Full download ebooks at https://ebookmeta.

com

Myths of the Iroquois 1st Edition Erminnie A

Smith

For dowload this book click link below

https://ebookmeta.com/product/myths-of-the-iroquois-1st-
edition-erminnie-a-smith/

OR CLICK BUTTON

DOWLOAD NOW
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Seven Myths of the Spanish Conquest Matthew Restall

https://ebookmeta.com/product/seven-myths-of-the-spanish-
conquest-matthew-restall/

Myths and Memories of the Black Death Dodds

https://ebookmeta.com/product/myths-and-memories-of-the-black-
death-dodds/

A Woman of the Sword 1st Edition Anna Smith Spark

https://ebookmeta.com/product/a-woman-of-the-sword-1st-edition-
anna-smith-spark/

Big Medicine From Six Nations The Iroquois and Their

Neighbors Ted C. Williams

https://ebookmeta.com/product/big-medicine-from-six-nations-the-
iroquois-and-their-neighbors-ted-c-williams/
The Myth of the Amateur : A History of College Athletic
Scholarships 1st Edition Ronald A. Smith

https://ebookmeta.com/product/the-myth-of-the-amateur-a-history-
of-college-athletic-scholarships-1st-edition-ronald-a-smith/

A Biography of the Pixel Leonardo 1st Edition Alvy Ray

Smith

https://ebookmeta.com/product/a-biography-of-the-pixel-
leonardo-1st-edition-alvy-ray-smith/

Seven Myths of the Russian Revolution 1st Edition

Jonathan Daly Leonid Trofimov

https://ebookmeta.com/product/seven-myths-of-the-russian-
revolution-1st-edition-jonathan-daly-leonid-trofimov/

Myths, Misconceptions, and Invalid Assumptions of

Counseling and Psychotherapy 1st Edition Jeffrey A.
Kottler

https://ebookmeta.com/product/myths-misconceptions-and-invalid-
assumptions-of-counseling-and-psychotherapy-1st-edition-jeffrey-
a-kottler/

Perspectivism A Contribution to the Philosophy of the

Social Sciences 1st Edition Kenneth Smith

https://ebookmeta.com/product/perspectivism-a-contribution-to-
the-philosophy-of-the-social-sciences-1st-edition-kenneth-smith/
 Erminnie A. Smith

Myths of the Iroquois

Madison & Adams Press, 2018

Contact: info@madisonadamspress.com

ISBN 978-80-268-8866-6

This is a publication of Madison & Adams Press. Our production

consists of thoroughly prepared educational & informative
editions: Advice & How-To Books, Encyclopedias, Law
Anthologies, Declassified Documents, Legal & Criminal Files,
Historical Books, Scientific & Medical Publications, Technical
Handbooks and Manuals. All our publications are meticulously
edited and formatted to the highest digital standard. The main
goal of Madison & Adams Press is to make all informative books
and records accessible to everyone in a high quality digital and
print form.
 Table of Contents
Chapter I. Gods and Other Supernatural Beings

Hi-nun Destroying the Giant Animals

A Seneca Legend of Hi-Nun and Niagara
The Thunderers
Echo God
Extermination of the Stone Giants
The North Wind
Great Head
Cusick's Story of the Dispersion of the Great Heads
The Stone Giant's Wife
The Stone Giant's Challenge
Hiawatha and the Iroquois Wampum
Chapter II. Pigmies

The Warrior Saved by Pigmies

The Pigmies and the Greedy Hunters
The Pigmy's Mission
Chapter III. Practice of Sorcery

The Origin of Witches and Witch Charms

Origin of the Seneca Medicine
A "True" Witch Story
A Case of Witchcraft
An Incantation to Bring Rain
A Cure for All Bodily Injuries
A Witch in the Shape of a Dog
A Man Who Assumed the Shape of a Hog
 Witch Transformation
A Superstition About Flies
Chapter IV. Mythologic Explanation of Phenomena

Origin of the Human Race

Formation of the Turtle Clan
How the Bear Lost His Tail
Origin of Medicine
Origin of Wampum
Origin of Tobacco
Origin of Plumage
Why the Chipmunk has the Black Stripe on His Back
Origin of the Constellations
The Pole Star
Chapter V. Tales

Boy Rescued by a Bear

Infant Nursed by Bears
The Man and His Step-son
The Boy and His Grandmother
The Dead Hunter
A Hunter's Adventures
The Old Man's Lessons to His Nephew
The Hunter and His Faithless Wife
The Charmed Suit
The Boy and the Corn
The Lad and the Chestnuts
The Guilty Hunters
Mrs. Logan's Story
The Hunter and His Dead Wife
 A Sure Revenge
Traveler's Jokes
Kingfisher and His Nephew
The Wild-Cat and the White Rabbit
Chapter VI. Religion

New-Year Festival
Tapping the Maple Trees
Planting Corn
Strawberry Festival
Green-Corn Festival
Gathering the Corn
 Chapter I.
Gods and Other Supernatural Beings
Table of Contents

The principal monuments of the once powerful Iroquois are their

myths and folk-lore, with the language in which they are embodied.
As these monuments are fast crumbling away, through their contact
with European civilization, the ethnologist must hasten his search
among them in order to trace the history of their laws of mind and
the records of their customs, ideas, laws, and beliefs. Most of these
have been long forgotten by the people, who continue to repeat
traditions as they have been handed down through their fathers and
fathers' fathers, from generation to generation, for many centuries.
The pagan Iroquois of to-day (and there are still many) will tell
you that his ancestors worshiped, as he continues to do, the "Great
Spirit," and, like himself, held feasts and dances in his honor; but a
careful study of the mythology of these tribes proves very clearly
that in the place of one prevailing great spirit (the Indian's earliest
conception of the white man's God) the Iroquois gods were
numerous. All the mysterious in nature, all that which inspired them
with reverence, awe, terror, or gratitude, became deities, or beings
like themselves endowed with supernatural attributes, beings whose
vengeance must be propitiated, mercy implored, or goodness
recompensed by thank-offerings. The latter were in the form of
feasts, dances, or incense.
Among the most ancient of these deities, and regarding which
the traditions are the most obscure, were their most remote
ancestors—certain animals who later were transformed into human
shape, the names of the animals being preserved by their
descendants, who have used them to designate their gentes or
clans.
 Many races in that particular stage of savagery when the human
intellect is still in its child-like state, being impressed by the awful
and incomprehensible power of Thunder, have classed it foremost
among their deities, with attributes proportioned to the disposition
or status of the worshiper.
Hi-nuⁿ, the beneficent Thunder God of the Iroquois, compares
most favorably with the same god as worshiped by other races. Ever
accompanied by his equally powerful assistants, his mission was
understood to be only to promote the welfare of that favored people,
though isolated personal offenses might demand from him a just
retribution. It was therefore safe to make unto him, on his near
approach to earth, his most acceptable offering, the burning
tobacco, and so firmly rooted has become that ancient custom, that
the aged superstitious Iroquois of to-day can often be seen making
this little offering on the near approach of every thunder-storm. It is
not difficult to follow the crude reasoning by which was ascribed to
Hi-nuⁿ the goodness and glory of having destroyed the giant
monsters which either poisoned the waters or infested the land. That
such had existed was evident from the bones often discovered, and
what power other than the crashing bolt of Hi-nuⁿ could have
accomplished their destruction? The similarity discoverable in the
myths of many peoples regarding the Thunder God and his mission
of destruction to giant animals, making this an almost universal
myth, is probably traceable to this simple and natural explanation,
and presents no argument that the myth itself has traveled. It may,
then, be safely assumed that Hi-nuⁿ was an indigenous god of the
Iroquois, the product of their own crude reasoning powers.
Brother of the great Hi-nuⁿ was the West Wind, who, with him,
brought from the clouds the vivifying rain, and who finally assisted
the Iroquois in the extermination of the powerful stone giants.
Therefore, the West Wind ranks as a beneficent deity or spirit.
The North Wind brought only calamity in its train, often killing
the unripe corn and freezing the rivers, thus depriving the people of
their needed sustenance, and from the mere touch of his icy fingers
the benighted hunter became stiff in death. This ranked as an evil
deity ever to be feared and propitiated.
Echo, the Mars of the Iroquois, only exercised his power during
their wars with other tribes, in which, by repeating among the hills
their cries of Go-weh, he insured their almost certain victory. He was
ever honored with special thanksgiving.
Of Tă-rhuⁿ-hyiă-wăh-kuⁿ (who bore the important office of
Holder of the Heavens) there is little more known than that he
brought out from their mother earth the six tribes composing the
Iroquois.
These are some of the Iroquois gods, a knowledge of whose
existence is contained only in myths, for they belong to the charmed
"mythologic age." As, however, the Iroquois tribes have not entirely
passed the boundaries of that age, it is proper to mention some of
their more modern divinities, in whose worship are intermingled
many of their ancient ceremonies.
The "Great Spirit," so popularly and poetically known as the god
of the red man, and the "Happy Hunting-ground," generally reported
to be the Indian's idea of a future state, are both of them but their
ready conception of the white man's God and Heaven. This is
evident from a careful study of their past as gleaned from the
numerous myths of their prehistoric existence.

PL. XII—RETURNING THANKS TO THE GREAT SPIRIT.

 It may be true that many of the first missionaries found them in
possession of such ideas, but the Indians had long been in contact
with white men from whom those ideas were obtained, and there
was no incongruity in simply adding them to their former beliefs, as
no fundamental change was required. They accepted the Great
Spirit, but retained in many instances their former gods as his
attributes, considering the thunder as his voice and the winds as his
breath, and at the same time they introduced into their pagan
worship a form of the trinity which is still preserved, consisting of
the Great Spirit, the Sun, and Mother Earth.
Good and evil spirits also play an important rôle in Iroquoian
mythology. Among the good spirits are the three sisters who still
continue to preside over the favorite vegetables—corn, beans, and
squashes. They are represented as loving each other very dearly and
dwelling together in peace and unity. The vines of the vegetables
grow upon the same soil and cling lovingly around each other. The
spirit of corn is supposed to be draped with its long leaves and silken
tassels. The sister who guards the bean has a wreath of its velvety
pods with garments of the delicate tendrils, while the spirit of
squashes is clothed with the brilliant blossoms under her care. In
bright nights the sisters can be seen flitting about or heard rustling
among the tall corn. To this day yearly festivals are held in their
honor, and they are appealed to as "Our life, our supporters."
Among the supernatural beings corresponding to good and evil
genii were the Great Heads, with ever watchful eyes, and long hair
which served them as wings to bear them on missions of mercy or of
destruction. This pure product of the Indian imagination figures
largely in the unwritten literature of the Iroquois. There were also in
those days stone giants, always the mortal enemy of man, but
whose final extermination furnished the theme for wonderful stories
of daring deeds performed oftentimes under the influence of charms
or magic, but never in too marvelous a manner to disturb the
credulity of the eager listener.
 PL. XIII—STONE GIANT OR CANNIBAL.

Although Atotarho and Hiawatha were contemporary personages,

whose names are still continued in the list of chiefs of the present
day, the myths which have accumulated around their history are so
many and varied that it is impossible to define the vague boundary
line separating fact from fiction. They may, therefore, be properly
classed as demigods. The name of the former, which signifies "the
entangled," together with his skill, cunning, and cruelty in war, soon
resulted in his becoming invested with the title of a wizard. The
origin of his name is attributed to his marvelous hair, which consisted
of living snakes, and thus he is represented by the pictographers of
his time. He is still regarded by his tribe as having been a being with
supernatural endowments.

PL. XIV—ATOTARHO—WAR CHIEF.

 Among the same tribe, the Onondagas, are found what may be
termed the "Hiawatha legends." So numerous and yet different are
these stories, that they may be regarded as the histories of a long
line of Hiawathas, the Hiawatha being the official name of one of the
most important functionaries in the tribal government. These stories,
in their relation through many generations, have at last become
applied to one person, who is thus most marvelously endowed, as
far surpassing all in goodness as did Atotarho in the opposite
attributes. To him is ascribed the honor of having established the
Great Confederacy of the Iroquois which so long rendered them
invincible in war. His name, which signifies "He who seeks the
wampum belt,"1 probably led to the superstition of his having
invented wampum. To accomplish his wonderful feats, he was
provided with a magic canoe which obeyed his bidding. The
legendary apotheosis accorded him, in which he is represented as
ascending to Heaven in a white canoe, appears to be of modern
origin.

Hi-nun Destroying the Giant Animals

Table of Contents

A hunter in the woods was once caught in a thunder-shower, when

he heard a voice calling upon him to follow. This he did until he
found himself in the clouds, the height of many trees from the
ground. Beings which seemed to be men surrounded him, with one
among them who seemed to be their chief. He was told to look
below and tell whether he could see a huge water-serpent. Replying
that he could not, the old man anointed his eyes, after which he
could see the monster in the depths below him. They then ordered
one of their number to try and kill this enemy to the human race.
Upon his failing, the hunter was told to accomplish the feat. He
accordingly drew his bow and killed the foe. He was then conducted
back to the place where he had sought shelter from the storm,
which had now ceased.
This was man's first acquaintance with the Thunder God and his
assistants, and by it he learned that they were friendly toward the
human race, and protected it from dragons, serpents, and other
enemies.

A Seneca Legend of Hi-Nun and Niagara

Table of Contents

A beautiful Indian maiden was about to be compelled by her family

to marry a hideous old Indian.
Despair was in her heart. She knew that there was no escape for
her, so in desperation she leaped into her canoe and pushed it from
shore on the roaring waters of Niagara. She heeded not that she
was going to her death, preferring the angry waters to the arms of
her detested lover.
Now, the God of Cloud and Rain, the great deity Hi-nuⁿ, who
watches over the harvest, dwelt in a cave behind the rushing waters.
From his home he saw the desperate launching of the maiden's
canoe; saw her going to almost certain destruction. He spread out
his wings and flew to her rescue, and caught her just as her frail
bark was dashing on the rocks below.
The grateful Indian girl lived for many weeks in Hi-nuⁿ's cave. He
taught her many new things. She learned from him why her people
died so often—why sickness was always busy among them. He told
her how a snake lay coiled up under the ground beneath the village,
and how he crept out and poisoned the springs, because he lived
upon human beings and craved their flesh more and more, so that
he could never get enough if they died from natural causes.
Hi-nuⁿ kept the maiden in till he learned that the ugly old suitor
was dead. Then he bade her return and tell her tribe what she had
learned of the great Hi-nuⁿ.
She taught them all he had told her and begged them to break
up their settlement and travel nearer to the lake; and her words
prevailed. For a while sickness ceased, but it broke out again, for the
serpent was far too cunning to be so easily outwitted. He dragged
himself slowly but surely after the people, and but for Hi-nuⁿ's
influence would have undermined the new settlement as he had the
former one. Hi-nuⁿ watched him until he neared the creek, then he
launched a thunderbolt at him. A terrible noise awoke all the
dwellers by the lake, but the snake was only injured, not killed. Hi-
nuⁿ was forced to launch another thunderbolt, and another and
another, before, finally, the poisoner was slain.
The great dead snake was so enormous that when the Indians
laid his body out in death it stretched over more than twenty arrow
flights, and as he floated down the waters of Niagara it was as if a
mountain appeared above them. His corpse was too large to pass
the rocks, so it became wedged in between them and the waters
rose over it mountains high. As the weight of the monster pressed
on the rocks they gave way and thus the horseshoe form, that
remains to this day, was fashioned. But the Indians had no more
fever in their settlement.

The Thunderers
Table of Contents

The following story, as related to me by Horatio Hale, who received

it from an Indian chief, shows that sustained imaginative power
which seems to distinguish the myths of the Iroquoian family.
On one occasion in the ancient time three warriors set out on an
expedition. When they were far distant from their own land, one of
them had the misfortune to break his leg. By the Indian law it
became the duty of the others to convey their injured comrade back
to his home. They formed a rude litter, and, laying him upon it, bore
him for some distance.
At length they came to a ridge of mountains. The way was hard
and the exertion severe. To rest themselves, they placed their
burden on the ground. They withdrew to a little distance and took
evil counsel together. There was a deep hole, or pit, opening into the
ridge of the mountain at a little distance from the place where they
were sitting. Returning to the litter, they took up their helpless load,
carried him near the brink of the pit, and suddenly hurled him in.
Then they set off rapidly for their own country. When they arrived
they reported that he had died of wounds received in fight. Great
was the grief of his mother, a widow, whose only support he had
been. To soothe her feelings they told her that her son had not fallen
into the enemy's hands. They had rescued him, they said, from that
fate, had carefully tended him in his last hours, and had given his
remains a becoming burial.
They little imagined that he was still alive. When he was thrown
down by his treacherous comrades he lay for some time insensible at
the bottom of the pit. When he recovered his senses, he observed
an old gray-headed man seated near him, crouching into a cavity on
one side of the pit. "Ah, my son," said the old man, "what have your
friends done to you?" "They have thrown me here to die, I suppose,"
he replied, with true Indian stoicism. "You shall not die," said the old
man, "if you will promise to do what I require of you in return for
saving you." "What is that?" asked the youth. "Only that when you
recover you will remain here and hunt for me and bring me the
game you kill." The young warrior readily promised, and the old man
applied herbs to his wound and attended him skillfully until he
recovered. This happened in the autumn. All through the winter the
youth hunted in the service of the old man, who told him that
whenever he killed any game too large for one man to carry, he
would come himself and help to convey it to the pit, in which they
continued to reside. When the spring arrived, bringing melting
snows and frequent showers, he continued his pursuit of the game,
though with more difficulty. One day he encountered an enormous
bear, which he was lucky enough to kill. As he stooped to feel its
fatness and judge of its weight, he heard a murmur of voices behind
him. He had not imagined that any human beings would find their
way to that lonely region at that time of the year. Astonished, he
turned and saw three men, or figures in the shape of men, clad in
strange cloud-like garments, standing near him. "Who are you?" he
asked. In reply they informed him that they were the Thunderers
(Hi-nuⁿ). They told him that their mission was to keep the earth and
everything upon it in good order for the benefit of the human race.
If there was a drought, it was their duty to bring rain; if there were
serpents or other noxious creatures, they were commissioned to
destroy them, and, in short, to do away with everything injurious to
mankind. They told him that their present object was to destroy the
old man to whom he had bound himself, and who, as they would
show him, was a very different sort of being from what he pretended
to be. For this they required his aid. If he would assist them he
would do a good act, and they would convey him back to his home,
where he would see his mother and be able to take care of her. This
proposal and their assurances overcame any reluctance the young
man might have felt to sacrifice his seeming benefactor. He went to
him and told him that he had killed a bear and needed his help to
bring it home. The old man was anxious and uneasy. He bade the
youth examine the sky carefully and see if there was the smallest
speck of cloud visible. The young man replied that the sky was
perfectly clear. The old man then came out of the hollow and
followed the young hunter, urging him constantly to make haste, and
looking upward with great anxiety. When they reached the bear they
cut it up hurriedly with their knives, and the old man directed the
youth to place it all on his shoulders. The youth complied, though
much astonished at his companion's strength. The old man set off
hastily for the pit, but just then a cloud appeared and the thunder
Another random document with
no related content on Scribd:
tunnetuin vuori Aavasaksa on korkeudeltaan ainoastaan 784 1/2
jalkaa. Yllästunturi on siis enemmän kuin 1,200 jalkaa sitä
korkeampi.] Toinen seikka, mikä hämmästystäni herätti, oli se ettei
täällä näkynyt jälkeäkään mistään varsinaisesta vuoresta.
Edessämme oli vaan hyvin jyrkkä, ihan metsätön kukkula, jota
peittivät lukemattomat päälletysten kasassaolevat kivet, melkein
jok'ainoa kuution tai suunnikkaan muotoisia ja suunnilleen kyynärän
korkuisia. Niiden muodot ovat niin säännöllisiä kuin olisivat ne
koneella leikatut. Siellä täällä kiviröykkiöiden välissä näkyi kuitenkin
palanen multaista maata, missä harvakseen kasvoi matalia yrttejä ja
ruohonkorsia; sitte alkoi taas tuo valtava kivivyöhyke, kiertäen koko
tunturin ympäri. — Monet muutkin Lapin tunturit ovat, mikäli
varmuudella tiedän, täynnä irtonaisia kivimöhkäleitä, tasapintaisia,
jyrkkäsärmäisiä, muinaisajan ajojäiden muodostelemia.

Kiviharkot ovat hyvin hienosyistä graniittia, ulkopuoleltaan

harmaanvihreitä, sileitä, miltei liukkaita, väliin niin irti toisistaan, että
ne kulkijan astuessa liikahtelivat.

Ja tätä pyramiidimaista kiviharkkoseinämää olisi kiivettävä aina

kahdentuhannen jalan korkeuteen. Se vaatisi vaivaa ja hellettä
nuoremmiltakin henkilöiltä.

Yhtäkaikki tultiin kiviharkkovyöhykkeen yläpäähän ja päästettiin

helpotuksen huokaus, sillä yläosassa oli rinne kivetöntä ja siitä
syystä helpompaa nousta. Ylös päästyämme havaitsimme
seisovamme tasaisella ylängöllä — ja sen taustalla oli samallainen
jyrkkä kiviseinä kuin alapuolellakin, mutta vieläkin korkeampi,
muodostaen toisen kivivyöhykkeen tuon panssaroidun jättiläisen
ympärille.
 Otsa vielä hiessä äskeisistä ponnistuksista aloimme hetkisen
levähdettyämme uuden kapuamisen ylös tunturille — alituiseen
kiveltä kivelle hyppien ja kiiveten — tyytyväisinä siihen että edes
silloin tällöin tapasimme muutamia metrejä kivetöntä maata, missä
pikemmin pääsimme ylös jyrkännettä.

Minä en tahdo tästä tunturillenoususta kertomalla luoda lukijaan

sen suurempaa väsymyksentunnetta kuin mitä se nousu meihin
itseemme todellisuudessa vaikutti. No niin; ensimäistä ja toista
kivivyöhykettä ja ylänköä seurasivat uudet ja yhä uudet samallaiset
ja ne kuin ilkkuen esiin ilmestyivät silloinkin kun luuli jo varmasti
matkansa perillä olevansa.

Tuossa jättiläisessä näytti piilevän kuin jotain salaperäistä,

persoonallista ivaa ja uhmailua joka kerta kun se oli saanut
houkutelluksi meidät uudelle ylätasangolle ja siinä taas viritetyksi
eteemme uusia, yhä vaikeampia vastuksia. Täällä voi hyvin saada
käsityksen siitä, miksi kansantarut pyrkivät luomaan vuorenpeikkoja
ja tunturikuninkaita.

Mutta kuitenkin kaikitenkin tuntui siltä kuin olisi jokainen uusi este
karaissut hermoja ja lujittanut lihaksia. Sai kyllä suutuksissaan purra
hammasta ja hivellä hikeä otsaltaan, mutta kunkin uuden
pettymyksen perästä lyhennettiin siitä huolimatta levähdyshetkiä.
Ylös täytyi päästä, vaikkapa Yllästunturi kiviharkkovarustuksineen
olisi pilviin asti ulottunut. Tuota kiusantekijäjättiläistä alettiin jo
epäillä, vieläpä siinä määrässä, että kun viimeinkin oli päästy
tunturin korkeimmalle ylängölle ja havaittu että sieltä saattoi nähdä
joka suunnalle, yhäkin epäillen tirkisteltiin jotain uutta
kiviharkkoseinämää.
 Mutta edessämme oli nyt ainoastaan hieman mykevä, sangen
laaja ylänkö niin pitkälti kuin silmä kantoi; eräässä paikassa oli
pienempi kasa kiviharkkoja ja sitä tunturin korkeinta kohtaa
nimitettiin laeksi. Se oli kuin tuon mahdottoman suuren
»kilvenkupulan» napa, minkä me jo kaukaa olimme luulleet
näkevämme.

Mikä jylhyys, mikä ääretön jylhyys, täytyy sanoakseni, levisikään

täältä silmäimme eteen. Tuntureita ja taaskin tuntureita, metsäisiä
vaaroja ja niiden välillä lukemattomia tundroja, järviä, lampia ja
kiemurtelevia jokia, mutta mistään viljelyksestä ei tänne ylhäälle
näkynyt pienintäkään merkkiä. Köyhinkin, pieninkin suomalainen
kappeli, jos se olisi siirretty johonkin tuon näkemämme, äärettömän
maa-alueen kolkkaan, olisi näyttänyt mitä ihanimmalta varallisuuden
ja sivistyksen kehdolta.

Seuralaiseni, jotka olivat jylhyyteen näissä seuduissa tottuneet,

ahmivat täysin siemauksin silmillään noista tosiaankin
hämmästyttävistä näköaloista. Jakamattoman innostuksen
valtaamina osoittelivat he toisilleen jokaista asuttua paikkaa, minkä
kaukoputkillaan saivat silmiinsä. Nuo yksinäiset kohdat, jotka olivat
parin peninkulman päässä toisistaan, tuntuivat vaan lisäävän seudun
autiota vaikutusta, jonka yksityistä, luonnonkauneista, ihanista
maisemista ei täällä ylhäällä tietystikään voinut saada mitään
käsitystä.

Kun me olimme nousseet tunturille sen pohjoispuolelta ja koska

siis emme saattaneet nähdä sen heikosti kaareutuvan tasangon yli,
etenivät meidän näköalamme ainoastaan pohjoista ja sen
rajasuuntia kohti. Ja tämä osa Lapinmaata olikin mieltäkiinnittävintä.
Norjanpuoleiset mahtavat, korkeimmat tunturit näkyivät jokseenkin
selvästi, mutta jonkinlaisella epäilyksellä osoitteli oppaamme eräitä
Venäjän rajalla päin taivaanrannalla häämöttäviä tuntureita.

Korkeimpia Suomen Lapissa esiintyviä tuntureita oli pohjoisessa

näkyvä kaunis- ja voimakaspiirteinen Pallastunturi ja itäisellä ilmalla
Kumputunturi, kaukana Kittilässä, kumpikin noin yhdeksän
penikulman päässä siitä paikasta, missä seisoimme.

Tuona kuumana kesäpäivänä näytti mukanaoleva

lämpömittarimme alhaalla Lampovaaran mäellä + 30°, mutta täällä
ylhäällä Yllästunturilla auringossa ainoastaan + 8° Cels. Kylmä
tuulenhenki ja juuri äsken sulaneesta lumesta johtunut kosteus
saivat aikaan epämieluisan vedon tunturin laella, pitkää talvea
muistuttavan. Kuivat, matalat ruohonkorret painuivat notkistuen
maahan ja meidän oli oltava alituisessa liikkeessä, ettemme
vilustuisi, hikisiä kun olimme. Täällä ei ole kesää koskaan, ja se
vaikutus, minkä sain tuosta äärettömästä, aurinkoisesta,
silmänkantamattomiin ulottuvasta harmaasta seudusta, oli
talvimainen, vakava, juhlallinen ja kunnioitusta herättävä, niinkuin
yleensä kaikki mikä on — yksi ja kokonainen.

Kylmyys esti meitä kauvemmin viipymästä Yllästunturilla, jonka

joka puolella tarjoutunee katselijan nähtäväksi jokseenkin vaihtelevia
maisemia ja näköaloja. — Alaslaskeutuminen oli jonkunverran
helpompaa kuin ylösnousu ja kävi nopeasti, sillä vauhtia oli
jyrkänteissä vaikea hillitä. Nopeat hyppäykset kiveltä kivelle vaativat
kuitenkin tarkkaavaisuutta, sillä kivet olivat sileitä ja väliin luisujakin.
Muutoin johdattikin meitä nyt oppaamme vähän kivettömämpää
tietä, muristen itsekseen, että oli sen tien ylöskiivettäessä unohtanut.
Oli niitä sentään kiviä täälläkin sadointuhansin. Ja jos Yllästunturi
lukemattomine, melkein valmiiksi hakattuine kauniine
kiviharkkoineen, jotka ovat mitä hienointa graniittia, olisi lähellä
merta, muodostaisi tuo nyt niin orpo kukkula kokonaisen
rikkaudenpesän.

Vihdoinkin olimme alhaalla tunturin juurella ja saatoimme sanoa

tuolle yksinäiselle, mahtavalle, surumieliselle Yllästunturille
hyvästimme.

Mikä mahtava maine olisikaan tuolla tunturilla, ellei se sijaitsisi niin

kaukana erämaassa. Nyt lienee tämä pienoinen kuvaus kaikkein
ensimäinen tuosta suuremmoisen jylhästä Yllästunturista.

Suomen kansallistarustossa löytyy olento, joka on kuin vartavasten

luotu eläväiskuva tästä ikäänkuin Herran kiroomasta, kiviharkoilla
lastatusta tunturista. Se on Kullervo. — Useinkin, kun istahdin
jollekin kivelle hetkisen levätäkseni, kuvastui sieluuni tuon
onnettoman nuorukaisen hahmo. Vaikka olivatkin silmäni ummessa,
olin kuitenkin näkevinäni hänen istuvan siinä edessäni katkennut
veitsi kädessään, taikka pikemmin seisovan tuolla kuivuneella
nurmikolla ja puhelevan miekalleen erämaassa. Yllästunturilta
saamiini muistelmiin liittyy aina Kullervon traagillinen haamu.

III.
TALVI-MUISTELMAKUVIA
1. MITEN TULIN JOULUA LAPISSA
VIETTÄNEEKSI.

Sinä vuonna, jolloin vietin kesää pienessä minulle ystävällisessä

piirissä, Kolarin pitäjässä, sain joulukuun 17 p:nä kohteliaan kirjeen,
jossa pyydettiin minua heti matkustamaan sinne takaisin siellä joulua
viettääkseni sekä nuo sen jälkeistä 20 päivää.

Kutsumus oli laadittu semmoisella luottamuksella tulooni, että se

valtasi minut naiivilla, vanhanaikaisella uskollisuudellaan. Minulla oli
7 päivää käytettävänäni ennättääkseni Etelä-Suomesta 20
peninkulmaa pohjoispuolelle Tornion eli yhteensä 110 peninkulmaa.
Rautatie ulottui silloin vielä ainoastaan Ouluun asti. Hymyilin
ajatellessani kaikkia niitä vastuksia, joita ystävyys täydessä
luottamuksessa tahtoi sälyttää hartioilleni yhden viikon joulu-ilon
takia. Ei, suoraa hulluutta oli ajatellakaan matkaa!

Kirje, jossa olisin lausunut kiitokset tarjouksesta ja ystävällisen

kieltäymiseni ei olisi enää ennättänyt perille. Se se oli kaikkein
ikävintä. Näin, mitenkä kaikki siellä kaukana oli järjestetty etäisen
vieraan vastaanottamiseksi, mitenkä jouluaatto tulisi ja odottavat
katseet etsisivät lumikentillä lähestyvää rekeä, mitenkä lyhyt hämärä
päivä kuluisi kaivatun saapumatta; mitenkä pimeys peittäisi aution
seudun äänetönnä ja vakaasti ilman että kulkusten kilinää kuuluisi;
mitenkä joulusaunan lämpöä innokkaasti ylläpidettäisiin viimeiseen
saakka, mitenkä jouluaatto vihdoin toisi pettyneet toiveet pieneen
perhepiiriin.

Ei, se meni liian pitkälle. Eikä tämä joulu antaisi minulle mitään
rauhaa! Kello kävi niin hitaasti. Toivoin, että näyttäjä jo osoittaisi
lähtöaikaa viimeiselle junalle, joka olisi voinut viedä minut
pohjoiseen päin, silloin olisi epäilykseni ollut lopussa.

Katseeni sattuivat matkalaukkuun. Mahtuisiko siihen, mitä matkaa

varten tarvitaan. Kulumaakseni aikaa ahtasin tavaroita siihen
koetteeksi. Niinpä niin, kaikkein tarpeellisin saisi siinä kyllä tilaa ja
niin käskin valjastamaan hevosen asemalle ajaakseni.

Mikä hulluus, mikä hulluus! Sata kymmenen peninkulmaa, ehkä 40

asteen pakkasessa! Mikä hulluus! Ei, riisukaa hevonen! En matkusta.

Kello oli 1/2 3 iltapäivällä, taivas pilvien verhooma. Mutta silloin

välkähti aurinko kirkkaana esiin pilvipeitosta, — aurinko, jota
ystäväni Lapissa eivät nyt vähään aikaan tulisi näkemään — sen
loisto oli niin leppeä, niin ystävällinen. Ei, minä lähden! Valjastakaa
hevonen! »Usko Jumalasta hyvää ja lähde» oli Laiska Jaakon
sananpartena.

Seuraavalla hetkellä olin matkalla viettämään jouluaattoani

Lapissa.

En koskaan ole lähtenyt pitkälle matkalle rauhallisemmilla ja

iloisemmilla tunteilla. Miksi olin epäröinyt? Matka tuntui minusta nyt
niin yksinkertaiselta ja luonnolliselta. Olinhan niin hartaasti odotettu
ja olihan minulle mahdollista toteuttaa odottajain toivo. Ja tuntuipa
myös niin hyvältä, kun kerrankin maailmassa ei itseään pitänyt liian
suuressa arvossa.

Ja tästä hetkestä alkaen en tuntenut itseäni enää joulukiireessä

työttömäksi vanhaksi pojaksi. En, kuuluinhan yhtä hyvästi kuin
kukaan muu Pohjolassa määrättyyn joulupiiriin ja olin saanut
runsaan osuuteni joulukiireestä, joululevottomuudesta ja ikävöidystä
jouluilosta.

Kuinka suuri Suomenmaa sentään on — varsinkin talvella. Sadan

peninkulman pituisia lumihankia, niukkaa valoa, runsaasti pimeää.
Pitkä rautatiematka Ouluun oli muutamia tunteja lukuunottamatta
retki mustan tunnelin läpi, jossa juna valopilkun lailla kiiruhti
lumihankien, metsien ja majojen ohi, ainoastaan harvojen
valohohteitten sitä tuvan akkunoista tervehtiessä.

Kun seuraavana aamuna heräsin Oulussa, osotti akkunan

lämpömittari, että puolen asteen lämpöinen odotti minua ulkona,
jossa kuitenkin vallitsi niin paksu sumu, että matkani Tornioon kului
kuin harmaassa säkissä — kulkien talviteitä meren lahtien, lumen
peittämien niittyjen, leveitten virransuitten ja metsien läpi
tervehtiäkseen tuon tuostakin suurta postitietä, jossa tapasin
vanhoja tuttuja kilometritolppia ja varakkaat kylät odottivat aijottua
Tornion rataa.

Matkalla mainittuun kaupunkiin jota kiireettä jatkettiin, laski

lämpömäärä ainoastaan pari astetta nollaa alemmaksi, kunnes taivas
vihdoin talvipäivän tasauksena 21 p. jouluk. selkeni ja saatti näkyviin
teräväsakaraisen uusikuun, ennustaen sään muutosta.

Viivyttyäni lyhyen aikaa Torniossa matkustin vielä samana iltana

kaksi peninkulmaa pohjoiseen päin.
 Kun Torniossa kerroin olevani matkalla revontulia katsomaan,
sanoi yksi tuttavistani: »Saattaisi tapahtua, että lyhyellä
joulumatkallasi mitään revontulia ei tulisi näkyviin.» — »Ohoh»,
vastasin leikillisesti, »olen jo täksi illaksi tilannut itselleni vähän
pohjanpaloa», ja oikeinpa arvasin — jo ajaessani leveän Tornionjoen
suun yli, lensi heikosti loistava, maidonkarvainen pohjantulen siipi
taivaan rannalta sen keskustaa kohden. Pilven muotoisia valopilkkuja
ilmestyi sen ohessa pohjoiselle taivaalle ja näiden välissä levisivät
terävät eriväriset valokentät tuon tuostakin esiin taas kadotakseen
samalla kun välistä jättiläiskokoinen valonuoli syöksi halki ilman
puolihämärässä lepäävään ympäristöön.

Tämä oli kaiketi ainoastaan harjoitus johonkin kohtaukseen sitä

suurenmoista revontulinäytäntöä varten, jota halusin, mutta se
valmisti minua valtavasti odottamaan, mitä tulisin näkemään.

Jos Gustave Doré vain olisi nähnyt valonhenkien vaihtelevan

salaperäisen leikkimisen tänä iltana, niin mitä huimaavia aatteita
olisikaan hänen sisäisen silmänsä nähtäviin ilmestynyt maailmaa
hämmästyttääkseen, esim. kun hän loi kummallisia kuviaan
Johanneksen Ilmestyskirjaan.

Seuraavana aamuna kello 5 jatkoin matkaa tähtikirkkaan taivaan

loisteessa, 15 asteen tyvenessä, neitsyeellisessä pakkasessa.

Kuinka korkealta näyttikään Pohjolan tähtitaivas! Ainoastaan

etelämaissa saa nähdä niin runsasta tähtivaloa ja niin ihanaa
taivaankantta. Sen vuoksi olikin matka aikaisena, raikkaana
aamuhetkenä erinomaisen hupainen.

Vihdoin rupesi päivä sarastamaan ja 11 ajoissa nousi aurinko

säteilevän kirkkaana viipyäkseen pari tuntia taivaan reunalla, jättäen
jälkeensä lumoavia värivivahduksia pohjoisen taivaan puoliskolle, kun
eteläistä puoliskoa peitti mitä kauniin sininen ja viheriä värihohde.

Tänä aamupäivänä tapahtui minulle se ilo, että aivan odottamatta

näin Kolarilaisen ystäväni astuvan sievään kestikievarihuoneeseen,
johon olin tuokioksi pysähtynyt. Hän oli matkalla Tornioon
noutamaan minua, joka jo olin hyvän matkaa kauemmas ennättänyt.

Tämä tapaaminen oli alkuna yhteiseen joulumatkaan minulle

edellisenä kesänä tehdystä Lapin matkasta tuttua tietä, joka
ainoastaan parin kilometrin matkalla nyt talvella kesäisestä erosi.

Tämä tapahtui Aavasaksan läheisyydessä, joten me siis tällä

kertaa uudelta puolelta saimme nähdä tuon sfinksimäisen vuori-
immen, joka kesäyön auringossa ja sydäntalven hämärässä katselee
länteen päin ja uneksii ylpeästä Luoppiotunturista Ruotsin puolella.
2. PEIKKOMAISIA NÄKÖHÄIRIÖITÄ
LAPISSA.

Kun meidän matkallamme Lappia kohden täytyi muutamaan

paikkaan pitemmälti pysähtyä, alkoi aika käydä täpäräksi, jos
tahdoimme jouluaatoksi päästä perille, ja kun tämä oli toivonamme,
päätimme panna yötä lisäksi, koska ilma oli lauhkea, pakkanen
ainoastaan 15 astetta ja aivan tyven.

Tottumaton kun olin seitsemän päivän matkaan arvasin yöllä

joutuvani niiden näköhäiriöiden leikkipalloksi, jotka kuten edellisenä
kesänä Lapissa tehdyillä pitemmillä matkoillani olin huomannut,
tavallisesti iloista leikkiään kanssani pitivät, kun väsymys valtasi
silmäni, mutta kun ei minulla ollut minkäänlaista haittaa oleskelusta
siinä ihmeiden maailmassa, johon nämä häiriöt minut saattoivat,
odotin mielihyvällä niiden esiintymistä talviyössä.

Ja ne ilmestyivätkin, kesänäyistä aivan eriäviä, mutta tavattoman

huvittavina katseltaviksi ja niin sanoakseni tutkittaviksi ja parasta oli
se, että ne uskomattomassa määrässä kaunistivat niitä yksitoikkoisia
ja autioita seutuja, joiden läpi matka kulki.
 Merkillisin kaikesta merkillisestä, joka näissä ilmiöissä esiintyi, oli
se silmänkääntäminen, jolla ne tavan takaa alkoivat, siten että
ympärillä olevat esineet vaihtoivat perspektiiviä niiden välillä olevien
lumikenttien ja harmahtavan taivaan kanssa, jotta harmahtava väri
terävin piirtein liikkui eteenpäin, jolloin puut tulivat muodostamaan
tumman taustan. Ja kun näin luonnollisesti kävi myös lumen
peittämän, valkean maantien ja taivaanrannan sen yläpuolella, niin
kuljettiin eteenpäin ihmeellisten ennen näkemättömäin kuvaelmien
ympäröiminä.

Joka kerta kun tämä perspektiivimuutos tapahtui, hävisi kaikki

väsymys aivoista. Nauraen kohotin itseäni sijaltani pitkässä
mukavassa reslareessä ja katselin uteliaana sekä täysin
valveutuneena alituisesti vaihtelevia koristeita: milloin palatsirivejä ja
italialaiseen malliin rakennettuja huviloita, joita tummat sypressit ja
valkeat kuvapatsaat ympäröivät, milloin mahtavia kirkkoja
pengermineen ja pilvenkorkuisine tornineen, jonka akkunoissa joku
yksinäinen kynttilä — tähtitaivaalla — loisti.

Äkkiä näin meidän ajavan mitä ihanimpaan kristallista loistavaan

luolaan, josta ei näkynyt ulospääsypaikkaa, ajavan suoraan sen
kimmeltävää, säkenöivää holvia kohden. Vaistomaisesti tuuppasin
matkatoveriani kylkeen ja huudahdin: »Etkö huomaa, kuinka täällä
on kaunista! Mehän ajamme suorastaan taikalinnaan!» — »En näe
rahtuakaan linnoistasi», vastasi tuo onnellinen otus, joka oli valvonut
ja matkustanut kaksitoista yötä peräkkäin ja ainoastaan sillointällöin
vaipunut reessä puolihorrokseen tuntematta mitään väsymystä, kun
minä sitä vastoin ollen lopettamassa sadan peninkulmaista, varsin
mukavaa matkaa ja valvottuani ainoastaan yhden ainoan yön elelin
viehättävimpien näköhäiriöitten lumoavassa utupiirissä.
 Vaikka ei ollut kuutamoa eikä revontulia, ei voitu tänä talviyönä —
23 ja 24 päivän välillä joulukuuta — kuten useimmiten kaukana
pohjoisessa on asian laita, puhua mistään varsinaisesta pimeästä.
Meitä ympäröi vain omituinen iltahämärä, jossa saatti erottaa kaikki
lähellä olevat esineet.

Näitä näköhäiriöitä katsellessani muistin elävästi mitä olin lukenut

kertomuksessa suomalaisesta retkestä Sodankylään ja Kultalaan
talvina 1882 ja 1883. Kertoessaan retkestä porolla Kultalaan joulun
pyhinä 1882, kuvaa yksi retken nuoremmista osanottajista äkillisiä
valoilmiöitä, jotka yöllä 22 päivää vastaan joulukuuta antoivat
kaikelle punaisen värin, jotka esineet aivan kuin omintakeisesti
loistivat, ilman että varjoja syntyi mihinkään. Samalla kertoo hän
samallaisista näköhäiriöistä kuin minun kuvaamani, jotka yhtaikaa
näyttäytyivät kaikille retken osanottajille, vaikka erilaisina, riippuen
kunkin henkilön mielikuvituksesta ja harrastuksista. Muudan ajomies
näki meidän olevan suuria porolaumoja täynnä ja oman ajoporonsa
sarvet kuvitteli hän pajupensaiksi, joita turhaan koetti kiertää. Toinen
mies, jonka mielihaluna oli kaupanteko, näki kauppapuoteja pitkät
jonot toisen toistaan komeampia. Sen sijaan saivat professori
Lemström ja kertoja itse hra K. Granit ihailla kauniita
katuperspektiivejä, tavattoman suuria rakennuksia ja palatseja sekä
kaikellaisia kauniita veistoteoksia. »Kun sellainen kuva», sanoo hra
Granit, »kerran on sielun silmälle näyttäytynyt, tuntui todellakin
tuskastuttavalta saada se jälleen mielestä poistetuksi. Jos sulki
silmänsä hävisi näky, mutta kun ne taas avasi, esiintyi ihmeellinen
kuva uudelleen». Kertoja muistuttaa tämän yhteydessä, että
sanotaan ihmisten, jotka kylmään ovat kuolemaisillaan näkevän
kauniita unia.
 Minä puolestani en tänä talviyönä koskaan nähnyt samaa kuvaa
kahta kertaa. Uusia ja yhä uusia ilmestyi lukemattomiin saakka sitä
mukaan kuin reki liukui eteenpäin. Kesällä kun hitaasti sauvoimme
vuolaimpia virtoja myöten ylös Yllästunturia kohti tein kuitenkin
saman huomion kuin hra Granit.

Palaan jouluretkeeni. Kun päivä hitaasti, niin, kuinka hitaasti, kello

kymmenen aikaan vihdoin todenteolla alkoi valjeta, katosivat yön
peikkomaiset näyt ja lumenpeittämät kuuset sekä männyt molemmin
puolin tietä eroittuivat pienimpinekin yksityisseikkoineen, antaen
kuitenkin aiheen uudelle näköpelille, jota jatkui jonkun tunnin kun jo
saattoi sanoa, että oli aamu.

Lumenpeittämät puunlatvat esiintyivät nimittäin rintakuvien

muotoisina, jotka vyötäisten kohdalla loppuivat ja yhtyivät
havupuitten oksiin. Omituisinta oli, että kasvojen ilmeet,
tukankoristeet sekä puvut täydellisesti soveltuivat 1500 ja 1600
lukujen historiallisille kuville kaikki erilaisia ja uskomattoman
luonteenomaisia, milloin juhlallisin, milloin ivallisin kasvonpiirtein,
jotka erottuivat niin selvästi, että taiteilija olisi voinut kuvata ne,
samoin kuin arkkitehti olisi saanut vaikka yksityisaiheitakin huviloista
ja palatseista näistä yöllisistä näköhäiriöistä. Siinä seisoi ritareita
töyhdötetty kypärä päässä, siinä ojensi linnan neito lumivalkean
kätensä vastatanssijalleen minuetissa, siinä kohotti kuningatar
Kristiina ylpeänä otsaansa, sieltä näin maan isän, Pietari Brahen
katselevan alas — kuitenkin aivan toisella lailla kuin
tuomiokirkkotorilla Turussa — tässä soitti Molière irvisteilen suurta
bassoviulua, siinä kohotti Don Quizote kuolemattoman laihaa
vartaloaan ja häntä ympäröi kokonainen kukkaispiiri kardinaali
Mazarinin ihania sisarentyttäriä, joiden poskilla kiharat aaltoilivat.
Tuhat ja jälleen tuhat seurasi toisiaan. Mielikuvituksella ei näyttänyt
olevan vähintäkään osaa näiden näkyjen luomisessa, silmä katseli
niitä tyvenesi ja uteliaasti sekä kasvavalla mieltymyksellä, muiston
vertaillessa niitä tunnettuihin kuviin täällä erämaan talviaamuna
näkyvistä olennoista. Muistan ainoastaan yhden ainoan tapauksen,
jolloin mielikuvitus pyrki joukkoon. Huomasin nimittäin, näiden
haamujen esiintyessä melkein ilmielävinä, ajattelevani, että näille
kauan sitten manalan majoille muuttaneille oli vuosisatojen levon
perästä kenties suotu päästä maahan takaisin, mutta ilkkuva kohtalo
oli vienyt heidät tänne erämaahan, jossa eivät saaneet nähdä mitään
muuta maailmassa kuin ohikiitävän reen, jonka jälkeen näiden taas
piti palata hautoihinsa.

Pian olivat kuitenkin kaikki näköhäiriöt tiessään palatakseen

uudelleen myöhemmin illalla kello 6:sta alkaen.

Niin, Lappi on muukalaiselle lumouksen maa kesällä ja talvella,

jollei hän ole urheilulla varustautunut niihin vaivoihin, jotka täällä
hänen kanssaan tulevat leikittelemään, välistä, niinkuin nyt oli
asianlaita piloillaan, välistä pelottavalla tositarkotuksella kun hän
tuiman pakkasen vallitessa on kinokseen väsähtänyt uuvuttavan
kuoleman lähestyessä ja sittenkin nauttien hakee ihanimpia aloja ja
tuntee miellyttävintä kesälämpöä.
3. IHMEIKÄSTÄ VÄRIVAIHTELUA
TAIVAALLA. REVONTULET.

Oli joulunaattopäivä, joulukuun 24:s. Kello oli yksitoista aamupäivällä

ja me olimme nyt kolmen peninkulman päässä määräpaikastamme.
Tiemme johtaisi Orajärveltä pohjoiseen halki erämaan, minkä hyvin
tunsin kesäajoilta, jolloin yksikseni vaeltelin peninkulman matkan
pitkin tietä.

Keskitalvenaurinko ei kohonnut valkeahohteisen eteläisen

taivaanrannan yläpuolelle, mutta kaukaisimpain tunturien laella
leikitteli heleä purppurainen kajastus oikeata aurinkoa, samalla kun
— niin sanoakseni luonnottoman komea — värileikki ilmestyi taivaalle
ja ulottui etelästä yli läntisen taivaankannen, leviten miedompina
metalliväreinä, joita sellaisiakaan ei Etelä-Suomessa koskaan nähdä,
pohjoiselle taivaalle.

Kolarilaiset minulle perästäpäin sanoivat, etteivät olleet koskaan

kauniimpaa heijastusta taivaalla nähneet kuin tuona nyt alkavana
joulunaattoiltana. Kullalta ja verenpunaselta hohtavasta, honkien
tummien runkojen välitse kimmeltävästä ja ikäänkuin etelässä
aaltoilevasta valomerestä heijastui leveä, teräväpiirteinen valovyö
länttä kohti ja se yleni yli matalan metsän ja loisti kylmänä ja
kolakkana mitä puhtaimpine vaaleanvihreine emaljivärineen ilman
vähintäkään vaihtelua.

Silmä ei olisi mielellään tottunut tuohon luonnon outoon väriin,

mutta kuitenkin tempasi se aina katseen salaperäisesti mukaansa.
Ylempänä taivaalla, suoraan lännen suunnalla, oli väritys violettia,
punasinervää, sekin lasimaisen kuultavaa, minkä jälkeen kylmä,
tumma, sinisenharmaa, vähitellen kokonaan harmahtava valo levisi
pohjoiselle taivaalle, tuolla kaukana heikkohohteisina häämöttävien
kumpujen ja tunturien yläpuolelle.

Vasta melkein pään päällä näkyi Lapin oikea tummansininen

talvinen taivas, jota vastoin alemmaksi muodostunut värivaihtelu
näytti johtuvan erikokoisista ja erivärisistä loistavista metallilevyistä.

Vähitellen laskeusi illan hämärä ja jätti jälelleen ainoastaan

veripunasen viirun eteläiselle taivaanrannalle. Taivaan kupu näytti
suunnattoman korkeana, ikäänkuin maan yli levinneenä kilpenä
kohoavan. Tähti tähden perästä syttyi ja pian säkenöi koko
taivaankansi tähtikimmellyksessä, mikä juuri on sille ominaista täällä
pohjan perillä.

Tämän illan harvinaisen ihana, salaperäinen taivastenvalo palkitsi

yksinkin vaivat tuosta pitkästä joulumatkasta Lappiin. Sellaista näkee
ainoastaan kerran eläessään.

Vasta kello puoli kahdeksan joulunaattoiltana pääsimme perille

nälkäisinä, vaan ei viluisina, vähän väsyneinä, mutta ei unisina.
Jumalaista oli kuitenkin sittemmin lepo tutuilla, pulskilla
porontaljoilla, mitkä barbaarisessa komeudessaan lattialla viereksien
olivat hauskana vastakohtana huoneen lämpöisille seinäverhoille,
uutimille ja ovenvartijoille, Edelfeltin »Porilaisille» ja Mercier'in
»Quand même'n!» ja Barrias'n »Spartalaisen valan» siroille
valokuvajäljennöksille, joita kaikkia ympäröi joukko kauniita
naiskasvoja.

Seuraavina öinä oli minun jotenkin vaikea saada unta: odotin näet
kärsimättömänä revontulia ja silmäilin silloin tällöin, eikö niiden
heijastusta ilmestyisi valaistuun, Kolarin kiviliuskoista muurattuun
uuninrintaan. Mutta sää oli joulupyhinä tavattoman leuto, ja
revontulet viihtyvät parhaiten paukkuvassa pakkasessa. Tosinhan
lämpömittari eräänä päivänä aleni 26 asteeseen, mutta silloin oli
vallan tyyni, niinkuin useimmiten napapiirin pohjoispuolella on laita,
missä kaikilla, auringolla, pakkasella ja tuulillakin on kahleensa.
Itsevaltiaasi hallitsee ainoastaan Hänen Majesteettinsa Pohjoinen,
tuo salaperäinen mahti revontulikruunuineen, joka pelkää ainoastaan
yhtä itseään voimakkaampaa: elonvoimaista Golfvirtaa.

Vaikkei aurinko ihan joulun edellä eikä aivan kohta sen

jälkeenkään taivaanrannan yläpuolelle ilmestynyt, antoi se kuitenkin
tiedon piilopaikastaan mitä hienoimman, ilmanrannalla rusottavan
hohteen kautta. Ja puolenpäivän aikaan heijasti majesteetillisen
Yllästunturin purppurainen laki oikeata auringonvaloa, tervehtien
meitä kuin vanhoja kesäisiä tuttuja ikään.

Vähitellen yleni aurinko niin paljon, että sen yhäkin piilossa

olevasta kehästä taivaanreunan takaa sinkoili säteitä kuin nuolia.

Aamupäivä, jolloin auringon taas ensikerran piti näyttäytyä, oli

hurmaavan ihana, täynnänsä purppuraa ja kullan- ja monen muun
kirjavaa väriloistoa. Tämä tällainen hohde hiveli sitä osaa
taivaanrannasta, missä valonruhtinatar viipyi, ennenkuin ehti
kurottautua ylemmäs luodakseen loistavan katseensa pohjan perille.
Silloin läksimme ajelemaan ja päätimme retkeillä Muonionjoen
sylissä uinuvalle suurelle Kirkkosaarelle.

Ajoimme eteenpäin verkkaan ja tuijotimme äänettöminä kohti

tuota miltei kuohuvaa valomerta. Ja meidän nuori, virma ja pulska
varsammekin esiintyi arvokkaana, totisena ja ylpeänä.

Ja sitte yleni ilmoille päivänhyrrä häikäiseväsi loistaen, ikäänkuin

sellaisenaan luojan kädestä lähteneenä. Valonrakkaat linnut
livertelivät — se oli luonnon ja sydämien yhteinen riemulaulu. Siinä
samassa luuli silmä älynneensä auringossa kuin horjahtavan liikkeen.
Ja pian oli sammunut päivyt ilmanrannan alle. Varhainen, ihana
iltarusko syleili lyhyen minuutin ajan ikuisesti nuorta aamuruskoa.
Sitä näkyä on mahdoton unohtaa.

Kun päivänkupu sittemmin valloillaan ja mahtavana leijaili

avaruuksissa, oli kuin olisi riemuinnut koko Lapin erämaa tuosta
lapsesta, joka oli kaikkialle valoa ja toiveita tullessaan tuonut.

Keväiseltä tuntui ilma loppiaispäivänä, jolloin täällä räystäät

tippuivat. Sitäkin keväisempi oli seuraava päivä. Silloin oli kolme
astetta lämmintä ja silloinpa parisen tuntia suoraan sanoen satoi
vettä ja se loi sateenkaaren yli komean taivaan. Ilmanranta
kimmelteli silloin mitä heleimmissä sinisenvihreissä väreissä, minkä
jälkeen punasinervä valo levisi kohti taivaan korkeinta kupua.
Sateenkaaren ilmestymistä Lapissa tammikuulla pidettiin melkeinpä
ihmeenä. Juuri näiden leutojen päivien edellisinä öinä sattuivat ne
kaksi todellista ja mitä kauneinta revontulinäytelmää, jotka
joulunaika katseltavikseni salli. Toista pidettiin täällä heikkona, mutta
olisi jo sekin herättänyt ihailua Helsingissä. Kalpeankellervän, taajan
revontulikaaren toinen siipi kiertyi yhtäkkiä loistavan hurmaaviin
poimuihin ja muodosti kaareutuessaan komean taitekohdan; sitte se
taas piakkoin kokonaan katosi.

Leuto Aukustinpäiväkin päättyi revontulinäytelmään, jolloin näin

tuon ihanan ilmiön sen hurmaavimpana hetkenä.

Samallainen valokaari kuin edellisenäkin iltana näkyi nytkin, mutta

ennen pitkää ilmestyi toinen, piirteiltään epäsäännöllinen valovyö sen
yläpuolelle ja alkoi alituiseen heitellä maidonkarvaisia väriryhmiä
kohti luoteista taivaanrantaa.

Se oli kuin vesiputous ja siinä näytti ihan aaltoilevan. Sitte se

vähitellen ikäänkuin jähmettyi monihaaraiseksi jättiläisoksaksi, jota
myöten valosäikeet muutamaa minuuttia myöhemmin alkoivat
virtailta ylös samaa tietä, jota tulleetkin olivat. Tällöin ne
muodostivat valopilven, joka ilmestyi katsojan eteen kuin tuhansista
tippukivistä syntynyt holvi.

Ihmeellistä, melkein kamalaa oli nähdä tuon holvin äkkiä joutuvan

mitä kiivaimpaan edestakaiseen liikkeeseen ja sitten kimmeltävän
prisman ihanimmissa väreissä. Se oli elämää, mitä levottominta
värileikkiä — edestakaisin yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes
väriloisto viimein yhtäkkiä haihtui ja ainoastaan heikompi valokaari
jäi näkyviin. Samalla heleä valohuntu levisi yli keskitaivaan, tuhansin
tähtikudoksin kirjaeltuna.

Koko ajan ulvoi navakka tuuli, ja lämpömäärä vähitellen aleni.

Aamulla oli jo kymmenen asteen pakkanen.
4. MIKÄ PORO ON JA MITEN SILLÄ
AJETAAN.

Varrottuihin kolarilaisiin talvihuvituksiin kuului tietystikin porolla

ajaminen. Ajoporokseni valittiin tottunut uros nimeltä Husa. Siitä
saattoi sanoa että sillä oli jossain määrin sivistystä. Metsässä sai sen
ilman silmusta kiinni. Eikä se erityisemmin pyrkinyt pujahtelemaan
semmoisiin taloihin joiden ohi oli ajettava. Tahi jos se joutuikin
kiusaukseen pistäytyä pienellä vierailulla ei se kuitenkaan retkautellut
pulkkaa eikä ajajaa — huoneiden nurkkiin, niinkuin useimpain
porojen on tapana tehdä.

Oli suoritettava parin minuutin oppikurssi ennen virallista lähtöä.

Siinä oli ennen muuta tarkoin katsottava, ettei ajohihna pääsisi
eksymään poron koipiin. Sellainen epäkiitollinen sattuma saattaisi
typerryttää totisen ajajan siinä määrin, että poro pian täyttä laukkaa
pyyhkisi maihin matkoihinsa voimatta rauhottua ennenkuin on
saanut heitetyksi pulkan nurin ja miehen suinpäin kinoksiin.

Ensimäisten ja asiaankuuluneitten kuperkeikkain perästä, jolloin

Husa pinkasi pappilan pihaan, missä sillä ei ollut mitään tekemistä,
kulki matkamme yli joenäyräitten ja sitte pitkin maantietä tiukkaan ja
tasaisesti, väliin huimaavaa hamppua. Minusta oli ylen suloista
kiidellä noin halki hankien ja vallan helposti saatoin pitää
tasapainossa tuon matalan, lapsellisen pikku pulkkani. Opinpa heti —
pudotessani pulkastani vaarallisemmissa vierupaikoissa —
pyörähtämään siitä pilkaltani maantieltä suoraan takaisin pulkkaani
vauhtia ollenkaan pysäyttämättä.

Niin kuljettiin 7 à 8 kilometrin taival. Siinä tapasimme erään

ahkiossaan ajelevan tutun ja siitä sitte kaikki samana seurueena
senkin seitsemässä nelisessä läksimme takaisin kotia kohti. Kukapa
oli sitte ylpeä ellen minä onnistuttuani niinkin hyvin ensi
yrityksessäni! Me olimme jo miltei kotinurkilla, talon halli meitä
vilkkaasti haukkuen tervehti, ja minä menestyksestä ylpeänä
leikittelin tuon pulkkani vieressä hyppelehtivän koiran kanssa,
silloinpa — äkkiä älysin Husan hurjistuneen hillittömään neliseen.

Ajohihna — tuo kiusallinen ajohihna, jota alituiseen olisi tullut

pitää silmällä, oli nyt solunut poron jalkoihin. Eläimen pysäyttäminen
oli nyt minulle sula mahdottomuus. Riihen luo olivat viimeiset pyryt
tuiskuttaneet vaarallisen hyppyriharjan. Poro laukkasi sen yli kuin
riivattu, pulkka lensi komeasti parin kyynärän korkeudelle ilmaan —
ja minä löysin itseni paksusta kinoksesta, samalla kun Husa kiskoi
kaikin voimin oikean käsivarteni ympärille kierrettyä ajohihnaa. Se oli
jo loppumatkalla sen verran löyhtynyt, että poro sai sen irti. Sitte tuo
säikähtänyt elukka huristi puikkineen eteenpäin, mutta pian
kuitenkin pysähtyi kotitalomme pihalle muun matkueen joukkoon,
mikä juur’ikään oli siihen kartanolle ehtinyt. Kyllä se on niin että
ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Vielä muutama sana porosta, tuosta eläimestä, joita täällä joka

päivä kymmenittäin näin ja jotka — samoinkuin sukset —
arvaamattoman paljon helpottavat täällä liikennettä. Vanhat ja
nuoret miehet, naiset ja lapset käyttävät suksia naapuritalossa
käydessäänkin, sillä lunta on paksulti kujilla ja kartanoilla.

Poro on kooltaan pieni, mutta vaadittaessa voi se vetää tavallisen

reen, missä on pari jauhosäkkiä tahi kaksi täyskasvuista ihmistä.
Pulkkineen ja ajajineen rientää se uskomattoman nopeasti kaunista
kulkuaan. Se tyytyy aivan vähäiseen hoitoon. Kun sitä ei tarvita
ajoon, viedään se metsään. Sieltä se etsii itselleen ravintonsa, lumen
alla piilevän poronjäkälän, ja janonsa lumella sammuttaa.
Rauhallisena nukkuu se yönsä nietoksissa, olkoonpa pakkasta vaikka
40 asteeseen.

Porosta on oikeudenmukaisesti sanottava, että se varsinkin

talvisaikana on kotieläimistä puhtain. Eipä näe sen pinnassa
pienintäkään tahraa, ei silloinkaan, kun se väriltään on valkea. Se
kärsii pahoinpitelyn päästämättä pienintäkään vaikerrusta.
Teurastettaessa se kaadetaan kumoon ja puukko pistetään sydämen
seutuville: äänetönnä nousee poro ylös ja seisoo pystyssä niiden 4 à
5 minuutin ajan jolloin sen veri valuu erityiseen astiaan. Sitte alkaa
eläin horjua ja noin minuutin kuluttua vetää viimeisen henkäyksensä
yhtä äänetönnä kuin ikänsä oli ollut.

Alinomaa on poro ylen mietiskelevän näköinen, kuulinpa miltei

tuntevani sen katseessa samallaisen ilmeen kuin eräillä oppineilla
vanhoilla herroilla, joiden aikoinaan olin nähnyt yksinään ja
ajatuksiinsa vaipuneina vaeltelevan Helsingin kaduilla. Jos olisi
porolla silmälasit päässään, olisi se itseoikeutettu maalaiselämien
kiertäväksi koulumestariksi: köyhä, vaitelias ja nöyrä ja yhtä hyvin
tottunut suuren maailman tapoihin kuin kukaan kansalasten
kiertelevistä ensimäisistä opettajista entisaikoina.
 Ylen ymmärtämättömästi ja luonnottomasti käyttäytyy poro, kun
se pulkan eteen valjastettuna sattuu pelästymään väliin vallan
mitättömästä syystä. Silloin se ihan yht’äkkiä heittäikse rajusti
syrjään, lekkuu ja potkii jaloillaan lähintä pulkkaa ja näyttää olevan
kokonaan pois suunniltaan aivan kuin jokin hajamielinen oppinut
herra, joka on sattunut eksymään maailman humuun.

Omistajaansa poro ei voine koskaan perehtyä niin hyvin kuin muut

kotieläimet. Näyttää siltä kuin ei se edes omaa nimeään kuulisi, jos
se näet sattumalta olisi onnistunut sellaisen saamaan. Poron kauppa-
arvo riippuu sen tavasta tai taituruudesta juosta suoraan. — »Suoran
poron» nimitys on korkein arvolause mikä voidaan antaa tälle
peräpohjolan välttämättömän tarpeelliselle, kärsivälliselle,
nopeakulkuiselle eläimelle, joka täällä poistaa suunnilleen saman
puutteen kuin aasi etelämaissa.

Niinkuin tunnettua pudottaa poro joka kevät pois sarvensa. Ne

ovat väliin vallan kauniita ja suuria, vaan vaikka niitä meikäläiset
käyttävätkin jonkillaisina eteis- tai huonekoristeina, ei niitä täällä
useinkaan viitsitä panna edes säilöön. Tuhansittain lahoo niitä
autioilla kummuilla ja tuntureilla. Uskomattoman lyhyessä ajassa,
noin kolmessa kuukaudessa, ovat uudet sarvet saaneet jo tavallisen
asianmukaisen kokonsa. Sarvillaan poro kaapii poronjäkälää
peittävän lumen. Ylen harvoin käyttää se niitä hyökkäysaseina
ihmistä vastaan.

Pulkkaan ja poroon ei ole helppoa täydellisesti perehtyä ellei jo

pienestä pitäen ole tuossa pikku kelkassa kasvanut ja eläimen
omituisuuksiin tottunut. Mutta tottunutpa taitaakin tuolla vikkelällä
eläimellä tehdä mitä rohkeimpia temppuja, mitkä reippaudellaan ja
raikkaudellaan voivat kilpailla minkä talviurheilulajin kanssa tahansa
ja saattaa koko urheilijamaailman hämmästymään.

Niinpä näin kerran erään tiheän metsän halki vaeltaessani, miten

kaksi kasvavaa poikasta yht’äkkiä tulla huristi esiin pitkin kapeata,
parahiksi huomattavaa polkua, joka lakkaamatta kiemurrellen
pujottelihe puitten lomitse. Pojat seisoivat sauvoitta toistensa takana
kumpikin suksillaan. Heitä veti poro ja se nelisessä kevyine
taakkoineen huristi puitten keskitse ilman että nuo taitavat
urheilijapoikaset olisivat vähääkään horjahdelleet varmasta, vapaasta
asennostaan. Tuollaisessa urheilussa vaaditaan verratonta taituruutta
pysyäkseen tasapainossa, mielenmalttia ja uskallusta, mikä siinä
kohoo huippuunsa. Raittiimpia, ruusuisempia poskia ja joustavampia
vartaloita kuin noiden kevyeisiin kesäpukuihin puettujen
nuorukaisten lienee vaikea löytää. Yksinpä täällä poron ja suksien
maassakin pidetään tätä tiheissä metsiköissä harjotettavaa urheilua
reippauden huippuna.

Yhden miehen suksimista poron perässä jotenkin avonaisella ja

suoralla tiellä pidetään täällä vaan pikku leikkinä, jota kyllä
vanhempikin henkilö uskaltaisi yrittää.
5. LAPPALAISPERHEEN KODASSA.

Päätimme eräänä päivänä pistäytyä muutamassa lappalaiskodassa.

Meille oli sanottu, että lähin sellainen oli tavattavissa Ruotsin puolella
Muonionjokea, noin puolentoista tahi parin peninkulman päässä
asunnostamme.

Määräpaikkaan mennessämme haimme Kolarin saarelta — se on

muuan Suomen suurimpia jokisaaria ja noin 7 à 8 kilometrin pituinen
— oppaaksemme erään tunnetun vanhemman tilanomistajan,
kunnallislautakunnan puheenjohtajan. Hänen luonaan vaihetimme
pikku rekemme seudulla käytettävään oivalliseen, pitkään
reslarekeen, missä me turkkeihin ja vällyihin kääriintyneinä
pitkällämme mukavasti maata mujotimme porontaljat allamme ja
tyynyt päänaluksena. Pitkävartiset saappaat jaloissa ja paksut
villakintaat ja poronnahkarukkaset käsissä olisimme kelvanneet miltei
oikealle pohjoisnaparetkelle, puhumattakaan tuosta kahdeksan
tuntia kestävästä käynnistä lappalaismetsissä.

Emme vielä olleet ehtineet kovinkaan kauvas Ruotsin puolelle

ennenkuin tapasimme erään lappalaispoikasen, joka pehmoisen
sointuvalla suomenkielellä ilmoitti meille, että se kota, jota me
etsimme, oli jo edellisenä päivänä muutettu muualle kauvemmas,
mutta että muuan toinen lappalaisperhe oli samana päivänä
pystyttänyt kotansa Suomen puolelle Sadinkankaalle. Tähän
paikkaan — se oli metsäistä kangasta — ei oppaamme asunnosta
ollut kuin peninkulman matka. Pyörähdimme niinollen takaisin ja
läksimme uudelle löytöretkelle, tällä kertaa oman maan rajojen
sisäpuolella.

Lunta oli edellisenä päivänä runsaasti satanut. Niityillä ja

metsiköissä, joiden yli ajoimme, ei näkynyt reenjälkiä ollenkaan,
mutta kelpo hevosemme »Pekan» tunnontarkat kaviot eivät
kertaakaan erehtyneet, vaan helposti löysivät lumenalaisen, kiinteän
askeleen jäljen, niin kaita kuin se olikin.

Sadinkangasta lähetessämme näimme kaikkialla lumessa

porolaumojen jälkiä. Nyt vei meidät »Pekka» vähän ylävämpään
metsäseutuun, missä polku väliin oli niin kaita, että reki töintuskin
sopi puiden lomitse solahtamaan.

Tuotatuonnempana metsässä näimme pienempiä pororyhmiä

pureksimassa jäkälää, mutta kodasta emme jälkeäkään huomanneet,
eikä edes sattunut silmiimme pieninkään sinne johtava polku.

Silloin hajaantuivat seuralaiseni metsään kotaa kurkistelemaan.

Palattuaan piakkoin takaisin selittivät he huomaamiensa merkkien
perusteella, mitkä minulle olivat käsittämättömiä, että meidän oli
suunnattava kulkumme sinne ja sinne.

Reki vieri, tie lyheni. Kohtapa kuului kovaäänistä koiranhaukuntaa

ja heti senperästä syöksähti esiin viisi kuusi porokoiraa — mustia ja
ruskeita, »Musteja» ja »Oravia» ja mikä niiden kaikkien nimiä
muistaakaan — ja siten kuuluvasti kodan lappalaisperheelle
ilmaisivat, että vieraita oli tulossa.
 Tuo vaatimaton erämaan asumus kohosi kartion muotoisena
kinoksista honkien keskeltä. Ajoporoja oli sidottu kiinni honkien
kupeisiin ja niistä toiset meidän lähestyessämme pahanpäiväisesti
pelästyivät.

Kodan katossa olevasta aukosta sinkoili säkeniä ja ne niin somasti

välkkyivät tummaa taustaa vasten. Kun perheenisä oli vetänyt
syrjään ovena olevan, säkkikankaasta laaditun suojustimen, virtaili
lämmintä, punertavaa tulenvaloa lumelle ja se loi tuohon kaikkeen
jonkillaisen haaveellisen leiman.

Kun »Pekka» hyvällä ruokahalulla oli alkanut pureskella heiniään,

astuimme kotaan. Kodan pohja oli noin pari jalkaa alempana kuin
sen ympärillä oleva lumivaippainen maa. Tuon laudoista laaditun
kodan keskellä, jonka seiniä tuki kahdeksan sisäänpäin nojallaan
olevaa puuriukua, räiskyi nuotio ja tämän päällä riippuivat
kattoaukkoon kiinnitetyt rautavitjat patoineen. Muitakin
keittoastioita, muun muassa pari kahvipannua — nuo erämaiden
sivistyksen valppaat vartijat — porisi hiiloksessa.

Nuotiotulen ympärillä istuskeli tahi loikoili yhdeksän henkilöä ja ne

ottivat meidät tyynesti ja rauhallisesti vastaan, minkä jälkeen me
istahdimme koivunvarvuille heidän pariinsa.

Lappalaisperheeseen — perhe oli niin sanottuja metsälappalaisia

— kuului mies Fredrik Vilhelm Suiki, hänen vaimonsa, kolme tytärtä
ja lisäksi poika, joka ei kuitenkaan silloin ollut kotona. Muut kodassa-
olijat olivat kolarilaisia niinkuin mekin. Mitä pukuihin tuli olimme me
poronnahkakallokkainemme ja kintainamme ulkoasultamme yhtä
lappalaisen näköisiä kuin isäntä itse. Emäntä ja lapset muistuttivat
ainoastaan kultasormuksiensa kautta sitä heimoa, johon kuuluivat.
Tämä kansahan, niinkuin tunnettua, rakastaa kaikkea loistavaa ja
väririkasta.

Lappalaisten parrankasvua on ivailtu! Mutta ainakin Suikilla oli

komea, melkein musta täysparta ja ylen paljon hän muistuttikin
jotain campagnalla kävelevää roomalaista paimenta. Kun minä häntä
— lappalaiskansan edustajaa — imartelin upean partansa vuoksi,
niin hän hymyili ja sanoi, ettei hänen partansa ollut mitään siihen
kahden jalan pituiseen partaan verraten, jonka hän oli nähnyt
muutamalla todellisella tunturilappalaisella. Joka aamu oli tämä
huolellisesti sukinut ja palmikoinut tuon kalliin, miehisen
koristuksensa. Sitte oli hän käärinyt partapalmikkonsa kokoon ja
pistänyt sen povelleen nuttunsa alle. Joka tapauksessa on huono
parrankasvu lappalaisille ominaista.

Vaikka olivatkin oikeita lappalaisia, olivat perheen kaikki jäsenet

kuitenkin tavallisen kookaskasvuisia ja heidän kasvonpiirteensä olivat
miltei kauniit. Keskenään puhuivat he taipuisata, sointuvan kaunista
äidinkieltään, mutta meidän kanssamme suomea, jota pikku tytötkin
ihan rennosti tarattelivat. — Keskustelun kestäessä pyysin Suikin
lukemaan alun »Isä meidästä» lapinkielellä. Hymyillen lausua
lasketteli hän sanotusta rukouksesta lapinkielisen käännöksen ja
lisäsi: »Suunnilleen tähän tapaan pitäisi sen kuulua. — Me emme saa
lukea katekismusta lapin kielellä, vaan on se rippikoulussa luettava
suomeksi.»

Nuo sanat masentivat mieleni koko sen tunnin ajaksi, minkä vielä
vierailimme lappalaisperheen luona. Tietenkin oli Suikin sanoissa
joko sitte tietämättömyydestä tahi väärinkäsityksestä johtunutta
liioittelua, sillä niille Lapin papeille, jotka lapinkieltä taitavat, on
hallitus vakuuttanut palkankorotuksen, tosin niin niukan, ettei se
juuri pienien pappilatulojen ohella Lapissa — jossa elämä muutenkin
on ylen kallista — erityisemmin ylimääräisiin kieliopintoihin
houkuttele. Kyllähän lappalaiset vallan hyvin suomeakin ymmärtävät,
mutta onhan heillekin — ja heillähän on niin vähän millä saattavat
lämmittää sydäntään — äidinkielensä kallis ja armas.

Lappalaiset eivät ole menneet pilalle liiasta hellittelystä eivätkä

heitä kohtaan osotetusta ystävällisyydestä. Senvuoksipa minä, niin
sanoakseni, hämmästyin saadessani sanottuna päivänä käsiini
lapinkielisen almanakan. Se ei tietystikään ollut painettu Suomessa,
vaan Tukholmassa. Auringon nousu ja lasku oli siihen merkitty
Haaparannan horisontin mukaan, mikä on sama kuin Tornion.
Ulkoasu oli samallainen kuin meidän halpahintaisten
almanakkaimme.

Lienee tässä paikallaan palauttaa mieliin, että yö Torniossa vuoden

pisimpänä päivänä kestää ainoastaan 26 minuuttia eli kello 11.24—
11.50 illalla. Vuoden lyhimmät päivät (jouluk. 21—23) ovat
ainoastaan tunnin ja 20 minuutin pituisia eli kello 10—11.20
aamupäivällä.

Tuosta pikku kirjasta voimme saada ensimäisen valmistavan

opetuksenkin lapinkielessä. Siinä on näet huomattavampain
pyhäpäiväin nimet ja otsakkeet saarnojen teksteihin kautta vuoden.
Niinpä on tuon Ruotsissa painetun almanakan mukaan
laskiaissunnuntai lapiksi: Fasto ailek (ailek — sunnuntai);
palmusunnuntai: Palm ailek; pääsiäispäivä: Pjässa peive;
rukoussunnuntai: Råkkåles ailek, mutta rukouspäivä Böns peive.
Helluntaipäivän nimenä on Pingelis peive ja joulupäivän Joulu peive
j.n.e.