Operaatio Exporter

Liittoutuneiden hyökkäyksellä oli tarkoitus estää akselivaltoja käyttämästä Vichyn Ranskan joukkojen valvomaa Syyrian ja Libanonin aluetta ponnahduslautana hyökätäkseen Egyptiin ja Suezin kanavalle. Vaikka Ranska oli myöntänyt Syyrialle autonomian syyskuussa 1936, se piti maavoimia alueella ja valvoi kahta lentotukikohtaa. Alueen tasapainoa järkytti lisäksi akselivalloille myönteisen Rašid Ali al-Kailanin 1. huhtikuuta tekemä vallankaappaus Irakissa.

Toukokuussa amiraali François Darlan allekirjoitti Vichyn Ranskan hallinnon edustajana niin kutsutun Pariisin asiakirjan, joka antoi Saksalle oikeuden käyttää Syyrian tukikohtia. Vaikka sopimusta ei koskaan vahvistettu, Vichyn sotaministeri Charles Huntziger lähetti Lähi-idän joukkojen komentajalle Henri Dentzille ohjeet, joiden mukaan Luftwaffen ja Regia Aeronautican lentokoneilla on oikeus tankata alueen lentotukikohdissa. Saksa pyysi myös lupaa käyttää Syyrian rautateitä sotamateriaalin lähettämiseksi Irakiin.

Pääartikkeli: Luettelo operaatio Exporterin joukoista

Liittoutuneilla oli hyökkäykseen varattuna ensivaiheessa Australian 7. divisioona, vahvennettu Intian 5. jalkaväkiprikaati sekä Vapaan Ranskan 1. divisioona. Toisessa vaiheessa muodostettiin brittiläinen 6. jalkaväkidivisioona ja joukkoja täydennettiin Irakista siirretyillä 4. ja 10. jalkaväkidivisioonilla.

Vichyn Ranskalla oli Syyriassa seitsemän vakinaista jalkaväkirykmenttiä, joissa oli yhteensä 18 pataljoonaa. Näiden lisäksi oli paikallisista koottuja heikosti varustettuja ja koulutettuja joukkoja yksitoista pataljoonaa.

 

Kenraalimajuri John Lavarackin komentama Australian 7. divisioona sai tehtäväkseen edetä Palestiinan Haifasta rantatietä pitkin Beirutiin. Sen 21. jalkaväkiprikaatin tehtävänä oli vallata Beirut ja 25. jalkaväkiprikaatin tehtävänä oli vallata Rayakissa ollut lentotukikohta. Hyökkäyksen tukena oli Kyprokselta tehty kommandoisku Litanijoen eteläpuolelle.

Prikaatikenraali Wilfrid Lewis Lloydin johtama vahvennettu Intian 5. jalkaväkiprikaati määrättiin ylittämään Syyrian raja Palestiinasta ja valtaamaan Kuneitra ja Daraa. Tavoitteena oli avata tie Vapaan Ranskan 1. divisioonalle, jonka tehtävänä oli vallata Damaskos. Neljä vuorokautta ennen operaation alkua joukot keskitettiin kenraalimajuri Paul Legentilhommen komentoon ja osasto nimettiin Gentforceksi.

 

Kahden yllä esitetyn iskun edettyä suunnitellusti aloitettaisiin kolmas isku Irakista. Osaston runkona olisi kenraalimajuri William Slimin komentama Intian 10. divisioona, joka etenisi Hadithasta Eufratia pitkin Deir ez Zoriin ja sieltä edelleen Rakkaan ja Aleppoon uhaten Beirutin puolustajien selustaa.

Neljäs hyökkäysaalto, niin kutsuttu Habforce iskisi Rutban ja Transjordanian rajalle, ja sen tehtävänä olisi vallata Palmyra ja ottaa valvontaansa Hadithan ja Tripolin välinen öljyputki.

Hyökkäystä täydennettiin vielä Intian 17. ja 20. jalkaväkiprikaatien tekemällä Syyrian koillisosien valtauksella.

Vihollisuudet alkoivat 8. kesäkuuta 1941, kun Australian 7. divisioonan joukot ylittivät Libanonin rajan aloittaen etenemisen rantatietä Beirutiin. Joukot kohtasivat puolustukseen ryhmittyneet Vichyn Ranskan joukot Litanijoella, jossa käytiin operaation ensimmäinen varsinainen taistelu. Divisioonan taistelut matkalla Beirutiin olivat:

• Litanijoen taistelu 9. kesäkuuta
• Jezzinen taistelu 14. kesäkuuta
• Damourin taistelu 5.–9. heinäkuuta
• Beirutin taistelu 12. heinäkuuta

Intian 5. jalkaväkiprikaatista ja Vapaan Ranskan 1. divisioonasta koottu Gentforce aloitti 8. kesäkuuta etenemisen kohti Damaskosta käyden ennen tavoitteen saavuttamista useita taisteluita, joista merkittävimmät käytiin Kissouéssa 15.–17. kesäkuuta ja Mezzehissä Damaskoksen esikaupungissa 18.–21. kesäkuuta. Australialaisten intialaisten avuksi lähettämä retkikunta kävi Merdjayoun taistelun 19.–24. kesäkuuta.

Kolmas Intian 10. divisioonan muodostama osasto aloitti 27. heinäkuuta marssin Hadithasta Eufratia seuraten kohti Aleppoa vallaten Abu Kamalin 30. kesäkuuta. Osasto valtasi Deir ez Zorin kiivaan taistelun päätteeksi 3. heinäkuuta. Neljäs osasto niin sanottu Habforce aloitti 21. kesäkuuta etenemisen pitkin öljyputkea Palmyraan, jonka se valtasi Palmyran taistelussa 1. heinäkuuta.

Australian 21. jalkaväkiprikaatin edettyä 10. heinäkuuta Beirutiin ranskalaisjoukkojen komentaja Dentz pyysi aselepoa. Tulitauko alkoi 12. heinäkuuta ja Saint Jean d’Acren aselepo allekirjoitettiin 14. heinäkuuta Akkon kaupungin varuskunnassa.

Aluetta puolustaneet joukot kärsivät noin 1 000 miehen tappiot kuolleina ja 5 000 haavoittuneina. Lisäksi 37 736 Vichyn Ranskan sotilasta jäi sotavangeiksi, joista ainoastaan 5 668 liittyi Vapaan Ranskan joukkoihin. Sotavangeista lähetettiin Ranskaan kotiutettaviksi 37 563 sotilasta ja siviiliä. Nämä kuljetettiin 7. elokuuta 27. syyskuuta Ranskaan kahdeksassa saattueessa, joissa oli kolme sairaalalaivaa ja yksi pelastusalus.

Vapaan Ranskan edustajaksi alueella määrättiin kenraali Georges Catroux, joka antoi alueen maille itsenäisyyden pian saavuttuaan. Libanonista tuli äänestykseen jälkeen itsenäinen 8. marraskuuta 1943, ja se julisti 27. helmikuuta 1945 sodan Saksalle ja Japanille. Syyria itsenäistyi 1. tammikuuta 1944, ja se julisti 26. helmikuuta 1945 sodan Saksalle ja Japanille.

 

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Syria–Lebanon Campaign

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Operaatio Exporter.

• Playfair, I. S. O.: The Mediterranean and Middle East Volume II The Germans come to the help of their Ally (1941). Uckfield, Sussex: The Naval & Military Press Ltd, 2004. ISBN 1-845740-66-1 (englanniksi)