Helsingin tuomiokirkko

 

Tuomiokirkko on osa 1820–1850-luvuilla rakennettua Helsingin empirekeskustaa. Keskustan asemakaava on Johan Albrecht Ehrenströmin käsialaa, ja tärkeimmät rakennukset suunnitteli Carl Ludvig Engel. Ehrenströmin asemakaavassa Senaatintorin pohjoispuolinen kallio oli varattu luterilaisen pääkirkon paikaksi. Engel laati jo vuonna 1818^[4] ensimmäiset suunnitelmat kirkosta ja hioi sen arkkitehtonista tyyliä vuosikymmenen ajan.

 

Keisari Aleksanteri I allekirjoitti 8. huhtikuuta 1812 käskykirjan, jolla Helsingistä tuli Suomen ruhtinaskunnan pääkaupunki. Samana vuonna ”Vanha Suomi” eli läntinen Karjala oli liitetty jälleen muun Suomen yhteyteen. Tuona huhtikuun 8. päivänä keisari myös vahvisti uudelle pääkaupungille asemakaavan. Helsinki oli tuolloin vielä pikkukaupunki, jonka rakennuksistakin oli 77 taloa eli kolmasosa tuhoutunut tulipalossa syksyllä 1808 eikä uusia taloja ollut vielä rakennettu palaneiden tilalle. Asukkaita oli vain noin 3 500.^[5]

Tämän ensimmäisen asemakaavan mukaan oli vanhassa keskustassa sijaitsevaa toria laajennettava ja sen pohjoisella reunalla sijaitsevan kallioryhmän kohdalle rakennettava uusi luterilainen kivikirkko. Kuitenkin vasta kahden vuoden päästä asemakaavan vahvistamisesta julkaistiin se keisarin käskykirje, jossa nimenomaan määrättiin, että Helsinkiin oli rakennettava uusi luterilainen kirkko ja myös kreikkalaiskatolinen kirkko. Keisari antoi samalla 8. elokuuta 1814 uusia määräyksiä maahan tuodun suolan tullimaksuista. Keisari ilmoitti sen johdosta, mitä v.t. kenraalikuvernööri, kreivi Armfelt oli asiasta alamaisesti esittänyt, päättäneensä että 15 % suolatullin karttuvista rahoista oli luovutettava rahastoon kahden kirkon rakentamiseksi Helsingin kaupungissa, toisen kreikkalaisen, toisen luterilaisen uskon tunnustajia varten. Kului kuitenkin runsas puolitoista vuosikymmentä kirkon syntysanojen julistamisesta ennen kuin rakennustyöt aloitettiin ja lähes 40 vuotta ennen kuin kirkko vihittiin käyttöön ja luovutettiin seurakunnalle. Vasta vuonna 1818 kirkon suunnitteleminen annettiin Carl Ludvig Engelin tehtäväksi.^[6]

Tuomiokirkon rakennuskustannukset maksettiin Venäjän keisari Nikolai I:ltä otetulla 2,6 miljoonan ruplan ja 37 vuoden kuoletusajan lainalla, josta tuomiokirkon rakennuskustannusten osuuden voi arvioida olleen noin miljoona ruplaa. Samaa lainaa käytettiin Turun jälleenrakentamiseen tulipalon jälkeen. Tuomiokirkon rakennustyöt aloitettiin vuonna 1830.

Engelin kuolinvuonna 1840 kirkko oli niin valmis, että siellä voitiin samana vuonna pitää yliopiston 200-vuotisjuhla. Rakennustöiden valvontaa jatkoi Engelin kuoleman jälkeen hänen apulaisensa E. B. Lohrmann, jonka johdolla kirkon ulkoasuun tehtiin merkittäviä muutoksia. Kirkko vihittiin käyttöönsä virallisesti vasta 15. helmikuuta 1852^[7] jolloin se nimettiin keisari Nikolai I:n ja Pyhän Nikolauksen mukaan Nikolainkirkoksi.

Niin sanottujen Helsingin kirkkomellakoiden aikana vuonna 1917 Jean Boldtin johtamat anarkistit valtasivat kirkon illan ja yön ajaksi.^[8][9]

Suomen itsenäistyttyä 1917 venäläiseksi koettu nimi vaihdettiin Suurkirkoksi. Kun Helsingin hiippakunta perustettiin vuonna 1959, Suurkirkosta tuli Helsingin tuomiokirkko.

 

Kirkko edustaa uusklassista tyyliä ja on pohjapiirrokseltaan tasavartisen kreikkalaisen ristin muotoinen. Esikuvana ratkaisulle on pidetty Pietarissa sijaitsevaa Kazanin katedraalia. Engel itse ei erityisesti pitänyt keskeiskirkoista, mutta valitsi tyypin lähtökohdakseen, sillä kirkon sijainnin vuoksi sitä tarkasteltaisiin kaikilta puolilta. Näin kirkkorakennus olisi symmetrinen kaikista suunnista katsottuna. Engel teki kirkosta lukuisia luonnoksia ja hioi sen tyylin mahdollisimman sulavaksi ja pelkistetyksi.

Keisari Aleksanteri I:n hyväksymissä lopullisissa piirustuksissa on neljä korinttilaisten pylväiden reunustamaa ristisakaraa, joiden keskellä kohoaa pyöreä, kupolikatteinen torni. Kirkkosali oli perinteiseen tapaan itä-länsisuuntainen alttarin sijoittuessa auringonnousun suuntaan eli itäpäätyyn. Länsipäätyyn oli sijoitettu pääsisäänkäynti ja sille Unioninkadulta nousevat pääportaat. Vaalea ja eleetön kirkkosali oli suunniteltu yhdellä silmäyksellä havaittavaksi, minkä mahdollisti sen symmetrinen muoto. Kirkko kohoaa omalta kivetyltä tasanteeltaan, jonka Senaatintorin puoleiselle sivulle Engel sijoitti päävartion. Kirkon Unioninkadun puoleista ovea vastapäätä Engel suunnitteli Keisarillisen yliopiston pääkirjaston rakennuksen vuonna 1840.

Ilmajokisen Könnin-suvun kolmannen polven kellomestari Juho Könni oli taitava kellojen tekijä. Hänen huomattavin työnsä oli koneiston toimittaminen kirkkoon. Koneisto oli käytössä aina vuoteen 1902 asti, jolloin hajonneen koneiston tilalle asennettiin uusi sähkökello. Alkuperäiset Juho Könnin valmistamat kellotaulut ovat edelleen käytössä. Könnin mestarin valmistamaa alkuperäistä koneistoa säilytetään Suomen kellomuseossa Espoossa.

Suunnitelmaan tuli rakennusvaiheessa useita muutoksia. Vuonna 1839 annetulla keisarillisella käskyllä päävartio purettiin ja korvattiin leveillä monumentaaliportailla, jotka laskeutuivat kirkon tasanteelta torille. Engel vastusti tuloksetta portaiden rakentamista, koska muutos vaikutti aukion luonteeseen: aiemmin pohjoisreunastaan suljettu Senaatintori avautui nyt kohti kirkkoa.

Engelin kuoltua ja E. B. Lohrmannin jatkettua hänen työtään kirkko koki lisää muutoksia. Kirkon rakenteen pelättiin olevan liian heikko, joten siihen lisättiin Lohrmannin johdolla päätornin tueksi neljä kulmatornia ja katolle Pietarin Iisakin kirkkoa jäljitellen kaksitoista apostoleja kuvaavaa sinkkipatsasta. Ne ovat maailman suurin yhtenäinen sinkkiveistoskokoelma. Koska kirkon kupoliin ei uskallettu sijoittaa painavia kirkonkelloja, Lohrmann suunnitteli myös pääjulkisivun portaiden reunoille sivurakennukset, joista toinen on kellotapuli, toinen kappeli.^[10] Nämä muutokset olivat ristiriidassa Engelin alkuperäisten suunnitelmien kanssa ja rikkoivat kirkon pelkistetyn ulkoasun. Kirkkosali noudattaa paremmin Engelin alkuperäistä arkkitehtuuria.

 

Kirkon päätykolmioiden ylle sijoitettiin Pietarin Iisakin kirkkoa jäljitellen kaksitoista apostoleja kuvaavaa, August Wredovin ja Hermann Schievelbeinin veistämää sinkkipatsasta. Näistä ovat kirkon länsisivulla, Unioninkadun puolella Tuomaan, Pietarin ja Simon Kananeuksen patsaat, joista Pietarin patsas on keskimmäisenä kirkon pääoven yläpuolella. Eteläsivulla, Senaatintorin puolella ovat Bartolomeuksen, Johanneksen ja Matteuksen patsaat. Itäsivulla ovat Jaakob nuoremman, Paavalin ja Jaakob vanhemman patsaat. Pohjoissivulla ovat Filippuksen, Andreaan ja Mattiaksen patsaat.^[11] Schievelbeinin veistämiä ovat Pietari, Paavali, Simon, Tuomas ja molemmat Jaakobit. Wredowin veistämiä ovat Andreas, Matteus, Taddeus, Johannes, Filippus ja Bartolomeus.^[12] Patsaat valettiin S. P. Deravannen sinkkivalimossa Berliinissä vuosina 1845–1847 ja sijoitettiin kirkon katolle vuonna 1849. Ne ovat yksi maailman suurimmista yhtenäisistä sinkkiveistoskokoelmista.^[12] Ne entisöitiin vuosina 1996–1998 kunnostuksen yhteydessä.^[13]

 

Tuomiokirkon valkea, lyhytsakaraisen tasavartisen ristin muotoinen kirkkosali on hyvin pelkistetty. Kirkkosalissa on istumapaikat 1300 hengelle. Sen ainoat varsinaiset koristeet ovat kolme nurkkasyvennyksiin sijoitettua patsasta, jotka esittävät reformaattoreita Martti Luther, Philipp Melanchthon ja Mikael Agricola. Neljännessä nurkassa on Engelin suunnittelema pyöreä saarnatuoli kultaisine baldakiineineen.

Lutherin ja Melanchthonin patsaat ovat suurennettuja kipsikopioita vuonna 1868 valmistuneesta Wormsin Luther-monumentista, jonka on tehnyt saksalainen kuvanveistäjä Ernst Rietschel. Pariisissa tehdyt suurennokset tuotiin Helsinkiin vuonna 1886 ja kuvanveistäjä Karl Magnus von Wright suunnitteli niille jalustat. Mikael Agricolan patsas on suomalainen Ville Vallgrenin tekemä.^[15]

 

Ortodoksisten kirkkojen ikonostaaseihin ihastunut Engel suunnitteli kirkkoon suurikokoisen alttarirakennelman. Siihen kuului suuri kullattu risti, jota ympäröi kultainen sädekehä sekä kaksi rukoilevaa enkeliä; risti ja alttarin jalusta olisi ortodoksista tyyliä jäljitellen koristeltu Raamattu-aiheisin maalauksin. Engelin kuoltua suunnitelmasta toteutettiin vain enkelit, jotka seisovat nykyisen alttarin kahden puolen. Alkuperäinen alttaritaulu oli Robert Wilhelm Ekmanin Jeesus siunaa lapsia, mutta keisari Nikolai I ei pitänyt taulusta ja lahjoitti sen tilalle venäläisen taiteilijan T. K. von Neffin maalauksen Jeesuksen ristiltäotto. Ekmanin alttaritaulu sijoitettiin Vanhaankirkkoon.

Kirkon vuonna 1967 valmistuneissa Marcussen & Søn -uruissa on 57 äänikertaa.

Kirkon alla oleva holvisto eli krypta rakennettiin alun perin kirkon kellariksi, jossa sijaitsivat kirkon lämmityslaitteet ja halkovarastot. Maalattiainen kirkon kellari oli tyhjillään yli sata vuotta, kunnes se remontoitiin käyttöön 1970-luvulla. Nykyisin kryptassa on näyttelytiloja ja pieni kahvila, Café Krypta^[16].

Tuomiokirkko restauroitiin perusteellisesti vuosina 1996–1999. Kryptaa kunnostettiin lisää tämän korjausvaiheen aikana. Sinne hankittiin myös uusi alttarilaite ja taiteilija Carolus Enckellin maalaama alttarimaalaus sekä kirkkotekstiilit, jotka ovat tekstiilitaiteilija Päikki Prihan käsialaa.

• Uspenskin katedraali

• Ruuth, Martti: Helsingin Suurkirkko satavuotias. Helsingin evankelis-luterilaisten seurakuntien julkaisema, Helsinki 1952.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Helsingin tuomiokirkko Wikimedia Commonsissa

• Helsingin tuomiokirkko (rakennusperintörekisteri) Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. Museovirasto.
• Helsingin tuomiokirkko (Arkistoitu – Internet Archive). Helsingin kirkot.
• Ylen Elävä arkisto – Suurkirkko, muistojen kirkko.
• Hellman, Heikki: ”Helsingin kruunu” näytti taivaan merkit (Arkistoitu – Internet Archive). Helsingin Sanomat 2003.
• Moisio, Teppo: Uusi juttusarja kuvaa Helsinkiä ilmasta: Tuomiokirkko on koristeltu korkealta. Helsingin Sanomat 5.9.2014.
• Helsingin Tuomiokirkon virtuaalikierros
• Suurkirkon portaat saattavat luhistua paraatin t.m.s. julkisen väenkokouksen aikana. Portaiden käyttö katsomona ehdotetaan kiellettäväksi siihen saakka, kunnes ne on saatu korjatuiksi. Korjauskustannukset lähes 1/2 milj. mk, Helsingin Sanomat, 11.11.1934, nro 305, s. 8, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Suurkirkon maanalaiset holvit, Suomen Kuvalehti, 21.11.1936, nro 47, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot