Mika Häkkinen

Nuorena Häkkinen ajoi kartingia, jossa hän voitti peräti viisi kertaa Suomen mestaruuden. Häkkinen kilpaili kartingissa vuosina 1974–1986. Mikroautojen jälkeen hän siirtyi kaudeksi 1987 Formula Ford -sarjaan. Formula Fordissa hän onnistui voittamaan Suomen, Ruotsin ja Pohjoismaiden mestaruuden. Jotta ura pysyisi nousussa, Häkkinen lähti Britanniaan kilpailemaan Formula Vauxhall Lotus -sarjassa (Britannian ulkopuolella Formula Opel Lotus), jossa kilpailu kovenisi. Samalla kaudella hän sai tuekseen tupakkavalmistaja Marlboron.^[7]

 

Vuonna 1988 Häkkinen kilpaili Britannian ja Euroopan sarjan voitoista. Autonaan hänellä oli Dragon Motorsport Marlboro. Hän voitti Euroopan sarjan mestaruuden, mutta Britannian sarjassa hän jäi loppupisteissä toiseksi silloisen tallitoveri Allan McNishin voittaessa.^[7]

Seuraava askel uralla oli siirtyminen F3-luokkaan, jossa hän ajoi kaksi seuraavaa kautta 1989 ja 1990.^[7]

Kaudella 1989 Häkkisen tallina vuonna 1988 ollut Dragon Motorsport siirtyi F3-luokkaan Vauxhall Lotus -sarjasta. Häkkinen pysyi tiimissä. Kuitenkaan tiimin luokanvaihdos ei sujunut toivotulla tavalla. Kalusto ei ollut kilpailukykyinen ja Häkkinen sijoittui mestaruuskamppailussa vasta sijaluvulle 12. Häkkisen vaihdettua tallia loppukaudella alkoi vauhti löytyä ja tulokset parantua.^[7]

Autourheilua seuraavien tietoisuuteen Häkkinen nousi vuonna 1990 hallitessaan Mika Salon kanssa Englannin F3-sarjaa ylivoimaisesti ajaen Dick Bennettsin johtamassa West Surrey Racing -tiimissä. Puhuttiin jopa MikaMika-sarjasta. Kyseisenä vuonna Häkkinen vei lopulta sarjan mestaruuden niukasti Mika Salon jäädessä pisteissä toiseksi.^[7]

Häkkisen manageri Keijo ”Keke” Rosberg osasi kokemuksesta sanoa, että nouseminen F3000-luokkaan on kallis ja epävarma ratkaisu. Niinpä heti kun hänelle tarjoutui mahdollisuus ostaa Häkkiselle paikka Lotus-tallista, hän tarttui siihen. Kyseisen tarjouksen teki Lotuksen tallipäällikkö Peter Collins joulukuussa 1990.^[8]

Häkkisen Formula 1 -ura alkoi vuonna 1991, jolloin hän pääsi kilpailemaan Lotuksella. Tosin ensimmäistä kertaa, kun Häkkinen kokeili F1-autoa, oli autona Benetton.^[7]

 

Häkkisen esitykset F3-sarjassa vakuuttivat Lotus-tallin tallipäällikön, Peter Collinsin, joka otti Häkkisen talliinsa kaudelle 1991, ja Häkkinen teki tuohon aikaan epätavallisen loikan F3:sta suoraan F1:een. Hän onnistui debyyttikaudellaan kilpailukyvyttömällä autolla hyvin, parhaina suorituksina ensimmäisten aika-ajojen 13. sija ja ensimmäiset MM-pisteet San Marinon GP:stä viidennellä sijallaan.^[9]

 

Kaudella 1992 Häkkinen teki varsinaisen läpimurtonsa: Lotus sai tehtyä autostaan huomattavasti kilpailukykyisemmän, ja Häkkinen ajoi pisteille kuudessa kilpailussa ja saavutti Ranskan ja Unkarin kilpailuissa neljännen sijan^[10]. Hän saavutti yhteensä 11 MM-pistettä ja MM-sarjan kahdeksannen sijan^[11], mikä vakuutti myös huipputallit mukaan lukien tuon ajan ykköstallin, Williamsin. Sopimus Williamsin kanssa kuitenkin kariutui, kun talli jätti ilmoittautumatta ajoissa kauden 1993 MM-sarjaan, jolloin sen oli sarjaan päästäkseen saatava muiden tallien yksimielinen tuki: Lotus-tallin tallipäällikkö Collins halusi pitää Häkkisen tallissaan, ja sopimus jäi allekirjoittamatta.^[12]

Häkkinen löysi paikkansa kaudelle 1993 McLaren-tallissa, jossa hän kuitenkin jäi testikuljettajan rooliin, kun tallin ykköskuljettaja Ayrton Senna päätti empimisistään huolimatta ajaa tallin kilpakuljettajana.^[13] Häkkinen kuitenkin pääsi kilpakuljettajaksi, kun kaudella flopannut Michael Andretti luovutti paikkansa kauden kolmeen viimeiseen kilpailuun. Häkkinen sijoittui Estorilin aika-ajoissa tuolloin parhaana aika-ajajana pidetyn tallikaveri Sennan edelle. Itse kisassa Alesin ohitusyrityksessä lähtösuoran alussa McLaren valui ulos radalta ja sinkoutui radan yli varikkomuuriin, seurauksena romua ja kisan keskeytys. Seuraavassa kilpailussa, Japanin GP:ssä Suzukassa, hän pääsi ensimmäistä kertaa palkintokorokkeelle sijoittumalla kolmanneksi.^[14] Kauden päätöskisa Adelaidessa päättyi jarrujen tekniikkaongelman vuoksi keskeytykseen.^[15]

 

Sennan lähdettyä McLarenilta, tuli Häkkisestä tallin selvä ykköskuljettaja kahdeksi seuraavaksi kaudeksi.^[8] Kaudella 1994 Häkkinen suoriutui hienosti epäluotettavalla McLaren–Peugeotilla ajamalla kuudesti palkintokorokkeelle ja Belgian GP:ssä toiseksi.^[16] Hän sijoittui 26 pisteellään MM-sarjan neljänneksi.^[17] Häkkinen ajoi Japanin GP:tä lukuun ottamatta jokaisessa maaliin ajamassaan kilpailussa palkintokorokkeelle.^[16] Seuraavasta kaudesta 1995, Mercedes-Benzin ensimmäisestä McLarenin moottorinvalmistajana, tuli vaikea, ja Häkkisen huippuhetkiksi jäivät kakkossijat Italian ja Japanin GP:issä.^[18] Häkkisen kärsimätön voitonjano näkyi useissa kauden aikana sattuneissa ulosajoissa ja kolareissa.^[8]

Kauden 1995 päättäneen Australian GP:n ensimmäisissä aika-ajoissa Adelaiden katuradalla Häkkinen ajoi rajusti ulos Brewery Bend -kaarteessa vasemman takarenkaan tyhjentymisen takia. Häkkisen auto päätyi noin 200 kilometrin tuntinopeudella rengasvalliin. Häkkisen pää paiskautui valtavalla voimalla auton ohjauspyörään ja poukkoili holtittomasti edestakaisin. Häkkinen sai vakavia niskavammoja sekä kallonmurtuman. Hän vajosi koomaan. Häkkinen kuitenkin selvisi onnettomuudesta ja toipui jo seuraavan kauden ensimmäiseen, Melbournessa ajettuun kilpailuun.^[19]

Häkkinen osoitti kilpailukykynsä vakavan onnettomuuden jälkeen ajamalla läpi kauden 1996 tuoretta tallikaveriaan, David Coulthardia, paremmin sijoittumalla loppukaudesta neljästi kolmanneksi, keräämällä 31 MM-pistettä ja MM-pisteiden viidennen sijan.^[20]

 

Kaudella 1997 epäluotettava auto ja erityisesti moottoririkot vaivasivat Häkkistä: hän joutui keskeyttämään moottoririkon vuoksi johtopaikalta niin Britannian, Itävallan kuin Luxemburgin GP:nkin Nürburgringillä Saksassa, jossa hän myös ajoi uransa ensimmäisen paalupaikan. Häkkinen kuitenkin voitti ensimmäisen kilpailunsa kauden päättäneessä Euroopan GP:ssä Jerezissä, kun ensin tallikaveri Coulthard ja mestaruuteen kurvaileva Williamsin Jacques Villeneuve antoivat hänelle tietä.^[21] Kyseessä oli ensimmäinen suomalaiskuljettajan GP-voitto 12 vuoteen, edellisen voiton otti Keke Rosberg Australian GP:ssä 1985.

Kaudella 1998 Häkkinen kävi ensimmäisen mestaruustaistonsa Ferrari-tallin Michael Schumacheria vastaan. Kausi olikin näiden kuljettajien näytöstä: vain kahdesti kauden aikana voitto meni muulle kuljettajalle.^[22] Värikäs mestaruustaisto sai huipentumansa, kun kaksi GP:tä ennen kauden loppua kuljettajat olivat tasapisteissä. Mestaruustaisto kääntyi Häkkisen eduksi, kun hän voitti kaksintaistelun Schumacheria vastaan Luxemburgin GP:ssä, ja kauden päättävässä Japanin GP:ssä Schumacherin auto sammui ykkösruutuun. Viimeiseen ruutuun pudotetun Schumacherin kilpailu päättyi rengasrikkoon, Häkkinen voitti kilpailun ja ensimmäisen maailmanmestaruutensa. Häkkinen voitti kauden aikana kahdeksan GP:tä ja lähti yhdeksän kertaa paalupaikalta. Suomessa hänet valittiin vuoden urheilijaksi.^[23]

Kausi 1999 oli sen puoliväliin asti jälleen mestaruustaistoa Häkkisen ja Schumacherin välillä. Britannian GP:ssä tilanne kuitenkin muuttui, kun Schumacher loukkaantui ulosajossa, ja Ferrarin kakkoskuljettaja Eddie Irvine aloitti taistelunsa mestaruudesta Häkkisen kanssa. Vaikka Häkkinen hallitsi aika-ajoja suvereenisti starttaamalla paalulta 11:ssä kauden 17:stä osakilpailusta, tuli mestaruustaistosta tiukka Häkkisen keskeytettyä omaan ajovirheeseen molemmissa Italiassa ajetuissa osakilpailuissa, Imolassa ja Monzassa,^[8] ja tallin tehdessä virheitä – muun muassa Britannian GP:ssä – kun Häkkisen kilpailu jäi kesken renkaan irrottua. Kauden toiseksi viimeisen kilpailun, Malesian GP:n, jälkeen Häkkinen ehdittiin kuitenkin jo julistaa maailmanmestariksi, kun Ferrari-tallin kaksoisvoitto hylättiin sääntöjenvastaisen ilmanohjaimen vuoksi ja kolmanneksi sijoittunut Häkkinen nostettiin voittajaksi.^[24] Tulokset palautettiin kuitenkin ennalleen, joten Irvine johti MM-sarjaa ennen viimeistä kilpailua, ja Häkkiseltä vaadittiin mestaruuteen voitto kauden päättävästä Japanin GP:stä. Sen Häkkinen myös teki ja voitti uransa toisen mestaruuden.^[25]

 

Kausi 2000 lähti Häkkiseltä vaihtelevasti käyntiin hänen keskeytettyä kauden kaksi ensimmäistä kilpailua Schumacherin hallitessa alkukautta. Schumacherin keskeytettyä kauden puolivälissä kolme kilpailua Häkkinen pääsi hänen kantaansa voittamalla kilpailun ja sijoittumalla kahdesti toiseksi ja siirtyi MM-pistejohtoon kahden seuraavan kilpailun loisteliaalla voitollaan. Vielä kolme kilpailua ennen kauden päätöstä Häkkinen johti kahdella pisteellä Schumacheria, mutta Yhdysvaltain GP:n moottoririkko oli takaisku hänen MM-haaveilleen, ja Schumacherin voitettua myös Japanin GP:n hän voitti maailmanmestaruuden. Häkkinen jäi MM-pisteissä toiseksi.^[26] Vuonna 2001 McLarenin tallipäällikkö Ron Dennis sanoi auton luotettavuusongelmien maksaneen Häkkiselle mestaruuden.^[27]

Häkkisen viimeinen kilpailukausi 2001 oli vaikea. McLarenin ongelmat tuntuivat kasautuvan Häkkisen päälle, josta osoituksena dramaattinen keskeytys ylivoimaisesta johtoasemasta kytkinrikkoon Espanjan GP:n viimeisellä kierroksella. Ferrarin tekninen etumatka etenkin automaattisessa lähtöjärjestelmässä antoi sille huomattavan edun kilpailijoihinsa,^[8] ja lehdistö aloitti spekulaatiot Häkkisen lopettamisesta. Häkkinen voitti kauden aikana kaksi kilpailua: Britannian GP:n ja kauden toiseksi viimeisenä ajetun Yhdysvaltain GP:n.^[28] Kauden loppupuolella Häkkinen ilmoitti siirtyvänsä vuoden sapattivapaalle F1:stä, ja hänen tuuraajakseen palkattiin toinen suomalainen Kimi Räikkönen. Häkkinen ei kuitenkaan koskaan palannut sapattivapaaltaan, vaikka hänen paluustaan kaudelle 2005 huhuttiin vahvasti.^[29]

Häkkinen palasi yli viiden vuoden tauon jälkeen 30. marraskuuta 2006 McLarenin F1-testeihin Espanjan Barcelonan kilparadalla ollen noin kolme sekuntia päivän kärkiaikoja hitaampi, joskin käyttäen samaa rengassettiä koko päivän ajan. Häkkinen myönsi, ettei testi välttämättä jäänyt hänen viimeiseksi esiintymisekseen F1-sarjassa. Testin takana oli Gerhard Berger, joka halusi antaa Häkkiselle mahdollisuuden koettaa nykyaikaista F1-autoa.^[30]

Syyskuussa 2009 ESPN-kanavalle antamassaan haastattelussa 41-vuotias Häkkinen kertoi ajavansa vielä tulevaisuudessa kilpaa eikä sulkenut pois paluuta F1-sarjaan.^[31]

Vuonna 2022 Häkkinen aloitti Viaplayn F1-lähetysten asiantuntijana.^[32]

Häkkisestä ilmestyi lokakuussa 2022 Readmen kustantama, Heikki Kullan kirjoittama kirja Mika Häkkinen – Lentävä legenda.^[33]

 

 

Häkkinen ilmoitti marraskuussa 2004 tekevänsä paluun rata-autoilun pariin vuonna 2005 vakioautojen DTM-sarjassa.^[34]

Kaudella 2005 Häkkinen ajoi DTM-sarjassa, HWA-tallissa, jonka autona toimi AMG-Mercedes C-Class. Häkkinen sijoittui sarjan kokonaispisteissä viidenneksi. Kauden kohokohta oli kolmas kilpailu Span radalla, Häkkinen voitti sen paalupaikalta.^[35]

Kaudella 2006 Häkkinen jatkoi DTM-sarjassa, samassa tallissa. Hän sijoittui neljänneksi Hockenheimissä^[36] ja kolmanneksi Lausitzissa.^[37]

Kaudella 2007 Häkkinen voitti Lausitzringin osakilpailun toukokuussa 2007 sekä Mugellon osakilpailun saman vuoden heinäkuussa. Viimeksi mainitun Häkkinen voitti yllättäen lähtemällä ruudusta 15. Saman kauden Barcelonan osakilpailussa Häkkiselle langetettiin DTM-sarjan siihen asti suurin sakkorangaistus; 20 000 euroa kolaroinnista Martin Tomczykin kanssa. Kauden päätyttyä Häkkinen ilmoitti lopettavansa ajamisen ja siirtyvänsä Mercedes-Benzillä muihin tehtäviin.^[38]

Mika Häkkinen vietti lapsuutensa Vantaan Martinlaaksossa, hänen lapsuudentalonsa sijaitsee osoitteessa Raiviosuonmäki 6. Kadun toisella puolella, Raiviosuonmäki 3:ssa, vietti samanaikaisesti lapsuuttaan toinen suomalainen formulakuljettaja Mika Salo.^[39] Häkkisen vanhemmat olivat Harri ja Aila Häkkinen, ja hänellä on sisko Nina.^[40] Harri Häkkinen kuoli 12. toukokuuta 2010 äkilliseen sydänkohtaukseen.^[41] Aila Häkkinen kuoli pitkällisen sairauden jälkeen kotonaan 74-vuotiaana syyskuussa 2019.^[42]

Häkkinen meni vuonna 1998 naimisiin Erja Honkasen kanssa.^[40] Heillä on kaksi lasta, Hugo (s. 2000) ja Aina (s. 2005).^[43] Helmikuussa 2008 ilmoitettiin, että Häkkiset eroavat.^[44]

Häkkinen on ollut joulukuusta 2016 lähtien naimisissa tšekkiläisen Marketa Remesovan kanssa; pari oli kihlautunut saman vuoden keväällä. He avioituivat siviilimenoin Monacossa, ja heidän avioliittonsa siunattiin vuoden 2017 alkupuolella Rovaniemellä.^[45] Heillä on kolme yhteistä lasta, vuonna 2010 syntynyt tytär Ella Häkkinen, joka ajaa myös jo kilpaa kartingissa^[46] ja vuonna 2014 syntyneet kaksoset, tyttö ja poika.^[47]

Häkkisen asunto Ranskassa paloi vuonna 2008^[48], ja hän muutti Monacoon.^[49]

Mika Häkkinen sai vuonna 1999 Martinlaaksoon oman Mika Häkkisen aukion.^[50]

Vuonna 2006 Häkkinen sai suomenkielisen ääniroolin Pixarin animaatioelokuvasta Autot.^[51] Hän on tehnyt myös cameoroolin elokuvassa Uuno Turhapuro – This Is My Life (2004).^[52]

Häkkinen oli myös mukana 2009 alkuvuoden Tunturirallissa, Rovaniemellä.^[53]

^[54]

Lihavointi tarkoittaa paalupaikkaa, kursivointi kilpailun nopeinta kierrosta. Muut selitteet löytyvät täältä.

• Juha Kärkkäinen: Formula 1 -tähdet: 1990-luvun kuljettajat. Alfamer, 1997. ISBN 952-5089-18-5

 

Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Mika Häkkinen.

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mika Häkkinen.

• Ylen Elävä arkisto: Mika Häkkinen varoittaa vauhdista
• Juha Kärkkäinen: Häkkinen, Mika (1968–) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 21.11.2008. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Formula 1 -luokan kuljettajien maailmanmestarit

1950-luku: 1950:   G. Farina 1951:   J. M. Fangio 1952:   A. Ascari 1953:   A. Ascari 1954:   J. M. Fangio 1955:   J. M. Fangio 1956:   J. M. Fangio 1957:   J. M. Fangio 1958:   M. Hawthorn 1959:   J. Brabham 2000-luku: 2000:   M. Schumacher 2001:   M. Schumacher 2002:   M. Schumacher 2003:   M. Schumacher 2004:   M. Schumacher 2005:   F. Alonso 2006:   F. Alonso 2007:   K. Räikkönen 2008:   L. Hamilton 2009:   J. Button

1960-luku: 1960:   J. Brabham 1961:   P. Hill 1962:   G. Hill 1963:   J. Clark 1964:   J. Surtees 1965:   J. Clark 1966:   J. Brabham 1967:   D. Hulme 1968:   G. Hill 1969:   J. Stewart 2010-luku: 2010:   S. Vettel 2011:   S. Vettel 2012:   S. Vettel 2013:   S. Vettel 2014:   L. Hamilton 2015:   L. Hamilton 2016:   N. Rosberg 2017:   L. Hamilton 2018:   L. Hamilton 2019:   L. Hamilton

1970-luku: 1970:   J. Rindt 1971:   J. Stewart 1972:   E. Fittipaldi 1973:   J. Stewart 1974:   E. Fittipaldi 1975:   N. Lauda 1976:   J. Hunt 1977:   N. Lauda 1978:   M. Andretti 1979:   J. Scheckter 2020-luku: 2020:   L. Hamilton 2021:   M. Verstappen 2022:   M. Verstappen 2023:   M. Verstappen

1980-luku: 1980:   A. Jones 1981:   N. Piquet 1982:   K. Rosberg 1983:   N. Piquet 1984:   N. Lauda 1985:   A. Prost 1986:   A. Prost 1987:   N. Piquet 1988:   A. Senna 1989:   A. Prost

1990-luku: 1990:   A. Senna 1991:   A. Senna 1992:   N. Mansell 1993:   A. Prost 1994:   M. Schumacher 1995:   M. Schumacher 1996:   D. Hill 1997:   J. Villeneuve 1998:   M. Häkkinen 1999:   M. Häkkinen

 

Suomalaiset Formula 1 -kuljettajat

• Leo Kinnunen
• Mikko Kozarowitzky
• Keke Rosberg
• Jyrki Järvilehto
• Mika Häkkinen
• Mika Salo
• Kimi Räikkönen
• Nico Rosberg
• Heikki Kovalainen
• Valtteri Bottas