Vepsäläiset

Vepsäläiset
Vepsäläisten lippu on ollut yhdistysten käytössä vuodesta 1992.
Merkittävät asuinalueet  Venäjä 5 936 (2010) [1]  Ukraina 281 (2001) [2]  Viro 54 (2011) [3]  Valko-Venäjä 12 (2009) [4]
Kielet	venäjä, vepsä
Uskonnot	Ortodoksisuus
Sukulaiskansat	Itämerensuomalaiset kansat
Infobox OK

Vepsäläiset (vepsäksi vepsläižed) ovat itämerensuomalainen kansa, joka asuu Venäjällä. Vepsäläisiä asuu pääasiassa Äänisen ja Laatokan läheisyydessä Karjalan tasavallassa sekä Leningradin ja Vologdan alueilla. Yksi vepsäläisten asuinalueista Vologdassa on Vepsän kansallinen maalaiskunta, joka on alemman tason paikallinen itsehallintoalue. Se muodostettiin vuonna 2009 muun muassa Kujan vepsäläisestä kunnasta, johon kuuluu esimerkiksi Pondalan vepsäläiskylä.

Vepsäläiset ovat jakaantuneet kolmeen ryhmään, jotka ovat äänisvepsäläiset, ojatti- eli keskivepsäläiset ja etelävepsäläiset. Murre-eroista huolimatta nämä ryhmät kykenevät vaikeuksitta viestimään keskenään vepsän kielellä.

Kielellisesti vepsäläisten lähimpiä sukulaiskansoja itämerensuomalaisten joukossa ovat lyydiläiset ja aunuksenkarjalaiset. Nykyisin kaikki vepsäläiset osaavat venäjää, ja he ovat suurelta osin siirtyneet venäjän käyttöön puhekielenä.

Siirtolaisuuden myötä vepsäläisiä asuu nykyisin myös perinteisen asuma-alueensa ulkopuolella, muun muassa Ukrainassa, jossa heitä oli vuoden 2001 väestönlaskennan mukaan 281.^[5]

Vepsäläiset olivat tieteeltä unohduksissa pitkään, kunnes suomalainen Anders Johan Sjögren "löysi" heidät 1800-luvun alussa. Tämän jälkeen Elias Lönnrot teki ensimmäisen kansatieteellisen tutkimusmatkan vepsäläisten alueelle. Lönnrot totesi kuitenkin matkansa jälkeen, ettei vepsäläisiä enää ole, ja kansanperinteen kerääjien innostus vepsäläisiä kohtaan laantui. Vepsäläisiä kansanrunoja keräsivät kuitenkin myöhemmin kielitieteilijät. Armas Otto Väisänen oli ensimmäinen vepsäläistä kansanperinnettä kerännyt, mutta järjestelmällinen keruu alkoi vasta toisen maailmansodan aikana, jolloin Suomi miehitti Äänisen rannan vepsäläisalueet.^[6]

Sodan jälkeen suomalaiset tutkijat eivät enää päässeet vepsäläisten alueelle, mutta tutkimuksia tehtiin aiemmin kerätyn aineiston pohjalta. Virolaiset tutkijat pääsivät sen sijaan helpommin tutkimaan vepsäläisiä ja muitakin Neuvostoliiton alueen suomensukuisia kansoja. Tarton yliopisto teki ensimmäiset kenttätyömatkat vepsäläisten alueelle. Ensin kerättiin lähinnä kielitieteellistä aineistoa, mutta 1970-luvulla alettiin kerätä myös kansatieteellistä aineistoa. Neuvostoliiton loppuvuosina myös suomalaiset pääsivät alueelle entistä vapaammin. Neuvostoliiton aikana vepsäläisiä tutkivat myös karjalaiset, inkeriläiset ja vepsäläisetkin tutkijat. Venäläisiä tutkimuksia tehtiin lähinnä 1800-luvun lopulla, mutta esimerkiksi tekstejä ja satuja ei pystytty monesti tallentamaan kielimuurin takia. Nykyisin vepsäläisten kieltä ja kulttuuria tutkitaan lähinnä Suomessa, Virossa ja Venäjällä. Kulttuurin tutkimus on keskittynyt Petroskoihin.^[7]

Kalevi Wiikin mukaan noin vuosina 500 eaa.–199 jaa. alkoi muodostua itäisen itämerensuomen kieli, josta vepsän kieli on kehittynyt. Wiikin mukaan Äänisen itäpuolen varhainen Kargopolin kulttuuri olisi edustanut esivepsäläisiä. Ensimmäisen vuosituhannen puolivälin jälkeen Kargopolin kulttuurin alue levisi Äänisen länsipuolelle. Nämä niin sanotut esivepsäläiset elivät erätaloudessa, mutta olivat siirtymässä vähitellen karjanhoitoon. Itäslaavien vaikutuksesta he omaksuivat myös kaski- ja peltoviljelyn.^[8]

Goottilainen historioitsija Jordanes mainitsi 500-luvulla vasina broncas -kansan, jonka on arveltu voineen tarkoittaa vepsäläisiä.^[9] Viikinkiajalla eli noin vuosina 800–1050 Vienanmeren rannikolla sijaitsi skandinaavien Bjarmalandina tuntema alue, jonka asukkaat, bjarmit, esimerkiksi Martti Haavio yhdisti vepsäläisiin.^[10] Vepsäläisten sydänalueelle Valkeajärvelle tuotiin Volgan Bulgariasta kauppatavaraa, jota vietiin sieltä eteenpäin vesireittejä pitkin Vienanlahden kauppapaikoille.^[11] Vepsäläiset olivat merkittävä kauppakansa viikinkiaikaan.^[12]

Arkeologisten tutkimusten ja paikannimistön perusteella on päätelty, että viikinkiajalla muinaisvepsäläisillä oli kolme pääasiallista asutusaluetta: Šeksnajoen laakso Valkeajärvestä etelään, Sudajoen laakso Valkeajärvestä lounaaseen sekä Laatokkaan kaakosta laskevien jokien eli Ojatin, Säsjoen ja Paksujoen laaksot. Muinaisvepsäläisiin on yhdistetty myös Aunuksen Karjalan ja Äänisjärven pohjoisrannikon rautakautiset asutukset. Yksi viikinkien idäntien reiteistä kulki muinaisvepsäläisen alueen halki.

Muinaisvepsäläisten kumpukalmistojen arkeologisen tutkimuksen aloitti suomalainen D. E. D. Europaeus 1870-luvulla. Hautalöydöissä kuvastuvat yhteydet Staraja Ladogan viikinkisiirtokuntaan, läntiselle itämerensuomalaiselle alueelle, merjalaisten ja muiden volgalais-suomalaisten kansojen alueelle sekä myöhemmässä vaiheessa Novgorodiin ja Ylä-Volgan muinaisvenäläisiin ruhtinaskuntiin. Staraja Ladoga oli ilmeisesti ensimmäinen seudun tukikohdista, joiden tarkoituksena oli valvoa ja verottaa kauppaliikennettä Itämeren ja Mustanmeren alueiden välillä. Kauppakeskus syntyi 750-luvulla, mahdollisesti vuonna 753. Sen väestö koostui sekä slaaveista että itämerensuomalaisista. Nestorin kronikan mukaan sloveenit, tšuudit, krivitšit ja vepsäläiset (ves) kutsuivat kolme viikinkiveljestä hallitsemaan itseään vuoden 860 tienoilla. Skandinaavivaikutus oli voimakasta Laatokan eteläpuolella, ja se jatkui aina 1100-luvulle saakka.

Staraja Ladoga joutui Novgorodin hallintaan vuonna 1125, jolloin ryhdyttiin myös kristillistämään paikallisia asukkaita.^[13] Slaavilainen väestö levittäytyi vähitellen vepsäläisten alueelle, mutta asukkaat pitivät silti pitkään kiinni kulttuurillisestä perimästään.^[14] Vielä vuonna 1238 Valkeajärven alue mainitaan lähteissä itsenäisenä ruhtinaskuntana, mutta alueen erikoisasema Novgorodin valtapiirin sisällä päättyi viimeistään vuonna 1484, jolloin Moskovan suuriruhtinaskunta liitti Novgorodin itseensä.^[15]

E. N. Setälän mukaan on arveltu, että Saxo Grammaticuksessa mainittu sankari Visinnus ja skandinaavisen taruston Visinn viittaisivat vepsäläisiin, samoin Adam Bremeniläisen mainitsemana kansa wizzi, johon vanhoissa arabialaisissa lähteissä viitataan sanalla visu.^[16]

Venäläinen historioitsija Nikolai Karamzin kirjoitti teoksessaan Istorija gossudarstva Rossiiskogo vuonna 1816, että muinaisvenäläisten kronikoiden tuntema ves-kansa sekä merjalaiset ja muromalaiset ovat kääntyneet venäläisiksi. Tämä käsitys eli pitkään venäläisessä tutkimuskirjallisuudessa. Anders Sjögren tapasi retkellään Aunukseen vuonna 1824 kansanryhmän, jonka kielen hän kuvaili muistuttavan eteläsuomalaista päämurretta. Vuonna 1826 hän tapasi Valkeajärvellä vepsäläisiä, joiden hän päätteli olevan "Nestorin vesien" jälkeläisiä. Vuonna 1832 hän löysi vepsäläisiä Aunuksen ja Novgorodin kuvermenteista ja laski heitä olevan 21 000.^[17] Sjögren julkaisi kaksi vepsäläisiä koskevaa katsausta: Ueber die älteren Wohnsitze der Jemen vuonna 1831 ja Wann und wie wurden Sawolotschje und die Sawolokschen Tschuden russisch? vuonna 1832.^[16]

Elias Lönnrot teki vepsäläisten pariin kaksi matkaa, vuosina 1842 ja 1845.^[16] Lönnrotin matkakertomuksia julkaistiin vuosina 1842 Helsingfors Morgonbladissa, 1845–1846 Saimassa ja 1848 Suomettaressa.^[16] M. A. Castren kirjoitti vepsäläisistä otsikolla Anmärkningar om Savolotscheskaja Tschud.^[16] Muiden tutkijoiden näkemyksiä vepsäläisistä julkaistiin muun muassa Suomalais-ugrilaisen seuran aikakauskirjassa.

Soutjärven seurakunnan kronikassa vuodelta 1876 kerrotaan Äänisenrannan vepsäläisten käyvän töissä Pietarissa, Kronstadtissa ja Ruotsin saarilla. Vuonna 1855 kielentutkija August Ahlqvist totesi Äänisen vepsäläisten tulevan toimeen kuin joidenkin alueiden suomalaiset. Koulutus ylsi ensimmäisenä juuri Äänisen Soutjärven vepsäläiskyliin. Soutjärveen tuli ensimmäinen seurakuntakoulu jo vuonna 1805, kun taas Vinnitsyn vepsäläiskylään Ojattivarressa ensimmäinen koulu tuli vasta 1800-luvun lopulla.^[17] Ennen Venäjän vallankumousta monet tutkijat ennustivat vepsäläisten häviävän pian venäläisten massaan.^[18]

Vepsäläinen kansallisuusaate alkoi levitä Venäjän vallankumouksen aikana. P. Uspenski teki vuonna 1908 venäjä-tšuudi sanakirjan, ja vepsäläinen G. Jelkin kirjoitti vepsäläisen näytelmän Tukkijoella, jota esitettiin muutaman kerran ennen kuin se kiellettiin poliittisista syistä. Vuoden 1926 väestönlaskennassa vepsäläisiä laskettiin 32 773. Tulokset kumosivat aiemmin vallalla olleen käsityksen vepsäläisistä katoavana kansana.^[19]

Myös A. O. Väisänen ja E. N. Setälä kirjoittivat vepsäläisistä vuonna 1916.^[16]

Vuoden 1922 tietosanakirja esittää venäläisiin tietoihin perustuen, että vepsäläisiä oli vuonna 1873 yhteensä 26 172 ja vuonna 1897 yhteensä 25 289, joista Syvärin eteläpuolella asui 18 032 henkeä. Tämän lisäksi teos mainitsee Isaievan jokseenkin venäläistyneet vepsäläiset, joita oli vuonna 1887 yhteensä 280.^[16]

Vallankumouksen jälkeen vepsälle kehitettiin kirjakieli, jolla julkaistiin lehtiä, kaunokirjallisuutta ja oppikirjoja.^[12]

Vuonna 1923 aloitettiin niin sanottu juurruttamispolitiikka. Tämä hyödytti etenkin kansoja, joilla oli jonkin asteinen alueellinen autonomia. Vepsäläiset eivät tästä merkittävästi hyötyneet. Vuonna 1927 Karjalan autonomisessa tasavallassa aloitettiin alemman tason kansallinen aluejako, jonka perusteella Soutjärven rannikkoalueesta muodostettiin kansallinen vepsäläisalue. Leningradin alueella oli mahdollista muodostaa kansallisalueita ja kansallisia kyläneuvostoja, mikäli kaksi kolmasosaa väestöstä oli taustaltaan jotain muuta kuin venäläisiä. Vuonna 1931 perustettiinkin Leniningradin alueelle Vinnitsan kansallinen vepsäläisalue, jossa asukkaita oli noin 14 000 ja heistä vepsäläisiä oli 9 000.^[20]

Vuonna 1930 alettiin kirjakieltä vaille oleville suomalais-ugrilaisille kansoille kehittää kirjakieltä. Kirjakieltä vaille olevien kansojen joukossa olivat vepsäläiset. Vepsälle julkaistiinkin vuoden 1930 lopussa latinalaisiin aakkosiin perustuneet vepsäläiset aakkoset, aapinen ja lukukirja. Saman vuoden aikana perustettiin myös 12 vepsäläistä kolhoosia ja 1936 niitä oli jo 137. Vuosina 1931–1932 koulutettiin lisäksi monia vepsäläisiä työntekijöitä.^[21] Lupaava kehitys päättyi vuoteen 1938 kun "keinotekoisesti muodostettujen" kansallisten alueiden purkaminen alkoi.^[22] Stalinin vainovuosina kaikki vepsänkieliset painotuotteet poltettiin.^[12]

Vuosina 1939–1959 vepsäläisten määrä väheni lähes neljänneksellä. Vielä vuonna 1939 heitä oli 9 338, kun vuonna 1959 heitä oli enää 7 179. Monet vepsäläiset muuttivat sodan aikana Suomeen. Soutjärveltä lähti Suomeen 328 henkilöä, joista 314 oli vepsäläisiä.^[23] Vepsäläisiä myös taisteli vapaaehtoisina Suomen puolustusvoimien muodostamissa jatkosodan heimosoturiyksiköissä, Heimopataljoona 3:ssa.^[24] Soutjärven hallinnollinen alue lakkautettiin vuonna 1956. Kielellinen sulautuminen venäläisiin kiihtyi 1950-luvulla ja vepsää äidinkielenään puhuvien määrä puolittui.^[25] Vepsäläisten määrän lasku jatkui 1960- ja 1970-luvuilla lähinnä maaltamuuton takia. Vepsäläisten määrä kasvoi ensimmäisen kerran sotavuosien jälkeen 1980-luvulla. Myös maaltamuuton tahti hidastui. Vuonna 1989 vepsäläisten keski-ikä oli Karjalassa 45,9 vuotta muun väestön keski-iän ollessa 33,3.^[26] Vuonna 1994 Šokšun, Kalajoen ja Soutjärven kyläneuvostoalueet yhdistettiin Vepsän kansalliseksi volostiksi. Vuosien 1989–2002 välillä vepsäläisten määrä väheni entisestään. Huomattavimmin määrä on vähentynyt Leniningradin ja Voligdan oblasteissa.^[27]

Vuonna 1999 Podporožjen, Tihvinän, Boksitogorskin ja Lotinapellon piirien alueelle avattiin Vepsän metsä -luonnonpuisto (vepsäksi Vepsän mec). Sen tehtävänä on seudun alkuperäisinä säilyneiden taigavyöhykkeen metsien ja soiden, Itämeren ja Kaspianmeren vedenjakajalla sijaitsevien vesistöjen, harvinaisten eläin- ja kasvilajien sekä alueella asuvien vepsäläisten perinteisen kulttuurin suojelu, tutkimus ja popularisoiminen muun muassa retkeilykäytön avulla. Sen alueella on Vepsän ylänkö. Perinteisestä kansankulttuurista kertovat muun muassa Ladvan Makarjinskojen kylän sekä Pašozeron museot. Vinnitsyssä on vepsäläinen kulttuurikeskus, joka järjestää vuosittain Elämän puu -kansanperinnejuhlan.^lähde?

Vepsäläiset ovat perinteisesti eläneet maataloudesta. Tärkeimpiä viljakasveja olivat ohra, ruis, kaura, peruna, nauris, kaali ja pellava. Kaskeamista harjoitettiin vielä 1900-luvun loppupuolellakin. Äänisvepsäläiset viljelivät kaskeamalla lähinnä pellavaa ja naurista, etelävepsäläiset myös viljaa. Risukarhi oli pitkään käytössä vepsäläisten keskuudessa. Erään venäläisen tutkijan mukaan vepsäläisillä ei vielä vuonna 1926 ollut käytössään lainkaan metallisia auroja tai äkeitä. Kotieläiminä pidettiin hevosia, lehmiä, lampaita ja kanoja. Sikoja alettiin pitää vasta ennen toista maailmansotaa. Metsästyksellä ei ollut juurikaan merkitystä vepsäläisille, mutta kalastusta harjoitettiin suuremmassa mittakaavassa.^[28]

Erityisesti vepsäläismiehillä on ollut tapana hankkia lisäansioita käymällä kausiluontoisissa ansiotöissä. Yleensä töihin lähdettiin keväällä ja palattiin syksyllä. Maanviljelystä huolehtivat tällöin naiset ja lapset. Vepsäläisiä toimi lasinpanijoina, kivenhakkaajina ja kadunkiveäjinä. Tärkeimpiä työpaikkoja olivat Pietari, Kronstadt, Helsinki ja monet muut kohteet Venäjällä.^[28]

Keskeinen osa vepsäläiskulttuuria ovat itkuvirret.^[16]

Äänisvepsäläiset asuivat karjalaisten tapaan suurissa kaksikerroksisissa taloissa, kun taas köyhemmät etelävepsäläiset asuivat useimmiten savupirteissä. Asuinpirtissä oli useimmiten suuri uuni, jota pidettiin lämpimänä koko päivän. Etelävepsäläiset käyttivät suurikokoisia pirttiuuneja myös kylpemistarkoitukseen, sillä tavallinen sauna oli heidän keskuudessaan harvinainen. Uunissa saunoja ryömi uunin sisälle, veti kannen kiinni ja roiski veteen kastetulla vihdalla löylyä uunin seinämistä. Vepsäläiskylissä oli usein kyläkirkot ja kyläkalmistot.^[28] Ukonkivi on vepsäläisten pyhä esine, pyöreä ja sileä kivi, jonka uskotaan suojelevan kotia ukkoselta ja muultakin pahalta. Vepsäläiskodeissa Ukonkivi on sijoitettu huoneen pyhänurkkaan. Suomessa ukonkiveä vastaa lähinnä ukonvaaja.^lähde?

Vepsäläiset omaksuivat jo varhain venäläisen pukeutumismallin. Naisilla yleisin vaate oli sarjaani eli olkihame, jollaisia käyttivät myös venäläiset. Tavallisin päähine oli tehdastekoinen huivi. Lämpimillä keleillä kenkinä käytettiin virsuja ja kylmillä keleillä huovikkaita eli jalkaniekkoja. Miesten tavallinen vaate oli sarkatakki, sarkahousut ja liivit. Paitaa pidettiin yleensä housujen päällä. Tavallisin päähine oli kapealierinen huopahattu.^[28]

Ainoa vepsäläiselle kulttuurille omistettu museo on Soutjärven vepsäläinen etnografinen Rjurik Lonin -museo (ven. Шелтозерский вепсский этнографический музей имени Р. Лонина, Šoltozerskiĭ vepsskiĭ ètnografičeskiĭ muzeĭ imeni R. Lonina; vepsäksi Šoutar’ven vepslahnje etnografine Rjurik Lonin –muzei), joka sijaitsee Soutjärvellä Karjalan tasavallassa Äänisenrannan piirissä. Se on vuodesta 2010 kantanut perustajansa Rjurik Loninin nimeä.^lähde?

Kodima on Petroskoissa ilmestyvä vepsän- ja venäjänkielinen sanomalehti. Lehden toimittajana toimi aikaisemmin runoilija-kääntäjä Nikolai Abramov, jonka vuonna 1994 ilmestynyt runokokoelma Koumekümne koume (”Kolmekymmentäkolme”) oli ensimmäinen vepsänkielinen kaunokirjallinen teos. Hänen teostensa aiheet ammentavat maaseudun elämästä. Hänen teoksiaan on käännetty useille kielille. Tämän lisäksi vepsäläiskulttuuria pitää yllä vepsäläisyhtye Noid ('noita'). Noid on esiintynyt esimerkiksi vähemmistökielten kansainvälisellä Liet International -festivaalilla Italian Udinessa. Yhtyeen perustajana on Petroskoin yliopiston itämerensuomalaisten kielten ja kulttuurin tiedekunnan entinen opiskelija Vladimir Solovjov (Владимир Соловьёв). Hänen vepsäläiset juurensa ovat Karjalan tasavallan Soksussa ja Rosmäessä.^[29] Karjalan neuvostotasavallan kansallistaiteilija Vasilii Kononov oli vepsäläinen.^[30]

Vepsän kielen kirjallisunen käyttö alkoi 1930-luvulla, ja silloin julkaistiin vuoteen 1937 asti varsinkin oppikirjoja ja erilaista valistuskirjallisuutta. Lukemistoissa julkaistiin jonkin verran kaunokirjallisuutta ja runoja, joista osa oli käännöksiä venäjästä. Julkaisutoiminta päättyi 1937, jonka jälkeen vuosikymmenten ajan julkaistiin ainoastaan kansanrunousjulkaisuissa tieteelliseen käyttöön tarkoitettuja tekstejä.^[31]

Vepsänkielinen nykykirjallisuus on pääosin runoutta. Vanhemman polven kirjailijat ovat syntyneet 1930-luvulla (kuten Rurik Lonin, Maria Abramova, Viktor Jeršov, Alevtina Andrejeva) ja 1940-luvulla (Nina Zaitseva, Nina Potaševa). Nuorempaa, 1960- ja 1970-luvuilla syntynyttä sukupolvea edustavat muun muassa Nikolai Abramov (1961–2016), Mihail Bašnin, Olga Jeršova, Gulja Polivanova, Valentina Rogozina sekä äidinkieleltään venäläinen Igor Brodski (s. 1968). Vepsäläiseen kirjallisuuteen luetaan myös Vasili Pulkinin (1922–1987) ja Anatoli Petuhovin (s. 1934) teokset, jotka kuitenkin ovat venäjänkielisiä.^[32] Tosin Petuhov siirtyi uransa edetessä kirjoittamaan myös vepsäksi.^[33] Historian ensimmäisen vepsänkielisen romaanin Kalarand julkaisi vuonna 2002 pietarilainen Igor Brodski (s. 1968).^[34]

Erityinen sija vepsän kirjakielen kehittämisessä ja viljelyssä on ollut Nina Zaitsevalla (s. 1946), joka on kääntänyt vepsäksi Uuden testamentin vuonna 2006^[35], julkaissut vuonna 2012 laajan eeppisen runoelman Virantanaz ja vepsäntänyt Kalevalan vuonna 2021.^[36][12] Hän työskentelee Karjalan Tiedekeskuksen Kielen, kirjallisuuden ja historian instituutin kielisektorin johtajana.^[37] Instituutissa työskentelee myös toinen vepsäläinen, vanhempi tutkija Zinaida Strogalštšikova.^[38] Hän kuuluu Vepsän kulttuuriseuran perustajiin ja on toiminut sen puheenjohtajana koko seuran olemassaolon ajan.^[39] Strogalshtshikovan toiminnalla on ollut ratkaiseva merkitys vepsäläisten identiteetin luomiselle.^[39] Hänen johdollaan eri alueilla asuvat vepsäläiset saatettiin yhteyteen toistensa kanssa.^[39] Hänen vepsäläisten historiaa käsittelevät tutkimuksensa ovat muodostaneet pohjan vepsäläisten itsetunnolle.^[39] Strogalštšikova on toiminut Karjalan tasavallan parlamentin puheenjohtajistossa sekä Yhdistyneitten kansakuntien vähemmistövaltuutettuna.^[39] Häntä voidaan pitää vepsäläisten korkeimpana edustajana valtiovallan ja kansainvälisen yhteisön suuntaan.^[39]

Vepsänkieliset voidaan jakaa kahteen ryhmään, niin sanottuihin kylävepsäläisiin, jotka eivät juurikaan ole kosketuksissa vepsän kirjakieleen, sekä niin sanottuun vepsäläiseen kielelliseen eliittiin tai kieliaktivisteihin, joiden äänenkannattajana vepsäläinen sanomalehti Kodima ’kotimaa’ pääasiassa toimii. Vepsän kieltä elvyttävä kansanliike ei tavoita kaikkia vepsäläisiä tasapuolisesti, eikä vepsän kirjakieli ole kaikkien ulottuvilla. Suomalaistutkija Ulriikka Puura katsoo väitöskirjassaan, että Kodima-lehti ei rakentanut 2010-luvulla tasapuolisesti kaikkia vepsäläisalueita kattavaa vepsäläisyyttä, vaan se painottui Karjalan tasavallan vepsäläisiin. Tutkimuksissaan hän havaitsi vepsäläisyyden ja vepsän kielen rakentumisen taustalla osin ristiriitaisia aatteita. Esimerkiksi vepsän kieli on yhä vepsäläisyyden vahva määrittäjä, mutta vepsän kieltä osaamattomia ei suljeta vepsäläisyyden ulkopuolelle, sillä vepsäläisyys ja usein vepsänkielisyyskin ymmärretään syntyperäiseksi ominaisuudeksi.^[40]

Antropologisesti vepsäläiset kuuluvat itäkarjalaisten, lyydiläisten ja livvinkarjalaisten kanssa jo varhaismetallikaudella muodostuneeseen Fennoskandian kaakkoisosien kantaväestöön.

• Mihael Fiilin, rovasti, Joensuun kreikkalaiskatolisen seurakunnan esimies ja Suomen ortodoksisen kirkon itäkarjalaispakolaisten asioiden hoitaja^[41]
• Raisa Lardot

• Luettelo vepsäläisistä kyläyhteisöistä

• Lassi Saressalo: Vepsä – Maa, kansa, kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2005. ISBN 951-746-674-9
• Toivo Vuorela: Suomensukuiset kansat. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1960.

• Heikkinen, Kaija & Mullonen, Irma (toim.): Vepsäläiset tutuiksi: Kirjoituksia vepsäläisten kulttuurista. Joensuu: Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitos, 1994. ISBN 951-708-239-8
• Saressalo, Lassi (toim.): Vepsä: Maa, kansa, kulttuuri. Tampere: Helsinki: Tampereen museot: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2005. ISBN 951-746-674-9

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Vepsäläiset Wikimedia Commonsissa

• Vepsäläisten historiaa.
• Vepsän Seura.
• The Peoples of the Red Book: The Veps. (englanniksi)
• Lauri Posti : Hukkuvatko he kansojen mereen?, Suomen Kuvalehti, 16.10.1937, nro 42, s. 14, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot