Ensimmäinen Marokon kriisi
| Ensimmäinen Marokon kriisi | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Keisari Wilhelm II kulkee Tangerin läpi.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
Ensimmäinen Marokon kriisi eli Tangerin kriisi oli Marokon asemaa koskenut huomattava kansainvälinen kriisi vuosina 1905–1906. Kriisi oli osa laajempaa Marokon sotaa.
Saksan keisari Vilhelm II nousi 31. maaliskuuta 1905 Välimeren-matkallaan kanslerinsa Bernhard von Bülowin kehotuksesta maihin Pohjois-Marokossa Tangerin kaupungissa vahvistaakseen Ranskan imperialismin uhkaamaa Marokon itsenäisyyttä[1]. Britannia ja Ranska olivat 8. huhtikuuta 1904 solmineet puolustusliitokseen entente cordiale -sopimuksen, minkä jälkeen Ranska oli aloittanut ”rauhanomaisen tunkeutumisen” Marokkoon.[2] Saksan politiikan päämäärä oli saada Ranska epäilemään entente cordialea.[1] Ranskan toinen liittolainen Venäjä, joka oli kärsinyt tappion sodassa Japania vastaan, ei halunnut sekaantua mihinkään kansainvälisiin selkkauksiin. Näin ollen Ranska tukeutui Englantiin ja sai Lontoon tuen.[1]
Saksa vaati Marokon kysymyksen selvittämiseksi kansainvälistä konferenssia, tavoitteenaan tuottaa Ranskalle diplomaattinen tappio. Konferenssin oli määrä kokoontua tammikuussa 1906 Espanjan Algecirasissa,[1] ja siihen osallistuisivat kaikki vuoden 1880 Madridin sopimuksen osapuolet.[3] Ranskan ulkoministeri Théophile Delcassé halusi omaksua kovan linjan Saksaa vastaan ja vastusti konferenssia, mutta Ranskan hallitus ei asettunut hänen taakseen, vaan tyytyi Saksan tarjoukseen konferenssin järjestämisestä.[1] Pääministeri Maurice Rouvier varoitti sodan uhasta, ellei Ranska osallistu kokoukseen.[3] Saksan vaatimuksesta Delcassé erosi Marokon kysymyksen takia virastaan 6. kesäkuuta,[3] ja Ranska hyväksyi Marokko-konferenssin 4. heinäkuuta.[1] Saksa ja Ranska sopivat 27. syyskuuta 1905 Marokon sulttaani Abdelazizille tehtävästä ehdotuksesta, jossa esitettiin konferenssin ohjelma. Konferenssin aiheeksi tulisivat muun muassa Marokon talousuudistukset sekä palkkatulojen ja verojen säätely.[4]
Algecirasin konferenssissa (16. tammikuuta – 7. huhtikuuta 1906) yritettiin lieventää Euroopan maiden liittoutumispolitiikassa vallitsevaa jännitystä. Saksa esitti vastalauseen Ranskan Marokon-politiikkaa kohtaan.[2] Vastoin Saksan valtakunnankansleri Bülowin toivomusta Saksan diplomaattinen eristyneisyys vahvistui konferenssissa. Muodollisesti Saksalle myönnettiin Marokossa oikeus avointen ovien politiikkaan, mutta vain Itävalta-Unkari ja Marokko itse tukivat Saksaa tämän vaatimuksen toteuttamisessa[2]. Konferenssin päätteeksi allekirjoitettiin 7. huhtikuuta 1906 Algecirasin sopimus. Siinä suurvallat sopivat, että Marokkoon perustettaisiin poliisivoimat, joita johtaisivat espanjalaiset ja ranskalaiset upseerit. Lisäksi Marokon pankkia ryhtyisivät valvomaan ulkomaalaiset tarkastajat.[5] Marokon suvereniteetti itsenäisenä valtiona säilyi ja yleinen kauppavapaus maassa toteutui.[6]
Saksalainen sotalaiva SMS Panther tuli Agadirin kaupungin satamaan 1. heinäkuuta 1911. Seurauksena oli toinen Marokon kriisi.[7]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kronikka 1900–1999, Suomen ja maailman tapahtumat, Weilin&Göös, 1999 ISBN 951-35-6529-7
- Vuosisatamme kronikka, Gummerus, 1987, ISBN 951-20-2893-X