Habsburgien monarkia

Habsburg-suku on peräisin Habsburgin linnasta nykyisessä Sveitsissä, ja vuodesta 1279 lähtien se hallitsi Itävaltaa, niin sanottuja Habsburgin perintömaita. Suku nousi yleis­eurooppalaisesti tärkeäksi mahti­tekijäksi sen jälkeen, kun keisari Maksimilian I oli ensimmäisessä Wienin kongressissa vuonna 1515 sopinut avio­liitosta ja adoptiosta.^[2] Hänen adoptio­poikansa, Unkarin ja Böömin kuningas Ludvig II, kuoli vuonna 1526^[2] Mohácsin taistelussa Turkkia vastaan, minkä jälkeen keisari Kaarle V:n nuorempi poika Ferdinand I valittiin Unkarin ja Böömin kuninkaaksi.^[5]

Monarkian alueista käytettiin eri vaiheissa seuraavia nimiä:

• Habsburgien monarkia tai Itävallan monarkia (1526–1804). Tämä oli epä­virallinen, mutta omana aikanaankin hyvin yleisesti käytetty nimi. Habsburgien hallinnassa olleilla alueilla ei ollut virallista yhteis­nimitystä. Nimityksellä ”Habsburgien monarkia” voidaan kuitenkin viitata myös koko ajan­jaksoon 1276–1918, jolloin Habsburgit hallitsivat Itävaltaa, alkujaan herttuoina, sitten arkki­herttuoina ja lopulta vuodesta 1804 keisareina.
• Itävallan keisarikunta (saks. Kaisertum Österreich, 1804–1867). Tämä oli valtakunnan virallinen nimi.
• Itävalta-Unkari tai Itävalta-Unkarin keisari­kunta (1867–1918). Tämä oli valtakunnan virallinen nimi. Epä­virallisesti siitä käytettiin usein myös nimityksiä Tonavan monarkia (saks. Donaumonarchie) tai kaksois­monarkia (saks. Doppel-Monarchie).
• Kruununmaat (saks. Kronländer, 1849–1918). Tätä nimitystä käytettiin vuodesta 1849 lähtien kaikista Itävallan, myöhemmin Itävalta-Unkarin eri osista. Unkarin kuningas­kuntaa ei pidetty ”kruunun­maana” enää Itävalta-Unkarin muodostamisen jälkeen 1867, minkä vuoksi ”kruunun­mailla” tarkoitettiin niitä kuningas­kuntia ja maita, jotka olivat edustettuina Keisarillisessa neuvostossa (Die im Reichsrate vertretenen Königreiche und Länder).

Keisari­kunnan unkarilaiseen osaan kuuluneita alueita kutsuttiin ”Pyhän Tapanin pyhän Unkarin kruunun maiksi” tai ”Pyhän Tapanin kruunun maiksi” (saks. Länder der Heiligen Stephans Krone). Böömiä taas kutsuttiin ”Pyhän Venceslauksen kruunun maiksi” (saks. Länder der Wenzels-Krone).

Valtakunnan eräiden pienempien alueiden nimiä olivat:

• Itävaltalaiset maat (saks. Österreichisce Länder) tai ”Itävallan arkki­herttua­kunnat” (saks. Erzherzogtúmer von Österreich) – maat Enns-joen ylä- ja alapuolella (saks. ober und unter der Enn, 996–1918). Tämä on historiallinen nimi nille Itävallan arkki­herttua­kunnan osille, joista 12. marraskuuta 1918, keisari Kaarle I:n luovuttua kruunusta, muodostettiin nykyinen Itävallan tasavalta.
• Perintömaat (saks. Erblande tai Erbländer), joista keskiajalta vuoteen 1849 tai 1918 saakka käytettiin myös nimityksiä Itävallan perintömaat (saks. Österreichische Erblande) tai saksalaiset perintömaat. Ahtaammassa mielessä näitä olivat Habsburgien ”alkuperäiset” itä­valtalaiset alueet, joihin luettiin myös Krain, mutta ei Galitsiaa, italialaisia alueita eikä Itävallan Alanko­maita. Laajemmassa mielessä, alkujaan vuodesta 1526 ja lopullisesti vuodesta 1620 tai 1627 lähtien, perintö­maihin luettiin myös Böömin kruunun maat. Vuoden 1849 perustus­lailla tämä nimitys korvattiin termillä ”kruunun­maat”, mutta vanhaa nimeä käytettiin usein tämän jälkeenkin.
  Perintömaihin kuului myös monia pieniä alueita, jotka olivat esimerkiksi ruhtinas-, herttua- tai kreivi­kuntia, ja niistä joidenkin nimet esiintyivät Habsburg-hallitsijoiden titulatuurissa.

 

Habsburgien hallitsemat alueet vaihtelivat eri aikoina, mutta sen keskeisimmän ja pysyvimmän osan muodostivat seuraavat:

• Perintömaat, jotka käsittivät suurimman osan nykyistä Itävaltaa ja Sloveniaa sekä alueita koillis-Italiassa sekä ennen vuotta 1797 myös kaakkois-Saksassa. Vuonna 1779 näihin liitettiin Innin neljännes Baijerissa ja vuonna 1803 Trenton ja Brixenin hiippakunnat. Napoleonin sodissa monet osat perintö­maista menetettiin, mutta Vorlandea lukuun ottamatta ne kaikki saatiin takaisin rauhassa 1815 samoin kuin myös Salzburgin arkki­hiippa­kunta, joka oli vuosina 1805–1809 jo ollut väli­aikaisesti yhdistettyinä perintö­maihin. Perintömaihin kuuluivat:
  • Itävallan arkkiherttuakunta (Ylä-Itävalta)
  • Itävallan arkkiherttuakunta (Ala-Itävalta)
  • Sisempi Itävalta, jonka käsittivät:
    • Steiermarkn herttuakunta
    • Kärntenin herttuakunta
    • Krainin herttuakunta
    • Triesten satamakaupunki Ardianmeren rannalla
    • Istria, josta suurin osa tosin kuului vuoteen 1797 saakka Venetsian tasavallalle
    • Görz ja Gradisca
  • Tirolin herttuakunta, joskin vuoteen 1803 saakka Trenton ja Brixenin piispat hallitsivat Etelä-Tirolia
  • Ulompi Itävalta, jota yleensä hallittiin Tirolin yhteydessä ja johon kuuluivat:
    • Vorarlberg, oikeastaan joukko maakuntia, jotka yhdistettiin vasta 1800-luvulla
    • Vorlande, joukko alueita Breisgaussa ja muualla Lounais-Saksassa; menetettiin 1801, joskin niihin kuulunut Sundgaun territorio Alsacessa oli menetetty jo vuonna 1648
  • Salzburgin suurherttuakunta vuodesta 1805

• Böömin kruununmaat, joihin alun perin kuului viisi maata: Böömi, Määri, Sleesia sekä Ylä- ja Ala-Lusatia. Keisari Ferdinand I valittiin Böömin kuninkaaksi 1526.
  • Lusatia menetettiin Saksille vuonna 1635.
  • Suurimman osan Sleesiasta valloitti Preussi vuosina 1740–1742, ja jäljelle jäänyttä osaa Itävallan Sleesiaa, hallittiin Ylä- ja Ala-sleesian herttuakuntana
• Unkarin kuningaskunta. Osmanien valtakunta ja sen vasallivaltio, Transilvanian ruhtinaskunta, valloittivat kaksi kolmas­osaa Unkarin keski­aikaiseen kuningas­kuntaan kuuluneista alueista, kun taas Habsburgien alueisiin kuuluivat vain sen läntisin ja pohjoisin osa, joita virallisesti edelleen sanottiin Unkarin kuningas­kunnaksi. Vuonna 1699, Osmanien ja Habsburgien sotien päätyttyä, laajempi osa Unkarin keski­aikaisen kuningas­kunnan alueista siirtyi Habsburgeille ja vuonna 1718 vielä lisää alueita, mutta osa Unkarin keski­aikaisista alueista, varsinkin Savan ja Tonavan etelä­puoliset, pysyivät osmanien hallinnassa.

 

 

Eri aikoina Habsburgien hallinnassa olivat myös seuraavat maat, osa niistä suvun muiden jäsenten alaisuudessa:

• Kroatian kuningaskunta (1527–1868)
• Slavonian kuningaskunta (1527–1868)
• Transilvanian ruhtinaskunta (Karlowitwin rauhasta 1699 Itävalta-Unkarin muodostamiseen 1867)
• Kroatian kuningaskunta
• Itävallan Alankomaat, jotka käsittivät suurimman osan nykyistä Belgiaa ja Luxemburgia (1713–1792)
• Milanon herttuakunta (1713–1797)
• Napolin kuningaskunta (1713–1735)
• Sardinian kuningaskunta (1713–1720)
• Serbian kuningaskunta]] (1718–1739)
• Timișoaran Baanaatti (1718–1778)
• Oltenia (1718–1739, de facto, 1737), suurvoivodikuntana
• Sisilian kuningaskunta (1720–1735)
• Parman herttuakunta (1735–1748);
• Galitsian ja Lodomerian kuningaskunta nykyisen Puolan ja Ukrainan alueilla (1772–1918)
• Bukovinan herttuakunta (1774–1918);
• Uusi Galicia, muun muassa Krakova, Puolan kolmannessa jaossa valloitetut alueet (1795–1809)
• Venetsia (1797–1805)
• Dalmatian kuningaskunta (1797–1805, 1814–1918);
• Lombardian ja Venetian kuningaskunta (1814–1859)
• Krakova, joka myöhemmin yhdistettiin Galitsiaan (1846–1918)
• Serbian voivodikunta (1848–1849); de facto -yksikkö, ei virallisesti tunnustettu
• Serbian ja Timișoaran Baanaatin voivodikunta (1849–1860)
• Kroatia-Slavonian kuningaskunta (1868–1918);
• Novi Pazarin miehitetty alue (1878–1913)
• Bosnia ja Herzegovina (1878–1918).

Näiden alueiden rajat vaihtelivat edellä ilmoitettuna ajan­jaksona, ja joitakin niistä hallitsivat Habsburgin suvun muut jäsenet kuin suvun päämies. Habsburgeille kuului myös Pyhän Rooman keisarin arvo vuosina 1438–1740 ja uudestaan 1745–1806.

Habsburgien monarkian alueet eivät koskaan muodostaneet yhtä maata, vaan jokaista maa­kuntaa hallittiin eri tavalla. Ennen 1600-luvun puoli­väliä ne eivät aina edes olleet saman henkilön hallinnassa, vaan suvun nuoremmat jäsenet hallitsivat usein joitakin osia Perintö­maista. Maria Teresian ja varsinkin hänen poikansa Joosef II:n aikana 1700-luvulla valta­kunnalle yritettiin luoda keskitetty hallinto, mutta monet heidän uudistuksensa peruutettiin, kun varsinkin Joosefin radikaalimmat toimen­piteet saivat osakseen laajaa vastustusta. Varo­vaisem­massa muodossa yhtenäistä­mistä kuitenkin jatkettiin Ranskan vallan­kumouksen aikoina ja sitä seuranneena Metternichin pitkänä valta­kautena.

Vuodesta 1849 lähtien pyrittiin entistä määrä­tietoisemmin keskitettyyn hallintoon sen jälkeen, kun vuonna 1848 oli valtakunnan monissa osissa esiintynyt vallan­kumousy­rityksiä. Silloin ministerit yrittivät ensimmäisen kerran muuttaa monarkian keskitetyksi byro­kraattiseksi, Wienistä käsin johdetuksi valtioksi. Erityisesti Unkarin kuningas­kunta lakkasi olemasta erillinen kokonaisuus, ja se jaettiin moniin piirikuntiin. Habsburgien hävittyä vuosien 1859 ja 1866 sodat tästä politiikasta luovuttiin ja erinäisten muutamia vuosia kestäneiden kokeilujen jälkeen päädyttiin vuonna 1867 kuuluisaan Itävalta-Unkarin kompromissiin, jossa muodostettiin Itävalta-Unkarin kaksois­monarkia. Unkari sai itsenäisyytensä ja oman parlamenttinsa, ja sillä oli Habsburgien muiden maiden kanssa vain yhteinen hallitsija sekä yhteinen ulko- ja sotilas­politiikka. Vaikka myös Habsburgien ei-unkarilaisilla mailla, joita usein, joskin virheellisesti, nimitettiin ”Itävallaksi”, oli oma keskus­parlamenttinsa (valta­kunnan­neuvosto, Reichsrat) ja ministeriöt, niitäkään ei voitu pitää aidosti yhtenäisenä valtiona, mikä osoitti jo niiden virallinen nimi ”Valta­kunnan­neuvostossa edustetut kuningas­kunnat ja maat”. Kun Itävalta-Unkarin miehittämänä kauan ollut Bosnia ja Herzegovina lopulta virallisestikin liitettiin valta­kuntaan vuonna 1908, sitä ei yhdistetty valta­kunnan kumpaankaan puoliskoon, vaan sitä hallitsi niiden yhteinen valtiovarain­ministeriö.

Itävalta-Unkari romahti eri kansalli­suuksien välisten ratkaise­matto­mien kiistojen seurauksena, jotka huipentuivat valta­kunnan hävitessä ensimmäisessä maailman­sodassa. Seuranneissa rauhan­sopimuksissa laajoja alueita luovutettiin Romanialle ja Italialle sekä myös uusille valtioille: Puolalle ja Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningas­kunnalle (myöhemmälle Jugoslavialle). Samalla muodostettiin eräistä Itävalta-Unkariin kuuluneista alueista Tšekkoslovakia. Itävaltaan kuuluviksi jäivät vain entisten Perintö­maiden saksan­kieliset alueet, ja Unkariin vain vanhan kuningas­kunnan unkarilaiset keski­osat.

 

Habsburgien monarkiaa ei tule sekoittaa muihin alueisiin, joita saman suvun jäsenet ovat eri aikoina hallinneet. Suvun vanhempi espanjalainen haara hallitsi Espanjaa ja useita muita alueita vuodesta 1516, kunnes tämä sukuhaara vuonna 1700 sammui. Eräs nuorempi suku­haara hallitsi Toscanaa vuosina 1765–1801 ja uudelleen 1814–1859. Toscanasta välillä karkotettuna tämä suku­haara hallitsi Salzburgia 1803–1805 ja Würzburgia 1805–1814. Toinen suku­haara hallitsi Vorlandea 1803–1805 ja Modenan herttuakuntaa 1814–1859, kun taas Marie Louise, Napoleonin toinen puoliso ja Itävallan keisari Fransin tytär, hallitsi Parmaa 1814–1847. Lisäksi Meksikon toista keisari­kuntaa hallitsi vuosina 1864–1867 Frans Joosefin veli Maksimilian I.

 

• Ferdinand I 1526–1564
• Maksimilian II 1564–1576
• Rudolf II 1576–1612
• Matias 1612–1619
• Ferdinand II 1619–1637
• Ferdinand III 1637–1657
• Leopold I 1657–1705
• Joosef I 1705–1711
• Kaarle VI 1711–1740
• Maria Teresia 1740–1780

• Joosef II 1780–1790
• Leopold II 1790–1792, vuosina 1765–1790 ”Toscanan suurherttua”
• Frans II 1792–1835, tuli Itävallan keisariksi vuonna 1804 nimellä Frans I, sillä järjestys­numerointi aloitettiin samalla alusta
• Ferdinand I 1835–1848
• Frans Joosef 1848–1916
• Kaarle I 1916–1918

Kuuluisin Habsburgien valta­kunnan myöhäis­vaiheita käsittelevä romaani on Stefan Zweigin Eilispäivän maailma.^[6]

• Ingrao, Charles. The Habsburg Monarchy, 1618–1815 (2000) excerpt and text search
• Ingrao, Charles. In Quest and Crisis: Emperor Joseph I and the Habsburg Monarchy (1979)
• Kann, Robert A. A History of the Habsburg Empire: 1526–1918 (U of California Press, 1974)
• Carlile Aylmer Macartney: The Habsburg Empire, 1790–1918, New York, Macmillan 1969.
• McCagg, Jr., William O. A History of the Habsburg Jews, 1670–1918 (Indiana University Press, 1989)
• Oakes, Elizabeth and Eric Roman. Austria-Hungary and the Successor States: A Reference Guide from the Renaissance to the Present (2003)
• Robert John Weston Evans, The Making of the Habsburg Monarchy, 1550–1700: An Interpretation, Oxford University Press, 1979. ISBN 0-19-873085-3.
• Alan Sked: The Decline and Fall of the Habsburg Empire, 1815–1918, London: Longman, 1989.
• Henry Wickham Steed ym.: A short history of Austria-Hungary and Poland. Määritä julkaisija! Teoksen verkkoversio.
• A. J. P. Taylor: The Habsburg monarchy, 1809–1918: a history of the Austrian Empire and Austria-Hungary, (London: Penguin Books. 2nd ed. 1964) excerpt and text search

 

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Habsburg monarchy