Työväen pääneuvosto

Työväen pääneuvosto (ruots. Arbetarnas centralråd) oli Suomen sisällissodan aikana kokoontunut punaisten lainsäädäntöelin, jonka tehtävänä oli toimia kansanedustuslaitoksena sekä valvoa Suomen kansanvaltuuskunnan toimintaa. Se koostui 40 jäsenestä, jotka edustivat Suomen Sosialidemokraattista Puoluetta, Suomen Ammattijärjestöä, Suomen Punaista Kaartia sekä Helsingin Työväenjärjestöjen Eduskuntaa. Työväen pääneuvosto kokoontui epäsäännöllisesti 12. helmikuuta – 10. huhtikuuta 1918. Istuntoja pidettiin aluksi Helsingissä ja sodan loppuvaiheessa Viipurissa, jonne punaisten hallinto evakuoitiin huhtikuun alussa. Työväen pääneuvosto puheenjohtajana toimi entinen kansanedustaja Valfrid Perttilä.^[1][2]

Suomen työväen toimeenpaneva komitea teki päätöksen kansanvaltuuskunnan ja työväen pääneuvoston perustamisesta heti sisällissodan käynnistyttyä 28. tammikuuta 1918. Molemmat oli tarkoitettu vain väliaikaisratkaisuksi, sillä lopullinen hallitusmuoto piti myöhemmin luoda kansanäänestyksen perusteella.^[1] Alustavassa suunnitelmassa pääneuvoston jäsenmäärä oli 35, joista sosialidemokraattisella puolueella, Suomen Ammattijärjestöllä ja punakaarteilla olisi kullakin ollut kymmenen ja työväenjärjestöjen eduskunnalla viisi. SDP:n puolueneuvosto ei kuitenkaan hyväksynyt paikkajakoa, koska Helsingin edustus olisi muodostunut liian suureksi ja lisäksi punakaartin pelättiin saavan liikaa valtaa. Puolueneuvostolle annettiin viisi lisäpaikkaa ja näin pääneuvoston lopulliseksi jäsenmääräksi tuli 40.^[3]

Työväen pääneuvoston kokoonnuttua punakaartit esittivät myös Tampereelle, Turulle ja Viipurille omia edustajia tai vaihtoehtoisesti HTE:n edustajista luopumista. Lisäksi vaadittiin punakaartien sekä SAJ:n edustajien määrän nostamista viiteentoista. Ehdotuksia ei hyväksytty, mutta HTE joutui luopumaan yhdestä paikastaan, jotta kaikille vaalipiireille saatiin yksi SDP:n edustaja. Lopulta myös Finlands Svenska Socialdemokrater ja Suomen Sosialidemokraattinen Naisliitto saivat oman edustajansa, kun Lappi ja Vaasan pohjoinen vaalipiiri jätettiin ilman. Pääneuvostoon valituilla oli niin sanottu imperatiivinen mandaatti eli järjestöillä oli halutessaan oikeus vaihtaa edustajansa.^[3]

Työväen pääneuvoston jäsenistä ei ole tarkkaa tietoa, sillä asiakirjat ovat pääosin kadonneet tai tuhoutuneet. Tutkija Osmo Rinta-Tassin mukaan edustajia oli ainakin 48, kun lasketaan myös poisjääneiden tilalle valitut.^[3] Pääesikunnan tiedusteluosasto julkaisi sodan jälkeen kolme listaa, jotka sisälsivät 53 pääneuvoston jäseniksi epäiltyä henkilöä.^[4] Pääneuvoston jäsenten joukossa oli muun muassa 16 entistä kansanedustajaa. Kaikki valitut eivät ottaneet tehtävää vastaan, sillä esimerkiksi Eetu Salin kieltäytyi osallistumasta pääneuvoston toimintaan ja kansanedustaja Abraham Harjula jäi valkoisten vangiksi kotiseudullaan Etelä-Pohjanmaalla.^[3]

SDP, SAJ ja HTE valitsivat edustajansa jo helmikuun alkupäivinä, mutta Työväen pääneuvosto pääsi kokoontumaan ensimmäisen kerran vasta 14. helmikuuta, kun Helsingin punakaartien päälliköt olivat suorittaneet edustajavaalinsa. Helsingin Säätytalolla pidetyssä kokouksessa pääneuvoston puheenjohtajaksi valittiin SAJ:n edustaja Valfrid Perttilä. Lisäksi asetettiin perustuslaki-, laki-, valtiovarain-, sota- ja talousasiain- sekä ulkoasiainvaliokunnat. Perustuslakivaliokunta aloitti välittömästi työväen pääneuvoston perussäännön laatimisen, joka hyväksyttiin 18. helmikuuta pidetyssä istunnossa. Sen mukaan työväen pääneuvosto käytti ylintä päätäntävaltaa yhdessä kansanvaltuuskunnan kanssa. Pääneuvosto pystyi nimeämään ja erottamaan kansanvaltuuskunnan jäsenet, ja sillä oli myös oikeus muuttaa tai kumota mikä tahansa kansanvaltuuskunnan päätös. Työväen pääneuvoston jäsenillä oli lisäksi oikeus tehdä kysymyksiä kansanvaltuuskunnan jäsenille, joilla puolestaan oli velvollisuus vastata niihin. Päätökset hyväksyttiin yksinkertaisella enemmistöllä lukuun ottamatta puheoikeuteen liittyviä rajoituksia, joihin vaadittiin kahden kolmasosan määräenemmistö.^[3]

Perussäännön edellyttämä työjärjestys vahvistettiin 22. helmikuuta. Se oli suurimmaksi osaksi suora kopio eduskunnan työjärjestyksestä ja vuoden 1906 valtiopäiväjärjestyksestä. Istunnot määrättiin maantantai-, keskiviikko- ja perjantai-illoiksi. Pöytäkirjojen puuttuessa niiden määrästä tai sisällöstä ei ole tietoa, sillä ainoastaan osasta uutisoitiin lehdistössä. Pääneuvoston jäsenen Erkki Härmän mukaan se kokoontui noin kymmenen kertaa. Viimeinen varsinainen kokous oli 10. huhtikuuta Viipurin hovioikeuden talossa. Työväen pääneuvosto ei kokoontunut ilmeisesti kertaakaan täysilukuisena, eikä se aina ollut edes päätösvaltainen.^[3] Työväen pääneuvostosta ei lopulta tullut alkuperäisen tarkoituksensa mukaista tekijää punaisten päätöksenteossa, vaan todellinen valta jäi kansanvaltuuskunnalle sekä punakaartien esikunnille.^[1]

Luettelo sisältää tutkija Osmo Rinta-Tassin luetteloimat työväen pääneuvoston jäsenet.^[5] Valtiovarain- ja ulkoasiainvaliokuntien täydellistä kokoonpanoa ei tunneta.^[6]

• Rinta-Tassi, Osmo: Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena. (Punaisen Suomen historia 1918) Helsinki: Valtion painatuskeskus ; Opetusministeriö, 1986. ISBN 951-86007-9-1