Hangon sopimus

Hangon sopimus oli Suomen sisällissodan aikana 5. huhtikuuta 1918 Suomeen sijoitettujen Venäjän Itämeren-laivaston joukkojen ja Hangossa maihinnousseen Saksan Itämeren-divisioonan välillä solmittu sopimus, jonka mukaan pääosin Helsinkiin sijoitettu Venäjän laivasto jäisi puolueettomaksi ja saksalaiset takaisivat sille ja sen aluksille turvallisen poistumisen. Hangon sopimuksen ansiosta venäläisten ja saksalaisten ei tarvinnut rikkoa Suomessa Brest-Litovskin rauhansopimusta, joka oli solmittu kuukautta aiemmin Saksan keisarikunnan ja Neuvosto-Venäjän välillä. Kun saksalaiset viikkoa myöhemmin valtasivat Helsingin suomalaisilta punaisilta, Helsingissä ja Viaporissa olleet venäläiset joukot pysyivät sovitusti puolueettomina.

Neuvosto-Venäjä oli 3. maaliskuuta 1918 allekirjoittanut Brest-Litovskin rauhansopimuksen, joka velvoitti sen vetämään joukkonsa pois Suomesta ja jätti Saksalle vapaat kädet Suomen alueella. Sopimus ratifioitiin 16. maaliskuuta. Venäjän Itämeren-laivaston uusi komentaja, 1. luokan kapteeni Aleksei Štšastnyi sai määräyksen evakuoida laivaston alukset Helsingistä Kronstadtiin, mutta jäätilanteen ja laivojen huonon kunnon vuoksi ”Itämeren laivaston jäämarssina” tunnettu evakuointi viivästyi. Samaan aikaan Saksa päätti Suomen valkoisen hallituksen eli Vaasan senaatin esittämän avunpyynnön nojalla lähettää joukkojaan tukemaan valkoisia sisällissodassa. Kenraali Rüdiger von der Goltzin komentama 10 000 miehen vahvuinen Itämeren divisioona nousi maihin Hangossa 3. huhtikuuta ja valmistautui etenemään kohti punaisten pääkaupunkia Helsinkiä. Kaikkia Hangossa olleita venäläisiä sota-aluksia ei ehditty evakuoida, ja kaksi talviteloilla olleista sukellusveneistä jouduttiin kiireessä räjäyttämään Hangon satamassa, jotta ne eivät olisi jääneet saksalaisten käsiin. Joukko pienempiä aluksia päätyi saksalaisille.^[1]

Brest-Litovskin rauhaa rikkovan yhteenoton välttämiseksi Neuvosto-Venäjän hallitus eli kansankomissaarien neuvosto määräsi Itämeren laivaston johdon ottamaan kiireesti yhteyttä maihinnousseisiin saksalaisiin. Štšastnyi lähetti 4. huhtikuuta saksalaisia vastaan 1. luokan kapteeni Pjotr Novopašennyin komentaman kuusihenkisen valtuuskunnan, johon kuului neljä meriupseeria ja kaksi komissaaria. He neuvottelivat Hangossa puolueettomuussopimuksen yhdessä saksalaisen laivasto-osaston komentajan, kontra-amiraali Hugo Meurerin kanssa. Seuraavana päivänä Novopašennyi palasi Helsinkiin mukanaan sopimusluonnos, joka hyväksyttiin enemmistöllä laivaston matruusien kokouksessa. Suomen punaisten auttamista kannattanut eversti Mihail Svetšnikov vastusti päätöstä, mutta jäi vähemmistöön. Sopimus allekirjoitettiin Hangossa samana päivänä, ja sen sisällöstä tiedon saanut kansankomissaarien neuvosto antoi määräyksen noudattaa sitä ehdottomasti.^[2]

Sopimuksen mukaan Helsinkiin sijoitetut Itämeren laivaston joukot pysyisivät puolueettomina saksalaisten saapuessa ja saksalaiset takaisivat niille turvallisen poistumisen tietyillä ehdoilla. Pääosan miehistöstä tuli saksalaisten saapuessa poistua aluksista, jotka jäisivät pienten venäläisten vartiokomennuskuntien haltuun. Muut miehet kuljetettaisiin kotiin saksalaisilla laivoilla. Sota-alusten ja rannikkolinnoitusten tykit ja torpedot tuli tehdä vaarattomiksi irrottamalla niiden lukot ja räjähdyspanokset, jotka koottaisiin redille ankkuroitaviin kuljetusaluksiin. Venäläisten tuli poistua kokonaan maalla sijaitsevista linnoituksista ja laivaston rakennuksista. Helsinkiin palaava Novopašennyi sitoutui kunniasanalla olemaan antamatta suomalaisille punaisille mitään sellaisia tietoja, joita nämä voisivat käyttää saksalaisia vastaan, ja venäläisen neuvotteluvaltuuskunnan muut jäsenet yhtä lukuun ottamatta pysyisivät saksalaisten panttivankeina kunnes Helsinki olisi vallattu.^[3][2]

Venäläiset noudattivat sopimusta von der Goltzin joukkojen vallatessa Helsingin 12.–13. huhtikuuta. Meurerin laivasto-osasto pääsi tämän ansiosta vaivatta tukemaan kaupungin valtausta mereltä, mikä ilman venäläisten puolueettomuutta olisi tuskin ollut mahdollista. Tosin saksalaisten tietämättä valkoisia tukeneen Allan Staffansin johtama sabotöörijoukko oli jo aiemmin onnistunut hajottamaan pääosan Suomenlinnan rannikkotykeistä. Neljä Hangon sopimuksen ulkopuolelle jäänyttä Helsinkiin sijoitettua brittiläisen sukellusvenelaivueen sukellusvenettä jouduttiin upottamaan, jotta ne eivät päätyisi saksalaisille.^[2] Kontra-amiraali Aleksandr Zelenoin laivasto-osastoon kuuluneet viimeiset Itämeren laivaston alukset lähtivät Helsingistä kohti Kronstadtia 28. toukokuuta.^[4]

Sopimuksen nojalla saksalaisille luovutettiin suuri määrä Venäjän armeijan irtainta omaisuutta ja linnoituksia, jotka saksalaiset luovuttivat huhti–toukokuussa edelleen Suomen valkoisille. Suomalaiset saivat näin ollen paljon venäläistä sotilasomaisuutta haltuunsa ehjänä. Venäläiset katsoivat sopimuksen suojelevan kaikkia Suomessa olleita venäläisiä aluksia, mutta suomalaisten mielestä se koski pelkästään sotalaivoja. Niinpä suomalaiset kaappasivat sotasaaliina noin 70–80 Suomen satamissa ollutta venäläistä siviilialusta, joista osa oli Venäjän hallituksen ensimmäisen maailmansodan aikana takavarikoimia suomalaisaluksia. Saksalaiset olivat laivakysymyksessä periaatteessa samalla kannalla kuin venäläiset, mutta eivät juurikaan puuttuneet suomalaisten toimintaan. Vuoden 1920 Tarton rauhansopimus määräsi suomalaiset palauttamaan haltuunsa ottamiaan aluksia.^[4]

• Tuomo Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 I: helmikuu 1917–toukokuu 1918. WSOY, Porvoo–Helsinki 1967.