi.
Heidän vapaa elämäänsuhtautumistapansa, heidän hilpeytensä ja
näennäinen luontevuutensa tarttui kohta kaikkiin, seurustelun
pysytellessä ehdottoman säädyllisyyden rajoissa minkäänlaisen
pakon silti tuntumatta.

Tämä vaikutus ilmeni heti seurueessa. Äskensaapuneet, jotka

tulivat suoraan suuresta maailmasta, kuten saattoi havaita yksin
heidän vaatteistansa, matkatavaroistansa ja koko asustansa,
muodostivat tavallansa ystäviemme, heidän maalaisen ja salaisesti
intohimoisen tilansa vastakohdan, joka kuitenkin pian tasoittui
vanhojen muistojen ja nykyhetkisen myötätunnon toisiinsa yhtyessä
ja vilkkaan keskustelun nopeasti liittäessä kaikki toisiinsa.
 Ei kumminkaan kestänyt kauan, kun jo tapahtui ryhmittymistä.
Naiset vetäytyivät omaan kylkirakennukseensa ja löysivät siellä,
toisillensa erinäisiä salaisuuksia uskoen ja samalla alkaen tarkastella
aamupukujen, hattujen ja muun sellaisen uusimpia muoteja ja
kuoseja, riittävästi puheenaihetta; miehet taas hyörivät uusien
ajoneuvojen ja esille talutettujen hevosten ympärillä ryhtyen heti
kauppa- ja vaihtopuuhiin.

Vasta aterialla oltiin jälleen yhdessä. Oli muutettu vaatteita, ja

nytkin esiintyi vastatullut pari eduksensa. Kaikki, mitä heillä oli
yllänsä, oli uutta ja ikäänkuin ennennäkemätöntä ja kuitenkin
käyttämisen nojalla totunnaiseksi ja mukavaksi muuttunutta.

Keskustelu oli vilkasta ja vaihtelevaa; sellaisten henkilöiden

läsnäollessa näet näyttää herättävän mielenkiintoa kaikki,
olematonkin. Käytettiin ranskankieltä, jotteivät palvelijat voisi
keskustelua seurata, ja kosketeltiin vallattoman miellyttävästi
korkeiden ja keskinkertaisten seurapiirien elämänsuhteita. Erääseen
kohtaan keskustelu takertui pitemmäksi ajaksi kuin oikeastaan oli
soveliasta. Charlotta tiedusteli erästä nuoruudenystävätärtä ja kuuli
hieman oudoksuen, että hänen avioliittonsa tulisi aivan pian
purkautumaan.

On ikävää, virkkoi Charlotta, kun luulee poissa olevien ystäväinsä

tulevan hyvin toimeen, rakastetun ystävättären olevan turvattuna, ja
saakin äkkiarvaamatta kuulla, että heidän kohtalonsa on häilymässä
ja että heidän on jälleen lähdettävä uusille ja kenties taaskin
epävarmoille elämänpoluille.

Oikeastaan olemme itse syypäät joutuessamme sellaisen

yllätyksen uhreiksi, lausui kreivi. Meidän tekee mieli kuvitella
maalliset asiat ja erikoisesti myöskin aviolliset liitot erittäin kestäviksi,
ja mitä viimeksimainittuun kohtaan tulee, viettelevät huvinäytelmät,
joita alinomaa näemme esitettävän, sellaisiin luulotteluihin, jotka
eivät vastaa elämän todellisuutta. Näytelmässä meille esitetään
naimisiinmeno useita näytöksiä täyttävien esteiden takaisena
äärimmäisenä päämääränä, ja sinä hetkenä, jolloin se saavutetaan,
laskeutuu esirippu, ja hetkellinen tyydytys jää soimaan
mielessämme. Elämässä on toisin laita: siinä näytellään yhä
edelleen, ja kun esirippu jälleen kohoaa, ei tahdota mielellään enää
mitään nähdä eikä kuulla.

Niin huonosti ei asian laita liene, virkkoi Charlotta hymyillen, koska

näemme sellaistenkin henkilöiden, jotka ovat mainitusta teatterista
eronneet, mielellänsä jälleen haluavan esittää siinä jotakin osaa.

Sitä ei sovi moittia, sanoi kreivi. Uuden osan voi varsin hyvin ottaa
esitettäväksensä, ja kun tuntee maailman, oivaltaa varsin hyvin, että
aviosäädyn jossakin määrin vaikeakäänteinen luonne johtuu sekin
yksinomaan ikuiseksi määrätystä kestosta keskellä maailman suurta
liikkuvaisuutta. Eräs ystävistäni, joka hyväntuulisena enimmäkseen
laati uusia lakiehdotuksia, väitti, että avioliitto olisi aina solmittava
viideksi vuodeksi. Hän huomautti, että siinä oli kaunis, pariton, pyhä
luku ja että siinä ajassa juuri ehtisi oppia toisensa tuntemaan, saada
aikaan muutamia lapsia, riitaantua, ja mikä kaikkein parasta: tehdä
jälleen sovinto. Hänellä oli tapana huudahtaa: Kuinka onnellisesti
sujuisivatkaan ensimmäiset ajat! Ainakin pari kolme vuotta kuluisi
sangen iloisesti. Sitten tuntuisi kaiketi toisesta asianosaisesta
tärkeältä saada suhde kestämään kauemmin, ja hyväntahtoisuus
lisääntyisi, mitä lähemmäksi irtisanomisaikaa saavuttaisiin.
Välinpitämättömän, vieläpä tyytymättömänkin asianosaisen mielen
sellainen käytös lepyttäisi, jopa valloittaisikin. Ajan juoksu unohtuisi,
niinkuin hyvässä seurassa unohtuvat tunnit, ja erittäin mieluisa olisi
yllätys, kun vasta määräajan kuluttua havaittaisiin, että se on jo
kaikessa hiljaisuudessa pitennetty.

Vaikka tuo kuulostikin sangen sievältä ja sukkelalta, ja vaikka

Charlotta hyvin tiesi tähän leikkipuheeseen voitavan sisällyttää syvää
moraalista tarkoitusta, eivät sellaiset lausunnot, varsinkaan Ottilian
vuoksi, olleet hänelle mieluisat. Hän tiesi varsin hyvin, ettei mikään
ole vaarallisempaa kuin liian vapaa keskustelu, joka käsittelee
rangaistavaa tai puolittain rangaistavaa olotilaa yleisenä, tavallisena,
jopa kiitettävänäkin, ja siihen ryhmään kuuluu epäilemättä kaikki,
mikä loukkaa avioliittoa. Senvuoksi hän yritti neuvokkaalla tavallansa
suunnata keskustelua toisaalle. Kun se ei onnistunut, pahoitteli hän
itseksensä, että Ottilian hyvä tarjoilujärjestys teki hänelle
mahdolliseksi pysyä koko ajan läsnä. Levollinen ja tarkkaavainen
neito osasi katsein ja viittauksin antaa määräyksiä hovimestarille,
joten kaikki sujui mitä parhaiten, vaikka liveripukuisten joukossa oli
pari uutta, tottumatonta palvelijaa.

Niin jatkoi kreivi, joka ei huomannut Charlottan suistamisyritystä,

esitystänsä näistä asioista. Hän, joka ei muuten ollut tottunut
keskustelussa ketään rasittamaan, tunsi tämän asian liiaksi
rasittavana sydämellänsä, ja ne vaikeudet, joita eron saaminen
hänelle itsellensä aiheutti, herättivät hänessä katkeruutta koko
avioliittoa kohtaan, johon hän kuitenkin paronittaren kanssa
innokkaasti pyrki.

Samainen ystävä, jatkoi hän, esitti vielä erään toisenlaisen

lakiehdotuksen. Avioliitto oli julistettava purkamattomaksi ainoastaan
siinä tapauksessa, että molemmat tai ainakin toinen asianosainen on
kolmansissa naimisissa. Sellainen henkilö näet tunnustaa
eittämättömästi pitävänsä avioliittoa välttämättömän tarpeellisena.
Sitäpaitsi on jo ilmennyt, kuinka hän edellisissä liitoissansa on
käyttäytynyt ja onko hänessä omituisuuksia, jotka useasti antavat
aihetta eroon suuremmassa määrässä kuin huonot ominaisuudet.
On siis molemmin puolin otettava toisistansa selkoa, varottava sekä
naineita että naimattomia, koska ei voi tietää, miten saattaa käydä.

Se varmaan suuresti lisäisi seurapiirien mielenkiintoa, virkkoi

Eduard, sillä niin on tosiaankin laita, ettei nyt, kun olemme
naimisissa, kukaan tiedustele hyveitämme enempää kuin
puutoksiammekaan.

Sellaisen järjestyksen vallitessa, puuttui paronitar hymyillen

puheeseen, olisi herttainen isäntäväkemme jo onnellisesti noussut
kaksi askelmaa ja voisi varustautua kolmanteen.

Heidän on käynyt hyvin, sanoi kreivi: täällä on kuolema ottanut

hyväntahtoisesti suorittaaksensa sen, mitä konsistoriot yleensä
tekevät vain vastahakoisesti.

Jätetään vainajat rauhaan, virkkoi Charlotta melkein vakavin

katsein.

Miksi niin, kysyi kreivi, kun voi muistella heitä kaikella kunnialla.
He tyytyivät vaatimattomina muutamaan vuoteen jättäen
korvaukseksi kaikkinaista hyvää.

Kunhan vain, virkkoi paronitar huokausta pidättäen, ei sellaisissa

tapauksissa täytyisi uhrata elämänsä parhaita vuosia.

Niinpä kyllä, myönsi kreivi. Täytyisi joutua sen johdosta

epätoivoon, ellei maailmassa yleensäkin vain harva asia johtaisi
toivottuun tulokseen. Lapset eivät täytä mitä lupaavat, nuoret
harvoin, ja jos he pitävät sanansa, niin maailma pettää heidät.

Charlotta, joka iloitsi keskustelun käänteestä, virkkoi hilpeästi:

Entä sitten! Täytyyhän meidän muutenkin aivan pian tottua
nauttimaan hyvää vain kappaleittain ja osittain.

Epäilemättä, virkkoi kreivi. Te olette kumpikin nauttinut ihania

aikoja. Muistellessani niitä vuosia, joina te ja Eduard olitte hovin
kaunein pari, sanon itselleni, ettei niin mainioista ajoista eikä niin
loistavista henkilöistä ole enää puhettakaan. Kun te molemmat
tanssitte yhdessä, suuntautuivat kaikkien katseet teihin, ja te, jotka
kuvastelitte itseänne vain toisissanne, olitte kaikkien toiveiden
esineinä.

Koska sangen moni asia on muuttunut toiseksi, sanoi Charlotta,

niin voinemme vaatimattomina kuunnella kauniita lausumianne.

Eduardia olen sentään usein hiljakseni moitiskellut, sanoi kreivi,

moitiskellut itsepintaisuuden puutteesta. Hänen omituiset
vanhempansa olisivat kaiketi lopulta myöntyneet, ja kymmenen
varhaisen vuoden voittaminen ei olisi ollut mikään vähäpätöinen
asia.

Minun täytyy häntä puolustella, puuttui paronitar puheeseen.

Charlotta ei ollut aivan syytön, ei aivan vapaa kaikesta ympärillensä
katselemisesta, ja vaikka hän sydämestänsä rakastikin Eduardia ja
määräsi hänet salaa puolisoksensa, näin kuitenkin, kuinka ankarasti
hän häntä toisinaan kiusasi, siinä määrin, että hänet voitiin helposti
pakottaa onnettomaan päätökseen: matkustamaan, poistumaan,
vieraantumaan Charlottasta.
 Eduard nyökkäsi paronittarelle ja näytti olevan kiitollinen hänen
puolustavista sanoistansa.

Minun on vielä lisättävä eräs seikka, Charlottan hyväksi, jatkoi

paronitar. Se mies, joka silloin häntä kosi, oli jo pitkät ajat osoittanut
vakaata taipumusta ja oli, kun häneen lähemmin tutustuin,
kieltämättä rakastettavampi kuin te toiset haluatte myöntää.

Rakas ystävä, virkkoi kreivi hieman vilkkaasti, tunnustakaamme

vain, ettei hän ollut teille ihan yhdentekevä ja että Charlottalla oli
syytä pelätä teitä enemmän kuin ketään muuta. Minä pidän erittäin
kauniina piirteenä naisissa sitä, että he säilyttävät kiintymyksensä
johonkin mieheen uskomattoman kauan, eivätpä salli minkäänlaisen
eronkaan sitä häiritä tai hävittää.

Tuo ominaisuus on miehissä kenties vieläkin voimakkaampi,

vastasi paronitar. Ainakin mitä tulee teihin, kreivi hyvä, olen
huomannut, ettei kukaan vallitse teitä suuremmassa määrässä kuin
nainen, jolle olette aikaisemmin ollut suosiollinen. Niinpä olen
nähnyt, että olette sellaisen henkilön pyynnöstä vaivautunut ja
toimittanut asioita, joihin kulloisenkin hetken ystävätär tuskin olisi
kyennyt teitä innostamaan.

Sellaisen moitteen saanee pitää hyvänänsä, virkkoi kreivi, mutta

mitä tulee Charlottan ensimmäiseen puolisoon, en voinut häntä
sietää, koska hän hajoitti minulta kaikkein kauneimman parin,
todellakin toisillensa määrätyt henkilöt, joiden ei olisi tarvinnut,
kerran toisiinsa liityttyänsä, viittä vuotta kartella toisiansa eikä
odotella toista tai kolmatta liittoa.

Me yritämme korvata mitä olemme laiminlyöneet, sanoi Charlotta.

 Siinä tapauksessa teidän on pidettävä siitä huolta, virkkoi kreivi.
Teidän ensimmäiset naimiskauppanne, jatkoi hän tuimanlaisesti,
olivat oikeastaan vihattavaa lajia, ja ikävä kyllä on naimiskaupoissa
yleensäkin — suokaa anteeksi käyttämäni voimallinen sana —
jotakin kömpelöä: ne pilaavat kaikkein herkimmät suhteet, ja se
johtuu kuitenkin oikeastaan vain siitä tökeröstä varmuudesta, jota
ainakin toinen asianosainen pitää jossakin määrin etunansa ja
ansionansa. Kaikki on itsestäänselvää, ja liitto näyttää solmitun vain
sitä varten, jotta asiat tästä puoleen saavat mennä menojansa.

Kreivin ehdittyä tuon sanomaan käytti Charlotta, joka tahtoi kerta

kaikkiansa lopettaa tämän keskustelun, rohkeata käännettä. Se
onnistui. Puhelu muuttui ylimalkaisemmaksi, molemmat aviopuolisot
ja kapteeni voivat ottaa siihen osaa; Ottiliankin oli lausuttava jotakin,
ja jälkiruokaa nautittaessa vallitsi mitä parhain mieliala, jota
erikoisesti koroitti siroissa säiliöissä lepäävä hedelmäin runsaus ja
loistomaljakkoihin kauniisti sijoitetun kukkapaljouden kirjava
väriloisto.

Puhe sattui myös uusiin puistorakennelmiin, joita käytiin kohta

aterialta päästyä katsomassa. Ottilia jäi pois mainiten syyksi
talousaskareita; itse asiassa hän ryhtyi jatkamaan jäljennöstyötänsä.
Kreivin kanssa jutteli kapteeni, ja myöhemmin liittyi Charlotta heidän
seuraansa. Kun he olivat ehtineet kukkulalle ja kapteeni riensi
kohteliaasti alas hakemaan karttaa, sanoi kreivi Charlottalle: Tuo
mies miellyttää minua tavattomasti. Hänen tietonsa ovat hyvät ja
yhtenäiset. Samoin näyttää hänen toimintansakin vakaalta ja
johdonmukaiselta. Se, mitä hän täällä suorittaa, merkitsisi paljon
jossakin korkeammassa vaikutuspiirissä.
 Kuullessaan kapteeniin kohdistuvan ylistyksen Charlotta tunsi
harrasta iloa. Hän malttoi kuitenkin mielensä ja vahvisti sanotun
todeksi rauhallisin ja selvin lausein. Mutta kovin hän hämmästyi, kun
kreivi jatkoi: Tämä tuttavuus sattuu erittäin sopivaan aikaan. Minä
tiedän paikan, johon mies sopii mainiosti, ja voin häntä suositellen ja
hänelle onnea tuottaen samalla saattaa erään korkean ystäväni mitä
suurimpaan kiitollisuudenvelkaan.

Charlotta seisoi kuin ukkosen iskemänä. Kreivi ei huomannut

mitään, sillä naiset, jotka ovat tottuneet aina itseänsä hillitsemään,
säilyttävät erinomaisimmissakin tapauksissa näennäisesti malttinsa.
Kuitenkin jäi häneltä kuulematta, mitä kreivi sanoi jatkaessaan: Jos
olen varma asiastani, niin toimin ripeästi. Olen jo sommitellut kirjeen
mielessäni ja haluan sen kohta kirjoittaa. Te hankitte minulle
ratsastavan lähetin, jonka voin jo tänä iltana toimittaa matkaan.

Charlottan mieltä ahdisti. Kreivin suunnitelmien ja oman itsensä

yllättämänä hän ei voinut lausua sanaakaan. Onneksi kreivi selitteli
yhä edelleen aikeitansa, joiden suotuisuuden Charlotta liiankin hyvin
oivalsi. Kapteeni saapui oikeaan aikaan ja levitti kartan kreivin
nähtäviin. Kuinka toisin Charlotta nyt katselikaan ystäväänsä, jonka
tulisi menettämään! Tuskin nyökäten hän kääntyi pois ja riensi alas
sammalmajalle. Jo puolitiessä tulvahtivat hänen silmiinsä kyynelet, ja
nyt hän syöksyi pienen erakkoasumuksen ahtaaseen suojaan
antautuen kerrassaan sellaisen tuskan, intohimon ja epätoivon
valtoihin, jonka mahdollisuudesta hänellä muutamia silmänräpäyksiä
aikaisemmin ei ollut vähintäkään aavistusta.

Toisaalla oli Eduard kulkenut paronittaren keralla lampien

rannoille. Älykäs nainen, joka oli mielellään kaikesta selvillä,
huomasi pian, keskustelua sopivasti suuntaillen, että Eduard kovin
ylisteli Ottiliaa, ja osasi saada hänet vähitellen ilmaisemaan itsensä
siinä määrin, ettei lopulta jäänyt vähintäkään epäilystä: tässä ei ollut
kysymyksessä kehkeytyvä, vaan jo kypsynyt intohimo.

Naimisissa olevat naiset, nekin, jotka eivät toisistansa pidä, ovat

kuitenkin vaieten liitossa keskenänsä, varsinkin nuoria tyttöjä
vastaan. Tuollaisen kiintymyksen seuraukset selvisivät paronittaren
maailmaakokeneessa mielessä liiankin pian. Hän oli sitäpaitsi jo
saman päivän aamuna jutellut Charlottan kanssa Ottiliasta, oli
huomauttanut, ettei maallaoleskelua sopinut väittää tytölle
terveelliseksi, varsinkaan jos piti silmällä hänen hiljaista
luonnonlaatuansa, ja oli tarjoutunut viemään Ottilian kaupunkiin
erään ystävättärensä luo, joka hoiti erittäin huolellisesti ainoan
tyttärensä kasvatusta ja haeskeli vain tytölle hyväntapaista
kumppania, joka pääsisi toisen lapsen asemaan ja saisi nauttia
kaikkia etuja. Charlotta oli luvannut asiaa harkita.

Silmäys Eduardin tunteisiin kehitti nyt paronittaren aikeen

varmaksi päätökseksi, ja mitä nopeammin tuo tapahtui hänen
mielessänsä, sitä enemmän hän ulkonaisesti sukoili Eduardin
toivomuksia. Kukaan näet ei vallinnut olemustansa paremmin kuin
tämä nainen, ja sellainen erinomaisissa tapauksissa ilmenevä
itsensähillintä totuttaa meitä käsittelemään jokapäiväistäkin tapausta
teeskennellen, taivuttaa meitä, jotka siinä määrin hallitsemme
itseämme, ulottamaan valtaamme toistenkin yli, jotta se, mitä
ulkonaisesti voitamme, tavallansa meille korvaisi, mitä meiltä
sisäisesti puuttuu.

Tähän mielialaan liittyy tavallisesti jonkinlaista salaista

vahingoniloa, jonka esineenä on toisten epäselvyys, heidän tiedoton
ansaan astumisensa. Me emme iloitse ainoastaan nykyisestä
onnistumisesta, vaan samalla tulevaisesta, yllättävästä häpeään
joutumisesta. Niinpä oli paronitar kyllin ilkeä kutsuakseen Eduardin
ja Charlottan viininkorjuuseen kartanoonsa ja vastatakseen
Eduardille, joka tiedusteli, saisivatko he tuoda Ottilian mukanansa,
siten, että hän saattoi selittää sen mielin määrin omaksi eduksensa.

Eduard puhui jo ihastuneena kauniista seudusta, suuresta joesta,

kukkuloista, kallioista ja viinimaista, vanhoista linnoista,
vesimatkoista, viininkorjuun, viininpusertamisen y.m. riemuista
sydämensä yksinkertaisuudessa jo ennakolta ääneen iloiten siitä,
miten sellaiset kohtaukset tulisivat vaikuttamaan Ottilian raikkaaseen
mieleen. Samassa näkyi Ottilia saapuvan, ja paronitar pyysi nopeasti
Eduardia olemaan puhumatta mitään tästä suunnitellusta
syysretkestä, koska se, mistä kauan ennakolta iloitsee, yleensä jää
toteutumatta. Eduard lupasi, mutta pakotti hänet kulkemaan
nopeammin Ottiliaa vastaan kiiruhtaen lopulta itse herttaista tyttöä
kohti useita askeleita edellä. Hänen koko olemuksessaan ilmeni
sydämellinen ilo. Hän suuteli Ottilian kättä painaen siihen kimpun
nurmikukkia, jotka oli kulkiessaan poiminut. Paronitar tunsi tuota
katsellessaan mielensä melkein katkeraksi. Joskaan hän näet ei
saanut hyväksyä sitä, mikä tuossa kiintymyksessä saattoi olla
rangaistavaa, ei hän toisaalta suinkaan voinut suoda sen
rakastettavia ja miellyttäviä puolia tuolle tytölle, mitättömälle vasta-
alkajalle.

Kun oli istuuduttu yhdessä illallispöytään, vallitsi seurassa aivan

toinen tunnelma. Kreivi, joka oli jo ennen ateriaa kirjoittanut kirjeensä
ja lähettänyt sen matkaan, jutteli kapteenin kanssa, jonka hän nyt oli
toimittanut viereensä istumaan, udellen hänestä yhä enemmän tietoa
ymmärtäväiseen ja vaatimattomaan tapaan. Kreivin oikealla puolella
istuva paronitar ei siis saanut hänestä moneksikaan hetkeksi