Televisiovastaanotin

Televisiovastaanotin, lyhyemmin televisio tai TV, on laite, jolla otetaan vastaan televisiolähetyksiä.^[1] Televisiovastaanotinta voidaan käyttää myös tietokoneen, DVD-soittimen tai pelikonsolin näyttönä ja äänentoistolaitteistona.

Skotlantilainen John Logie Baird (1888–1946) kehitti 1926 ensimmäisen laitteen, jolla sähköinen signaali voitiin näyttää kuvana. Laite oli elektromekaaninen ja hyödynsi Paul Nipkowin keksimää Nipkowin pyyhkäisylevyä, joka perustui ajatukseen siitä, miten kuva voitiin hajottaa pisteiksi ja jälleen koota^[2]. Sen juovaluku oli vain aluksi vain 30. Nipkow ehti nähdä Bairdin Televisor-järjestelmän demonstraation Berliinissä vuonna 1928. Yhdysvalloissa Nipkowin menetelmää käytti Charles Francis Jenkins (1867–1934), jonka oma laite valmistui Bairdin jälkeen. Jenkins aloitti televisiolähetykset 1928, jolloin lähettävät ja vastaanottavat laitteet perustuivat elektromekaaniseen tekniikkaan. Ääni lähetettiin erikseen radiotekniikalla ja synkronoitiin vastaanottimessa. Kuvan laatu oli niin huono, että tekniikka sai murska-arvostelut ja yritys meni konkursiin vuonna 1932. Englannissa BBC aloitti lähetykset Bairdin tekniikalla 1930 ja käytti tätä tekniikkaa vuoteen 1937 saakka.^[3]

Vuonna 1927 venäläinen keksijä Léon Theremin asuessaan Yhdysvalloissa kehitti kuvan lomituksen. Lomituksella saadaan piennettyä kuvan välkyntää.

Kokonaan sähköistä televisiota kehittivät Philo Farnsworth (1906–1971), Vladimir Zworykin (1888–1982) Yhdysvalloissa ja Kálmán Tihanyi (1897–1947) Unkarissa. Farnsworthin ”kuvadissektoria” käyttävää laitetta esiteltiin 1927–1929. Zworykin työskenteli Westinghousella kehittäen ”ikonoskooppia”. Zworykinin laite patentoitiin ensimmäisenä 1925, mutta se pystyi esittämään vain liikkumatonta kuvaa. Farnsworth ja Zworykin patentin hankkinut RCA joutuivat patenttiriitaan. Sähköinen televisio toimi ensi kerran vuonna 1926, kun Zworykin ja Farnsworthin patentit yhdistettiin Tihanyin kameraputkeen. Tihanyi oli kehittänyt kameraputkeaan radioskooppiaan varten vuonna 1926.^[4]

Werner Flechsig patentoi maskijärjestelmällä (engl. shadow-mask) toimivan väritelevision Saksassa vuonna 1938, ja se esiteltiin kansainvälisessä radionäyttelyssä Berliinissä vuonna 1939. Useimmat kuvaputkiväritelevisiot perustuivat sittemmin tähän tekniikkaan. Vielä toisen maailmansodan aikana 16. elokuuta 1944 Baird sai toimimaan ensimmäisen täysin sähköisen väritelevisiovastaanottimen näytön. Hänen 600-juovainen televisionsa perustui ”läpäisymenetelmään” (beam penetration).

Televisiossa on viritin, joka vastaanottaa televisiolähetyksen, ja muuntaa sen sähköiseksi videosignaaliksi. Laitteeseen kuuluu näyttö, jolla videon kuva esitetään, sekä kaiutin videon äänien toistamiseksi. Nykyvastaanottimia ohjataan tyypillisesti kaukosäätimellä, mutta näppäimistöäkin voidaan käyttää. Televisio voidaan parittaa toimimaan myös älypuhelimen tai muun digitaalisen viestintälaitteen ohjauksessa.

Alun perin televisiovastaanotin otti televisiolähetyksen vastaan analogisella virittimellä, jonka käyttäjä asetti oikealle taajuudelle. Taajuuksien virittäminen muuttui nopeasti työlääksi televisiokanavien lisäännyttyä, mihin löytyi ratkaisuksi virittimen muistipaikat. Näihin käyttäjä pääsi pikavalintapainikkeilla, joita oli yksi kutakin kanavaa varten. Kanavien määrän yhä kasvaessa laitteeseen oli hankala asettaa riittävästi painikkeita, mutta kahden painikkeen peräkkäisellä painamisella saatiin mahdollisuus 99:ään esiasetettuun kanavaan.

Nykytelevisiossa on digitaalinen viritin, jota voidaan sanoa sisäänrakennetuksi digitaalisovittimeksi. Televisiokanavien haku ja tallentaminen muistipaikoille on automatisoitu tapahtumaan yhdellä käskyllä. Tämän jälkeen laitteen käyttäjä voi muun muassa muokata kanavajärjestystä haluamakseen, ja lukita jotkin kanavat salasanan taakse. Vastaanotin hakee ja tallentaa myös digitaaliset radiokanavat.

Pääartikkeli: Näyttölaite

Nykyisissä litteissä televisioissa käytetään yleensä nestekidenäyttöjä (LCD) tai plasmanäyttöjä. Perinteisempi on suuremman tilan vaativa kuvaputkitelevisio.

Pääartikkeli: Nestekidenäyttö

Nestekidenäyttö koostuu sähköisesti ohjatusta, valoa polarisoivasta nesteestä, joka on suljettu soluihin kahden läpinäkyvän suorassa kulmassa olevan polarisoivan levyn väliin. Kun sähkökenttää ei ole, nesteen molekyylit ovat lepotilassa, ja ne kiertyvät luonnostaan suoran kulman ääripäästä toiseen. Valo polarisoituu ensin yhdessä levyssä, kiertyy sitten niin, että lopuksi valo kulkee toisen levyn läpi. Koko yhdistelmä on lähes läpinäkyvä; vain ensimmäisen polarisaatiolevyn läpäistessään valo himmenee hieman. Kun soluun muodostetaan sähkökenttä, nesteen molekyylit kääntyvät kentän suuntaisiksi estäen polarisoituneen valon kiertymisen. Kun valo osuu omaa polarisaatiotasoaan vasten kohtisuorasti polarisoivaan levyyn, solu näyttää tummalta. LCD-televisio sisältää taustavalon toisella puolella, kuin mistä sitä katsotaan. Aktivoidut kiteet näkyvät mustina, kun taas aktivoimattomat kiteet ovat kirkkaita.

Pääartikkeli: OLED-näyttö

OLED-näyttö on itsevalaisevista LED-kuvapisteistä rakentuva näyttö, jonka etuna on voimakas kontrasti. OLED-tekniikkaa ei pidä sekoittaa LED TV-tekniikkaan, jossa LED-valaisinta käytetään nestekidenäytön taustavalona.

Pääartikkeli: Plasmanäyttö

Plasmatelevisiossa sadattuhannet pienet solut sijaitsevat kahden lasilevyn välissä. Nämä solut sisältävät sekoituksen neonia ja ksenonia. Solun läpi kulkeva sähkövirta ionisoi kaasun muuttaen sen plasmaksi. Plasma säteilee ultraviolettivaloa, joka puolestaan saa fluoresoivan materiaalin tuottamaan näkyvää valoa.

Pääartikkeli: Kuvaputki

Kuvaputkitelevision näyttö muodostuu kuvaputkesta, jossa elektronisuihku piirtää kuvan 25 kertaa sekunnissa (PAL-järjestelmässä) lomitettuna 50 puolikuvaan, sytyttäen yksitellen kuvaruudun pieniä kuvapisteitä. Ensimmäiset kaupalliset mustavalkoiset kuvaputkitelevisiot toi myyntiin saksalainen Telefunken vuonna 1934. Britit ja yhdysvaltalaiset seurasivat parin vuoden kuluttua. Väritelevisiossa on kolmen loistepisteen ryhmiä: sininen, vihreä ja punainen, jotka elektronisuihku saa loistamaan (katso RGB). Kuvaputkitelevisio vaatii paksuutensa takia LCD- ja plasmatelevisioita enemmän tilaa.

Televisiota käynnistettiin, ohjattiin ja sammutettiin aluksi sen etupaneelissa sijaitsevista painikkeista ja kytkimistä. Koska laitetta kuitenkin katsottiin yleensä usean metrin etäisyydeltä, äänenvoimakkuuden muuttaminen ja kanavien vaihto edellytti siirtymistä laitteen luo ja sitten takaisin katseluetäisyydelle, mikä koettiin hitaaksi ja epämukavaksi. Ratkaisuksi kehitetty kaukosäädin oli aluksi langallinen, muutaman metrin pituisen johdon päähän liitetty pieni ohjainlaite.

Langaton kaukosäädin kehitettiin toimimaan paristoilla, jotta ohjaimen tarvitsemaa sähkövirtaa ei tarvitsisi kuljettaa yhdyslankaa pitkin televisiosta. Joissakin uudemmissa malleissa voidaan käyttää myös valon avulla latautuvaa akkua, jolloin paristojakaan ei tarvita. Haluttu komento lähetetään infrapunasäteellä kaukosäätimen etureunasta televisioon, jonka etupaneelissa on säteen vastaanotin.

Kaukosäädin yleistyi nopeasti, eikä enää tarvittu television etupaneelissa painikerivistöjä kasvattamaan laitteen kokoa. Nykypäivän televisiota ohjataan pelkästään kaukosäätimen avulla; Televisiolaitteessa ei useinkaan ole painikkeista jäljellä kuin virtakytkin.

Ruotsin kuluttajajärjestön mukaan samalla kuvalaadulla televisioiden sähkönkulutuksen ero voi olla 60 %. LCD-TV kuluttaa vähemmän sähköä kuin plasmatelevisio. Tutkimuksen mukaan viiden tunnin päiväkäytöllä ero voi olla 242 kruunua eli noin 24,2 euroa vuodessa.^[5]

Pääartikkeli: Suomen televisioteollisuus

Suomessa on toiminut parhaimmillaan seitsemän televisiovastaanottimien valmistajaa. Mustavalkotelevisioiden valmistus alkoi vuonna 1955. Ensimmäisiä valmistajia olivat Helvar (tuotemerkki Celeston) ja Asa Radio. Helkama aloitti valmistuksen seuraavana vuonna. 1958 alkoivat myös Salora ja Iskumetalli valmistaa televisioita. Televisioiden kokoonpanoa tekivät Suomessa myös Aga ja Oy Terate Ab:ksi nimensä vaihtanut Fenno-Radio, joka kokosi Philips-yhtymän tv-laitteita vuoteen 1970 asti. Iskumetalli fuusioitiin myöhemmin Lohja Oy:hyn.^[6]

Väritelevisioiden valmistus alkoi 1969 tuotemerkillä Salora Finlandia. Lohja Oy:n televisioiden tuotemerkiksi tuli Finlux 1970-luvun alussa. Tämä osti Asa Radion 1979. Maan suurimmat TV-valmistajat olivat tuolloin Salora ja Finlux.^[6]

Vastaanottimien lisäksi Suomessa yritettiin myös kuvaputkien valmistusta. Valtion kuvaputkitehdas Valco perustettiin 1976. Yhtiö ajautui kuitenkin heti vaikeuksiin. Kuvaputkien tuotanto loppui 1980 suurten tappioiden jälkeen.

Salora päätyi Nokialle 1980-luvulla, Finlux 1992. Nokia kuitenkin luopui televisiovalmistuksesta 1996. Televisioiden valmistus jatkui vielä Turun televisiotehtaalla eri omistajien omistuksessa, kunnes tehdas ajautui 2005 konkurssiin. Tuolloin myös televisioiden valmistus Suomessa loppui.^[6]

• 
  Telefunken vuodelta 1936.
• 
  Televisio 1950-luvulta.
• 
  Saksalaisen Braunin televisio vuodelta 1958.
• 
  Stig Lindbergin suunnittelema Lumavision LT 104 vuodelta 1959.
• 
  Grundig 580 TRC, kannettava televisio ja kasettinauhuri.
• 
  Kuvaputkellinen analoginen matkatelevisio.
• 
  Uudemman mallinen kuvaputkitelevisio.
• 
  Taulutelevisio.

• Teräväpiirtotelevisio
• 3D-televisio

• Chaline, Eric: 50 konetta, jotka muuttivat maailmaa. ((50 Machines that Changed the Course of History, 2012) Suom. Veli-Pekka Ketola) Moreeni, 2013. ISBN 978-952-254-160-4

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Televisiovastaanotin Wikimedia Commonsissa