Talonpoikaismarssi

Etelä-Pohjanmaalla syksyllä 1929 syntyneen kansanliikkeen taustalla oli Suomen sisällissodan valkoisten veteraanien keskuudessa vallinnut jyrkkä kommunisminvastaisuus.^[3] Liike levisi nopeasti eri puolille maata, mutta joillakin paikkakunnilla kohteena olivat myös muut kuin kommunistit, sillä esimerkiksi Viitasaarella toiminut ryhmä Viitasaaren Isänmaalliset Kansalaiset halusi kitkeä Suomesta lisäksi juutalaiset ja vapaamuurarit.^[4] Lapualla 1. joulukuuta 1929 pidetty kansalaiskokous vaati kommunistien toiminnan estämistä ja lähetti Helsinkiin lähetystön, joka toimitti vaatimukset kansanedustajille, hallitukselle ja presidentille. Painostuksen tuloksena eduskunta hyväksyi joulukuussa 1929 lakimuutoksen, joka mahdollisti ”vastoin lakia ja hyviä tapoja” toimivien yhdistysten lakkauttamisen.^[5][6] Maaliskuussa perustettiin kommunisminvastainen järjestö Suomen Lukko, joka siirtyi pian Vihtori Kosolan johtamien radikaalien äärioikeistolaisten käsiin ja josta ryhdyttiin yleisesti käyttämään nimitystä Lapuan liike. Samalla se ryhtyi toteuttamaan laittomuuksia, jolloin suurin osa parlamentaarisia menettelytapoja korostaneista jäi pois toiminnasta.^[3]

Hieman ennen lapuanliikkeen syntyä lyhytikäinen äärioikeistolainen järjestö Lalli-liitto oli suunnitellut jo elokuuksi 1929 kahdentoistatuhannen miehen marssia Helsinkiin aikomuksena keskeyttää eduskunnan työskentely, kaapata valta ja asettaa diktaattori. Lalli-liiton johto kaavaili marssin johtoon Vientirauha-järjestöstä tuntemaansa Vihtori Kosolaa, mutta Kosola ei tullut mukaan liiton toimintaan eikä epämääräinen hanke edennyt mihinkään.^[7]

Ajatus Helsingissä järjestettävästä suuresta kommunisminvastaisesta mielenosoituksesta esitettiin Lapualla 16. maaliskuuta 1930 pidetyssä kansankokouksessa. Tapahtuma ei vielä tuolloin toteutunut, mutta hanke pysyi esillä koko kevään.^[8] Samaan aikaan lapuanliike jatkoi painostustoimiaan, jolloin väkivaltaisuuksien kohteeksi joutuivat kommunistien ohella myös liikettä vastustaneet sosialidemokraatit ja porvarit.^[3] Ranskasta palannut P. E. Svinhufvud osallistui 14. kesäkuuta Helsingissä vaikuttaneiden lapuanliikkeen kannattajien kokoukseen, jossa hän kuuli ensimmäistä kertaa hallituksen painostamiseksi suunnitellusta suurmielenosoituksesta.^[9] Sen tarkoituksena oli maltillisen pääministerin Kyösti Kallion erottaminen, jotta hänen tilalleen saataisiin jyrkempänä oikeistolaisena pidetty Svinhufvud.^[6]

Lapuanliike järjesti 16. kesäkuuta useilla paikkakunnilla maakunnallisia mielenosoitusmarsseja. Niiden alkuperäisenä tarkoituksena oli lopettaa välittömästi kommunistilehtien ilmestyminen, tarvittaessa jopa hyökkäämällä kirjapainoihin, mutta Kallion hallituksen lakkautettua kaikki kommunistilehdet jo pari päivää aiemmin lapualaisten ja viranomaisten välisen väkivaltaisen yhteenoton välttämiseksi marssit jäivät lähinnä tyytyväisyyden ilmauksiksi sekä uhitteluksi kommunisteja ja liikkeen muita vastustajia kohtaan. Ouluun kokoontui yli 3 000 miestä, Vaasaan Vihtori Kosolan johdolla 1 200 miestä ja Kuopioon 500 miestä.^[10][11]

Vielä 19. kesäkuuta Vasa-Posten kertoi, että lapuanliike oli joutunut luopumaan suuresta joukkotapahtumasta sen korkeiden kustannusten vuoksi. Lehden mukaan Helsinkiin lähetettäisiin vain pieni ”hyökkäysjoukko” ja eri puolille Pohjanmaata sijoitettaisiin lisävoimia, jotka tarpeen vaatiessa olivat valmiit lähtemään pääkaupunkiin.^[3] Lopullinen päätös suojeluskuntamarssiksi kutsutusta marssista tehtiin Lapualla 20.–21. kesäkuuta järjestetyssä 300-henkisessä valtakunnallisessa kokouksessa.^[12][8] Kokouksessa vain eräät Karjalan maalaisliittolaiset edustajat epäilivät marssin tarkoituksenmukaisuutta, ja heidätkin saatiin vakuuttumaan selittämällä marssi pelkäksi mielenosoitukseksi.^[12] Marssia valmistelemaan valittiin 31-henkinen Lapuanliikkeen valtuuskunta, johon kuului vain viisi talonpoikaa ja loput olivat upseereja, liikemiehiä, pankinjohtajia, pappeja, lääkäreitä ja juristeja. Valtuuskunta laajeni myöhemmin 35-henkiseksi.^[13][12] Marssin komentajiksi valittiin kolmikko Vihtori Kosola, Vihtori Herttua ja Iivari Koivisto, joista aletiin käyttää nimitystä ”Lapuan johto”.^[12][14] Järjestelyt olivat tuolloin jo niin pitkällä, että muun muassa mielenosoittaja kuljettavat junat oli varattu ja heidän muonituksensa järjestetty.^[9]

Ajankohdaksi valittiin maanantai 7. heinäkuuta, jolloin eduskunta aloitti kommunistien toiminnan rajoittamiseksi tarkoitetun tasavallan suojelulain käsittelyn.^[15] Mielenosoituksen nimeksi annettiin ”talonpoikaismarssi”, jolla haluttiin korostaa enemmistönä lapuanliikkeessä olleiden talonpoikien merkitystä ja samalla viitata vuoden 1918 ”talonpoikaisarmeijaksi” kutsuttuun valkoiseen armeijaan. Liikkeen johtajiin kuulunut Lapuan kirkkoherra K. R. Kares keksi nimen Ruotsin vuoden 1914 Bondetåget-marssin mukaan, mutta lisäksi hänen mielessään olivat keskiajalla käynnistyneet talonpoikien kuninkaissakäynnit.^[4][13] Esikuvana pidetään myös Benito Mussolinin valtaannousua edistänyttä fasistien Rooman marssia vuonna 1922. Talonpoikaismarssin tavoin myös Ruotsin ja Italian marsseissa äärioikeisto hyökkäsi talonpoikien johdolla parlamenttia, liberaaleja ja vasemmistoa vastaan.^[16] Lapuan liikkeessä vaikuttanut kirjailija E. B. Höijer kuvasi hurmoshenkisessä runossaan talonpoikaismarssia ”toiseksi marssiksi”. Ensimmäinen oli valkoisten voitonparaati ja kolmas tulisi olemaan talonpoikaismarssin toisinto aseistettuna, ellei valtiovalta suostu heidän vaatimuksiinsa.^[17]

Kallion hallitus oli Lapuan liikkeen painostuksen edessä voimaton, kun se ei suojeluskuntien uskollisuudesta epätietoisena pystynyt ryhtymään vastatoimiin. Eduskunta kutsuttiin koolle 1. heinäkuuta kesken kesälomien käsittelemään suojelulakia sekä viittä erilaista kommunistilakia.^[6] Lapuanliikkeen lähetystö saapui samana päivänä tapaamaan presidentti Relanderia ja vaati kommunistien toiminnan kieltämisen lisäksi siirtymistä enemmistövaalitapaan, yhden miehen vaalipiireihin sekä veronmaksukykyyn sidottuun äänioikeuteen. Seuraavana päivänä Relander painosti hallituksen eroamaan eduskunnan antamasta luottamuslauseesta huolimatta. Vallankaappausyrityksen varalta puolustusministeri Juho Niukkanen ehti vielä ennen eroaan siirtää Lapuan patruunatehtaan ja Ilmajoen asevarikon ammusvarastot Etelä-Suomeen. Svinhufvud nimitettiin uudeksi pääministeriksi 4. heinäkuuta.^[4] Hän ei poikkeuksellisesti ottanut eduskuntaryhmiä mukaan hallitusneuvotteluihin vaan antoi lapuanliikkeen johdon vaikuttaa sen ohjelmaan ja kokoonpanoon.^[6]

Seuraavana aamupäivänä lapuanliikkeen aktiivit tunkeutuivat Säätytalossa eduskunnan perustuslakivaliokunnan kokoukseen, josta he sieppasivat SSTPV:n kansanedustajat Eino Pekkalan ja Jalmari Rötkön. Svinhufvudin hallitus oli jo ensimmäisessä istunnossaan tehnyt presidentin esityksestä periaatepäätöksen koko kommunistien eduskuntaryhmän vangitsemisesta, ja sisäministeri E. V. Kuokkanen antoi iltapäivällä 5. heinäkuuta vangitsemismääräyksen, jonka perusteluna oli epäily ”maanpetoksellisesta toiminnasta”. Hallitus vaati myös Pekkalan ja Rötkön luovuttamista viranomaisille, tai se ei osallistuisi talonpoikaismarssin juhlallisuuksiin. Lapuanliikkeen taustavaikuttajat Kai Donner ja S. J. Pentti kehottivat pitämään heidät Lapualla, mutta lopulta Vihtori Kosola taipui vaatimukseen pelätessään hallituksen poissaolon pilaavan marssin.^[18][19]

Svinhufvud suhtautui marssiin alusta lähtien epäilevästi ja oli jo hallituksen muodostamisen aikana yrittänyt saada lapuanliikkeen johtoa luopumaan ajatuksesta. Tapahtuma kuitenkin järjestettiin, vaikka esitetyt vaatimukset olivat menneet läpi.^[6] Hallituksen kaatamiseksi suunniteltu marssi muuttui nyt äärioikeiston yleisisänmaalliseksi kommunisminvastaiseksi mielenosoitukseksi.^[19] Tutkija Juha Siltalan mukaan siitä tuli lapuanliikkeen ja valtiovallan ”mahtavasti lavastettu kädenlyönti”. Valtiovalta pyrki vielä asettamaan kyyditysten lopettamisen ehdoksi marssin vastaanottamiselle.^[20] Lapuanliikkeen johto julkaisi juuri ennen marssia varauksellisen julistuksen, jonka mukaan ”kommunisteihin kohdistuvat yksityiset estämistoimenpiteet” tulisi lopettaa, jos uusi hallitus ryhtyisi pikaisiin toimiin ”kommunismin hävittämiseksi isänmaastamme”.^[20][21] Tämä ele riitti valtiojohdolle, vaikka ehdotonta kyydityskieltoa ei annettu.^[20]

Kommunisminvastainen mielenosoitus oli aluksi suomenkielisen porvariston yhteinen hanke, mutta lapuanliikkeen radikalisoituessa ja vallankaappaushuhujen lisääntyessä siihen alettiin suhtautua epäilevästi. Lopulta Maalaisliitto tekikin päätöksen jäädä tapahtumasta sivuun.^[3] 16. kesäkuuta Santeri Alkion kotiin Laihialle kokoontui joukko Etelä-Pohjanmaan maalaisliittolaisia, muun muassa Jalo Lahdensuo, Juho Koivisto, Artturi Leinonen, E. M. Tarkkanen sekä Lapuan ensimmäistä kansalaiskokousta johtanut Kustaa Tiitu, jotka esittivät, ettei yksikään puolueen kannattaja lähtisi mukaan.^[9] Puolueen lisätty keskushallitus antoi 19. kesäkuuta Leinosen luonnokseen perustuneen julkilausuman, jossa puolueen kannattajia ei suoraan kielletty osallistumasta marssiin, mutta pois jäämisen annettiin ymmärtää olevan toivottavaa.^[22] Ilkan päätoimittaja Leinonen oli yksi lapuanliikkeen perustajista ja Suomen Lukon puheenjohtaja, mutta hän oli kevään aikana menettänyt otteensa radikalisoituneesta liikkeestä.^[5] Seinäjoella oli tarkoitus järjestää 22. kesäkuuta lapuanliikkeen vastainen kokous, mutta se peruttiin, kun maalaisliittolaisille luvattiin, että mielenosoitus on suunnattu vain kommunismia vastaan. Saman päivän lehdissä julkaistiin liikkeen johdon allekirjoittama julkilausuma, jossa vakuutettiin kaikki puheet fasismista ja diktatuurista vääristelyksi.^[9][22]

Vakuutteluista huolimatta Maalaisliiton lehdet kirjoittivat edelleen marssia vastaan. Tiukimmin kielteistä linjaa edusti aluksi Helsingissä ilmestynyt puolueen pää-äänenkannattaja Suomenmaa, joka kuitenkin kääntyi viime hetkellä myönteiselle kannalle.^[22][23] Saarijärven Paavon lehtitalon pihamaalla Jyväskylässä pidettiin yleinen kokous, jonka antamassa julkilausumassa keskisuomalaisia kehotettiin jäämään pois marssilta, koska sitä pidettiin uhkana tasavaltalaiselle valtiojärjestykselle.^[24] Muista puolueen lehdistä muun muassa Kokemäellä ilmestynyt Lalli sekä Savonlinnassa ilmestyvä Itä-Savo kehottivat lukijoitaan pysymään kotona.^[4][25] Leinonen puolestaan moitti Ilkassa lapuanliikkeen asettamaa järjestelyvaltuuskuntaa ”herraskaiseksi” todeten, että ”olipa talonpoikaismarssia valmistelemassa kuusi talonpoikaakin”.^[9]

Sosiaalidemokraattiset lehdet pitivät talonpoikaismarssia sopimattomana eduskunnan painostamisena ja vaarallisena uhkana. Myös monet edistyspuolueen lehdet, kuten Helsingin Sanomat, suhtautuivat siihen kriittisesti.^[22] Helsingin Sanomat kirjoitti vielä marssipäivän pääkirjoituksessaan, ettei marssia olisi puolueen mielestä pitänyt järjestää.^[26] Ruotsinkielisissä sanomalehdissä suhtautuminen vaihteli. Varovaista linjaa edustanut Hufvudstadsbladet suhtautui marssiin varauksellisen myönteisesti, vaikka arvostelikin lapuanliikkeen laittomuuksia.^[27][3] Kriitikkoja oli esimerkiksi Nylandiin ja Vasabladetiin kirjoittanut Arvid Mörne, joka arveli lapuanliikkeen kommunisminvastaisuuden olevan ainoastaan osa sen suurempaa fasistista ohjelmaa. Hän varoitti ruotsinkielisiä osallistumasta lainaten Aitosuomalaista, jonka mukaan liikkeen voittaessa myös suomenruotsalaisille koittaa ”viimeinen hetki”.^[3]

Kokoomuksen lehdet suhtautuivat marssiin alusta alkaen hyvin myönteisesti ja paheksuivat maalaisliittolaisten ja edistyspuoluelaisten lehtien viileää asennetta.^[22] Lotta Svärd -järjestön johtohahmoihin kuulunut Hilja Riipinen kirjoitti järjestön lehdessä haltioituneena Lapuan miesten retkestä ”punaista kumousta vastaan”. Hän uskoi, että Suomen naiset tuntevat suurta kiitollisuutta jokaista marssiin osallistunutta miestä kohtaan.^[28]

Tapahtuma herätti huomiota myös ulkomailla, sillä talonpoikaismarssista ja ennakoidusta vallankaappauksesta kirjoitettiin Japanissa saakka.^[29] Ruotsissa osa oikeistolehdistä kannatti marssia avoimesti. Esimerkiksi Tukholmassa ilmestynyt Stockholms Dagblad ylisti tapahtumaa etusivullaan.^[30] Eri puolilla Eurooppaa Suomea kuitenkin yleisesti luonnehdittiin lapuanliikkeen toimien johdosta fasistiseksi näennäisdemokratiaksi.^[29]

Talonpoikaismarssin käytännön järjestelyistä vastasi Suojeluskuntain yliesikunta, jonka puoleen lapuanliikkeen johto kääntyi 27. kesäkuuta. Suojeluskuntien päällikön Lauri Malmbergin mukaan lapualaisilta puuttuivat kaikki marssin järjestelyihin vaaditut edellytykset. Yliesikunta nimesi pääjärjestäjiksi vuonna 1929 armeijan palveluksesta eronneen eversti Paavo Talvelan, joka oli yliesikunnan entinen toimistopäällikkö, sekä Helsingin suojeluskuntapiirin päällikön, eversti Woldemar Hägglundin, josta tuli marssin esikuntapäällikkö. Majoituksesta vastasi yliesikunnan jaostopäällikkö majuri K. E. Levälahti. Myös puolustusvoimat osallistui järjestelyihin lähettämällä yhteysupseereita.^[31][32] Lapuanliike lähetti kesä–heinäkuun vaihteessa Helsinkiin Nestori Saarenheimon johtaman usean kymmenen miehen vahvuisen Etelä-Pohjanmaan iskujoukon, jonka päätehtävä oli kommunistikansanedustajien sieppaaminen, mutta joka osallistui myös talonpoikaismarssin valmisteluun.^[33]

Lapuanliikkeen johdolla ei ollut juurikaan taloudellisia edellytyksiä marssin järjestämiseen, mutta he saivat apua liikettä lähellä olevilta elinkeinoelämän edustajilta. Liikemiehet antoivat taloudellista tukea takaamalla marssin kustannuksia aina 320 000 markkaan saakka. Summa oli lopulta paljon vaadittua suurempi, sillä kustannukset nousivat vain noin 60 000 markkaan. Mukana oli lähinnä metsäteollisuuden edustajia sekä Suomen Lastauttajain Työnantajaliitto, joten takauspäätöstä voidaan pitää vastapalveluksena Vientirauhan hieman aikaisemmin murtamasta satamalakosta. Takaajina olivat muun muassa Rudolf Walden, Gösta Serlachius, Walter Ahlström, Jacob von Julin, Einar Ahlman, Aleksander Lampén, A. M. Lassenius, Henry Hackman, Leonard Baumgartner, Hjalmar Eklöf, Gustaf Löfgren ja Kalle Wälimaa. Taloudellisista järjestelyistä vastasi Suomen Puunjalostusteollisuuden Työnantajaliiton toimitusjohtaja P. H. Norrmén.^[34] Osa kustannuksista jätettiin kokonaan maksamatta järjestäjien luottaessa tavarantoimittajien ”isänmaalliseen mieleen”.^[32]

Viranomaiset pyrkivät torjumaan vallankaappauksen uhan lukuisilla varotoimilla. Vapaaehtoiset yleisesikuntaupseerit suunnittelivat reitin ja aikataulun, jotka estivät marssijoita piirittämästä Heimolan talossa kokoontunutta eduskuntaa. Sotaväki asetettiin hälytysvalmiuteen ja provokaatioiden välttämiseksi Etelä-Pohjanmaalta saapunutta iskujoukkoa pidettiin tarkkaan silmällä.^[16] Talonpoikaismarssiin liittyvästä kabinetti­politiikasta vastannut Vihtori Herttua tapasi marssin alla yleisesikuntapäällikkö K. M. Walleniuksen, joka kertoi armeijan suhtautuvan marssiin myötämielisesti mutta ilmoitti heidän myös tarvittaessa palauttavan järjestyksen. Walleniuksen mukaan ehdoton vaatimus oli, ettei minkäänlaista ”hulinaa” tai väkivaltaisuuksia saa esiintyä.^[35] Sisäministeri Kuokkasen määräyksestä kommunistien hallussa olleet Helsingin ja Vallilan työväentalot sekä Kirjapaino Työn huoneisto ja Koiton talo suljettiin sunnuntai-iltana marssin ajaksi.^[36]

Yliesikunnassa laadittujen järjestyssääntöjen mukaan marssijoiden piti sitoa vasempaan käsivarteensa lapuanliikkeen tunnuksella varustettu sinimusta käsivarsinauha.^[37] Suojeluskuntien univormu ja käsivarsinauha olivat kenraali Malmbergin kesäkuussa antaman käskyn mukaisesti kiellettyjä, ja ainoastaan järjestysmiehillä oli tunnusmerkkinään myös valkoinen suojeluskuntanauha.^[31][38] Talkootyönä ommellut käsivarsinauhat kustansi lapuanliikkeen aktiivien liepeillä liikkunut seikkailija Minna Craucher, joka oli toiminut myös liikkeen varainkerääjänä ja ilmoitushankkijana.^[28] Säännöt kielsivät luvattoman joukosta poistumisen, mutta kaduilla ei myöskään saanut kulkea yli viiden miehen ryhmissä. Kantakaupungin alueelta poistuminen oli kielletty, ja erityisesti varoitettiin Pitkänsillan ylittämisestä Hakaniemen, Kallion ja Sörnäisten työläiskaupunginosiin.^[37] Myös alkoholin käyttö oli kielletty. Marssi oli mahdollisesti tarkoituksella suunniteltu muistuttamaan kenraali Mannerheimin johtamaa vuoden 1918 valkoisten voitonparaatia.^[16] Töölön pallokentällä pidetyn katselmuksen jälkeen joukot marssisivat Senaatintorille kahdessa rivistössä. Toinen kulki reittiä Toivonkatu–Turuntie (nyk. Mannerheimintie)–Salomonkatu–Annankatu–Bulevardi–Pohjoisesplanadi–Unioninkatu ja toinen reittiä Sallinkatu–Turuntie–Runeberginkatu–Arkadiankatu–Fredrikinkatu–Bulevardi–Eteläesplanadi–Kauppatori–Mariankatu–Aleksanterinkatu.^[21]

Lapuanliikkeen toiveena oli, että kaikki Suomen 600 kuntaa olisivat lähettäneet marssille virallisen edustajansa, joka olisi kantanut kotikuntansa nimikylttiä. Kuntien toivottiin myös maksavan osallistujien matka- ja ruokakulut, mutta sekään ei toteutunut, sillä marssijat joutuivat saapumaan omalla kustannuksellaan.^[39] Vastaanottokomitean kanslia perustettiin Helsingin yliopiston pohjalaisten osakuntien rakennukseen Ostrobotnialle.^[21] Komitea jakoi yleisölle Vanhan ylioppilastalon aulassa ilmaisia pääsylippuja Senaatintorin tapahtumaan, kun taas Pallokentälle myytiin portilta 5 ja 10 markan hintaisia lippuja.^[40] Sunnuntai-iltana Helsinkiin saapuneille osallistujille oli varattu koulumajoitus.^[8] Majoituspaikaksi oli varattu muun muassa Suomalainen lyseo.^[36] Ruokahuollosta vastasi 162 Lotta Svärd -järjestön naista muonituspäällikkö Eva Tigerstedtin johdolla. Soppatykeillä varustettuja muonituspaikkoja oli seitsemän, jotka sijaitsivat Hesperian ja Hakasalmen puistoissa, Eläintarhassa, Munkkiniemenkadulla, Suomalaisella lyseolla sekä kolmella kansakoululla Punavuoressa ja Ullanlinnassa.^[28][4] Muonituspaikat toimivat myös kokoontumispaikkoina, joista marssijat siirtyivät Töölön pallokentälle.^[41]

Marssin osallistujamääräksi suunniteltiin alun perin 40 000, mutta turvallisuussyistä se päätettiin rajata 10 000 mieheen.^[16][42] Kun ilmoittautuneita oli edelleen huomattavasti enemmän, rajattiin marssi 24 vuotta täyttäneille. Sillä pyrittiin myös turvaamaan tapahtuman pysyminen rauhallisena, kun mukana oli vain sotilaskuriin tottuneita vanhempia miehiä.^[8] Nuoremmille oli samaksi viikonlopuksi järjestetty suojeluskuntapiirien juhlia eri puolille maata.^[37] Lopulliseksi osallistujamääräksi tuli noin 12 600.^[16] Marssijoukko oli järjestetty suojeluskuntapiirien mukaisesti 21 pataljoonaan, joissa oli yhteensä 75 komppaniaa.^[36] Ne oli edelleen jaettu joukkueisiin ja kahdeksan miehen vahvuisiin ryhmiin.^[37]

Myöhempinä vuosikymmeninä oli vallalla käsitys, että talonpoikaismarssi koostui lähinnä suomenkielisistä, mutta todellisuudessa peräti viidesosa eli 2 270 oli ruotsinkielisiä. Heistä 1 520 oli Uudeltamaalta, 450 Pohjanmaalta ja 300 Varsinais-Suomesta.^[3] Vaikka marssin on jälkeenpäin katsottu yhdistäneen porvariston yli kielirajojen, näkyivät kieliriidat osallistujien keskuudessa. Esimerkiksi kymmenen Vaasan suomenkielistä muodostivat oman osastonsa muiden 30:n marssiessa ruotsinkielisen Österbottens bataljonin mukana.^[39]

Taulukko sisältää talonpoikaismarssin suunnitellun kokoonpanon suojeluskuntapiireittäin, mutta toteutunut vahvuus oli osittain erilainen. Noin puolet osallistujien nimistä on liitteenä Arvo Kokon vuonna 1930 ilmestyneessä teoksessa Lapuan laki.^[39]

^[43][8][36]

Lähempänä Helsinkiä olevien maakuntien eli Uudenmaan, Varsinais-Suomen, Satakunnan, Hämeen, Keski-Suomen ja Kymenlaakson edustajat saapuivat pääkaupunkiin henkilöautoilla, jotka matkasivat pitkissä saattueissa. Muut tulivat Oulusta, Vaasasta, Kuopiosta ja Sortavalasta lähteneillä erikoisjunilla.^[37][36][8] Kokoontumispaikoilla järjestettiin lähtöjuhlallisuuksia, joiden ohjelmaan kuului virsilaulua, isänmaallisia puheita sekä käynti valkoisten sankarihaudoilla.^[44] Ennen matkaan lähtöä luettiin myös lapuanliikkeen valtuuskunnan lähettämä kiertokirje, jossa painotettiin tehtävän tärkeyttä.^[45] Hallituksen tervehdyksenä sanomalehdissä julkaistiin marssijoille tarkoitettu julkilausuma.^[21] Valtion rautateiden tariffiosaston päällikkö Vilho Annala oli järjestänyt ylimääräiset junat, ja liikenneministeri Rolf Witting myönsi marssin osallistujille 50 prosentin alennuksen matkan hinnasta.^[4] Suurin osa joutui matkustamaan mullivaunuissa, joihin oli väliaikaisesti kiinnitetty puiset penkit.^[39] Junissa oli lottien kenttäkeittiö, kahvila ja lääkärivaunu.^[8] Sabotaasin estämiseksi VR oli laittanut työvuoroon vain valkoisina tunnettuja rautatieläisiä.^[38] Lisäksi radanvarsille oli määrätty vartioon tuhansia suojeluskuntalaisia.^[37]

Rovaniemeltä junalla lähteneet Peräpohjolan edustajat saapuivat lauantai-iltana Ouluun, josta varsinainen erikoisjuna lähti varhain seuraavana aamuna. Matkan varrelta mukaan tuli lisää marssijoita, niin että Ylivieskan jälkeen junassa oli jo 400 henkeä. Uusia vaunuja liitettiin Kokkolassa, Kauhavalla sekä Lapualla. Seinäjoella juna täyttyi kokonaan, kun siihen astuivat vielä Suupohjasta saapuneet miehet. Seinäjoella junan kärkeen liitettiin lapuanliikkeen johtoa sekä Vaasan kautta maahan tulleita ruotsalaisia sanomalehtimiehiä kuljettaneet I- ja II-luokan vaunut. 41-vaunuinen juna jatkoi Helsinkiin iltapäivällä kello 15 jälkeen.^[8][36][37] Matkan aikana Aamulehdelle antamassaan haastattelussa Vihtori Kosola kertoi talonpoikaismarssin osoittavan hallitusvallalle, että isänmaalliset kansalaiset ovat yksimielisesti lapuanliikkeen kommunisminvastaisuuden takana. Hänen mukaansa diktatuuria ei kuitenkaan tavoiteltu, vaikka K. R. Kares pitikin Kosolaa Jumalan Suomen kansalle valitsemana johtajana. Lisäksi Kosola totesi, että valtiovallan oli tarpeen vaatiessa käytettävä kommunismin hävittämiseksi myös ulkoparlamentaarisia keinoja.^[46]

Toinen Pohjanmaan-juna lähti Vaasasta ja otti Seinäjoella kyytiinsä muiden Etelä-Pohjanmaan pitäjien osallistujat. 44-vaunuinen juna jatkoi Helsinkiin sunnuntai-iltapäivänä kello 17, jolloin sitä oli saattamassa muun muassa Vaasan läänin maaherra Erik Heinrichs.^[8][37] Eteläkarjalaiset kokoontuivat Viipurissa Repolan kaupunginosassa, josta he marssivat Viipurin rautatieasemalle ja nousivat myöhään sunnuntai-iltana Sortavalasta saapuneeseen junaan.^[36]

Autot ajoivat saattueissa tarkassa numerojärjestyksessä säädetyn välimatkan päässä toisistaan, ja jokaisessa autossa oli lapuanliikkeen lippu. Letkan perässä tulivat vielä huollosta vastanneet kuorma-autot, joiden kyydissä oli vararenkaita, korjaustarpeita ja polttoainetta. Lotta Svärd -järjestön naiset tarjoilivat lähtöpaikoilla kahvia ja voileipiä ja olivat järjestäneet muonitusta myös matkan varrelle.^[37]

Jyväskylän kolonna lähti liikkeelle sunnuntaiyönä kello 1, ja Jämsässä siihen liittyi vielä maakunnan eteläosien autosaattue.^[36] Pohjois-Hämeen osallistujat kokoontuivat Tampereen Heinätorille, josta 43 auton kolonna lähti matkaan sunnuntaiaamuna kello 9.15. Autot kulkivat kaupungin läpi paraativauhtia katujen varsilla olleen runsaslukuisen yleisön seuratessa. Matkan varrelta tuli lisää autoja, ja Hämeenlinnassa mukaan liittyi vielä Etelä-Hämeen autosaattue. Hyrylän raviradalla Hämeen ja Keski-Suomen saattueet yhtyivät, jolloin letkassa oli lopulta 475 autoa.^[45][46] Kolonna saapui Helsinkiin moottoripyörillä kulkeneiden oppaiden johdolla hieman ennen iltakahdeksaa. Hämeentietä pitkin kulkenut letka jatkoi Eläintarhan kautta Turuntielle ja sieltä Pohjoista Rautatiekatua sekä Mechelininkatua pitkin Eiraan Merikadun ja Sepänkadun varrella sijainneille pysäköintipaikoille.^[36] Osallistujien mukaan Vallilassa ja Sörnäisissä saattue kohtasi vihamielisyyttä, mutta loppumatka Kamppiin oli ”silkkaa tervehdyshuutoa”. Sunnuntai-iltana Helsinkiin saapui myös Satakunnan 130 auton saattue.^[46]

 

Varsinais-Suomen osallistujat kokoontuivat Loimaalle, josta saattue lähti kohti Helsinkiä varhain maanantaiaamuna.^[37] Yksi varsinaissuomalaisten johtajista, everstiluutnantti Paavo Susitaival, oli lastannut kahteen autoon Porin rykmentin asevarastolta ottamiaan konepistooleja ja pikakiväärejä siltä varalta, että liikkeen vaatimuksiin ei suostuttaisi ja tilanne kehittyisi vallankaappaukseksi. Susitaival oli varannut mukaan myös upseerinpukunsa, koska Helsingin päävartioon oli sijoitettuna hänen komentamansa Porin rykmentin komppania. Susitaival ei kuitenkaan ollut varma, suostuisivatko miehet tottelemaan häntä. Susitaival suunnitteli alustavasti ottavansa haltuun presidentinlinnan ja vangitsevansa hallituksen jäsenet.^[46][47] Susitaipaleen mukaan jotkut upseerit olivat jopa suunnitelleet menevänsä eduskuntaan ja ampuvansa lehtereiltä konepistooleilla kaikki vasemmistolaiset kansanedustajat.^[47] Myös monella marssijalla oli mukanaan käsiase.^[48] Varsinais-Suomen, Uudenmaan ja Kymenlaakson autosaattueet saapuivat perille neljän jälkeen aamulla ja asettuivat Munkkiniementien varrelle.^[41] Kaksi aselastissa ollutta autoa jätettiin vartioituna suojaiseen paikkaan erään talon sisäpihalle.^[46]

Ensimmäinen Pohjanmaan-juna oli Helsingin rautatieasemalla puoli viiden aikaan aamulla, ja kolme muuta saapuivat puoli kahdeksaan mennessä.^[36] Lapuanliikkeen johtoa oli vastaanottamassa eversti Wallenius. Ratapihalle oli järjestetty pesupaikkoja ja Hesperian puistoon perustetussa leirissä tarjoiltiin aamukahvia, jota saapuivat nauttimaan myös edellisenä iltana tulleet.^[48] Ruokailu käynnistyi kahdeksalta, ja hieman ennen kymmentä maja- ja ruokailupaikoilla alettiin järjestäytymään Pallokentälle marssia varten.^[41] Vihtori Herttuan johtama kolmimiehinen valtuuskunta oli samaan aikaan tapaamassa pääministeri Svinhufvudia esittääkseen hänelle julkilausumansa.^[48][21] Kaupunki oli määrätty juhlaliputettavaksi, ja kello 11 aikaan Valtioneuvoston linnan sekä muitten julkisten rakennusten katoille nostettiin valtioliput.^[21] Iskujoukon miehet pakottivat myös Helsingin ja Vallilan työväentalojen vahtimestarit nostamaan valtioliput salkoihin.^[41]

 

Puoli yhdentoista aikaan osallistujat järjestäytyivät komppanioittain ja marssivat Töölön pallokentällä pidettyyn katselmukseen. Kentän itälaidalle oli rakennettu Suomen lipuilla koristeltu puhujalava, jonne asettuivat Vihtori Kosola, Vihtori Herttua, Iivari Koivisto, K. R. Kares, Väinö Malmivaara ja Paul Danielsson.^[48] Puhujalavan alapuolella oli kutsuvierasaitio, jossa istuivat muun muassa Jean ja Aino Sibelius, J. R. Danielson-Kalmari, V. A. Koskenniemi ja E. N. Setälä.^[4] Tapahtumaa oli saapunut seuraamaan tuhansia katsojia. Tilaisuus radioitiin valtakunnallisesti hallituksen määräyksestä, ja puheet oli jo etukäteen annettu julkaistavaksi kaikille porvarillisille sanomalehdille.^[48]

Katselmus alkoi kello 12.00 armeijan ylikapellimestarin Lauri Näreen johtamien yhdistettyjen Kaartin ja Laivaston soittokuntien esittämällä ”Nuijamiesten marssilla”, minkä jälkeen ensimmäisen puheen piti kirkkoherra K. R. Kares. Hurmoshenkisessä puheessaan hän vaati muun muassa, ettei Suomessa saa rienata uskontoa eikä Jumalan pelkoa, ja tuomitsi myös vaatimuksiaan esittävän vasemmistolaisen joukkosieluisuuden. Marssin osallistujissa Kares sen sijaan näki ”Jumalan hengen täyttämän Jumalan kansan sielun”. Soittokunnan esittämien ”Vaasan marssin” ja maakuntalaulujen jälkeen tohtori Danielsson piti ruotsinkielisen puheen. Hänen puheensa jälkeen lavalle nousi vielä Kosola, joka kohotti kolminkertaiseen eläköön-huudon isänmaalle ja sai marssijoilta raivokkaat suosionosoitukset. Juhla päättyi ”Porilaisten marssiin”, ja sen jälkeen Kosolaa kannettiin vielä ympäri kenttää soittokunnan soittaessa ”30-vuotisen sodan marssia”.^[21][48]

Marssi kohti Senaatintoria lähti liikkeelle lapuanliikkeen valtuuskunnan johtamana kello 13.00. Kahteen osaan jaetun marssin oikea rivistö kääntyi Runeberginkadulle, kun taas valtuuskunnan johtama vasen rivistö jatkoi Turuntietä eteenpäin. Jokaisen pataljoonan edellä marssi maakunnan nimikylttiä kantanut airut. Marssijoita seurasi elokuvaryhmä, ja taivaalla kierteli kaksi lentokonetta, joista toisessa oli Helsingin Sanomien valokuvaaja. Marssijoukot yhtyivät jälleen Bulevardin ja Annankadun kulmauksessa, jossa vasen rivistö joutui odottamaan 10 minuutin ajan.^[41] Marssijat pysähtyivät hetkeksi Vanhan kirkkopuiston kohdalla, jossa laskettiin seppeleet vuoden 1918 sankarihaudoille majuri Hjalmar Honkasen johdolla. Nauhoihin oli kirjoitettu Kaarlo Kramsun ”Ilkka”-runon lainaus ”Ei oikeutta maassa saa ken itse sit’ ei hanki.”^[16][21][41] Bulevardin päässä rivistöt jälleen erkanivat ja saapuivat Senaatintorille Pohjoisesplanadia ja Unioninkatua pitkin. Ensimmäiset osastot olivat perillä noin kello 14 ja viimeiset puoli tuntia myöhemmin.^[41] Kosolan ja Kareksen johtama valtuuskunta asettui torin keskiosaan Aleksanteri II:n patsaan ja Suurkirkon (nyk. Helsingin tuomiokirkko) väliin. Noin 30 miestä, joukossa Vihtori Kosolan poika Niilo Kosola, vartioi kirkon portailla yleisön joukossa mahdollisten provokaatioiden varalta.^[4]

Hieman ennen kolmea Vihtori Herttuan, Harald Bouchtin ja Toivo Pohjalan muodostama lähetystö meni tervehdyskäynnille kenraali Mannerheimin luokse ja kutsui hänet Senaatintorille. Ennen juhlallisuuksien alkua lapuanliikkeen valtuuskunta otti kirkon portailla vastaan kutsuvieraat, joista ensimmäisenä saapui porvaripuolueiden kansanedustajia eduskunnan uuden puhemiehen J. E. Sunilan johdolla. Heidän jälkeensä tulivat armeijan komentaja kenraaliluutnantti Aarne Sihvo, esikuntapäällikkö K. M. Wallenius, suojeluskuntien päällikkö kenraalimajuri Lauri Malmberg sekä suojeluskuntien sotilaallisen osaston päällikkö eversti Väinö Palojärvi. Seuraavaksi saapui pääministeri Svinhufvudin johtama hallitus, jota seurasivat vielä kenraali Mannerheim sekä viimeisenä paikalle saapunut presidentti Relander.^[47] Kutsuvieraiden joukossa oli myös ulkomaisia diplomaattikunnan edustajia sekä samana päivänä Helsingissä käynnistyneen pohjoismaisen lastensuojelukongressin osallistujia. Vanhalla ylioppilastalolla kokoontunut kongressi keskeytettiin Senaatintorin tilaisuuden ajaksi, jolloin useimmat ulkomaiset kokousvieraat olivat seuraamassa tapahtumia Suurkirkon portailla. Tavallista yleisöä oli myös torin ympäristössä katujen varsilla. Päivä oli helteinen, minkä vuoksi marssin osallistujia pyörtyili Senaatintorilla, mutta lääkintäosasto vei heidät nopeasti suojaan.^[41][49]

Juhla alkoi kello 15 soittokunnan säestyksellä lauletulla virrellä ”Jumala ompi linnamme”, minkä jälkeen seurasi rovasti Malmivaaran pitämä kenttäjumalanpalvelus. Hän saarnasi profeetta Hesekielin sanoin kertoen Jumalan tuomitsevan ”maanpetoksellisen ja kaikkea pyhää pilkkaavan kommunismin”.^[47]

»Tänä päivänä on Jumala vahvasti lausunut myös meidän kansallemme: Minä toimitan tuomioita Suomessa, että he tietäisivät että minä olen Herra. Hän on sanonut sen suuren ja ihmeellisen kansannousun kautta.»
(Väinö Malmivaara puheessaan)

 

Saarnan jälkeen luettiin ”Isä meidän” -rukous ja laulettiin virsi ”Oi herra siunaa Suomen kansaa”.^[21] Seuraavaksi kuultiin Vihtori Kosolan puhe. Hän oli kadottanut paperille kirjoitetun puheensa ja joutui pitämään sen Paavo Talvelan ojentamasta korjatusta kaksoiskappaleesta.^[31] Kosolan puheen oli ilmeisesti kirjoittanut Kai Donner, tosin toisen tiedon mukaan puhetta oli valmisteltu heränneiden ylioppilaskodissa.^[50] Puheessaan Kosola vertasi talonpoikaismarssia vuoden 1918 sisällissodan Senaatintorilla kokoontuneeseen valkoisten voitonparaatiin ja puhui harhaanjohdettuina pitämistään työläisistä isänmaan pettureina. Kosola korosti, että sodan perintö oli menetetty ja vuonna 1918 lyöty vihollinen oli jälleen noussut uhkaamaan suomalaisten vapautta. Lisäksi hän vaati puheessaan kommunistien toiminnan kieltävien lakien hyväksymistä eduskunnassa kertoen marssijoiden edustavan satojen tuhansien ääntä kautta maan.^[45][47] Kuuluisiksi tulivat varsinkin Kosolan sanat kommunismin hävittämisestä ”viimeistä piirtoa myöten”.^[16]

Kosolan jälkeen kuultiin ”Kymmenen virran maa”, jonka sävelten kaikuessa presidentti Relander astui puhujakorokkeelle. Hän esitti kaksikielisen vastauspuheen todeten sovinnollisesti, ettei lapuanliike pyri Suomen yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseen. Lisäksi hän toivoi marssin kokoavan kansalaiset yhteistyöhön mutta ei ottanut missään vaiheessa kantaa Kosolan painokkaasti vaatimien kommunistilakien säätämiseen. Kolminkertaisen eläköön-huudon jälkeen juhla päättyi ”Maamme”-lauluun. Kolme lapuanliikkeen valtuuskunnan jäsentä kiitti Kosolan johdolla Relanderia, minkä jälkeen presidentti poistui autollaan.^[45][47]

Usein esitetyn väitteen mukaan presidentti Relander olisi tilaisuuden jälkeen pyytänyt Kosolan autoonsa, ja he olisivat poistuneet yhdessä. Relanderin sukulaiset ovat kuitenkin toistuvasti kiistäneet asian väittäen sen olevan ainoastaan Uusi Suomi -lehden esittämä poliittinen valhe, sillä esimerkiksi Helsingin Sanomat ei mainitse tapahtumaa. Lastenlasten mukaan presidentin puoliso Signe Relander oli aina suuttunut, mikäli joku oli väittänyt Kosolan nousseen presidentin autoon. Myös Relanderin itsensä kerrottiin olleen väitteestä katkera, ja hänen sanottiin myös jälkeenpäin katuneen menemistään tervehtimään Kosolaa tilaisuuden jälkeen Suurkirkon portaille.^[51] Asiasta kiistelivät jo vuonna 1969 kirjailija Matti Kurjensaari ja presidentti Relanderin poika Ragnar Relander, jonka mukaan tilanteesta todisteena esitetty valokuva esittää Mannerheimia ja Kosolaa saapumassa Senaatintorille samassa autossa.^[52][53] Asia nousi uudelleen esille vuonna 1994, jolloin tutkija Jukka-Pekka Pietiäinen löysi Sveriges Radion kuvaamaa materiaalia tilanteesta. Autoon noussutta henkilöä ei filmissä näy kunnolla, mutta Pietiäisen mukaan kyseessä on Kosolan sijaan joku häntä muistuttava presidentin seurueeseen kuulunut henkilö. Tahallisen valheen sijasta Pietiäinen pitää todennäköisenä, että Uuden Suomen toimittaja erehtyi luulemaan tätä Kosolaksi.^[54]

Torijuhlan päätyttyä pääministeri Svinhufvud kävi tutustumassa osallistujien majapaikkoihin.^[4] Marssijat ruokailivat kello 17–19, ja sen jälkeen he lähtivät kotimatkalle vielä saman illan aikana.^[36] Matkan varrella lotat olivat järjestäneet taukopaikkoina toimineille suojeluskuntataloille kahvi- ja voileipätarjoilua. Autosaattueet eivät enää pysyneet muodossa paluumatkalla, kun kuljettajat ajoivat vauhdilla kotiinpäin. Seurauksena oli onnettomuuksia, joista pahin tapahtui Kymissä auton syöksyessä Korkeakosken sillalta Kymijokeen. Neljä Haminasta lähtenyttä marssijaa pääsi joesta ylös, mutta autonkuljettaja hukkui.^[55]

Etelä-Pohjanmaan iskujoukkoon kuulunut Niilo Kosola kertoi valtioneuvoston tarjonneen heille ilmaisen junamatkan pois pääkaupungista makuuvaunussa, sillä joukosta haluttiin ilmeisesti päästä eroon mahdollisimman nopeasti. Vihtori Kosola palasi marssin jälkeen Lapualle, jossa oli käynnissä herännäisten kesäjuhlat. Niistä tuli samalla myös Kosolan kotiinpaluujuhla.^[4]

Marssi oli sujunut rauhallisesti, vaikka Helsingissä vallitsikin Kansan Lehden kirjeenvaihtajan mukaan jännittynyt ja hermostunut mieliala.^[45] Ainoat välikohtaukset sattuivat autojen poistuessa. Diakonissalaitoksen kohdalla kolonnan kärkiautoja kivitettiin ja Pitäjänmäen ylikäytävän kohdalla hyökättiin letkan edellä ajaneen moottoripyörälähetin kimppuun. Moottoripyöräilijää ”lahtariksi” solvannut hyökkääjä saatiin kiinni ja siepattiin auton kyytiin muutaman kilometrin ajaksi. Satakunnan joukon komentaja K. V. Huhtala määräsi miehen seisomaan asennossa tien sivussa olleen sorakasan päällä, kunnes kaikki autot olivat ajaneet ohitse.^[55]

Lapuanliikkeen terrori oli huipussaan talonpoikaismarssin alla kesä–heinäkuun vaihteessa,^[45][56] joskin muilutukset pääosin lakkasivat juuri ennen marssia liikkeen johdon vaatimuksesta.^[20] Marssiviikonloppuna sattui silti useita välikohtauksia eri puolilla maata. Vakavin tapaus oli ollut jo torstaina Forssassa, jossa Lapuan liikkeen jäsenet tunkeutuivat työmies Yrjö Holmin kotiin. Tämä ei suostunut lähtemään heidän mukaansa ja kuoli syntyneessä laukaustenvaihdossa. Nakkilassa yritettiin murhata työväentalon vahtimestari, ja Alavuden työväenyhdistyksen puheenjohtaja sekä Vampulan työväentalon vahtimestari siepattiin ja kyyditettiin. Rovaniemellä puolestaan syttyi useita tulipaloja, joista syytettiin kommunisteja, ja teoista epäiltynä pidätettiin yli 20 henkilöä.^[55]

Talonpoikaismarssi sai Suomen porvarilliselta lehdistöltä hyvin myönteisen vastaanoton. Jopa monet etukäteen marssia vastustaneet Maalaisliiton ja edistyspuolueen lehdet kiittelivät vuolaasti tapahtuman rauhallisuutta ja isänmaallista henkeä ja arvostelivat korkeintaan puheiden yksityiskohtia tai lapuanliikkeen muuta toimintaa. Esimerkiksi Suomenmaassa marssia kutsuttiin ”valtavaksi, isänmaalliseksi voimannäytteeksi”. Kokoomuslaisen Uuden Suomen mukaan se oli ”kansallisen nousun päivä”.^[57] Aamulehti nosti talonpoikaismarssin historialliselta merkitykseltään jopa Suomen tärkeimpien tapahtumien joukkoon.^[45] Sosiaalidemokraattisissa lehdissä marssia arvosteltiin ja ivailtiin jonkin verran.^[57]

Talonpoikaismarssin jälkeen kokoontunut eduskunta ei lapuanliikkeen uhkailuista huolimatta hyväksynyt kommunistilakeja sellaisenaan, sillä niitä vastustaneet sosiaalidemokraatit ja eräät Ruotsalaisen kansanpuolueen edustajat saivat määrävähemmistöllään äänestettyä ne lepäämään yli vaalien. Nopeuttaakseen asian käsittelyä presidentti Relander hajotti eduskunnan 15. heinäkuuta ja määräsi uudet vaalit lokakuun alkuun.^[6][58] Lapuanliikkeen terrori jatkui edelleen, sillä 17. heinäkuuta eduskunnan sosialidemokraattinen varapuhemies Väinö Hakkila siepattiin ja kyyditettiin Lapualle. Seuraavana päivänä Karjalan kannaksen Heinjoella surmattiin suutari E. P. Mättö.^[56] Talonpoikaismarssin ja sitä seuranneiden väkivaltaisuuksien vuoksi perustettiin syyskuussa 1930 Liikkuva poliisi, kun hallitus katsoi tarvitsevansa puolueettoman ja uskottavan iskujoukon.^[59]

Ennen eduskuntavaaleja lapuanliike suunnitteli uutta marssia lokakuun lopulle, mikäli vasemmisto olisi saanut riittävän monta paikkaa kommunistilakien estämiseksi.^[60] Sosialidemokraatit säilyttivät suurimman puolueen asemansa 66 paikalla, mutta kun kommunistit eivät saaneet osallistua vaaleihin, ei vasemmisto saanut riittävää määrävähemmistöä, ja näin kommunistilait menivät läpi lokakuun lopussa.^[6] Äänioikeus oli myös evätty noin 20 000 vasemmistolaiselta.^[45] Lapuanliikkeen kansansuosio alkoi samana syksynä kääntyä laskuun. Hakkilan tapauksen lisäksi syynä oli erityisesti entisen presidentin K. J. Ståhlbergin 14. lokakuuta 1930 tapahtunut sieppaus, joka käänsi yleisen mielipiteen liikettä vastaan. Lopullisesti liikkeen tarina päättyi keväällä 1932 Mäntsälän kapinaan, jonka jälkeen sen toiminta kiellettiin järjestön itsensä ajamien lakien perusteella.^[61]

Talonpoikaismarssin osallistujat saivat Vihtori Kosolan allekirjoittaman diplomin ja sinimustaan nauhaan kiinnitetyn muistomitalin. Saajan titteliksi merkittiin siviiliammatin sijasta hänen sotilasarvonsa. Mitalin toisella puolella on kuvattuna puhetta pitävä Vihtori Kosola nyrkki koholla, ja toisella puolella on Lapuan liikkeen tunnus.^[32] Kuuluisa valokuva nyrkkiä kohottavasta Kosolasta oli otettu Pallokentän puhetilaisuuden lopussa.^[47]

Marssista valmistui kaksi lyhytelokuvaa. Kalle Kaarnan ohjaama Talonpoikaismarssi Helsinkiin 1930 on vahvasti propagandistinen elokuva, joka alkaa ”kaatuneiden nuijamiesten vaalenneiden luiden ääreltä” ja päättyy Kosolan Senaatintorilla pitämään puheeseen.^[62] Suomi-Filmin tuottama Talonpoikaismarssi 7. VII. 1930 on 29 minuutin pituinen ajankohtaisdokumentti.^[63]

Toivo Palmroth sävelsi ja Reino Palmroth sanoitti kappaleen ”Talonpoikaismarssi”, jonka Mustan Karhun Yhtye levytti vuonna 1935.^[64] Talonpoikasmarssin innoittamana julkaistiin myös lautapeli nimeltä ”Lapuanpeli”. Sen lähtöpisteenä oli Lapualla sijaitseva Kosolan talo ja maalina Senaatintori. Matkalla olleisiin tehtäviin kuului muun muassa muilutus, jossa ”maankavaltajat” tuli karkottaa rajan takana siintävään venäläiseen kaupunkiin.^[19]

• Bonäs, Johanna: Kommunistskräck, konservativ reaktion eller medveten bondepolitik?: Svenskösterbottniska bönder inför Lapporörelsen sommaren 1930. Turku: Åbo Akademis förlag, 2012. ISBN 978-951-76565-6-6 Teoksen verkkoversio (PDF). (ruotsiksi)
• Kokko, Arvo: Lapuan laki: talonpoikaisliike Suomessa v. 1930. Huopalahti: Tieto Kustannus, 1930. Teoksen verkkoversio (PDF).
• Perälä, Reijo: Lapuan liike ja sanan mahti. (Studia Historica Septentrionalia 33) Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 1998.
• Selén, Kari: Sarkatakkien maa: suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918–1944. Helsinki: WSOY, 2001. ISBN 951-02568-4-6
• Siltala, Juha: Lapuan liike ja kyyditykset 1930. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 978-951-10871-6-8
• Silvennoinen, Oula; Tikka, Marko; Roselius, Aapo: Suomalaiset fasistit: mustan sarastuksen airuet. Helsinki: WSOY, 2016. ISBN 978-951-04013-2-3

• Pirhonen, Pentti: Kapina: talonpoikaismarssista Mäntsälään. Hämeenlinna: Karisto, 1982. ISBN 951-23-1928-4

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Talonpoikaismarssi Wikimedia Commonsissa

• Lähdössä kommunismia kukistamaan, Hakkapeliitta, 15.7.1930, nro 29, s. 11, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot