Full download ebooks at https://ebookmeta.

com

Vegetable of the Day Williams Sonoma Kate

Mcmillan

For dowload this book click link below

https://ebookmeta.com/product/vegetable-of-the-day-williams-
sonoma-kate-mcmillan/

OR CLICK BUTTON

DOWLOAD NOW
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Dish of the Day Williams Sonoma Kate Mcmillan

https://ebookmeta.com/product/dish-of-the-day-williams-sonoma-
kate-mcmillan/

Soup of the Day Williams Sonoma 365 Recipes for Every

Day of the Year Kate Mcmillan

https://ebookmeta.com/product/soup-of-the-day-williams-
sonoma-365-recipes-for-every-day-of-the-year-kate-mcmillan/

The Breakfast Bible 100 Favorite Recipes to Start the

Day Williams Sonoma Kate Mcmillan

https://ebookmeta.com/product/the-breakfast-bible-100-favorite-
recipes-to-start-the-day-williams-sonoma-kate-mcmillan-2/

The Breakfast Bible 100 Favorite Recipes to Start the

Day Williams Sonoma Kate Mcmillan

https://ebookmeta.com/product/the-breakfast-bible-100-favorite-
recipes-to-start-the-day-williams-sonoma-kate-mcmillan/
Dish of the Day 365 Recipes for Every Day of the Year
Kate Mcmillan

https://ebookmeta.com/product/dish-of-the-day-365-recipes-for-
every-day-of-the-year-kate-mcmillan/

Junior Baker Fun Recipes for Delicious Cakes Cookies

Cupcakes More Williams Sonoma Williams Sonoma Test
Kitchen

https://ebookmeta.com/product/junior-baker-fun-recipes-for-
delicious-cakes-cookies-cupcakes-more-williams-sonoma-williams-
sonoma-test-kitchen/

The Dutch Oven Cookbook Williams Sonoma Test Kitchen

https://ebookmeta.com/product/the-dutch-oven-cookbook-williams-
sonoma-test-kitchen/

Sous Vide Cookbook Williams Sonoma Test Kitchen

https://ebookmeta.com/product/sous-vide-cookbook-williams-sonoma-
test-kitchen/

The Instant Pot Desserts Cookbook Williams Sonoma Test

Kitchen

https://ebookmeta.com/product/the-instant-pot-desserts-cookbook-
williams-sonoma-test-kitchen/
Another random document with
no related content on Scribd:
 »Sinun pitää ruveta hiukan siistimään itseäsi sekä pukusi että
muunkin puolesta», sanoi hänelle ruustinna aamiaista syödessä.
»Ethän ole ajanut partaasikaan pitkään aikaan… Morsiamesi on pian
täällä…»

Minä toin juuri ruokaa pöytään ja kuulin Martin naurusuin

vastaavan:

»Morsiamelleni kelpaan kyllä näin kuin olen.»

Rovasti hymähti, ja minä näin, että hän hyväksyi Martin

mielipiteen.

»Ole sinä vain niinkuin itse somimmaksi tunnet», sanoi hän.

Mutta ruustinna arveli:

»Kummallisia ihmisiä ovat taiteilijat, sen sanon vieläkin. Olisinpa

minä morsiamesi ja sinä tuolla lailla tulisit eteeni, niin paikalla
käskisin mennä…»

Mutta Martti hymyili vain. Jospa hän olisi aavistanut, kuinka hänen
puoltaan pidin! Noin hän oli, valkoisine paidanhihoineen, ihmeen
kodikas ja mieluinen.

Olen kuitenkin utelias näkemään, eikö hän muuta pukuaan nyt

pian, sillä juhannus on aivan ovella ja morsian saattaa tulla millä
hetkellä hyvänsä.

Hänen huoneensa on nyt kunnossa, saapi tulla milloin hyvänsä.

Hän on laulajatar, joka on ollut oppimassa ulkomailla. Tavattoman
hieno ja sivistynyt nainen, kertoi ruustinna. Mutta sittenkin näyttää,
ettei hän oikein sydämestään iloitse morsiamen tulosta. Niin minusta
näyttää. Ja muutenkin on kuin olisi painajainen koko talossa.
Hajamielinen ja kärtyinen on ruustinna, rovasti on kadottanut
herttaista iloisuuttaan, ja kaikki tuntuu niin jännitetyltä ja
pingoitetulta.

Ja Martti itse?

Minä en tiedä, mitä ajatella, enkä uskalla kaikkia ajatuksiani

kirjoittaa, mutta minulla on kummallinen aavistus siitä, ettei hän ole
iloinen morsiamensa tulosta. Eikö hän sitten rakasta? Martti-parka!
Ehkä hän kärsii hirveästi!

Jospa nyt juhannus tulisi ja morsian, että tämä pingoitettu elämä

pääsisi entiseen luontevuuteensa! Olen varma, että Marttikin tulisi
iloisemmaksi. Ehkä hänen Ellinsä on hyvinkin rakastettava, vaikka
minäkin toisin luulen. Mutta varmaa kuitenkin on, että joku syy on
olemassa juuri hänessä, sillä Martti ei olisi minulle niin sanonut, kun
kesäkartanolta palasimme.

Minun tekisi mieleni juuri nyt, kun muut pappilassa nukkuvat,

lähteä Haltiain kivelle. Martti maalaa paraikaa. Nyt on sydänyön
hetki, juhlallinen ja loistava! Sydämeni kuiskaa: mene Martin luo
Haltiain kivelle, hän muistaa sinua… odottaa sinua! Tyynny,
sydänraukkani! Ei Martti minua kaipaa. Minä näen hänet kivellä
seisomassa telineen vieressä… ja hän katselee ikävöiden pitkin
pappilasta tulevaa polkua…

Ei. Ei. Minä hourin ja haaveksin. Sydämeni on sairas, sairas, mutta

rakkauttani en voi kuolettaa. Yhden ihanan yön jo olen viettänyt —
siinä onkin kylliksi, ja siinä on minulle muistoja elämäni ajaksi.
 Kuinka hirveän paha on ihmissydän! Nyt juuri ajattelen: Jospa
hänen Ellinsä sairastuisi tai joku muu este sattuisi, ettei hän tänne
asti tulisikaan.

Mikä hirveä, syntinen ajatus! Jumala, anna minulle anteeksi

pahuuteni ja anna minulle voimia Martin onnen ja menestyksen
hyväksi toimia.

Lintujen laulaessa käyn nukkumaan. Kesäyö, kesäyö!

*****

Martti ei ole käynyt kotona laisinkaan.

Hän on nukkunut torpassa, äijävaarin pienessä, pimeässä porstuan

kamarissa, ja öisin on hän maalannut. Tänään olen käynyt siellä ja
Haltiain kivellä hänen »Kesäyötään» katsomassa. Kävin viemässä
ruokaa hänelle.

Vasta juuri olen palannut.

Martti on nyt iloisempi, ja hauskaa oli kuulla, mitä hän siellä

kahden vanhan kanssa hommaa. Hän näyttää unohtaneen koko
morsiamensa. Hän juttuilee ja tarinoipi äijävaarin kanssa, joka on
pian sadan vuoden vanha. Ukko alkaa vähitellen uskoa, että
maalaustaide sittenkin on jotakin erinomaisempaa. Ei syntiä eikä
vastoin Jumalan sanaa. Nyt käydessäni täytyi minun nauraa. Martti
on hämmästyttänyt molempia vanhoja erinomaisen hauskalla
taululla, johon hänellä jo ennen oli aihe ullakkokamarin seinällä:

Vanha Erkki poroineen.

 Mutta nyt on taulussa pirtti, lampaita pirtin edessä jyrsimässä
männyn mäihää; Erkki metsästä palaamassa poroineen ja
honkakelkkoineen. Siitä on ukko mielistynyt ja nyt on niin hyvillään,
että häntä on ilo katsella.

Nyt ei hän enää epäile Martin kykyä, eikä pidä hänen tointansa
joutavana.

Martti on syönyt heidän kanssaan piimää ja leipää ja pitänyt ukon

sikaareissa.

»Minulla ei ole koskaan ulkomaanmatkallani ollut niin hauskaa kuin

täällä Jäkälärovassa näinä päivinä. Tämä on ihan kuin satua, kun
lisäksi on näin äärettömän kirkkaat ilmat», sanoi hän minulle.

Minä toin hänelle terveiset pappilasta, mutta hän sanoi, ettei hän
vielä malttanut tulla.

»Kesäyöt ovat lyhyet kuin ihanat unet. Niitä ei saa nukkumalla

kuluttaa, sillä ihmiselämä on lyhyt», sanoi hän.

Sitten kävimme Haltiain kivellä. Mikä ihana taulu siitä tuleekaan,

suuresta kesäisestä luonnosta suoraan jäljennetty!

Hän puhui koko ajan »Kesäyöstään», ja minä näin hänestä, ettei

hän muuta muistanut eikä muuta ajatellut. Ei sanaakaan
morsiamesta. Ei edes kysynyt, joko olimme huoneen kuntoon
laittaneet.

*****

Toin hänen terveisensä, ettei hän vielä malttanut tulla, hän tahtoi
nauttia ja imeä kaikki, mitä kesäyö tarjosi.
 »Hän ei enää liene oikeillaan koko poika», pahoitteli ruustinna.
»Onko nyt enää suunnillakaan, että puuhaa siellä nälinkuoliaana eikä
välitä mistään!»

Mutta rovasti myhäili herttaista hymyään.

»Niin tuleekin! Ei hän muutoin tosi taiteilija olisikaan, ellei kaikesta

sielustaan antautuisi taiteellensa. Niin unohtaa taiteilija muun
maailman, sillä taide tahtoo miehensä kokonaan.»

»Olkoon sitten», virkkoi ruustinna, mutta kun hän näki, että

rovasti hyväksyi Martin hommat, tuli hänkin paremmalle tuulelle ja
sanoi:

»Minkävuoksi hänestä nyt on tullut semmoinen kummallinen,

härkäpäinen olento… ja lapsena oli niin herttainen ja kuuliainen…»

Rovasti sanoi:

»Se johtuu siitä, että hän nyt vasta on selvillä tehtävästään.»

Nyt vasta alan minäkin Marttia oikein ymmärtää, hänen taidettaan.

Kuinka suuri onkaan hänen rakkautensa tähän luontoon! Kuinka
syvät ja voimakkaat hänen tunteensa. Minä voin vain aavistaa…

Kuinka onnellinen hän nyt olisikaan, jos hänen morsiamensa nyt

pian tulisi ja innostaisi häntä hänen työssään.

Osanneeko Elli ymmärtää hänen taideteostaan?

En tiedä. Minusta on kuitenkin kovin hauskaa, että Martti noin

tekee.
Tuntuu hyvältä minusta. Minkävuoksi? En tiedä sitäkään.
 Kahden päivän perästä jo on juhannus-aatto.

Taas sama ikävä Haltiain kivelle. Olenko lumottu?

Voi että näkisin eteenpäin! Ei. Parempi on, etten mitään tiedä.

10.

Ellin kirje Martille.

Istun täällä ullakolla huoneessasi, jossa suurta tauluasi valmistelet.

Minä näet olen tullut. En kuitenkaan kovin suurin toivein, samoin

kuin en erikoisen pettyneenä lähde takaisin. Kyllä tiesin, ettei
suhteemme eivätkä tunteemmekaan totta olleet.

Sinä olit kuitenkin aika veitikka! Jätät kirjeen, kuvani ja

sormukseni
tänne pöydällesi ja itse pakenit — niin, ties mihin erämaahan. Ehdit
ennen minua! Hyvä niinkin.

Haluan kuitenkin nämä rivit luettaviksesi jättää ennenkun lähden

takaisin, vaikka vasta tänä aamuna tänne tulin. Matka on pitkä,
mutta minä kyllä jaksan.

En ole sinulle suutuksissa, sillä minä ymmärrän tekosi vallan

hyvin. Olen sen nähnyt kirjeistäsi, ja samaa kai olet sinäkin
huomannut minun kirjeistäni, jos olet niitä joutanut lukea.
Avioliittoon tietysti ei olisi puhetta ollutkaan, mutta olisin minä
mielelläni tahtonut täällä viikon pari viipyä, viettääkseni kanssasi
Pohjolan kirkkaan kesän idyllin. Minä näet tunnustan, että tämä
kaukainen seutu miellyttää minua kirkkaine öineen ja alastomine
tuntureineen.

Pian olin selvillä, miten asiat ovat.

Ei ollut enää varhainen aamu, kun ajoin tänne pappilan kuistin

eteen. Luulin, että oltaisiin jo valveilla, mutta niin ei ollutkaan.
(Täällä näkyykin olevan tapana valvoa öisin ja vasta auringon
noustessa korkeammalle käydä nukkumaan.) Mutta juuri kun olin
noussut kärryistä, tuli nuori tyttö, — Anna kuuluu hänen nimensä
olevan — kuistille. Hän oli hirveän pelästyksissään ja kertoi, että
rovasti ja ruustinna vielä olivat yösijalla. Kertoi, että minua oli
varrottu, odotettu kuin kuuta nousevaa…

Hän selkisi pian aamu-unestaan, ja nyt minä vasta tulin häntä

tarkemmin katsoneeksi. Hän on todella ihana kaunotar. Mutta
samalla kun sen havainnon tein, ymmärsin minä heti, että olin
tullut liian myöhään. Tunsin raatelevaa tuskaa ja pettymyksen
kipuja, mutta nielaisin kaikki menemään.

Mutta hetken perästä jo uskoin, että olinkin erehtynyt. Annan

käytös ja koko olemus oli niin vilpittömän ystävällistä ja suoraa,
että jo uskoin erehtyneeni. En ole kenenkään ihmisen katseessa
nähnyt niin lempeää, niin suoraa ja sydämeen asti avonaista
katsetta.

Minä en vielä kysynyt sinusta mitään. Hän vei minut minua

varten kuntoon laitettuun huoneeseen, ja minä aloin jo tulla
iloiseksi. Kaikki näytti niin somalta. Hän pyyteli anteeksi ja vakuutti,
että kaikki tulee hyväksi, jahka ehditään.
 Silloin aloitin keskustelun Annan kanssa ja sain tietää, kuka hän
oli. Ensin uskoin, että hän oli joku sukulaisesi; en ymmärtänyt, oliko
palvelija vai eikö. Hänen käytöksensä oli teeskentelemätöntä ja
suoraa. Mutta lopuksi käsitin, että Anna kuitenkin, kasvattina, oli
enemmän kuin tavallinen palvelija.

Kysyin sitten sinua.

Anna selitti, missä olet, että maalaat jotakin uutta taulua lähellä
olevassa torpassa. Katoamisestasi erämaahan ei täällä silloin
kukaan tiennyt — ei Annakaan.

-Missä hän täällä kotona maalaa? Hän on kertonut suuresta

taulusta, jonka aihe on keväisestä kiveliöstä?»

Annan kasvot ihastuivat.

»Täällä ullakkokerroksessa. Pohjoispäässä. Hän rakastaa olla

pohjoispäässä sen vuoksi, että näköala on kauniimpi sieltä.»

Hän läksi minua opastamaan, ja me nousimme ullakolle.

»Se on ihana taulu, mutta se ei ole vielä valmis», kuulin Annan

sanovan, kun nousimme rappusia ylös.

Sitä sanoessaan soi hänen äänensä niin pehmeällä ja hellältä,

että äskeinen epäilykseni taas heräsi. Kun katsoin Annaan,
näyttivät hänen kasvonsa vaaleammalta.

Hän avasi oven, ja me astuimme tähän huoneeseen, jossa nyt

tätä kirjettä kirjoitan.
 »Neiti on hyvä ja tulee alas sitten… Minä laitan siellä kuntoon
kaikki… uni, väsymys ja nälkä tulee taipaleella», kuulin Annan
sanovan, ja samalla hän poistui alas.

Hyvä olikin, että meni. Nyt sain rauhassa katsella tauluasi… Ilo ja
riemu ja ylpeys täytti sydämeni, sillä minä näen nyt vasta, että olet
todellinen taiteilija. Pitkään aikaan en voinut irroittaa katsettani
siitä, niin huikaisevan kaunis se oli suurine valkopäisine
kukkuloineen, jotka kuvastuivat tummansinervää taivasta vastaan…

Huoneessa oli siistiä, ja selvään näkyi, ettei siinä ollut moneen

päivään asuttu. Mutta minä havaitsin myöskin muuta, josta
epäluuloni taas virkistyi ja muuttui vihdoin varmuudeksi. Kukkia,
aivan vereksiä, oli maljakoissa sekä pöydällä että lipastolla. Kuka
niitä muu laittoi kuin Anna?

Katselin ulos ja avasin ikkunan.

Todellakin suurenmoinen on näköala.

Silloin huomasin kirjeen, jossa oli osoitteeni.

Ennenkuin sen avasinkaan ymmärsin kaikki.

Jos sinä hetkenä olisin voinut kostaa, olisi kostoni ollut

kamalaakin kamalampi.

Mutta minä olen näyttelijä pohjaltani, ja pusersin tuskani syvälle.

Mutta ajatuksissani riehui koston kuuma poltto — en omaani enkä
sinun onneasi ajatellut — kostoa, veristä ja julmaa…

En ole kuitenkaan niin huono kuin ehkä luulet. Ajattelin

menettelyäsi ja koetin sinua ja tekoasi ymmärtää. Ja uskon
löytäneeni syyt. Senvuoksi lauhtui vihani, ja koston henki laimeni.
Sillä minä uskon sallimukseen. Ajattelin omaa elämääni, joka on
takanani, ja tunsin, ettei se ollut semmoista elämää kuin sinun
Annasi elämä. Minun on helppo ymmärtää, että olet meitä
molempia toisiimme verrannut, ja että voitto kallistui Annan
puoleen, on selvä — siksi hyvin sinut tunnen. Minä tunnen, että et
rakasta aistillisuutta, joka on minun elämäni. Siksi kadotin arvoni
silmissäsi Annan rinnalla — ja olenhan jo Annaa vanhempikin.

Niinikään ymmärrän syyn, jonka vuoksi olet piiloutunut. Sinun

olisi ollut vaikeaa sanoa minulle suora totuus, etkä tietystikään
halunnut Annan läheisyydessä ruveta minua »rakastelemaan», jota
kuitenkin olisin tahtonut. Tekosi on haaveksijan, uneksijan teko, ja
minä käsitän sen ihmeen hyvin. Se on samalla alkuperäisen
romantillinen, vaikka se osoittaakin heikkoutta ja arkuutta.

Isäsi on herttainen vanha rovasti ja luulen, että olet isäsi

luontoinen. Äitisi on viisas, elämää kokenut nainen. Huomasin ensi
silmäyksestä, jonka hän minuun iski, että hän tahtoi katsoa
pohjaan asti. Minä luulen, että semmoisia vanhoja ruustinnoja on
mahdoton pettää — niin tutkiva on heidän katseensa. Riippuuko se
siitä, että heidän sielunelämänsä on niin kovin puhdasta, vai
ainoastaan toisen, tutkittavan, paha omatuntoko säpsähtelee
tutkijan kirkkaan silmän edessä?

En sitä tiedä. Mutta minä näin heti, että olin vastenmielinen

hänelle, vaikka hän koettikin, raukka, teeskennellä ystävällisyyttä.
Uskon, ettei ainakaan hän sure poislähtöäni.

Isäsi on toista maata, lämmin ukko, jonka nainen voisi taluttaa

minne hyvänsä. Me puhuimme paljon taiteesta ja taiteilijoista. Hän
on vanhaksi mieheksi seurannut merkillisen tarkkaan kaikkia
taideharrastuksia maassamme.

*****

Niin. Sinua on etsitty koko päivä. Ei jälkeäkään ole näkynyt.

Huomaan ruustinnan pelkäävän pahinta. Ja äsken, kun nousin
tänne ullakolle kirjoittamaan, näin ukko rovastinkin kävelevän
levottomana edestakaisin huoneessaan. He eivät tiedä kirjeestäsi
mitään, enkä siitä aio heille mitään mainitakaan. Annaa en ole
nähnyt sitten aamun, ja koko talo näyttää olevan levoton
katoamisesi vuoksi.

Mutta vaikka näin nyt levollisena palaankin tältä matkalta, joka

on pitkä ja vaivalloinen ja josta toivoin hauskaa vaihtelua, ei se
ajatus, että tarvitset kostoa, päästä minua. Jonkun rangaistuksen
sinä tarvitset, — sillä minä todella pidin sinusta, — enemmän kuin
kenestäkään muista kosijoistani, ja juuri sen vuoksi sinun tarvitsee
saada muistutus, että olet Ellin kanssa ollut kihloissa. Olen
miettinyt monenlaista kostoa, semmoista, joka olisi hyvin lähellä
sydäntäsi. Jos minulla olisi enemmän aikaa, niin tietäisin kyllä
keinon, — jonka jälkeen tapaisit vaaleakutrisen Annasi vähemmän
häikäisevän kauniina. Se olisi sinulle hyvä isku ja muistuttaisi joka
hetki, että minäkin olen ollut olemassa…

Mutta on toinenkin keino. Ihana taulusi, — se on todella ihana,

— on myöskin likellä sydäntäsi — ja se murenee pieniksi murusiksi.
Minä tiedän keinon, jonka avulla taulusi häviää, ja minä olen
keinoani jo käyttänyt.

Kun palaat, näet valkohankien ja sinertävän taivaan hävinneen, ja

itse
kangaskin haihtuu…

Ja vielä viimeinen sanani ennenkuin suljen kirjeen. Minulla alkaa

olla
jo kiire. Tilasin hevosen, joka odottaa minua ensimmäisessä talossa.
Täältä lähden hyvästittä, salaa ja huomaamatta, sillä kapineeni jätin
Alakylään.

Kohtaisinpa sinut taipaleella! Ah! Sinä katala! Vereni huutaa

kostoa.
Sillä minä rakastan nyt sinua todella, — sillä sinä olet taiteilija,
joksi en ennen sinua uskonut. Voit nousta hyvin korkealle, jos saat
elää…

Nyt juuri muistan, että taulu, jota torpassa maalaat, on »Kesäyö».

Minun tekisi mieleni vielä sekin hävittää, mutta en enää uskalla
viipyä enkä osaa torpalle. Hirveää on ajatella, että sinä siitä kerran
niität kultaa ja kunniaa.

Uskon, että olisi hyvä meille molemmille, ettemme enää kohtaisi

toisiamme. Huomaa se — meille molemmille!

Suljen kirjeen. Hyvästi!

11.

Anna käveli nopeasti pappilasta vievää polkua Jäkälärovaan päin.

Hän oli tavallista kalpeampi, ja hänen sydämensä sykki niin että

lyönnit kuuluivat. Mieli paloi kuin tulen liekeissä, ja ajatuksissa
kiertelivät päivän tapahtumat.

Hän oli käynyt jo aamulla Jäkälärovassa Marttia hakemassa, mutta

kun hän ei siellä ollut ja oli taulunkin telineilleen tuonut torpan
kamariin, luultiin hänen menneen kylälle johonkin taloon, joissa
tapasi silloin tällöin käydä. Hän oli juossut kylälläkin, ja renkipoika
toisaalla päin. Mutta ei ollut Marttia kukaan nähnyt.

Ruustinna muisti sitten koskea, jonka kivikkorannalla Martti

mielellään istui. Anna riensi sinne, kysyi kulkijoilta, olivatko nähneet,
mutta ei tiennyt kukaan Martista mitään. Anna kävi kuitenkin
koskella asti, jyrkän partaalla, jossa Martilla oli vakituinen
istumakivensä. Mutta mitään merkkiä ei näkynyt, että kivellä olisi
niihin aikoihin ketään käynyt.

Siinä touhussa oli päivä kulunut, ja rauhallisessa Niemikallion

pappilassa ei muistettu niin levotonta päivää koskaan olleen.

Silloin Annalle juolahti mieleen kesäkartano Airijyppyrässä. Ja hän

päätti lähteä sinne.

Vaikka Anna syvällä sydämessään aavistikin Martin katoamisen

syyn, tahtoivat pelko ja kaikenlaiset otaksumiset kuitenkin viedä
voiton. Hän tuli kuitenkin rauhallisemmaksi, kun hän oli ruustinnan
puheista ymmärtämässä, että Martti todennäköisesti oli mennyt
kesäkartanolle. Hänellähän oli aina ollut kummallisia päähänpistoja.

Anna ei ollut tavannut neiti Elliä muuta kuin aamulla, jolloin saattoi
hänet ullakkokamariin. Siinä olikin ollut kylliksi. Kauheaa, miten
nuoren tytön silmät saattoivat niin salamoida! Annalle teki vieläkin
pahaa Ellin katsanto. Hänen silmänsä olivat ensinnä näyttäneet
sinisiltä, mutta kun Elli kääntyi Annaa katsomaan heidän
noustessaan ullakolle, välähti niissä vihreää, joka säihkyi kuin tuli…
ja suupielet vetäytyivät kahteen käyrään, vihaiseen ryppyyn…

Annaa oli melkein pelottanut, ja kun hän nyt niiden silmien

välkettä muisti, vapisi mieli…

— Oliko katsonut Marttiakin niin? ajatteli hän, sekavien tunteiden

mellastaessa sydämessään.

Hän päätti ensin käydä Jäkälärovassa, äijävaarin mielipidettä

kuulemassa.

»Ei suinkaan täysi mies kesän aikana surman suuhun syöksy»,

lohdutteli vanha Erkki. »Kun ei kylältä kuulu, niin mihinkäpä muualle
olisi mennyt kuin Airijyppyrään. Ja tulee sieltä hakemattakin, jahka
joutuu. — Kumma se kuitenkin oli, että niin lähti, ettei meillekään
mitään maininnut», sanoi hän lopuksi miettiväisenä.

»Eihän vain liene sairastunut!» huolehti Anna. »Ruustinna ja

rovasti ovat niin kovin levottomia.»

»Ei ole mitään hätää. Huvikseen lähtenyt on, sen hyvin arvaan»,
puheli vanha Erkki. Jumala hänestä pitää huolen. Hän näkee
kirkkautta ja näkee Jumalan valkeuden ja ihmetyöt luonnossa,
kesäyössä, mutta kyllä hän vielä löytää iäisen valkeuden omasta
sydämestään — Herran valkeuden, joka on kaikkia muita kirkkaampi
ja johdattaa meitä iankaikkisuuden kesäyöhön.»

Vanhus huokasi.

Anna nousi lähteäkseen, ja kun hän pirtin eteen tultuaan silmäsi

alas kylän raitille, näki hän leveälierisen valkoisen hatun Alakylään
menevän kyytihevosen kärryistä.
 Hän tunsi sen Ellin hatuksi ja arvasi, että Elli oli pitkästynyt
vartomaan Marttia — ja ehkä oli jo paluumatkalla.

Hän ei tiennyt, tuliko hän hyvilleen vaiko pahoilleen, mutta

rientämällä hän lähti painumaan metsään päin. Hän seurasi ensin
polkua, joka lähti torpasta ja vei Haltiain kivelle. Hän nousi kivelle,
siellä näkyi risujen jäännöksiä sääskensavusta, jota Martti oli öisin
maalatessaan kyhisemässä pitänyt. Kiven päällä oleva sammal oli
polkeentunut, mutta mitään muuta merkkiä ei näkynyt. Kerran
silmäsi Anna alas joen suvannolle ja pappilaan, joka niemeltään
kauniina pohotti iltapäivän lempeässä paisteessa. Mutta ennenkuin
hän laskeusi alas kiveltä, osuivat hänen silmänsä etelään päin. Kylän
alapäästä, jossa tie kulki korkeaa mäkeä ylös, näkyi suuri,
leveälierinen hattu kyytikärryistä niinkuin valkoinen sieni mäen
rinnasta…

Hän tunsi kuin tuskat ja levottomuus kevenisivät, mutta mitään ei

hän selvästi joutanut ajatella. Hän hyppäsi kiveltä ja läksi nuolena
nousemaan kyläharjun kuvetta pitkin lakea kohden. Päästyään yli
laen ja ehdittyään karjapoluille hän lähti niitä noudattaen menemään
Airijyppyrään päin. Hän saavutti ne polut, joita myöten hän ja Martti
Urpona menivät kesäkartanolle, ja seurasi niitä.

Hänen poskensa paloivat kuumina ja silmät loistivat. Mieli oli

täynnä ja jännittyneenä, ihana, loistava iltakin unohtui, eikä hän
käsittänyt sitä riemullista rauhaa, joka vallitsi hänen ympärillään.
Mutta päästyään loittonemaan Kyläharjustakin metsään päin, alkoi
hän osata selvemmin ajatella. Hän havaitsi jo illan sulon ja tunsi,
kuinka lempeä metsäilma jäähdytteli hänen polttavia poskiaan. Hän
näki korkean Kontiovaaran harmajan laen sädehtivän ilta-auringon
valossa, ja hänen korvansa erotti moniäänistä karjankellojen kalinaa,
joka kuului ahteiden notkoista ja jostakin suurten jänkkien
lepikkoisilta rannoilta.

Oliko Elli niine hyvineen palannut? Oliko Martti tahallaan häntä

paennut? Hän riensi eteenpäin kuin vihuri, notkeana pujahtaen
ryppevien kuusten oksain alatse ja virkkuna loikaten pienten
metsäpurojen yli.

Kun hän joutui siihen paikkaan, jossa taannoin oli Martin kanssa
levähtänyt, pysähtyi hän ikäänkuin uusia voimia kootakseen. Ei hän
vieläkään ollut mistään varma eikä osannut uskoa sitä eikä tätä. Yksi
asia vain oli selvänä ja kuumana hänen mielessään: löytää Martti…
elävänä tai kuolleena.

Silloin hän huomasi aivan selkänsä takana juuresta oksattoman

männyn kyljessä vasta piirretyn nimen ANNA. Sen oli Martti tehnyt,
kuten näkyi kirjaimien taiteellisesta muodosta. Martti oli siis tätä tietä
mennyt, häntä muistanut ja levätessä hänen nimensä mäntyyn
piirtänyt!

Martti! Martti!

Riemullinen ilo pulpahti Annan sydämessä, ja hänestä tuntui kuin

maailma yhtäkkiä olisi muuttunut hänen ympärillään. Ihana, kirkas ja
valoisa taivas, siintävän kaukainen kiveliö, joka ikäänkuin ujona
seisoi nuoressa lehdessään, — kaikki näki hän nyt nauravin, leppein
kasvoin. Kuuli käkien kukkuvan, lintujen laulavan ja karjankellojen
kuin ilon seasta soivan…

Hän silmäsi vielä kerran nimeä, kosketti sitä varmuuden vuoksi

kädellään ja tarkasti hietaiselta polulta Martin jälkiä. Niitä ei
kuitenkaan näkynyt kuin parin askeleen jäljet, jotka katosivat heti
kun polku joutui kanervikkoon.

Oliko Elli niine hyvineen palannut? Oliko Martti tahallaan häntä

paennut?

Tuntui kuin olisi illan lempeä ilma vastannut myöntävästi, kuin

kaukaisten vaarojen laet olisivat totisin huulin todistaneet hänen
palavat aavistuksensa tosiksi.

Hänen teki mieli jo huutaa Marttia. Ilta oli tyven, ääni kantaisi
kauas korpien ja jänkkien poikki. Mutta hän oli vielä alhaalla
laaksossa, eikä ääni sieltä koskaan kuuluisi niinkuin vaaran laelta.
Silloin hän muutti matkansa suuntaa ja läksi nousemaan suoraan
poikki pounikon Airijyppyrän lakea kohden. Ei hän malttanut kiertää
kaasikoita, vaan oikaisi menemään sieltä, mistä tiesi matkan
lyhimmäksi.

Kun hän ehti vaaran laelle, kätkeysi aurinko Peurajupukan taakse,

joka oli paljon korkeampi kuin Airijyppyrä. Mutta avara oli näköala
Airijyppyrältäkin. Hetkeksi Anna seisahtui laen korkeimmalle huipulle.
Alhaalta vaaran juurelta häämöitti kesäkartano
männikkökummultaan, pienten, vihertävien peltotilkkujensa keskeltä,
ja etempää siinsi saloa ja kukkuloita kuin keveän, kuultavan harson
läpi. Peurajupukan juuritse virtasi jyrkkärantainen Peurajoki, joka
Kavantojärven kautta kulki rantamaille…

Siellä olivat ne hilloiset jänkät, joilta hän oli Martin kanssa käynyt
hilloja poimimassa. Sieltä oli Martti sukunimenkin ottanut.

»Martti hooi!»
 Annan ääni kierteli vuorenhuipulta toiselle pitkin avaraa kiveliötä,
ja vasta pitkän ajan perästä kuului kuin kaukaisten ilmojen takaa
hänen huutonsa takaisin.

Anna kuunteli.

Alhaalta jänkkien laidoilta ei enää jaksanut karjankellojenkaan ääni

kohota tänne korkealle, ja hiljaista tuntui olevan iloitsevassa
erämaassa. Kesäkartanolta nousi suorana vaaleana viiruna savu,
joka puiden latvojen tasalla haihtui näkymättömäksi.

»Martti hooi!»

Taas kierteli kaiku, hyppien huipulta toiselle, kierteli kaikille ilmoille

päin, vasta hetken kuluttua kuin kukkuloiden takaa kerraten Annan
huudon.

Anna kuunteli taas. Peurajoen mutkikas uoma kulki tuolla alhaalla

jyrkän Perurajupukan juuritse kuin hopeinen vyö. Kavantojärven
tyven pinta läikkyi kuin kirkas silmä hiljaisesta kiveliöstä.

Nythän oli pian juhannus; Pohjolan ihanin yö, valoisin hetki oli
käsissä!

Annasta tuntui niinkuin se nyt juuri heti livahtaisi hänen käsistään

ja niinkuin hän sen mentyä kadottaisi jotakin, jota ei koskaan enää
saisi takaisin.

Hän lähti kiireesti laskeumaan Airijyppyrän rinnettä alas

kesäkartanoa kohden.

Oliko Martti todellakin tahallaan Elliä paennut? Ellikö olikin ollut

syynä hänen alakuloisuuteensa? Eikö Elli häntä rakastanutkaan vai
hänkö ei Elliä?

Sekavina kiertelivät Annan ajatukset.

»Ei hän minua rakasta eikä minun maailmaani ymmärrä.»

Sen vuoksi pakeni pois. Ei kenellekään sanonut. Yksin tuskansa

kanssa, yksin… Tiesikö, aavistiko, kuka häntä rakasti… kuka uhraisi
kaikkensa hänen onnensa vuoksi!

Silloin Anna muisti hetken Haltiain kivellä. Muisti miten Martti piteli
hänen kättään… ja kuinka hänen valtimonsa rajusti löi…

Aavistiko Martti silloin, että hän sinä hetkenä oli unohtanut kaiken
muun? Miksi ei ollut Martti hänellekään virkkanut paostaan?

Anna ei saanut kysymyksiinsä vastausta, ja levottomana hän

saapui kesäkartanolle.

Karja oli jo kotiintunut, ja Anna tapasi Kaisan lypsämässä.

Ei ollut Kaisa kuullut Annan huutoja.

»Vaarat vetävät äänen näin poutailtana, ei se kuulu laaksoihin»,

sanoi hän.

Martti oli käynyt kesäkartanolla. Oli kirjoitellut ja piirustellut, mutta

sitten äkkiä lähtenyt metsään päin aamulla.

»Mihin päin?» kysyi Anna, levottomuuden taas yltyessä.

»Jos oikein ymmärsin, niin ei muualle mennyt kuin Kavantojärvelle

ahvenia onkimaan», selitteli Kaisa tietojaan. »Laitteli tässä
ongenvapaa ja siimaa kuntoon ja haki lieroja tunkiosta… Mihinkäpä
muualle olisi mennyt? — Mikä hätä siellä sitten on, kun vasiten on
pitänyt hakemaan lähteä… onhan Martti ennenkin täällä ollut
viikkomääriä…»

»Kun katosi sanaa puhumatta», virkkoi Anna nyt iloisempana ja

kummasteli omaa tyhmyyttään, kun ei ollut muistanut Kavantojärveä
eikä sen mustia ahvenia, vaikka ennen aina kesäisin kävivät siellä
ongella.

»Oliko hän niinkuin ennenkin?» tiedusteli Anna vielä.

»Oli minusta nyt niinkuin vähäpuheisempi ja vakavampi», arveli

Kaisa.

Juotuaan vähän rieskamaitoa lähti Anna Kavantojärvelle päin.

Polku, joka Annalle oli vanhastaan tuttu, lähti kauramaan päästä,
notkon pohjasta, ja nousi heti kuivalle jäkäläharjulle, jonka selkää
pitkin lähti viemään Peurajupukkaa kohti.

Anna oli tullut iloisemmaksi, olihan Martti nyt melkein käsissä, eikä
hän enää ollut surman suussa niinkuin Annakin oli peloissaan
ajatellut. Iloisesti keikkuivat metsät Annan ohi, ja iloisesti lauloivat
linnut. Nuori nurmi tuoksui, metsä lemusi, ja koko mittaamaton salo
hänen ympärillään iloitsi tänä vuoden kauneimpana yönä, jona valon
valta on herrana Pohjolassa.

Polku vei Peurajupukan pohjukalle, josta vanhaan aikaan

kulovalkea oli komean jouhimännikön polttanut, niin että se nyt
törrötti kuostoiksi kuivuneena.

Korkeimman kiven päälle sopi palanen Kavantojärven kirkasta

pintaa pilkistämään puiden välistä.
 »Martti Hoi!»

Kaiku vastasi nyt Airijyppyrän laesta ja läksi sitten hypellen

kiirimään kukkulalta kukkulalle.

Silloin kuuli Anna Kavantojärveltä päin tutun äänen vastaan:

»Anna hoi!»

Silmänräpäyksessä hän hyppäsi kiveltä ja lähti viillättämään

paljukkaa pitkin järvelle.

Eikä suuri erämaa eikä kolkko kiveliö koskaan hiisku siitä onnesta,
joka kaksi rakastavaa sydäntä toisiinsa sitoi. Sillä molemmat nuoret
olivat erämaan parhaita ystäviä, eikä kiveliö koskaan unohda
ystäviänsä silloin, kun sen oma suuri sydän sykkii ilosta vuoden
valoisimpana yönä.

12.

Juhannusyönä istuivat Niemikallion rovasti ja ruustinna kuistilla.

Kaikki palvelijat olivat menneet tanssiaisiin, jotka oli tapana pitää
juhannusyönä Alakylän ja kirkonkylän välisellä vaaran paljukalla.

Kahden vanhat istuivat lempeänä, kirkkaana yönä. Kuistin

molemmat ovat olivat auki, ja ihana ilma kesäisine tuoksuineen
virtasi sisälle.

He olivat puhelleet äskeisestä tapauksesta, joka oli ollut sangen

omituinen ja ainoa laatuaan, mitä koskaan olivat kuulleet. Martin
suhteen he eivät enää olleet levottomia, sillä kesäkartanolta olivat
kyläläiset tuoneet illalla tietoja, että Martti oli ollut siellä.

Mutta Martin pako, Ellin kummallinen käytös ja poislähtö sanaa

puhumatta olivat asioita, joista ei näyttänyt selvää tulevan.
Ruustinna oli kyllä aavistanut, etteivät Martin ja Ellin suhteet olleet
semmoiset, joiksi Martti ne kotiintulonsa jälkeen oli selittänyt. Monta
seikkaa oli sellaista, joista äidin tarkka silmä teki huomioita ja
päätelmiä. Ensin Ellin kuva katosi Martin pöydältä, eikä Martti ottanut
mitään keskustellakseen morsiamensa tännetulosta. Oli ja eli
niinkuin ei morsiantansa vartoisikaan. Hänessä olivat heti alussa, kun
kuuli Ellin olleen näyttelijättärenä, heränneet omat epäluulonsa,
vaikkei hän niistä ollut rovastillekaan mitään puhunut. Ja sen hän oli
myöskin huomannut, että Annan ja Martin välit eivät enää olleet
samat kuin ennen.

Elli oli kuitenkin tehnyt alussa hyvän vaikutuksen ruustinnaan,

mutta kun saatiin tietää, ettei Marttia kuulunut mistään, oli ruustinna
nähnyt Ellissä tapahtuvan muutoksen, joka hänelle taas tuotti aivan
vastakkaisen käsityksen Ellistä. Ja nyt, kun hän oli mennyt, tuntui
hänestä, että niin oli parempi…

Rovasti ei ollut sekaantunut Martin kihlausasiaan, mutta

sydämessään oli hän varma, että Martti rakasti Annaa. Martin kihlaus
Ellin kanssa oli kai vain semmoista ajattelematonta lystiä, jota
nykyaikaiset nuoret keskenään pitivät, sen tarkemmin tai
painavammin asiaa ajattelematta.

Ruustinna oli keittänyt teetä ja toi nyt tarjottimen kuistin pöydälle.

»Kuta enemmän minä tätä asiaa mietin, sitä selvemmäksi se

tulee», sanoi rovasti, ja hän alkoi saada takaisin entisen hyvän
mielensä, joka näinä päivinä oli hänet jättänyt.

»Martinkin suhteenko?» kysyi ruustinna, joka ei vieläkään tahtonut

uskoa, että Martti tahallaan oli Elliä paennut.

»Juuri Martin suhteen. Asia on nyt minusta aivan selvä. Martti on

tullut täällä kotona ollessaan katumapäälle, mutta ei ole voinut
kihlaustaan purkaa, kun Elli ei ole sitä tahtonut. Elli siis saapui
hyvässä uskossa. Martti ei tahtonut häntä tavarakaan, — mistä
syistä, en minä tiedä. Sen vuoksi hän pakeni, ja siitä piti Ellin
ymmärtää, että heidän suhteensa olivat loppuneet. Ja sen olisi Elli
kyllä ymmärtänyt muutenkin…»

»Mistä niin?»

»Olethan sokea, jollet näe, että Martti ja Anna…»

»Niin… niin, kyllä minä olen nähnyt… Parempi niinkin… En tiedä,

miksi en saata ajatella hyvää näyttelijättärestä… Väärin on niin
tuomita kuin minä tuomitsen… ja kyllä kai tulin Martillekin
sanoneeksi…»

Ruustinna alkoi itkeä.

»Emmehän nyt tiedä sanoa hänestä hyvää emmekä pahaa, mutta

jotakin merkillisempää Ellin ja Martin kesken on täytynyt tapahtua…»

»Niin… ehkä on Martti itse niin ajatellut…»

Ruustinna yhä pyyhki kyyneleitänsä.

»Itse kai hän niin on parhaaksi nähnyt…»

 »On muuten ihmeellistä, kuinka tässä maailmassa käy. En
ymmärrä, kuinka niin lienee, mutta minä olen aina tullut ajatelleeksi
Marttia ja Annaa… Luulin kuitenkin, että Martti nyt pitkällä
ulkomaanmatkalla oli siksi hienostunut ja muuttunut… ja kun kuulin
hänen kihlauksestaan, niin oikein ilostuin… Mutta taas se, että Elli oli
ollut näyttelijätär, täytti sydämeni pelolla, vaikken siitä tahtonut
puhua… Näin sitten, että Martti päivä päivältä yhä enemmän ja
enemmän kiintyi Annaan, mutta enhän voinut siitä Annaakaan
syyttää. Anna parka! hän pitää niin paljon Martista. Ja minua alkoi
taas vaivata se sama usko, joka aina on mieleen tullut, vaikken ole
sitä ajatellutkaan… siitä asti kun Annan meille otimme ja nyt
varsinkin, kun hänestä kasvoi niin kaunis tyttö… Niin, olen suoraan
sanoen pelännyt että heistä tulee pari…»

»Niin pitkälle en minä ole ajatellut ennen… Kuinka sanoit —

pelännyt… Niin… Sillä… sillä…»

Ruustinnan oli vaikea sanoa sitä, joka hänen sydämensä pohjalla

painoi ja joka oli siellä painanut jo pitkiä vuosia…

»Onhan Anna kuitenkin vain torpan tyttö, vailla korkeampaa

sivistystä», sai ruustinna vihdoin sanotuksi.

Rovasti ymmärsi hyvin, mihin toinen tähtäsi, ja hänen tuli melkein

sääli…

»Mutta, rakas Irene», hän sanoi äänessään leppeä nuhtelun sävy.

»Onhan
Anna kai sinullekin toki hyvin rakas…»

»On, on. Anna on aina ollut nöyrä ja notkea, enkä ymmärrä

kuinka olisin toimeen tullutkaan ilman häntä…»
 Rovasti tyhjensi teelasinsa ja virkkoi:

»Jätämme Jumalan huolenpidoksi sellaiset asiat:… Mutta minä

puolestani kyllä uskon, ettei Marttia kukaan voi enempää rakastaa
kuin juuri Anna…»

»Niin uskon minäkin, mutta kuitenkin…»

Rovasti pani piippuunsa ja sanoi:

»Muista kuitenkin, että ihmissydän on yhtä lämmin, sykkipä se

oppineen tai oppimattoman rinnassa…»

Ruustinna pyyhki kyyneleensä.

»Niin. Eikä käy tässä elämässä mikään niin kuin ihminen toivoo ja
ihmisen mielestä parasta olisi…»

»Aina on parasta niinkuin käy, sillä Jumala näyttää lopulta, että

niinkuin on käynyt, on parasta ollut…. Senvuoksi älkäämme
murehtiko… Ehkä oli siinäkin joku tarkoitus Jumalalla, että Martti
Elliin tutustui…»

»Sinä, rakas Paulus, ymmärrät Martin luonteen paremmin kuin

minä ja osaat pahankin asian hyvin päin kääntää… Minä usein
napisenkin Herraa Jumalaani vastaan.»

Oli ollut aina tapana tämän rovastin aikana, että juhannusyönä

valvottiin pappilassakin. Nuorempana ei rovasti ollut koko yönä
maata käynyt, mutta nyt viime vuosina olivat vanhukset
aamupuoleen käyneet nukkumaan, jolloin talon muu väki vielä
parhaillaan iloitsi kylävaaralla. Mutta nyt istuivat he vielä kuistilla
vartoen Martin ja Annan tuloa. Aamuaurinko oli jo noussut korkealle,
ja koko kirkonkylä ja joen läikkyvä suvanto kylpi kuin ihmeellisessä
valomeressä. Rovasti nautti sanomattomasti yön ja aamun sulosta,
eikä hän vielä tuntenut minkäänlaista väsymystä.

»Kauan he viipyvät», virkkoi ruustinna. »Marttihan oli ollut

kesäkartanolla, ja minä sanoin Annalle, että heidän oli kiirehdittävä
kotia.»

»Eihän ole varmaa, tapasiko Anna Martin heti — ja toiseksi saattaa

käydä hyvinkin niin, ettei Martti tulekaan…»

»Kuinka niin?»

»Eihän Anna tiennyt Ellin poislähdöstä Martille kertoa.»

Nyt ruustinnakin sen muisti, mutta huomautti kuitenkin:

»Ainakin pitäisi jo Annan palata.»

Pääskyset olivat jo pesistään liikkeellä, viilettäen kirkkaassa

päiväpaisteessa pitkin pihaa. Niiden lentoa katseli rovasti pitkän
aikaa, mitään muuta ajattelematta.

Silloin äkkiä ilmestyivät Martti ja Anna kujalle. Heidän tuloaan eivät

rovasti ja ruustinna havainneet, sillä he eivät tulleetkaan
Jäkälärovasta johtavaa polkua pitkin riihentakaiselle kummulle, joka
sopi näkymään kuistille, vaan olivat laskeutuneet Haltiain kiveltä
suoraan maantielle. Käsi kädessä tulivat niinkuin ennen lapsina
ollessa, kun palasivat marjasta tai Jäkälärovan torpalta.

Molempien kasvot loistivat ilosta, ja semmoinen onni säteili

silmistä, että oli kuin aamun kirkkaus olisi himmennyt.
 He riensivät melkein juoksua poikki pihan, kun näkivät kuistin
ovien olevan avoinna ja rovastin ja ruustinnan siellä istuvan.

»Nyt on juhannusyö!» huudahti Martti ja nosti Annan matkassaan

kuistille.

»Nyt on kesän kirkkain yö, ja kirkkain ja onnellisin yö elämässäni»,

hän sitten lisäsi ilon ja onnen hurmaamana.

»Niin, olkoon kesäyö kaikkien meidän sydämissämme», sanoivat

vanhat ja sulkivat lapsensa syliinsä.

Ja poikki pihan kiitivät pääskyset, visertelivät ikäänkuin iloiten siitä

onnen ilmasta, joka virtasi avonaisista kuistin ovista pihalle asti.

13.

Aamukaste kimalteli suvannon luhdikkosaarissa ja hopeoitsi puiden

lehtiä varhaisena heinäkuun aamuna. Joelta oli yön usva vasta
hälvennyt pitkin nukkuvia rantoja ja asettunut kuin levähtämään
suurten vaarain kyljille, aamun kultia katsomaan.

Kastehelmissä kimalteli nurmikin Jäkälärovan pienen pirtin

edustalla, kun vanha Erkki ilmestyi portaille. Pirtti oli vielä varjossa
kyläharjun kupeessa, mutta alas kylälle ja joelle paistoi kirkas
aurinko.

Vanha mies otti monipattisen leppäsauvansa porstuan loukosta ja

läksi astumaan polkua pitkin pappilaan.
 Myöhään illalla oli hän palannut takalistolta, jossa oli kerännyt
heiniä jänkkien rannoilta talven varalta molemmille lampailleen.
Silloin oli hänelle Priita kertonut, mitä pappilassa oli tapahtunut.

Sitä kuulemaansa nyt vanha mies mietti kävellessään ja ääneensä

ajatteli: Sillä syvästi oli häntä järkyttänyt se kova kohtalo, jonka
alaiseksi nuori taidemaalaaja oli joutunut.

Näin oli Priita Erkille itkusilmin kertonut.

Olivat Martti ja Anna taaskin, niinkuin monasti ennenkin, lähteneet

suvannolle soutelemaan ja Martti pyssyineen ampumaan vesilintuja.
Niin olivat soudelleet saaren rannasta toiseen, luhdikosta luhdikkoon,
korteikosta korteikkoon. Muutamia vesilintujakin oli Martti jo osunut
ampumaan. Niin olivat soudelleet kosken alle, jonka rannoilla kasvoi
hyvänhajuisia kukkia. Siihen laskivat veneen maihin, ja Anna nousi
rannalle kukkia poimimaan, Martti jäi veneeseen… Anna poimi,
poimi… Kaikki pappilassa rakastivat näitä koskenrannan kukkia…
Martti varsinkin…

Silloin pamahti pyssy, ja Anna kuuli Martin huutavan apua… Anna

riensi veneen luo…

Martti oli noussut teljolta ja aikonut lähteä hänkin kukkia

keräämään… mutta hänen liikkuessaan oli panostettu pyssy jotenkin
kolahtanut, lauennut, ja koko panos oli sattunut Martin rintaan…

Yö oli. Ihmiset olivat jo ehtineet käydä levolle, ja vasta pitkän ajan

perästä oli pappilaan kuultu Annan hätähuuto suvannolta…

»Eikä taida enää eläjää tulla», oli Priita selittänyt.

 Ei ollut vanha Erkki kyennyt silmää ummistamaan, niin oli häneen
koskenut raskas sallimus. Oli mielessään miettinyt, mikä oli Jumalan
tarkoitus Martin suhteen. Tahtoiko pois omansa ennenkuin maailma
sydämen paadutti? Tahtoiko ottaa nyt, kun elämä vasta aamussa oli,
kun tulevan taipaleen tiesi? Vai tahtoiko vain tällä lailla luoksensa
kutsua, omaksi lapsekseen saada ennenkuin maailma puhtaan
mielen pimitti?

Siten vanha, Jumalaa pelkääväinen mies mietti ja Herralta

vastausta odotti…

— Herran työt ovat monenlaisia ja usein raskaita meidän ihmisten

mielestä — eikä niitä koskaan ihminen ymmärrä, tuumi hän. —
Väkevät ovat ne voimat, joilla ihmissydämiä pehmittää ja sallimusten
kautta johdattaa valkeuden tielle. Herra näki hänen sydämensä, että
se valkeutta tahtoi, mutta hän etsi sitä maailman kunniasta eikä
omasta sydämestään…

Sinne tänne harhaili vanhan miehen ajatus ja kummia kysymyksiä

juolahti hänen mieleensä. Mutta saavuttuaan Haltiain kiven luo
seisahtui katselemaan sammalpeitteistä kuviota kiven kyljessä.

— Tässä hän maalasi »Kesäyötä» ja taivaan valoja siihen aikoi

kuvata… Muistiko rukoilla Valkeuden Herralta voimaa ja taitoa… Eivät
hyvät haltiat hänelle vihastuneet, vaikka heidän kivelleen tuli… hyvä
on hänen mielensä ja rakastava sydämensä… liian hyvä pahan
maailman raiskattavaksi… Siksi on Herra hänet nyt omakseen
kutsunut… nyt, kun mieli vielä oli herkkä ja sydän pehmeä…

Hän lähti edespäin kävelemään, kepillä auttaen horjuvia

askeleitaan.
 — Minua oli ikävöinyt… sanonut: Vanha Erkki on Herran palvelija,
valon ja kesäyön ystävä… Herra ole hänen sielulleen armollinen!
Herra ota hänet luoksesi siihen valoon, siihen iankaikkiseen
kesäyöhön, jota hän rakastaa…»

Hän saapui kummulle riihen taakse, ja nyt vasta selkenivät hänen

ajatuksensa ja nyt vasta hän selvään ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

Hän sai uusia voimia, ja mielenpirteys vilkastui. Jalka alkoi nousta

keveämmin, ja silmiin ilmausi entinen loiste. Kevein askelin hän
tepasteli mennä pappilan pihaan.

Ja hänestä tuntui, että koko talon oli raskas suru valloittanut ja

että aamukirkkaassa ilmassa leijaili murheen musta viitta.

Pihalla ei näkynyt ketään liikkeellä. Piennarheinät, joita oli

kannettu kekkosiin pihalle, tuoksuivat aamuilmaan hyvältä.
Pääskyset lentelivät ihan maan pintaa lähellä, mutta eivät
viserrelleet. Ja Erkistä näytti, että kuoleman käsi kosketteli koko
taloa.

*****

Hän nousi vanhan rovastin kanssa ullakon nurkkakamariin, jossa

Martti makasi.

Anna ja ruustinna istuivat hänen vuoteensa vieressä. Anna oli

kalpea kuin palttina, mutta kyyneleet eivät enää suoneet lohtua.

Sairas tunsi Erkin, ja hänen kalvenneille poskilleen nousi heikko

puna.