Viipurin lääninsairaala

Viipurin lääninsairaala oli vuonna 1813 perustettu, Viipurissa ja myöhemmin Kotkassa vuoteen 1945 saakka toiminut sairaala.

Viipurin lääninsairaalan juuret ulottuvat keskiajalle, Viipurissa toimineeseen Maria Magdalena Hospitalet -laitokseen, joka toimi 1400-luvun alusta vuoteen 1706. Sen ja muitakin vastaavia laitoksia Euroopassa perustivat ns. hospitaaliritarikunnat, jotka olivat omistautuneet köyhien, sairaiden ja pyhiinvaeltajien auttamiseen. Latinan sana hospitalia tarkoittaa kirjaimellisesti vierashuoneistoa. Perustamansa laitokset ritarikunta siirsi paikallisen hallinnon hoidettavaksi.^[1][2][3]

Viipurin kaupunkia ja ympäröivää maaseutua palvellut hospitaali muutettiin lasaretiksi vuonna 1813 annetulla määräyksellä. Laitos sijaitsi kaupungin kaakkoislaidalla ja sitä laajennettiin vuosina 1814 ja 1827.^{[4] [3]}

Vuonna 1836 sairaalan toiminta siirrettiin Pietarinkadun (myöh. Kannaksenkatu) varrelle ns. Ladon talon tontille. Nimi viittaa talon lahjoittaneeseen Kristian Adrian Ladoon (1704–1767). Vanha talo oli ollut köyhäinhoidon käytössä ns. vaivaishuoneena. Uusi rakennus valmistui 1839. Tällöin alettiin yleisemmin puhua lääninsairaalasta eikä enää lasaretista. ^[4]

Lääninsairaalan lääkäreinä toimivat aluksi oman toimensa ohella kaupunginlääkärit ja linnanlääkärit, millä viitataan vankilana toimineen Viipurin linnan lääkäreihin. Ensimmäinen pitkäaikainen lääninsairaalan lääkäri oli Nils Reinhold Holstius (toimikausi 1834–1866).^[5] Hänen apulaislääkärinään palveli lyhyen aikaa myöhemmin kasvitieteilijänä tunnettu William Nylander.^[4]

Ensimmäinen ylihoitajatar Viipurin lääninsairaalaan nimitettiin virkaan vuonna 1893, kuten myös Mikkelin ja Turun lääninsairaaloihin. Asetus (33/1892) viroista oli annettu edellisvuonna.^[6]

Lääketieteen lisensiaatti Peder Waldemar Granberg aloitti ylilääkärinä vuonna 1898 uran, joka kesti aina vuoteen 1934.^[4]

Syksyllä 1916 levisivät Viipurin lääniin Itä-Kannaksen rajapitäjistä iso- ja vähärokon (variola minor) epidemiat.^[7] Samasta vuodesta lähtien sairaalaa oli jälleen kuormittanut myös sukupuolitautiepidemia kupan ja tippurin muodossa.^[8]

Ajanjaksona 1917–1919 Suomeakin uhkasivat Venäjän valtakunnan alueella esiintyneet useat yhtäaikaiset epidemiat: angiina, tulirokko ja reumakuume, lintuinfluenssapandemia, isorokko sekä täinpuremien välityksellä levinnyt toisintokuume.^[9] Nämä levisivät tehokkaasti vankileirien ahtaissa ja epähygieenisissä oloissa heikkokuntoisten vankien keskuudessa. Leireiltä vapautuneet levittivät Viipurissakin edelleen mm. isorokkoa.^[10]

Espanjantauti saapui Suomeen mahdollisesti saksalaisten joukkojen tuomana. Viipurin läänissä tautia esiintyi erityisesti Muolaassa ja Käkisalmessa.^[11]

1920- ja 1930-luvuilla Viipurissa toimi aluelääkäreitä erikseen kaakkoisia kaupunginosia, luoteisia kaupunginosia sekä Uuraan saarta ja satamaa varten.^[4]

1930-luvun alussa lääninsairaalaa laajennettiin 360 sairaansijaa käsittäväksi. Lääninsairaalan ohella eri asukasryhmiä palvelivat Viipurin Diakonissalaitoksen sairaala sisätautien ja silmätautien osalta uusissa, vuonna 1931 valmistuneissa tiloissa sekä Viipurin sotilassairaala, jolle valmistui uusi päärakennus vuonna 1932.^[12] Lennart Peterson aloitti lääninsairaalan ylilääkärinä vuonna 1934 toimittuaan aiemmin kaupunginsairaalan johtajana. Duodecim-lääkäriseuran Viipurin osasto perustettiin 3. maaliskuuta 1934.

Sairaanhoitajakoulutusta annettiin esim. 1920-luvulla 1–3-vuotisina kursseina, joita lääninsairaalat järjestivät.

Viipurin lääninsairaala tarjosi yksi- ja kaksivuotisia kursseja. Kolmivuotisena koulutusta järjestivät tuolloin Helsingin yleinen sairaala ja Helsingin kaupunginsairaala. Kursseilta valmistui kurssin pituuden mukaan joko nuoremmaksi tai vanhemmaksi hoitajattareksi. Ensinmainitut olivat oikeutettuja alihoitajattaren tehtäviin, joissa toimittiin vanhemman hoitajattaren apulaisena. Kaksivuotisille kursseille edellytettiin keskikoulun todistusta, kun lyhyemmälle kurssille saattoi osallistua kansakoulun suorittaneena.^[13]

Joulukuun alussa 1939 suomalaiset vetäytyivät pääasemaan.^[14] Lääninsairaala siirrettiin Viipurista Kuusankoskelle 3. joulukuuta 1939. ^[15] Päämaja siirtyi samana päivänä Helsingistä Mikkeliin.^[14]

Talvisodan päätyttyä toiminta siirrettiin Kotkaan, kaupunginsairaalan entiseen rakennukseen. Laitos tunnettiin nyt nimellä "Viipurin lääninsairaala Kotkassa".^[15]

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa suomalaiset valtasivat Viipurin takaisin elokuun lopulla 1941.^[16] Kesti kuitenkin vuoteen 1943, ennen kuin lääninsairaalan osia jälleen toimi Viipurissa.^[17] Neuvostoliiton suurhyökkäyksen kesäkuussa 1944 alettua sairaalan toiminnot siirrettiin Kuusankoskelle Sotasairaala 13:n yhteyteen.^[17] Kun sotasairaala 13 lakkautettiin, lääninsairaalan toiminnot siirrettiin Kotkaan, missä saatiin käyttöön ajanmukainen rakennus.^[17]

Kotkaan siirtyneen Viipurin lääninsairaalan toiminta päättyi vuonna 1945. ^[18] Lääninsairaalan työn jatkajia olivat Kotkan kaupunginsairaala ja vuonna 1970 valmistunut Kymenlaakson keskussairaala.^[19]

• Forsius, Arno: Vanhan Viipurin lääkintähuollosta vuoteen 1812 saunalahti.fi. Arkistoitu 8.12.2021. Viitattu 6.5.2022.
• Forsius, Arno: Viipurin kaupungin terveydenhuollosta vuosina 1812–1940 saunalahti.fi. Arkistoitu 30.11.2021. Viitattu 6.5.2022.
• Forsius, Arno: Viipurin terveydenhuollon perinteet ja niiden jatkuminen Lahdessa vuodesta 1940 alkaen: Osa 1 saunalahti.fi. Arkistoitu 22.12.2022. Viitattu 6.5.2022.
• Forsius, Arno: Viipurin terveydenhuollon perinteet ja niiden jatkuminen Lahdessa vuodesta 1940 alkaen: Osa 2 saunalahti.fi. Arkistoitu 22.12.2022. Viitattu 6.5.2022.
• Kaakon sairaalalaitos 2009. Kymsote: Kymenlaakson sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymä. Arkistoitu 6.5.2022. Viitattu 6.5.2022.
• Kirjavinkki: Hospitaaliritarikuntien perilliset. Kristillinen lääkärilehti, 2021, nro 3, s. 8–9. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 6.5.2022.
• Klossner, A. R.: Viipurin lääninsairaala. Suomen lääkärilehti 1970, 1970, s. 2409–2422.
• Laakso, Sirkka: Viipurin maineikas lääninsairaala - alansa parhaaksi sanottu. Karjala : puolueista riippumaton karjalaisten lehti, 3.2.1994, nro 5, s. 8.
• Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti (toim.): Jatkosodan pikkujättiläinen, s. 122, 137. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-28690-7
• Mäkelä, Pentti: Vuosien 1917–19 kulkutaudit, espanjantauti ja vankileirikatastrofi : historiallisepidemiologinen näkökulma Suomen väestön korkeaan tautikuolleisuuteen. (Suomen sotasurmat 1914-22 -projektin julkaisuja) Helsinki: Valtioneuvoston kanslia (Edita Prima), 2007. ISBN 978-952-5631-38-8 Teoksen verkkoversio (viitattu 2.5.2022).
• Sinkkonen, Sirkka & Taskinen, Helena: Hoitotyönjohtamisen juuria etsimässä. Hoitotiede, 2016, 28. vsk, nro 1, s. 62-77.
• Taudit ja vuoden 1918 vankileirikuolemat itsenaisyys100.fi. Viitattu 6.5.2022.

• Pöllänen, Pasi: Hospitaaliritarikuntien perilliset : julkisen hoidon historiallinen ja teologis-filosofinen perusta: mallina Kymijokilaakson ja sen itäpuolisen läntisen kirkon kolmen valtion alueen yhteisvastuun kehitys 1400–2000. Kotka: Kymenlaakson sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymä, 2021. ISBN 978-951-820-998-3
• Ruotsi, Antti: Viipurin Duodecim 1934–1984. Tiuruniemi: Suomalainen lääkäriseura Duodecim, Viipurin seudun paikallisosasto, 1989. ISBN 952-90-0637-3
• Elmgren-Heinonen, Tuomi: Toivo Kuula. Porvoo: WSOY, 1953.