Chicago Blackhawks

Chicago Black Hawks perustettiin vuonna 1926, jolloin Frederic McLaughlin liitti seuran NHL-liigaan.^[2] McLaughlin osti Portland Rose Buds -seuran ja siirsi taitavimmat pelaajat sieltä uuteen Black Hawksiin. Tuolloin Black Hawks oli vielä nimetön seura. McLaughlin oli ensimmäisen maailmansodan aikana palvellut 86. jalkaväkidivisioonassa, jonka lempinimi oli Black Hawks^[3]. Tämä nimi oli luonnollinen valinta myös uudelle jääkiekkoseuralle.

Ensimmäisen pelinsä Black Hawks pelasi marraskuussa 1926, jolloin se kaatoi Toronto St. Patricksin luvuin 4–1. Ensimmäinen kausi sujui hyvin, ja seura sijoittui kolmanneksi omassa divisioonassaan. Pudotuspeleissä seura putosi kuitenkin jo ensimmäisellä kierroksella. McLaughlin erotti seuran päävalmentajan Pete Muldoonin, joka totesi, että Black Hawks ei tule ikinä voittamaan runkosarjaa. Tästä sanonnasta tuli tunnettu ”Muldoonin kirous”, jonka rikkomiseen meni 40 vuotta. Kauden jälkeen Black Hawks vaihtoi kotistadioninsa Chicago Stadiumiin, joka oli seuran kotiareenana vuoteen 1994 saakka.

Kaudeksi 1933–1934 McLaughlin sai kasattua liigan parhaan joukkueen, joka maalivahti Charlie Gardinerin johdolla voitti seuran ensimmäisen Stanley Cup -pokaalin. Gardiner kuoli vain muutama kuukausi voiton jälkeen, mikä vaikutti merkittävästi seuran tasoon. Black Hawks jäi ilman pudotuspelipaikkaa kaudella 1936–1937. Seuraavakin kausi oli vaikeahko, kunnes seura teki voitti monien yllätykseksi Montreal Canadiensin ja eteni pudotuspeleihin. Black Hawks pelasi erinomaisesti aina loppuottelusarjaan saakka ja valloitti historiansa toisen Stanley Cupin.

McLaughlin kuoli vuonna 1944. Black Hawks pääsi pudotuspeleihin vain kerran vuosien 1946–1958 aikana. Joukkueessa oli kuitenkin erinomaisia yksittäisiä pelaajia: Max Bentley voitti ensimmäisen Black Hawksin pelaajana Hart Trophyn, kauden arvokkaimman pelaajan palkinnon. Bill Mosienko teki kolme maalia 21 sekunnin sisään kaudella 1944–1945. Doug ja Max Bentley muodostivatkin Mosienkon kanssa liigan tehokkaimman ketjun, joka sai lempinimen Pony Line.

Kaudella 1953–1954 Black Hawks aloitti nousun takaisin kohti sarjan kärkeä. Entiset Detroit Red Wings -osakkaat James D. Norris ja Arthur Wirtz ottivat komennon joukkueessa^selvennä. He palkkasivat entisen Detroit-pelaajan Tommy Ivanin kokoamaan Black Hawksista menestyvän joukkueen. Seitsemän vuoden kuluttua Black Hawks voitti jälleen Stanley Cupin vuonna kaudella 1960–1961. Seura rikkoi samalla kaudella kaikki runkosarjan voitto- ja piste-ennätyksensä. Tällä kaudella joukkueessa pelasivat Stan Mikita ja Bobby Hull, jotka vieläkin ovat Black Hawksin sisäisen pistepörssin kärkinimet.

Kaudella 1966–1967 Black Hawks mursi Muldoonin kirouksen voittaen runkosarjan, mutta pudotuspeleissä joukkue putosi jatkosta. Tämän kauden jälkeen NHL laajeni, mutta Black Hawks palasi runkosarjan voittajaksi kaudella 1969–1970, lähinnä huikean tulokaskauden pelanneen Tony Espositon ansiosta. Seuraavien vuosien aikana Black Hawks pääsi loppuotteluihin neljä kertaa, mutta ei voittanut kertaakaan mestaruutta.

1970-luvun alun jälkeen Black Hawksin menestys oli hyvin vaatimatonta. Kaudella 1981–1982 joukkue pelasi erinomaiset pudotuspelit heikosti menneen runkosarjan jälkeen. Tämä loi uskoa Black Hawksin kannattajiin, ja otteluiden yleisömäärät nousivat. Seuraavalla kaudella seura voittikin divisioonansa. Black Hawks eteni aina konferenssin loppuotteluihin saakka, mutta loppuottelupaikaan se ei yltänyt. Vuonna 1986 Black Hawksin nimi vaihtui Blackhawksiksi, koska se oli alkuperäisessä sopimuksessa vuonna 1926 painettu Blackhawks.

Mike Keenan otti vastuun Blackhawksin valmennuksesta kaudella 1988–1989 ja joukkue eteni heti seuraavana keväänä konferenssin loppuotteluihin. Vuonna 1992 Blackhawks ylsi NHL:n loppuotteluun saakka, jossa se hävisi Pittsburgh Penguinsille. Tuolloin joukkueessa pelasivat muun muassa Chris Chelios, Jeremy Roenick ja Ed Belfour.

Vuonna 1994 Blackhawksin kotihalli vaihtui Chicago Stadiumista United Centeriin. Kevään 1995 jälkeisinä 13 kautena seura ei selviytynyt edes konferenssin loppuotteluun saakka. Kausi 2008–2009 oli Chicagon parhaimpia kausia vuosiin. Joukkue eteni pudotuspeleihin, pudotti ensimmäisellä kierroksella Calgary Flamesin otteluvoitoin 4–2 ja toisella kierroksella Vancouver Canucksin voitoin 4–2 ja eteni konferenssin loppuotteluihin.

 

Kaudella 2009–2010 Chicago voitti ensimmäisen Stanley Cupinsa lähes puolen vuosisadan jälkeen. Joukkue päihitti loppuottelusarjassa Philadelphia Flyersin otteluvoitoin 4–2. Mestaruuden ratkaisseen ottelun voittomaalin teki jatkoajalla Patrick Kane.^[4] Pudotuspelien arvokkaimman pelaajan palkinnon, Conn Smythe Trophyn sai Jonathan Toews.^[5]

Kaudella 2012–2013 Chicago Blackhawks voitti seurahistoriansa viidennen Stanley Cupin^[6] ja toisen Presidents’ Trophyn^[7] voitettuaan runkosarjan 77 pisteellä.^[8] Pudotuspelien arvokkaimmaksi pelaajaksi valittiin Blackhawks-hyökkääjä Patrick Kane, joka teki 19 tehopistettä 23 pudotuspeliottelussa.^[9][10]

Kesäkuussa 2015 Blackhawks voitti historiansa kuudennen Stanley Cupin.^[11]

 

 

Paddy Harmon halusi perustaa Chicagoon NHL-joukkueen, mutta myöhästyi.^selvennä Hän kuitenkin sijoitti 2,5 miljoonaa dollaria Chicago Stadiumin rakentamista varten. Halli valmistui vuonna 1929, ja ensimmäinen tapahtuma siellä oli nyrkkeilyottelu. Yhdeksän kuukautta myöhemmin Blackhawks pelasi 14 212 katsojan ollessa paikalla ensimmäisen ottelunsa hallissa. Määrä rikkoi yli 6 000 katsojalla entisesen kotihallin Chicago Coliseumilla yleisöennätyksen.

Chicago Stadiumia pidettiin arkkitehtuurisesti hienona ja muutenkin valtavana. Sinne mahtuikin lähes kaksinkertaisesti Madison Square Gardenin katsojaluku, joka oli siihen aikaan suurin halli. Halli olikin hyvin suosittu paikka konserteille, urheilutapahtumille ja poliittisille tapahtumille.

Viimeinen ottelu hallissa pelattiin vuonna 1994 Toronto Maple Leafsia vastaan.

Nykyään Blackhawks pelaa ottelunsa United Centerissä, jonka rakentaminen aloitettiin vuonna 1992. Blackhawks pelasi ensimmäisen ottelunsa United Centerissä vuonna 1995 voittaen Edmonton Oilersin luvuin 5–1. Hallin rakentaminen maksoi 175 miljoonaa dollaria ja sinne mahtuu 20 500 katsojaa.

•  
  1926–1935
•  
  1925–1937
•  
  1937–1941
•  
  1941–1955
•  
  1955–1957
•  
  1957–1959
•  
  1959–1986

•  
  1986–1989
•  
  1989–1996
•  
  1996–1999
•  
  1999–

• Päävalmentaja: Luke Richardson  
• Apuvalmentaja: Kevin Dean  
• Apuvalmentaja: Derek King  
• Apuvalmentaja: Derek Plante  
• Maalivahtivalmentaja: Jimmy Waite  
• Videovalmentaja: Matt Meacham  
• Apuvideovalmentaja: Adam Gill  
• Fysiikkavalmentaja: Paul Goodman  
• Apufysiikkavalmentaja: Patrick Becker  
• Luistelu- & Taitovalmentaja: Kevin Delaney  
• Kehitysvalmentaja (maalivahdit): Peter Aubry   
• Kehitysvalmentaja (fysiikka): Christian Burrus  
• Kehitysvalmentaja: Brian Campbell  
• Kehitysvalmentaja: Erik Condra  
• Kehitysvalmentaja: Kendall Coyne Schofield  
• Kehitysvalmentaja: Yanic Perreault  
• Huoltopäällikkö: Troy Parchman  
• Toimitusjohtaja: Kyle Davidson  
• Apulaistoimitusjohtaja: Jeff Greenberg  
• Apulaistoimitusjohtaja: Norm Maciver  
• Henkilöstöjohtaja: Karilyn Pilch  
• Pelaajakehitysjohtaja: Mark Eaton  
• Amatöörien kykyjenetsinnän johtaja: Mike Doneghey  
• Euroopan kykyjenetsinnänjohtaja: Mats Hallin  
• Omistaja: Danny Wirtz  

• Eniten maaleja kaudessa:   Bobby Hull, 58 (1968–1969)
• Eniten syöttöjä kaudessa:   Denis Savard, 87 (1987-1988)
• Eniten pisteitä kaudessa:   Denis Savard, 131 (1987–1988)
• Eniten kausia:    Stan Mikita, 22
• Eniten jäähyjä kaudessa:   Mike Peluso, 408 (1991–1992)
• Eniten nollapelejä kaudessa:    Tony Esposito, 15 (1969-1970)
• Eniten pisteitä kaudessa puolustajana:   Doug Wilson, 85 (1981-1982)

• 1   Glenn Hall
• 3   Pierre Pilote
• 9   Bobby Hull
• 18   Denis Savard
• 21    Stan Mikita
• 35    Tony Esposito
• 99   Wayne Gretzky (jäädytetty koko NHL-liigassa)

• Luettelo Chicago Blackhawksin pelaajista

• Chicago Blackhawksin virallinen Internet-sivusto

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Chicago Blackhawks.

• Suomalaiset Chicago Blackhawks pelaajat, nhlfinns.com