Turvallisuuspolitiikka

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Turvallisuuspolitiikka (”TURPO”) on politiikan osa-alue, jossa tavoitteena on valtion turvallisuuden ylläpito. Perinteisessä katsannossa ulkopuolisia uhkia torjutaan maanpuolustuksella ja ulkopolitiikalla; sisäisiä talouspolitiikalla ja yhteiskuntapolitiikalla.

• Valtion ulkoinen turvallisuus koostuu ulkopolitiikasta ja sotilaallisesta maanpuolustuksesta. Niillä halutaan estää maan joutuminen sotaan ja luoda edellytykset puolustautumiselle.
• Valtion ulkoinen turvallisuus voidaan perustaa myös kokonaan tai osittain jäsenyydellä jonkun ulkoisen turvallisuusryhmittymän kanssa. Sellaisia ovat muun muassa Nato ja OBKB tai Euroopan unionin jäsenmaille EUMC. Joskus erityistä kriisiä varten perustettuun koalitioon osallistuminen.

• Valtion sisäinen turvallisuus koostuu talouspolitiikasta ja erilaisista yhteiskuntapolitiikan aloista, kuten yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpito sekä ympäristönsuojelu.^[1]

Sana turvallisuuspolitiikka tuli Suomessa käyttöön 1960-luvun puolivälissä.

Suomen turvallisuuspolitiikassa ulkopolitiikka sai kylmän sodan aikaan keskeisen aseman. Turvallisuuspolitiikan päämääränä oli ennen kaikkea Suomen pitäminen erossa suurvaltaselkkauksista. Kylmän sodan päättymisen ja Suomen EU-jäsenyyden myötä turvallisuuspolitiikka on laajentunut kattamaan myös kansainvälistä toimintaa, jolloin on jouduttu ottamaan kantaa muun muassa suomalaisten sotilaiden käyttöön ulkomaantehtävissä ja osallistumiseen unionin turvallisuuspolitiikan kehittämiseen.

Turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa 1997 Suomen turvallisuuspolitiikan perustekijöiksi todettiin:

• sotilaallinen liittoutumattomuus,
• itsenäinen puolustus ja
• Euroopan unionin jäsenyys. ^[2]

Turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa 2001 Suomen turvallisuuspoliittinen toimintalinja kiteytettiin seuraavaksi:

1. Uskottavan puolustuskyvyn ylläpitäminen ja kehittäminen.
2. Pysyttäytyminen vallitsevissa olosuhteissa sotilaallisesti liittoutumattomana.
3. Osallistuminen kansainväliseen yhteistyöhön turvallisuuden ja vakauden vahvistamiseksi. ^[3]

Vuoden 2001 selonteossa otettiin myös kantaa Euroopan unionin merkitykseen Suomen turvallisuudelle: "Yhteisvastuuseen perustuva, vahva unioni tukee Suomen turvallisuutta, ehkäisee mahdollisten Suomea koskevien kriisien syntymistä ja parantaa Suomen kykyä selviytyä niistä..."^[3]

Kokonaismaanpuolustuksen osa-alueita (poikkeusoloihin varautumisen kannalta):

• Huoltovarmuus ja taloudellinen maanpuolustus
• Sosiaali- ja terveydenhuolto
• Väestönsuojelu
• Yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpito
• Rajaturvallisuuden ylläpito
• Sähköinen viestintä
• Maanpuolustustiedotus
• Sotilaallinen maanpuolustus

Maanpuolustusta tukee laaja vapaaehtoinen järjestötyö.

Turvallisuuspoliittisen keskustelun aiheena ovat yleensä kehityssuuntaukset sekä näistä kehityssuuntauksista tehtävät johtopäätökset. Kehityssuuntauksista vallitsee yleensä laajempi yhteisymmärrys kuin johtopäätöksistä ja kehitystoimenpiteistä. Täten väittely keskittyy yleensä johtopäätöksien argumentointiin. Huomattavaa on, että usein turvallisuuspoliittisessa keskustelussa erilaisia johtopäätöksiä saatetaan perustella samoilla argumenteilla (esimerkiksi vetoamalla historiallisiin tapahtumiin).

Globaalistuvan Suomen ympäristötekijöiden kehitystrendejä voidaan kuvata esimerkiksi seuraavien väittämien avulla:

• Turvallisuuspolitiikka kohdistuu entistä suuremmassa määrin Suomen alueen ulkopuolelle tai yleensä kohteisiin, jotka eivät ole riippuvaisia valtionrajoista.
• Turvallisuuspolitiikkaa harjoitetaan entistä enemmän yhteistyössä muiden valtioiden samoin kuin alueellisten ja maailmanlaajuisten järjestöjen kanssa.
• Turvallisuuspolitiikan välineiden käyttö on entistä vähemmässä määrin vain Suomen määräysvallan asia.

Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa sivutaan monia muitakin aiheita, mutta usein julkisessa keskustelussa aiheet liittyvät edellä esitettyihin väittämiin. Yleensä näitä kehityssuuntauksia ei kiistetä vaan keskustelussa argumentoidaan jonkun kehitystoimenpiteen puolesta. Kaikkien keskustelijoiden tavoitteena turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on yleensä Suomen turvallisuuden sekä päätöksiin kohdistuvan määräysvallan kasvattaminen. Ehdotettavat keinot näiden kahden tavoitteen edistämiseksi vaihtelevat merkittävästi.

Euroopan unioniin liittyvä keskustelu on myös usein turvallisuuspoliittista keskustelua. Esimerkiksi kansalaismielipide on antanut tukensa EU:n puolustusulottuvuuden vahvistamiseksi 1990-luvun lopulta lähtien. Yksityiskohtien tasolla kansalaismielipiteessä on tosin ajoittain havaittu ristiriitaisuuksia. Esimerkiksi vuonna 2000 tehdyssä kyselyssä selvä enemmistö suomalaisista kannatti turvatakuujärjestelmän liittämistä samalla, kun vain viidesosa kannatti unionin muuttamista sotilasliitoksi ^[4].

Edellisen kappaleen esimerkki on hyvä osoitus turvallisuuspoliittisen keskustelun moniulotteisuudesta ja siitä kuinka turvallisuuspoliittinen keskustelu saattaa usein sotkeutua omiin käsitteisiinsä ja niiden erilaisiin tulkintoihin.

Sotilaallisen maanpuolustuksen suunnitteluperustana on malli sotilaallisesta uhasta, uhkamalli. Uhkat riippuvat vallitsevasta geopoliittisesta tilanteesta, valtion strategisesta asemasta ja sen ulkopuolisten asevoimien käyttömahdollisuuksista sekä arvioista näiden kehittymisestä.

• geopoliittinen tilanne → maailmanlaajuinen, naapurimaiden poliittinen tilanne
• strateginen asema → esimerkiksi jäsenyys erilaisissa yhteisöissä (EU) ja sotilaallisissa järjestelyissä (Suomi ei ole Naton jäsen) ja naapurimaiden vastaavat järjestelyt ja esimerkiksi sotilaallinen voima
• strategia (l. 'taktiikka') → keino tai tapa, jolla pyritään valittuun tavoitteeseen

Sotilaallisessa suunnittelussa Suomi varautuu neljään uhkamalliin:

1. alueellinen kriisi, jolla voi olla vaikutuksia Suomeen
2. poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen painostus, johon voi liittyä sotilaallisella voimalla uhkaaminen sekä sen rajoitettu käyttö
3. yllätykseen perustuva strateginen isku, jolla pyritään pakottamaan valtakunnan johto haluttuihin ratkaisuihin kohdistamalla lamauttavia voimia yhteiskunnan elintärkeisiin kohteisiin ja toimintoihin sekä puolustusjärjestelmään
4. laajamittainen hyökkäys, jonka tavoitteena on strategisesti tärkeiden alueiden valtaaminen tai Suomen alueen hyväksikäyttö kolmatta osapuolta vastaan

• kokonaisturvallisuus
• Noopolitik, pehmeä politiikka

• Turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko 2004. Web Archive 2016.
• Visuri, P. 2003. Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjaukset. Helsinki: Otava.
• Turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko 1997^{[vanhentunut linkki]}
• Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2001, Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle 13.6.2001^{[vanhentunut linkki]}