Full download ebooks at https://ebookmeta.

com

Cambridge Unlock Level 5 C1 Reading Writing

Critical Thinking Student s Book 2nd Edition
Jessica Williams

For dowload this book click link below

https://ebookmeta.com/product/cambridge-unlock-
level-5-c1-reading-writing-critical-thinking-student-s-
book-2nd-edition-jessica-williams/

OR CLICK BUTTON

DOWLOAD NOW
More products digital (pdf, epub, mobi) instant
download maybe you interests ...

Cambridge Unlock Level 5 C1 Listening Speaking Critical

Thinking Student s Book 2nd Edition Jessica Williams

https://ebookmeta.com/product/cambridge-unlock-
level-5-c1-listening-speaking-critical-thinking-student-s-
book-2nd-edition-jessica-williams/

Cambridge Unlock Level 1 A1 Reading Writing Critical

Thinking Student s Book 2nd Edition Sabina Ostrowska

https://ebookmeta.com/product/cambridge-unlock-
level-1-a1-reading-writing-critical-thinking-student-s-book-2nd-
edition-sabina-ostrowska/

Cambridge Unlock Level 2 A2 Reading Writing Critical

Thinking Student s Book 2nd Edition Richard O'Neill

https://ebookmeta.com/product/cambridge-unlock-
level-2-a2-reading-writing-critical-thinking-student-s-book-2nd-
edition-richard-oneill/

Cambridge Unlock Level 4 B2 Reading Writing Critical

Thinking Student s Book 2nd Edition Chris Sowton

https://ebookmeta.com/product/cambridge-unlock-
level-4-b2-reading-writing-critical-thinking-student-s-book-2nd-
edition-chris-sowton/
Cambridge Unlock Level 1 A1 Listening Speaking Critical
Thinking Student s Book 2nd Edition N.M. White

https://ebookmeta.com/product/cambridge-unlock-
level-1-a1-listening-speaking-critical-thinking-student-s-
book-2nd-edition-n-m-white/

Cambridge Unlock Level 3 B1 Listening Speaking Critical

Thinking Student s Book 2nd Edition Sabina Ostrowska

https://ebookmeta.com/product/cambridge-unlock-
level-3-b1-listening-speaking-critical-thinking-student-s-
book-2nd-edition-sabina-ostrowska/

Cambridge Unlock Level 4 B2 Listening Speaking Critical

Thinking Student s Book 2nd Edition Lewis Lansford

https://ebookmeta.com/product/cambridge-unlock-
level-4-b2-listening-speaking-critical-thinking-student-s-
book-2nd-edition-lewis-lansford/

Cambridge Unlock Level 3 B1 Listening Speaking Critical

Thinking Student s Book 2nd Edition Carolyn Westbrook

https://ebookmeta.com/product/cambridge-unlock-
level-3-b1-listening-speaking-critical-thinking-student-s-
book-2nd-edition-carolyn-westbrook/

Cambridge English Empower C1 Advanced Student s Book

1st Edition Adrian Doff

https://ebookmeta.com/product/cambridge-english-
empower-c1-advanced-student-s-book-1st-edition-adrian-doff/
Another random document with
no related content on Scribd:
missä on käskynhaltioita. Minä, armollinen herra, olen lääkäri, minut
on palkattu toimimaan tässä saaressa sen käskynhaltioitten
lääkärinä, ja minä pidän paljoa enemmän silmällä heidän terveyttään
kuin omaani, yötä päivää opiskellen ja tutkien käskynhaltian
ruumiinrakennetta voidakseni hänet parantaa, jos hän sattuu
sairastumaan, ja tärkeimpänä tehtävänäni on olla läsnä hänen
nauttiessaan päivällistä ja illallista antaakseni hänen syödä, mitä
pidän hänelle sopivana, ja estääkseni häntä syömästä semmoista,
minkä uskon tekevän hänelle vahinkoa ja tuottavan vauriota hänen
vatsalleen. Siitä syystä käskin ottaa pois hedelmäkulhon, koska
hedelmät ovat liian vetisiä, ja samoin käskin viedä pois vadin, jossa
oli tuo toinen ruokalaji, koska se oli liian kuumaa ja liiaksi höystettyä,
mikä kiihoittaa janoa; henkilö, joka juo paljon, näet surmaa ja
hävittää perusnestettään, josta elämä riippuu.

— Jos niin on, niin nuo tuossa vadissa olevat paistetut peltopyyt,
jotka näyttävät hyvin kypsennetyiltä, eivät voi tehdä minulle mitään
vahingoa.

Siihen vastasi lääkäri:

— Niitä ei armollinen herra käskynhaltia saa syödä niin kauan kuin

minä elän.

— Mikä siitä estää? — kysyi Sancho.

Lääkäri vastasi:

— Se, että mestarimme Hippokrates, lääketieteen johtotähti ja

valo, lausuu eräässä aforismissaan: Omnis saturatio mala, perdicis
autem pessima.[30] Se merkitsee: »Kaikki ylenkylläisyys on pahaa,
mutta peltokanoista johtuva kaikkein pahinta.»
 — Jos niin on laita, — virkkoi Sancho — niin suvaitkoon herra
tohtori katsoa, mikä kaikista näistä tässä pöydässä olevista
ruokalajeista on minulle hyödyllisin ja mikä vähimmän vahingollinen,
ja antakoon minun syödä sitä, huolimatta sitä kepillä kurittaa, sillä
käskynhaltian elämän nimessä ja niin totta kuin toivon Jumalan
antavan minun sitä nauttia, olen nälkään nääntymässä, ja jos nyt
kiellätte minulta ravinnon, niin te, pankoon herra tohtori sen
pahakseen miten tahansa ja sanokoon minulle mitä hyvänsä,
pikemmin riistätte minulta elämän kuin sitä pitennätte.

— Teidän armonne on oikeassa, herra käskynhaltia, — vastasi

lääkäri — ja siksi olenkin sitä mieltä, ettei teidän armonne nyt pidä
syödä noita keitettyjä kaniineja, sillä se on hienokarvaisten eläinten
lihaa. Tuota vasikanpaistia voisi koettaa, jos se ei olisi paistettua eikä
höystettyä, mutta näin ollen ei kannata.

Sancho sanoi:

— Tuossa isossa vadissa, joka tuolla kauempana höyryää, näyttää

olevan olta podridaa, ja koska siinä on kaikenmoisia eri aineksia, niin
varmasti löydän siitä jotakin, mikä on sekä maukasta että
terveellistä.

— Absit![31] — sanoi lääkäri. — Kaukana olkoon meistä niin

vahingollinen ajatus. Maailmassa ei ole mitään vähemmän ravitsevaa
kuin olta podrida. Kelvatkoon se tuomioherroille tai koulunrehtoreille
tai maalaishäihin, mutta käskynhaltiain pöytään sitä ei saa tuoda;
siinä saa olla ainoastaan kaikkein valioimpia ja herkullisimpia ruokia.
Syynä on se, että aina ja kaikkialla pidetään ja kuka tahansa pitää
yksinkertaista lääkettä suuremmassa arvossa kuin useasta aineesta
kokoonpantua, sillä yksinkertaisessa ei voi tulla mitään erehdystä,
mutta monesta aineesta kootussa voi sattua, ettei eri aineita panna
siihen oikeata määrää. Herra käskynhaltia voi uskoa sanani, että
teidän, jos tahdotte säilyttää terveytenne ja sitä lujittaa, tulee nyt
syödä noin sata kappaletta lehikäisiä ja muutamia aivan ohuita
kvitteniviipaleita, jotka panevat vatsan kuntoon ja edistävät
ruoansulatusta.

Tuon kuultuaan Sancho heittäytyi taaksepäin tuolinsa selkänojaa

vasten, tuijotti lääkäriin ja kysyi häneltä vakavalla äänellä, mikä
hänen nimensä oli ja missä hän oli opiskellut. Lääkäri vastasi:

— Armollinen herra käskynhaltia, minun nimeni on tohtori Pedro

Tuima
Enne, kotikyläni on Puikipois, joka sijaitsee Caracuelin ja Almodovar
del Campon välillä, oikealla kädellä, ja tohtorinarvon olen saanut
Osunan yliopistossa.

Siihen vastasi Sancho vihan vimmassa:

— No niin, herra tohtori Pedro Tuima Pahaenteinen, jonka kotikylä

Puikipois on oikealla kädellä, kun kuljetaan Caracuelista Almodovar
del Campoon, te Osunassa oppiarvonne saanut tohtori, puikkikaa
heti pois minun näkyvistäni; jollette niin tee, niin vannon paistavan
päivän nimessä, että otan ryhmysauvan ja alan sillä peitota, ensiksi
teitä, niin ettei tähän saareen jää yhtään ainoata lääkäriä, ei
ainakaan semmoista, joka ei ymmärrä olevansa tietämätön;
oppineita, järkeviä ja älykkäitä lääkäreitä minä kyllä osaan pitää
arvossa ja kunnioittaa kuin jumalallisia henkilöitä. Ja minä sanon
vieläkin, että Pedro Tuiman pitää tästä lähteä; jollei hän sitä tee, niin
minä otan tämän tuolin, jolla istun, ja lyön sen tuhanneksi pirstaksi
hänen kalloonsa, ja vaadittakoon minut siitä vastaamaan, kun
hallitustani tullaan tänne tutkimaan; minä kyllä vapaudun vastuusta
sanomalla tehneeni Jumalalle palveluksen, kun olen ottanut hengiltä
kehnon lääkärin, joka on yhteiskunnan vitsauksena. Ja antakaa
minulle nyt syötävää tai viekää hiiteen koko tämä käskynhaltianvirka,
sillä toimi, joka ei haltiaansa ravitse, ei maksa kahta pahentunutta
papua.

Tohtori säikähti huomatessaan käskynhaltian niin vihastuneen ja

aikoi puikkia pois salista, mutta samassa kuului ulkoa postitorven
ääni. Edeskäypä kiiruhti ikkunaan, palasi ja sanoi:

— Sieltä tulee armollisen herra herttuan kuriiri; hän tuo varmaan

jotakin tärkeätä viestiä.

Kuriiri tuli sisään hiestyneenä ja hengästyneenä, otti povestaan

kirjeen, jätti sen käskynhaltian käteen, ja Sancho antoi sen
hovimestarille käskien hänen lukea osoitteen, joka kuului näin: »Don
Sancho Panzalle, Baratarian saaren käskynhaltialle, hänen omaan
käteensä tai hänen sihteerilleen.» Sen kuultuaan Sancho sanoi:

— Kuka on täällä minun sihteerini?

Eräs läsnäolijoista vastasi:

— Minä, armollinen herra, sillä minä osaan lukea ja kirjoittaa ja

olen biskajalainen.[32]

— Koska sekin olet, — sanoi Sancho — niin kelpaisit vaikka

keisarin sihteeriksi. Avaa kirje ja katso, mitä siinä on.

— Vastaleivottu sihteeri teki niin ja sanoi kirjeen luettuaan, että

siinä oli asia, josta täytyi keskustella salaisesti. Sancho käski
tyhjentää salin ja määräsi sinne jäämään ainoastaan hovimestarin ja
edeskäyvän. Muut henkilöt sekä lääkäri poistuivat, ja sihteeri luki
sitten kirjeen, jossa oli seuraavaa:
 »Tietooni on tullut, herra Don Sancho Panza, että muutamat
minun ja teidän saarenne viholliset aikovat käydä hirmuiseen
hyökkäykseen sitä vastaan jonakin yönä, en tiedä milloin; tulee siis
valvoa ja olla varuillaan, jotta he eivät pääse teitä yllättämään.
Luotettavilta vakoilijoilta olen saanut vielä tietää, että kaupunkiinne
on saapunut neljä valhepukuista henkilöä, jotka aikovat teidät
surmata, koska pelkäävät teidän terävää älyänne; pitäkää siis
silmänne auki, katsokaa tarkoin, kuka tulee teitä puhuttelemaan, ja
varokaa syömästä mitään, mitä eteenne asetetaan. Minä kyllä
pidän huolen siitä, että teitä autetaan, jos havaitsen teidän
joutuvan hätään, ja muuten teidän tulee kaikin puolin toimia
niinkuin sopii hyvältä ymmärrykseltänne odottaa. Annettu tässä
paikassa elokuun 16:na kello 4 aamulla.

Teidän ystävänne

Herttua.»

Sancho ihan kauhistui, ja läsnäolevat näyttivät hekin

säikähtyneiltä.
Sancho kääntyi nyt hovimestarin puoleen ja sanoi hänelle:

— Ensimmäinen ja kiireellisin tehtävä on se, että tohtori Tuima

suljetaan maanalaiseen vankikoppiin; jos näet kukaan minut surmaa,
niin hän sen tekee, vieläpä kaikkein hitaimmalla ja kamalimmalla
tavalla, nimittäin näännyttämällä minut nälkään.

— Minunkaan mielestäni — virkkoi edeskäypä, — teidän armonne

ei pidä syödä kaikkea, mitä tässä pöydässä on, sillä sen ovat
lähettäneet lahjaksi muutamat nunnat, ja tavataanhan sanoa, että
ristin takana piilee piru.
 — Sitä en tahdo kieltää: — vastasi Sancho — mutta antakaa
minulle nyt pala leipää ja neljän naulan verosta viinirypäleitä, sillä
niissä ei voi olla mitään myrkkyä; minä näet en voi tosiaankaan tulla
toimeen, jollen saa syödä, ja jos meidän nyt pitää olla valmiina
uhkaaviin taisteluihin, niin meidän täytyy saada hyvä ravinto, sillä
vatsa se sydäntä vahvistaa eikä sydän vatsaa. Ja te, sihteeri,
vastatkaa armolliselle herra herttualle ja sanokaa hänelle, että kaikki,
mitä hän käskee, pannaan täytäntöön hänen käskynsä mukaan ihan
pilkulleen, ja lähettäkää armolliselle rouva herttuattarelle minulla
terveiset, että minä suutelen hänen käsiään ja pyydän häntä
muistamaan lähettää jonkun oman miehen viemään kirjettäni ja
vaatemyttyäni vaimolleni Teresa Panzalle; jos hän sen tekee, niin
minä pidän sitä suurena suosionosoituksena ja koetan kaikin puolin
palvella häntä voimieni mukaan; ja ohimennen voitte liittää
kirjeeseen kunnioittavat terveiset herralleni Don Quijote
Manchalaiselle, jotta hän näkee, kuinka olen hänelle kiitollinen; ja
sitten voitte vielä hyvänä sihteerinä ja kelpo biskajalaisena lisätä
siihen, mitä ikinä mielenne tekee ja mitä siihen parhaiten sopii. Ja
korjattakoon nyt tästä pöydästä astiat pois ja annettakoon minulle
syötävää, niin minä kyllä selviydyn kaikista vakoilijoista ja
murhamiehistä ja noidista, jotka saattavat hyökätä minua ja minun
saartani vastaan.

Samassa astui sisään hovipoika, joka sanoi:

— Täällä on muudan puheille pyrkivä talonpoika, joka haluaa

keskustella teidän armonne kanssa, hänen sanojensa mukaan
erittäin tärkeästä asiasta.

— Merkillistä väkeä — sanoi Sancho — nuo puheillepyrkivät.

Kuinka ne voivatkaan olla niin typeriä, etteivät ymmärrä, ettei sovi
tulla puheille pyrkimään tämmöisenä hetkenä? Emmekö me
hallitsevat henkilöt, me tuomarit, ole lihaa ja verta, ja eikö
meidänkin pidä antaa levätä niin kauan kuin tarve vaatii, vai pitäisikö
meidän olla kuin marmoripatsaita? Jumalan ja omantuntoni nimessä,
jos tätä käskynhaltiana-oloa jatkuu (vaikka minä aavistelen, ettei sitä
tule kauan jatkumaan), niin minä kyllä saatan järkiin useampiakin
tuommoisia puheillepyrkiviä. Käskekää nyt sitä kelpo miestä
astumaan sisään, mutta katsokaa ensin, ettei se ole mikään vakoilija
tai semmoinen, joka aikoo minut murhata.

— Ei, armollinen herra; — vastasi hovipoika — hän näyttää hyvin

yksinkertaiselta, ja pahoin erehdyn, jollei hän ole lauhkea kuin
lammas.

— Ei mitään pelättävää; — sanoi hovimestari — olemmehan me

kaikki tässä läsnä.

— Olisiko mahdollista, edeskäypä, — kysyi Sancho — että nyt, kun

tohtori Pedro Tuima ei ole tässä, saisin syödä jotakin kunnollista ja
ravitsevaa, vaikka vain palasen leipää ja sipulin?

— Tänä iltana tulee illallisateria korvaamaan, mitä päivällisestä

puuttui, ja teidän armonne tulee olemaan tyytyväinen — vastasi
edeskäypä.

— Jumala sen suokoon — sanoi Sancho.

Samassa astui sisään talonpoika, joka näytti varsin kunnialliselta

mieheltä; jo tuhannen peninkulman päähän voi nähdä, että hän oli
vilpitön ja laadullinen. Hän sanoi ensimmäisiksi sanoikseen:

— Kuka täällä on herra käskynhaltia?

 — Kukapa muu — vastasi sihteeri — kuin se, joka istuu tuolissa?

— Minä siis nöyrryn hänen edessään — virkkoi talonpoika.

Hän polvistui ja pyysi käskynhaltian kättä sitä suudellakseen.

Sancho kieltäytyi ja käski hänen nousta ja sanoa, mitä halusi.
Talonpoika totteli ja sanoi sitten:

— Minä, armollinen herra, olen talonpoika, kotoisin Miguelturrasta,

kylästä, joka on kahden peninkulman päässä Ciudad Realista.

— Tässä meillä on toinen Puikipois! — virkkoi Sancho. — Puhukaa,

hyvä ystävä; minä puolestani voin sanoa hyvin tuntevani
Miguelturran ja tiedän, ettei se ole aivan kaukana omasta kylästäni.

— Seikka on se, armollinen herra, — jatkoi talonpoika — että minä

olen Jumalan armosta naimisissa pyhän roomalaiskatolisen kirkon
suostumuksella; minulla on kaksi poikaa, jotka ovat opin tiellä, ja
nuorempi pyrkii lisensiaatiksi. Minä olen leski, sillä vaimoni kuoli, tai
oikeammin hänet tappoi huono lääkäri, joka antoi hänelle
ulostusainetta hänen ollessaan raskaana, ja jos Jumala olisi sallinut
lapsen tulla maailmaan ja jos se olisi ollut poika, niin minä olisin
pannut hänet lukemaan tohtoriksi, jotta hänen ei olisi tarvinnut
kadehtia veljiänsä kandidaattia ja lisensiaattia.

— Jos siis vaimonne ei olisi kuollut, — sanoi Sancho — tai jos

häntä ei olisi otettu hengiltä, niin te ette olisi nyt leski.

— En, armollinen herra, en millään muotoa — vastasi talonpoika.

— Oikeassa ollaan! — virkkoi Sancho. — Jatkakaa, hyvä ystävä,

sillä nyt on pikemmin aika nukkua kuin keskustella tämmöisistä
asioista.
 — No niin, — sanoi talonpoika — tämä minun poikani, josta pitää
tulla kandidaatti, rakastui muutamaan oman kylän tyttöön, jonka
nimi on Clara Perlerina, erittäin varakkaan talonpojan Andrés
Perlerinon tyttäreen; eikä tämä Perlerinien nimi johdu heidän esi-
isistään tai muusta suvustaan, vaan siitä, että koko tämä perhekunta
on perlaattista[33] väkeä, toisin sanoen potee luuvaloa, ja niin heitä
nimitetään komeasti Perlerineiksi, ja jos tässä totta puhun, niin tyttö
onkin kuin itämaitten päärly, ja oikealta puolelta katsottuna hän on
kuin niityn kukkanen; vasemmalta puolelta hän tosin ei näytä niin
korealta, sillä siltä laidalta puuttuu silmä, jonka hän menetti
isossarokossa; ja vaikka hänen kasvoissaan on paljon ja syviä
rokonarpia, sanovat ne, jotka hänestä pitävät, etteivät ne ole mitään
rokonarpia, vaan kuoppia, joihin hänen rakastajiensa sydämet
haudataan. Hän on niin siisti, että hän, välttääkseen kasvojen
likaantumista, pitää nenäänsä ihan pystyssä, niin että näyttää siltä
kuin se karkaisi pois suun läheisyydestä, ja kaikesta huolimatta hän
näyttää kerrassaan ihastuttavalta, sillä hänellä on suuri suu, ja jollei
siitä puuttuisi kymmentä tai kahtatoista etu- ja poskihammasta, voisi
se olla kaikkien sievimpien suitten veroinen, vieläpä niitä
kauniimpikin. Huulista minun ei tarvitse sanoa mitään, sillä ne ovat
niin hienot ja ohuet, että jos olisi tapana viipsiä huulia, niin näistä
saisi kokonaisen vyyhden, mutta ollen väriltään aivan toisenlaiset
kuin huulet yleensä ne näyttävät ihan ihmeellisiltä, sillä ne ovat
sinisen, viheriän ja sinipunaisen kirjavat; ja herra käskynhaltia
suvaitkoon antaa minulle anteeksi, että näin seikkaperäisesti
maalailen hänen ominaisuuksiaan, joka kumminkin lopulta tulee
tyttärekseni; minä näet pidän hänestä, eikä hän minusta näytä
ollenkaan rumalta.
 — Maalatkaa päälle vain niin paljon kuin haluatte; — sanoi Sancho
— minua huvittaa teidän maalauksenne, ja jos olisin saanut syödä,
en olisi voinut toivoa mitään parempaa jälkiruokaa kuin
maalaamanne muotokuva.

— Se minulla on vielä antamatta; — vastasi talonpoika — mutta

se, mikä ei voi tapahtua nyt, voi tapahtua tuonnempana, ja minä
sanon, armollinen herra, että jos voisin maalata hänen kauneutensa
ja hänen solakan vartensa, niin siitä tulisi jotakin ihmeellistä, mutta
se ei käy päinsä, sillä hän on kumarainen ja muodoton, ja hänen
polvensa hipovat suuta; mutta kaikesta huolimatta voi nähdä, että
hän, jos voisi ojentaa itsensä suoraksi, kohottaisi päänsä kattoon
saakka, ja hän on jo antanut kandidaatilleni kätensä luvaten tulla
hänen vaimokseen, vaikka ei hän kättään oikeastaan voi ojentaa,
sillä se on täynnä luuvalokyhmyjä; mutta hänen leveistä ja vakoisista
kynsistään voi kyllä nähdä, että käsi on hyvä ja muodoltaan
semmoinen kuin olla pitää.

— Hyvä, — sanoi Sancho — ja otaksukaa nyt, hyvä ystävä, että

olette jo maalannut hänet kiireestä kantapäähän. Mitä te oikeastaan
tahdotte? Käykää asiaan kiertelemättä kaartelematta, ilman mitään
toisteluja ja liikoja lisäyksiä.

— Minä haluaisin, armollinen herra, — vastasi talonpoika — että

teidän armonne osoittaisi minulle suosiotaan ja antaisi minulle
suosituskirjeen tulevan miniäni isälle, pyytäen häntä olemaan hyvä ja
sallimaan tämän naimisiinmenon tapahtua, koska me emme ole
eriarvoisia onnen enempää kuin luonnonkaan lahjoilta, sillä totta
puhuen, herra käskynhaltia, poikani on pirun riivaama, eikä kulu
yhtäkään päivää, etteivät pahat henget kiusaa häntä kolmesti tai
neljästi, ja kerran hän kaatui tuleen, niin että hänen kasvonsa ovat
nyt ryppyiset kuin pergamentti, ja hänen silmistään vuotaa aina
vettä ja märkää; mutta hän on sävyisä kuin enkeli ja olisi siunatun
siivo, jollei hän toisinaan löisi ja takoisi itseään nyrkeillään.

— Haluatteko vielä jotakin, hyvä mies? — kysyi Sancho.

— Haluaisinhan minä vielä muutakin, — vastasi talonpoika —

vaikka en uskalla sitä sanoa. Mutta olkoon menneeksi, en tahdo
sittenkään jättää sitä poveeni pahenemaan, kävi miten kävi. Sanon
siis, armollinen herra, että toivoisin teidän armonne antavan minulle
kolmesataa tai kuusisataa dukaattia kandidaattini myötäjäisiä varten,
tarkoitan avustukseksi kodin järjestämistä varten, sillä täytyyhän
heidän sittenkin elää omissa oloissaan, niin etteivät appivanhemmat
heidän asioihinsa sekaannu.

— Ajatelkaa, onko teillä vielä jotakin pyydettävää, — sanoi Sancho

—ja älkää antako ujouden tai häveliäisyyden estää itseänne sitä
sanomasta.

— Ei, ei mitään — vastasi talonpoika.

Hän oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun käskynhaltia nousi

seisomaan, sieppasi käteensä tuolin, jolla oli istunut, ja huusi:

— Tuhat tulimmaista, te kehno lurjus ja hölmö, jollette heti lähde

tästä ja poistu näkyvistäni, niin ruhjon ja halkaisen kallonne tällä
tuolilla! Sinä hävytön nartunpoika, sinä itse pirun maalaaja, näinkö
sinä tulet pyytämään minulta kuuttasataa dukaattia? Mistä minä ne
otan, sinä porsas? Ja jos minulla ne olisikin, miksi antaisin ne sinulle,
sinä juonipussi ja pölkkypää? Ja mitä minä välitän Miguelturrasta ja
Perlerinien koko suvusta? Mene matkoihisi, sanon minä; jos et
tottele, niin, niin totta kuin armollinen herrani herttua elää, teen mitä
sanoin! Sinä et taida ollakaan Miguelturrasta, vaan olet joku konna,
jonka helvetti on tänne lähettänyt minua kiusaamaan. Sano minulle,
sinä jumalaton, mitä oikeastaan ajattelet! Minä en ole ollut
käskynhaltianvirassa vielä puoltatoista päivää, ja sinäkö luulet, että
minulla on pussissa jo kuusisataa dukaattia?

Edeskäypä viittasi talonpojalle, että hän lähtisi pois salista, ja mies

lähti alla päin ja nähtävästi peläten, että käskynhaltia voisi panna
täytäntöön vihaisen uhkauksensa; se veijari osasi hyvin näytellä
osaansa.

Mutta jättäkäämme nyt Sancho vihansa valtaan, tulkoon rauha

maahan, ja palatkaamme Don Quijoten luo, jonka näimme viimeksi,
kun hänen kasvonsa olivat sidotut ja laastaroidut kissan kynsien
jäljeltä, mistä vauriosta hän ei parantunut kahdeksassa päivässä.
Eräänä näistä päivistä hänelle sattui jotakin, minkä Cide Hamete
lupaa kertoa niin tarkasti ja totuudenmukaisesti kuin hän yleensä
kertoo tämän historian kaikkein vähäpätöisimmätkin tapaukset.

Kahdeksasviidettä luku.

Mitä Don Quijotelle sattui herttuattaren kamarirouvan Doña

Rodriguezin kanssa, sekä muita tapauksia, joita kannattaa kirjaan
merkitä ja ikuisessa muistossa säilyttää.

Pahoin haavoittunut Don Quijote oli sangen ärtynyt ja alakuloinen;

hänen kasvonsa, joita ei ollut merkinnyt Jumalan käsi, vaan kissan
käpälä, olivat siteissä — onnettomuuksia, jollaisiin vaeltavat ritarit
helposti joutuvat. Hän vietti kuusi päivää näyttäytymättä julkisesti, ja
eräänä yönä, maatessaan valveilla ja unetonna, miettien
onnettomuuksiaan ja Altisidoran tungettelevaisuutta, hän kuuli,
kuinka hänen huoneensa ovi avattiin avaimella, ja kuvitteli heti, että
rakastunut neiti tuli yllättämään hänen siveyttänsä ja saattamaan
hänet tilaan, missä hän rikkoisi uskollisuuden, jonka oli velkaa
valtiattarelleen Dulcinea Tobosolaiselle. »Ei», sanoi hän, lujasti
uskoen kuvitelmaansa ja niin kovalla äänellä, että se voitiin kuulla,
»maailman paraskaan kaunotar ei saa minua luopumaan palvomasta
häntä, joka on piirrettynä ja painettuna sydämeni syvyyteen ja
sieluni pohjimmaiseen pohjaan, ei sittenkään, vaikka sinä, oi
valtiattareni, olet muuttunut sipulilta haiskahtavaksi maalaistytöksi
tai kulta- ja hopeakankaita kutovaksi kultaisen Tajon nymfiksi, tai
vaikka Merlin tai Montesinos pidättävät sinua, missä mielivät, sillä
olitpa missä tahansa, sinä olet minun, ja minä, olinpa missä hyvänsä,
olen ollut ja tulen olemaan sinun.»

Hänen niin sanottuaan ovi samassa avattiin. Hän nousi sängyssään

seisomaan, kokonaan kääriytyneenä keltaiseen silkkipeitteeseen,
päässä yömyssy ja kasvot ja viikset sidottuina, kasvot naarmujen
vuoksi ja viikset, jotta ne eivät höltyisi ja valahtaisi alas, ja hän näytti
tässä asussaan merkillisimmältä aaveelta, mitä kuvitella voi. Hän
tuijotti jäykästi ovelle odottaen näkevänsä, kuinka siitä astuisi sisään
antautuvainen ja lemmensairas Altisidora, mutta näkikin tulevan
kunnianarvoisen kamarirouvan, päässä valkoinen myssy, jonka
sivuharsot olivat niin pitkät, että peittivät ja verhosivat hänet
kiireestä kantapäähän. Vasemmassa kädessä hänellä oli palava lyhyt
kynttilä, ja oikealla kädellään hän varjosti silmiänsä, joita peittivät
suuret silmälasit, jotta valo ei sattuisi niihin. Hän hiipi hiljalleen ja
siirsi jalkojansa varovasti.
 Don Quijote katseli häntä tähystyspaikaltaan ja nähdessään hänen
pukunsa ja huomatessaan, kuinka hiljaa hän kulki, hän luuli, että
joku noita-akka tuli tuossa asussa tekemään hänelle jotakin pahaa,
ja alkoi innokkaasti tehdä ristinmerkkejä. Haamu tuli yhä
lähemmäksi; ehdittyhän keskelle lattiaa se kohotti katseensa ja näki,
kuinka uutterasti Don Quijote teki ristinmerkkejä, ja jos Don Quijote
oli tämän hahmon nähdessään säikähtänyt, niin haamu pelästyi sitä
enemmän huomatessaan hänet. Nähdessään hänet siinä pitkänä ja
keltaisena, peitteineen ja siteineen, jotka tekivät hänet aivan
muodottomaksi, se kiljaisi kovalla äänellä:

— Jeesus! Mitä näenkään?

Säikähdyksissään se pudotti kynttilän kädestään ja pimeään

jäätyään kääntyi lähteäkseen pois, mutta kompastui peloissaan omiin
liepeisiinsä ja kaatui pitkin pituuttaan lattialle. Don Quijote alkoi
pelästyneenä huutaa:

— Minä vannotan sinua, kummitus tai mikä lienetkin, sanomaan

minulle, kuka olet, ja sanomaan, mitä minusta tahdot. Jos olet
kärsimyksessä oleva vainajan sielu, sano se minulle, niin minä teen
hyväksesi, mitä suinkin voin, sillä minä olen katolinen kristitty ja teen
mielelläni hyvää kaikille ihmisille. Siitä syystä olen liittynyt vaeltavaan
ritarikuntaan, jonka palveluksessa olen ja jonka toiminta ulottuu
niinkin pitkälle, että se tahtoo tehdä hyvää kiirastulessa oleville
sieluille.

Kuullessaan itseään niin vannotettavan arvasi kaatuessaan

loukkaantunut kamarirouva omasta pelostaan, että Don Quijotekin
pelkäsi, ja vastasi murheellisella ja hiljaisella äänellä:
 — Armollinen herra Don Quijote (jos teidän armonne todella on
Don Quijote), minä en ole mikään kummitus, en mikään ilmestys
enkä kiirastulessa oleva sielu, kuten teidän armonne näyttää
luulevan, vaan Doña Rodriguez, armollisen rouva herttuattaren
kamarirouva, ja tulen teidän armonne luo erään semmoisen
vaikeuden vuoksi, jossa teidän armonne yleensä antaa apuaan.

— Sanokaa minulle, rouva Doña Rodriguez, — virkkoi Don Quijote

— tuleeko teidän armonne ehkä jonkinlaisissa parittamisen aikeissa?
Siinä tapauksessa sanon teille, ettei minusta ole mitään apua, kiitos
olkoon valtiattareni Dulcinea Tobosolaisen verrattoman kauneuden.
Sanalla sanoen, rouva Doña Rodriguez, minä tarkoitan, että jos
teidän armonne jättää sikseen ja tuomatta kaikki lemmenviestit, niin
voitte jälleen sytyttää kynttilän ja tulla takaisin, ja sitten me
keskustelemme kaikesta, mitä haluatte antaa tehtäväkseni ja mitä
itse mielitte, lukuunottamatta, kuten sanoin, kaikkia
lemmenhoukutuksia.

— Minäkö tulisin tuomaan keneltäkään lemmenviestiä, parahin

herra? — vastasi kamarirouva. — Huonosti teidän armonne minut
tuntee; minä en ole vielä niin ikäloppu, että toimittelisin semmoisia
lapsellisuuksia, sillä minulla on, Jumalan kiitos, yhä täydet
sielunvoimat ruumiissani ja suussa kaikki etu- ja poskihampaat,
muutamia harvoja lukuunottamatta, jotka minulta on vienyt täällä
Aragoniassa aivan tavallinen röhkä-yskä. Mutta odottakaa vähän,
armollinen herra, minä menen ulos sytyttämään kynttilän ja palaan
heti kertomaan huolistani teille, joka autatte kaikkia ihmisiä heidän
vaivoissaan.

Vastausta odottamatta hän lähti huoneesta, mihin Don Quijote jäi

rauhallisesti miettimään ja häntä odottamaan. Mutta kohta hänen
mieleensä tulvi tuhansia ajatuksia tästä uudesta seikkailusta, ja
hänestä tuntui huonosti tehdyltä ja vielä huonommin ajatellulta
antautua vaaraan rikkoa valtiattarelleen lupaamansa uskollisuuden,
ja hän sanoi itsekseen: »Kuka tietää, eikö perkele, joka on viekas ja
kavala, tahdo minua nyt pettää tämän kamarirouvan avulla, minua,
jota eivät ole voineet pettää keisarinnat, kuningattaret, herttuattaret,
markiisittaret eivätkä kreivittäret? Minä näet olen kuullut monien
älykkäitten henkilöitten usein sanovan, että paholainen, jos voi,
lähettää viettelijäksi mieluummin nykerönenäisen kuin sellaisen, jolla
on kreikkalainen nenä. Ja kukapa tietää, eikö yksinäisyys, tämä
tilaisuus ja tämä hiljaisuus herätä minussa uinuvia himoja ja saa
aikaan, että vanhoilla päivilläni lankean siinä, missä en ole
milloinkaan kompastunut? Semmoisissa tapauksissa on parempi
paeta kuin jäädä odottamaan taistelua. Mutta minä en taida olla
oikein järjissäni, kun lausun ja ajattelen tällaisia typeryyksiä; eihän
näet ole mahdollista, että valkomyssyinen ja lasisilmillä varustettu
kamarirouva voi sytyttää minkäänlaista irstasta ajatusta kaikkein
tunnottomimpaankaan poveen. Onko maailmassa yhtäkään
muhealihaista kamarirouvaa? Onko maan päällä yhtäkään
kamarirouvaa, joka ei ole julkea, äreä ja teeskentelevä? Väisty pois,
sinä kamarirouvien lauma, josta ihmiselle ei ole minkäänlaista iloa!
Kuinka oikein menettelikään se ylhäinen rouva, josta kerrotaan, että
hänellä oli vastaanottohuoneensa toisessa päässä kaksi nukkea,
jotka esittivät kahta kamarirouvaa silmälaseineen ja
ompelutyynyineen, ikäänkuin he olisivat siinä tehneet käsityötään, ja
jotka ylläpitivät talon mainetta yhtä hyvin kuin todelliset
kamarirouvat!» Niin sanottuaan hän syöksyi pois sängystä aikoen
mennä sulkemaan ovea, jottei Doña Rodriguez pääsisi sisään, mutta
hänen juuri ollessaan sulkemassa rouva Rodriguez samassa palasi,
kädessään sytytetty valkoinen vahakynttilä. Nähdessään nyt Don
Quijoten läheltä, peitteeseen kääriytyneenä, siteissä ja yömyssyssä,
hän jälleen säikähti ja peräytyi noin kahden askelen päähän sanoen:

— Olemmeko me naiset täällä täydessä turvassa, herra ritari?

Minun mielestäni ei ole mikään erinomainen siveyden merkki, että
teidän armonne on noussut sängystä.

— Samaa voin minä kysyä teiltä, armollinen rouva, — vastasi Don

Quijote — ja minä siis kysyn teiltä, onko varmaa, ettei kukaan
hyökkää minun kimppuuni ja tee minulle väkivaltaa.

— Ketä vastaan ja keneltä te, herra ritari, pyydätte semmoista

varmuutta? — virkkoi kamarirouva.

— Teiltä ja teitä vastaan minä sitä pyydän, — vastasi Don Quijote

— sillä enhän minä ole marmoria ettekä te ole pronssia, eikä kello
ole nyt kymmenen aamupäivällä, vaan nyt on keskiyö ja vähän
myöhempikin, kuten luulen, ja me olemme täällä huoneessa, joka on
paremmin lukittu ja salaisempi kuin oli se luola, missä uskoton ja
uskalias Aeneas nautti kauniin ja sääliväisen Didon suloja. Mutta
ojentakaa minulle kätenne, armollinen rouva, sillä minä puolestani
en pyydä mitään muuta tai suurempaa varmuutta kuin sen, jonka
oma pidättyväisyyteni ja hyveeni sekä teidän kunnianarvoisa
myssynne minulle tarjoaa.

Niin sanoen hän kosketti huulillaan oikeata kättänsä ja tarttui

kamarirouvan käteen, jonka tämä ojensi hänelle täyttäen samat
seremoniat.

Tässä Cide Hamete esittää pienen välihuomautuksen sanoen, että

hän olisi Mohammedin nimessä mielellään antanut toisen parhaista
kauhtanoistaan, jos olisi saanut nähdä, kuinka he molemmat
menivät käsi kädessä ovelta sängyn luo.

Don Quijote nousi sitten jälleen sänkyynsä, ja Doña Rodriguez

istuutui tuolille vähän matkan päähän ottamatta pois silmälasejaan
ja laskematta kädestään kynttilää. Don Quijote veti peitteen
päälleen, niin ettei näkyviin jäänyt muuta kuin kasvot, ja molempien
sitten täysin tyynnyttyä Don Quijote keskeytti ensinnä vaitiolon
sanoen:

— Nyt, armollinen rouva Doña Rodriguez, teidän armonne voi

sanoa, mitä teillä on sydämellänne, ja purkaa kaikki huolenne; minä
kuuntelen teitä siveillä korvilla ja tahdon auttaa teitä laupiailla töillä.

— Sen kyllä uskon, — vastasi kamarirouva — sillä teidän armonne

jalo ja miellyttävä olemus sai minut ehdottomasti odottamaan
semmoista kristillistä vastausta. Seikka on nyt se, herra Don Quijote,
että vaikka teidän armonne näkee minun istuvan tällä tuolilla ja
keskellä Aragonian kuningaskuntaa ja halvan ja vaivaisen
kamarirouvan puvussa, olen kuitenkin syntyisin Oviedon seuduilta
Asturiasta ja kuulun heimoon, johon monet sen maakunnan
parhaimmat perheet liittyvät sukulaisuuden siteillä; mutta kova
kohtaloni ja vanhempieni huolimattomuus, jotka köyhtyivät ennen
aikojaan, miten lienevätkään köyhtyneet, vei minut pääkaupunkiin
Madridiin, missä vanhempani hyvää tarkoittaen ja välttääkseen
suurempia onnettomuuksia toimittivat minut erään ylhäisen rouvan
palvelijattareksi, ja minä voinkin vakuuttaa teidän armollenne, ettei
kukaan ole eläessäni ollut minua etevämpi reikäompelussa eikä
liinavaatteitten neulomisessa. Vanhempani jättivät minut
palvelukseen ja palasivat kotipuoleen, ja muutamia vuosia
myöhemmin he kuolivat ja siirtyivät varmaan taivaaseen, sillä he
olivat erinomaisen hyviä katolisia kristittyjä. Minä jäin orvoksi, ja
ainoana turvanani oli se huono palkka ja ne niukat lahjat, joita
semmoisille palvelijattarille yleensä annetaan ylhäisissä perheissä.
Tähän aikaan ja minun antamatta siihen mitään aihetta minuun
rakastui muudan talon tallimestari, jo iäkäs mies, parrakas ja
komearyhtinen ja ennen kaikkea jalosukuinen kuin itse kuningas;
hän näet oli vuoristolaisia. Me emme pitäneet lemmenseikkojamme
niin salassa, ettei armollinen rouva saanut niistä vihiä, ja hän,
ehkäistäkseen joutavia juoruja, toimitti meidät avioliittoon pyhän
äitimme roomalaiskatolisen kirkon suostumuksella ja sen
määräämien menojen mukaan. Tästä avioliitosta syntyi tytär, jotta
onneni kerrassaan tuhoutuisi, jos minulla mitään onnea olikaan; ei
niin, että olisin kuollut synnytykseen, joka tapahtui asianmukaisesti
ja ajallansa, vaan siksi, että puolisoni vähän ajan kuluttua kuoli
muutamaan säikähdykseen, joka hänet kohtasi ja joka seikka oli
semmoinen, että teidän armonne varmaan hämmästyisi, jos minulla
nyt olisi tilaisuutta siitä kertoa.

Samassa kamarirouva alkoi hereästi itkeä ja jatkoi:

— Suokaa minulle anteeksi, armollinen herra Don Quijote, mutta

minä en voi sille mitään: joka kerta, kun mieleeni muistuu onneton
mies-vainajani, tulvivat silmiini kyynelet. Jumala siunatkoon, kuinka
komeasti hän aina kuljetti armollista rouvaa muhkean pikimustan
muulin lautasilla! Siihen aikaan näet ei käytetty vaunuja eikä
kantotuoleja, niinkuin nyt sanotaan käytettävän, vaan ylhäiset naiset
ratsastivat tallimestariensa takana. Mutta erästä seikkaa en
sittenkään voi jättää kertomatta, jotta huomaatte, kuinka
moitteettoman hieno minun kelpo mieheni käytös oli. Kun he kerran
Madridissa kääntyivät Santiagon kadulle, joka on kapeanlainen, oli
siinä juuri tulossa joku hovituomari, jonka edellä kulki kaksi
oikeudenpalvelijaa, ja kelpo tallimestarini käänsi hänet nähdessään
muulinsa osoittaen aikovansa palata herra tuomaria saattelemaan.
Muulin lautasilla istuva armollinen rouva sanoi miehelleni hiljaa:
»Mitä teettekään, onneton? Ettekö tiedä, että minä olen tässä?»
Hovituomari pysähdytti kohteliaasti hevosensa ja sanoi miehelleni:
»Jatkakaa matkaanne, hyvä herra, sillä minun velvollisuuteni on
saatella armollista rouva Casildaa» (se näet oli emäntäni nimi).
Mieheni siitä huolimatta yhä kursaili, lakki kädessä, tahtoen lähteä
saattelemaan tuomaria. Sen huomattuaan armollinen rouva
harmistuneena ja vihoissaan veti esiin parsinneulan tai paremmin
sanoen äimän kotelostaan ja tuikkasi sen mieheni selkään, niin että
tämä kiljaisi ja vääntelehti sysäten emäntänsä maahan. Kaksi
armollisen rouvan lakeijaa kiiruhti häntä nostamaan, ja samoin
tekivät hovituomari ja oikeudenpalvelija. Siinä syntyi ankara hälinä
Guadalajaran portilla, tarkoitan siinä maleksivan väen joukossa.
Emäntäni lähti kotiin jalkaisin, ja mieheni kiiruhti erään välskärin luo
ja sanoi hänelle, että hänen sisuksensa oli kerrassaan puhkaistu.
Mieheni kohtelias käytös tuli yleisesti tunnetuksi, jopa niin, että
poikaviikarit alkoivat juoksennella kaduilla hänen jäljessään, ja siitä
syystä sekä myös sen vuoksi, että hän oli hiukan likinäköinen,
armollinen rouva erotti hänet palveluksestaan, ja minä uskon aivan
varmaan, että tästä johtuva suru oli syynä mieheni kuolemaan. Niin
minä jäin leskeksi ja oman onneni nojaan, vaivoinani vielä tytär,
jonka kauneus yhä lisääntyi kuin merenvaahto. Koska olin mainion
ompelijattaren maineessa, suvaitsi armollinen rouva herttuatar, joka
oli vastikään mennyt naimisiin armollisen herra herttuan kanssa,
vihdoin viedä minut mukanaan tänne Aragonian kuningaskuntaan, ja
tyttäreni minun kerallani. Niin sitten päivän mennen, toisen tullen
tyttäreni kasvoi ja hänessä kasvoi maailman koko hempeys: hän
laulaa kuin leivonen, tanssii kuin ajatus, karkeloi kuin vimmattu,
lukee ja kirjoittaa kuin koulumestari ja laskee kuin saituri. En sano
mitään hänen siisteydestään, sillä juokseva vesi ei voi olla puhtaampi
kuin hän, ja hänen täytyy olla nyt, jollen väärin muista, kuudentoista
vuoden, viiden kuukauden ja kolmen päivän ikäinen, hiukan
enemmän tai vähemmän. Sanalla sanoen, tähän tyttäreeni rakastui
eräässä herra herttualle kuuluvassa lähitienoilla sijaitsevassa kylässä
asuvan ylen äveriään maanviljelijän poika. En tosiaankaan tiedä,
miten se oikeastaan on tapahtunut, mutta he ovat päässeet yhteen,
ja mies on vietellyt tyttäreni luvaten mennä hänen kanssaan
naimisiin eikä aiokaan nyt pitää lupaustaan, ja armollinen herra
herttua, vaikka hän tietää asian, koska olen hänelle siitä valittanut,
en yhtä kertaa, vaan useita kertoja, pyytäen häntä määräämään,
että mainitun talonpojan tulee ottaa tyttäreni vaimokseen, tekeytyy
kuuroksi kuin kauppias eikä viitsi edes kunnollisesti minua kuunnella,
ja syynä on se, että viettelijän isä on niin rikas ja lainaa hänelle
rahoja ja menee kerran toisensa jälkeen takaamaan hänen
kevytmielisiä velkojaan, joten hän ei millään muotoa halua miestä
loukata tai tuottaa hänelle mitään harmia. Toivoisin siis, armollinen
herra, että teidän armonne ottaisi tehtäväkseen tämän loukkauksen
korjaamisen, joko hyvillä sanoilla tai aseilla, sillä kaikki ihmiset
sanovat, että teidän armonne on syntynyt maailmaan korjaamaan
semmoisia loukkauksia, oikomaan vääryyksiä ja auttamaan
onnettomia. Ajatelkaahan nyt, armollinen herra, tyttäreni orpoutta,
hänen rakastettavuuttaan, hänen nuoruuttaan ja kaikkia niitä hyviä
ominaisuuksia, joita olen kertonut hänessä olevan; minä näet voin
vakuuttaa Jumalan ja omantuntoni nimessä, ettei armollisen rouvan
kaikkien kamarineitien joukossa ole yhtään ainoata, joka yltäisi
hänen kengänanturansakaan tasalle, ja muudan heistä, jota
nimitetään Altisidoraksi ja pidetään kaikkein virkeimpänä ja
hilpeimpänä, jää tyttäreeni verrattuna ainakin kaksi peninkulmaa
jälkeen. Teidän tulee näet tietää, hyvä armollinen herra, ettei kaikki
ole kultaa, mikä kiiltää, sillä tämä Altisidora on pikemmin
omahyväinen kuin todella kaunis ja pikemmin julkea kuin siveä, ja
sitäpaitsi hän ei ole edes oikein terve: hänen hengityksensä näet
haisee niin, ettei voi olla hetkeäkään aivan lähellä. Ja onpa
armollinen rouva herttuatarkin… On paras, että vaikenen, sillä onhan
tapana sanoa, että seinät kuuntelevat.

— Siunatkoon, mikä vaivaa armollista rouva herttuatarta, rouva

Doña
Rodriguez? — kysyi Don Quijote.

— Koska minua näin vannotetaan, — vastasi kamarirouva — en

voi olla täysin totuudenmukaisesti vastaamatta minulle esitettyyn
kysymykseen. Näettehän, armollinen herra Don Quijote, kuinka
kaunis armollinen rouva herttuatar on, että hänen kasvojensa hipiä
on kuin hiottu ja kiilloitettu säilänpinta, että hänen poskensa ovat
kuin maitoa ja karmiinia, toinen kuin aurinko ja toinen kuin kuu, ja
näettehän, kuinka reippaasti ja keveästi hän astelee ja melkein
liitelee, niin että tuntuu kerrassaan siltä kuin hän levittäisi terveyttä
kaikkialle, missä liikkuu? Tietäköön teidän armonne siis, että hän saa
tuosta kaikesta kiittää ensinnäkin Jumalaa ja sitten kahta
vetohaavaa, jotka hänellä on säärissä ja joiden kautta hänestä
virtaavat pois kaikki pahat nesteet, mitkä lääkärien sanojen mukaan
täyttävät hänen koko ruumiinsa.

— Pyhä Neitsyt! — virkkoi Don Quijote. — Onko mahdollista, että

armollisessa rouva herttuattaressa on sellaisia viemäreitä? Sitä en
olisi uskonut, vaikka sen olisivat minulle sanoneet paljasjalkamunkit;
mutta totta sen täytynee olla, koska rouva Doña Rodriguez sen
sanoo. Mutta sellaiset ja sellaisissa paikoissa sijaitsevat vetohaavat
eivät suinkaan voi erittää mitään pahoja nesteitä, vaan sulaa
ambraa. Totisesti, nyt minä vasta oikein uskon, että täytyy olla
erinomaisen terveellistä kuppauttaa itseään.»

Don Quijote oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun huoneen ovi
vihaisesti avattiin. Paukahdus säikähdytti Doña Rodriguezia niin, että
kynttilä putosi hänen kädestään, ja huone pimeni pimeäksi kuin
sysikellari, kuten tavataan sanoa. Kamarirouva parka tunsi samassa,
että joku tarttui kaksin käsin hänen kurkkuunsa niin tuimasti, ettei
hän kyennyt hiiskahtamaankaan, ja että joku toinen henkilö aivan
kiireesti ja mitään virkkamatta nosti hänen hameensa ja alkoi
paukuttaa häntä jollakin tohvelin tapaisella esineellä niin
armottomasti, että se oli ihan surkeata. Vaikka Don Quijoten tosiaan
tuli häntä surku, ei hän sentään hievahtanutkaan vuoteestaan, koska
ei tietänyt, mitä tämä saattoi merkitä, vaan makasi aivan hiljaa ja
mitään virkkamatta, peläten vain, että joutuisi itse samoin
paukutettavaksi. Hänen pelkonsa ei ollutkaan aiheeton, sillä
vaiteliaat pieksijät, möyhennettyään aikansa kamarirouvaa (joka ei
uskaltanut edes päästää valitusääniä), kävivät käsiksi Don Quijoteen,
vetivät hänet ulos lakanan ja peitteen välistä ja nipistelivät häntä niin
uutterasti ja tuimasti, että hänen täytyi huitoa nyrkeillään
ympärilleen, ja kaikki tämä tapahtui ihmeellisen hiljaisuuden
vallitessa. Taistelu kesti noin puoli tuntia; sitten aaveet poistuivat,
Doña Rodriguez suori hameensa ja lähti hänkin ovesta ulos
huokaillen kovaa kohtaloansa, virkkamatta sanaakaan Don
Quijotelle, joka nyt oli taas yksinään, surullisena ja nipistettynä,
hämillään ja mietteissään, Siihen me hänet nyt jätämme odottamaan
tietoa, kuka oli ollut se jumalaton noita, joka oli saattanut hänet
siihen tilaan. Siitä saadaan selko aikanaan; nyt meitä kutsuu Sancho
Panza, ja historian hyvä järjestys vaatii meitä palaamaan hänen
luokseen.
 Yhdeksäsviidettä luku.

Mitä Sancho Panzalle sattui hänen ollessaan kiertomatkalla

saaressa.

Kun jätimme suuren käskynhaltian, oli hän vihoissaan ja

kiukuissaan maalailevalle ja hävyttömälle talonpojalle. Tämä oli
saanut ohjeensa hovimestarilta ja hovimestari herttualta, ja he
molemmat tekivät pilaa Sanchosta. Mutta Sancho piti puoliaan heitä
kaikkia vastaan, vaikka olikin yksinkertainen, oppimaton pallukka, ja
sanoi läsnäoleville, muiden muassa tohtori Pedro Tuimalle, joka oli
palannut saliin, kun herttuan kirjettä koskevat salaiset neuvottelut
olivat päättyneet:

— Nyt minä totisesti ymmärrän, että tuomarien ja

käskynhaltioitten tulee, jopa täytyykin olla pelkkää pronssia, jotta
eivät joudu kärsimään asioitaan esittävien henkilöitten
tungettelevaisuudesta, kun nämä yhtä mittaa ja aina vaativat, että
pitää heitä kuunnella ja ratkaista heidän riitajuttujaan pitäen silmällä
ainoastaan heidän asiaansa, kävi sitten kuinka tahansa; ja jos
tuomari parka ei kuuntele heitä eikä ratkaise heidän asioitaan, joko
siksi, ettei voi sitä tehdä, tai siksi, ettei ole vielä tullut aika päästää
heitä puheilleen, niin he heti häntä kiroavat ja napisevat, panevat
hänet ihan pataluhaksi ja häpäisevät vielä hänen sukuansakin. Sinä
typerä riitapukari, sinä järjetön riitapukari, älä pidä niin kiirettä,
odota oikeata aikaa ja tilaisuutta esittääksesi, mitä sinulla on
esitettävänä, älä tule päivällisen aikaan tai silloin, kun makuulle
mennään, sillä tuomarit ovat lihaa ja verta, ja heidän täytyy myöntää
luonnolle, mitä se luonnollisesti heiltä vaatii, lukuunottamatta minua,
joka en anna itselleni mitään syötävää, kiitetty olkoon herra tohtori
Pedro Tuima Puikipois, joka on tässä läsnä ja tahtoo minun kuolevan
nälkään ja vakuuttaa, että semmoinen kuolema on elämää. Suokoon
Jumala semmoisen elämän hänelle itselleen ja kaikille hänen
kaltaisilleen, tarkoitan huonoille lääkäreille; hyvät sitävastoin
ansaitsevat palmuja ja laakereita.

Kaikki, jotka Sancho Panzan tunsivat, ihmettelivät kuullessaan

hänen puhuvan niin hienosti eivätkä tietäneet, miten sen
selittäisivät, jollei siten, että tärkeät virat ja tehtävät joko teroittavat
järkeä tai sitä lyhentävät. Tohtori Pedro Tuima Enne Puikipois lupasi
vihdoin suostua siihen, että hän aterioisi sinä iltana, vaikka kaikki
Hippokrateen säännöt siten rikottaisiin. Siihen käskynhaltia oli
tyytyväinen ja odotti nyt kärsimättömästi illan ja aterioimis-ajan
tuloa, ja vaikka aika hänen mielestään pysyi paikallaan, ollenkaan
kulumatta, saapui sentään vihdoin tuo toivottu hetki, jolloin hänelle
annettiin syötäväksi kylmää naudanlihaa ja sipulia ja muutamia
verrattain iäkkään vasikan keitettyjä jalkoja. Hän kävi tähän kaikkeen
käsiksi suuremmalla halulla kuin jos hänelle olisi tarjottu Milanon
peltokanoja, Rooman fasaaneja, Sorrenton vasikanlihaa, Moronin
peltopyitä tai Lavajosin hanhia,[34] ja aterioidessaan hän kääntyi
sanomaan tohtorille:

— Kuulkaa, herra tohtori, älkää huoliko tästä lähtien antaa minulle

syötäväksi mitään herkkuja tai valikoituja ruokalajeja, sillä ne
panevat vain mullin mallin vatsani; se näet on tottunut vuohen ja
naudan lihaan, läskiin, suolalihaan, nauriisiin ja sipuleihin, ja jos sille
sattumalta tarjotaan herrasruokia, niin se kääntyy nirsoksi ja
toisinaan kerrassaan kieltäytyy ottamasta vastaan. Edeskäyvän on
paras tuoda minulle sitä lajia, jota nimitetään olta podridaksi, sillä
mitä vanhempaa se on, sitä paremmalle se tuoksahtaa, ja siihen hän
voi pistää ja sulloa mitä ikinä haluaa, kun se vain on syötävää, ja
minä olen hänelle kiitollinen ja palkitsen hänet jonakin kauniina
päivänä. Ja kenenkään ei pidä tehdä minusta pilaa, sillä me olemme
tai emme ole; eletään nyt kaikin rauhassa ja syödään hyvässä
ystävyydessä, sillä Jumala sallii päivänsä paistaa kaikille antaessaan
sen kerran valjeta. Minä aion hallita tätä saarta tinkimättä oikeudesta
ja huolimatta lahjuksista, ja varokoon itsekukin ja pitäköön huolta
omista asioistaan, sillä minä teen heille tiettäväksi, että nyt on itse
piru irti ja että saadaan nähdä ihmeitä, jos minua ärsytetään. Sivele
itsesi hunajalla, niin kärpäset sinut syövät.

— Herra käskynhaltia, — virkkoi edeskäypä — teidän armonne on

varmaan varsin oikeassa niin sanoessaan, ja minä lupaan kaikkien
tässä saaressa asuvien nimessä, että he tulevat palvelemaan teidän
armoanne kaikin puolin täsmällisesti, hartaasti ja hyväntahtoisesti,
sillä se lauhkea hallitustapa, jota teidän armonne on nyt
hallituskautensa alussa osoittanut, ei anna heille aihetta tehdä tai
ajatella mitään, mistä voisi koitua vahinkoa teidän armollenne.

— Sen kyllä uskon, — vastasi Sancho — ja hölmöjä he olisivatkin,

jos toisin tekisivät tai ajattelisivat. Ja minä sanon vieläkin, että tulee
pitää hyvää huolta minun ja minun harmoni ravitsemisesta, sillä se
on tässä tärkeintä ja tähdellisintä. Kun nyt tässä ehdimme,
lähdemme kiertokäynnille, sillä aikomukseni on puhdistaa tämä saari
kaikenmoisesta roskasta ja maankiertäjistä, joutilaasta ja
kelvottomasta väestä, sillä teidän tulee tietää, hyvät ystävät, että
toimettomat ja laiskat ihmiset ovat yhteiskunnassa kuin kuhnurit
mehiläispesässä: syövät vain hunajaa, jota työmehiläiset valmistavat.
Minä aion suosia talonpoikia, suojella aatelismiesten etuoikeuksia,
palkita kelvollisia ja ennen kaikkea pitää arvossa uskontoa ja
hengenmiesten kunniaa. Mitä tästä arvelette, hyvät ystävät? Onko
siinä jotakin järkeä, vai höpisenkö joutavia?
 — Siinä on niin paljon järkeä, armollinen herra käskynhaltia, —
sanoi hovimestari — että olen ihan ihmeissäni, kun kuulen teidän
armonne laisen oppimattoman miehen (minä näet otaksun, ettette
ole mitään oppia saanut) lausuvan niin viisaita ajatuksia; nehän ovat
täynnä ydinlauselmia ja hyvää älyä, eivätkä ne, jotka ovat meidät
tänne lähettäneet, enempää kuin me, jotka olemme tänne tulleet,
ollenkaan osanneet teidän armoltanne semmoista odottaa. Mutta
mitä kauemmin elää, sitä enemmän näkee: pila muuttuu todeksi ja
pilkka sattuu omaan nilkkaan.

Ilta tuli, ja käskynhaltia aterioi herra tohtori Tuiman luvalla. Sitten

varustauduttiin kiertokäynnille; Sancho lähti ulos hovimestarin,
sihteerin, edeskäyvän ja historioitsijan kanssa, jonka tehtävänä oli
merkitä muistiin hänen tekonsa, ja saattueeseen liittyi vielä niin
paljon järjestyksen valvojia ja kirjureita, että heistä olisi voinut
muodostaa kokonaisen pataljoonan. Sancho kulki heidän keskellään,
virkasauva kädessään, niin mahtavana, ettei paremmasta apua, ja
kuljettuaan muutamia kaupungin katuja he kuulivat säiläin kalsketta;
he riensivät luo ja havaitsivat, että siinä oli taistelemassa kaksi
miestä, jotka lopettivat ottelunsa nähdessään oikeudenpalvelijain
lähestyvän. Toinen heistä huusi:

— Tänne, Jumalan ja kuninkaan nimessä! Kuinka voidaan sallia,

että täällä ryöstetään keskellä kaupunkia ja että ihmisen kimppuun
hyökätään avoimella kadulla?

— Tyyntykää, hyvä mies, — sanoi Sancho — ja kertokaa minulle,

mikä on tämän riidan aiheena, sillä minä olen käskynhaltia.

Toinen taistelijoista sanoi:

 — Herra käskynhaltia, minä kerron asian aivan lyhyesti. Teidän
armonne tulee tietää, että tämä hieno herra voitti äsken tuossa
pelituvassa, joka on tässä vastapäätä, toista tuhatta reaalia, Jumala
tiesi, millä tavalla, ja koska olin siinä läsnä, ratkaisin useita
epäilyttäviä seikkoja hänen edukseen, aivan vastoin omaatuntoani.
Hän lähti tiehensä voittoineen, ja kun toivoin, että hän antaisi
minulle ainakin jonkin taalarin lahjaksi, niinkuin on tapana antaa
minunlaiselleni arvossapidetylle henkilölle, joka on läsnä
seuraamassa hyvää ja huonoa peliä tukeakseen kohtuuttomia
vaatimuksia ja ehkäistäkseen riitoja, niin hän pistikin rahat taskuunsa
ja karkasi tiehensä. Minä lähdin harmistuneena hänen jälkeensä ja
pyysin häntä hyvillä ja kohteliailla sanoilla antamaan minulle ainakin
kahdeksan reaalia, koska hän tietää, että olen kunniallinen mies ja
ettei minulla ole tointa eikä virkaa; vanhempani näet eivät
opettaneet minulle mitään ammattia eivätkä jättäneet perinnöksi
mitään tointa, mutta tämä lurjus, joka on yhtä suuri varas kuin
Cacus ja yhtä suuri pelipetturi kuin Andradilla,[35] ei tahtonut antaa
minulle enempää kuin neljä reaalia. Siitä teidän armonne, herra
käskynhaltia, voi nähdä, kuinka häpeämätön ja tunnoton hän on!
Mutta sen minä takaan, kunniani nimessä, että jollei teidän armonne
olisi tullut, olisin pakottanut hänet hellittämään voiton ja olisin
opettanut hänelle, kuinka puntari pannaan kohdalleen.

— Mitä te tähän sanotte? — kysyi Sancho.

Toinen mies vastasi, että kaikki, mitä hänen vastustajansa oli

sanonut, oli totta, mutta ettei hän ollut tahtonut antaa hänelle
enempää kuin neljä reaalia, koska oli antanut saman summan jo
monta kertaa. Idän sanoi, että niiden, jotka toivovat pelaajilta
palkkiota, tulee olla kohteliaita ja ottaa iloisesti vastaan, mitä heille
annetaan, ollenkaan rupeamatta tekemään tiliä voittajien kanssa,
jolleivät satu varmasti tietämään, että he ovat pelipettureita ja ovat
vääryydellä saaneet voittonsa. Parhaana todistuksena, että hän oli
rehellinen mies eikä varas, kuten toinen väitti, oli hänen mielestään
juuri se, ettei hän ollut halunnut miehelle mitään antaa, sillä
pelipetturit ovat aina velvolliset maksamaan veroa niille, jotka heidän
peliänsä katselevat ja heidät tuntevat.

— Niin on laita — virkkoi hovimestari. — Harkitkaa nyt, armollinen

herra käskynhaltia, mitä näille miehille pitää tehdä.

— Tässä tulee tehdä seuraavaa — vastasi Sancho. ‒ Te, joka

olette voittanut, rehellisesti tai epärehellisesti tai ei kummallakaan
tavalla, antakaa heti tälle ahdistajallenne sata reaalia; sitäpaitsi
teidän pitää maksaa kolmekymmentä reaalia köyhille vangeille; ja te,
joka maleksitte viratonna ja toimetonna tässä saaressa, ottakaa heti
vastaan nuo sata reaalia ja lähtekää huomispäivänä tästä saaresta,
josta teidät karkoitetaan kymmeneksi vuodeksi, uhalla, että tätä
käskyä vastaan rikottuanne saatte täyttää puuttuvat vuodet toisessa
elämässä, sillä minä ripustan teidät hirteen tai ainakin sen tekee
pyöveli minun käskystäni. Ja älköön kukaan minua vastustelko, jollei
tahdo tuta minun kättäni.

— Toinen maksoi rahat, toinen otti ne vastaan, jälkimmäinen

poistui saaresta, edellinen lähti kotiin, ja käskynhaltia jäi paikalleen
sanoen:

— Jos mitään voin, niin varmaan hävitän nuo pelituvat, sillä

minusta ne näyttävät kovin vahingollisilta.

— Ainakaan tätä pelitapaa — sanoi kirjuri — teidän armonne ei voi

hävittää, sillä siinä isännöi eräs suuri herra, joka menettää
verrattomasti paljon enemmän rahaa kuin hän korttipelistä
ansaitsee. Vähäpätöisemmille pelihuoneille teidän armonne kyllä voi
osoittaa mahtiansa, ja ne juuri tekevätkin suurinta vahinkoa ja
salaavat suurimpia petoksia. Ylhäisten aatelismiesten ja suurten
herrojen taloissa eivät pahamaineiset pelipetturit uskalla käyttää
viekkaita juoniaan; ja koska pelihimo on tullut niin yleiseksi, on
parempi, että pelataan ylhäisissä taloissa kuin jonkun käsityöläisen
luona, missä ne saavat onnettomia kynsiinsä keskiyön jälkeen ja
nylkevät heidät elävältä.

— Niin kyllä, kirjuri; — virkkoi Sancho — minä tiedän, että tästä

asiasta voi paljonkin sanoa.

Samassa tuli muudan kaupunginvartia pidellen erästä

kiinniottamaansa nuorukaista ja sanoi:

— Herra käskynhaltia, tämä nuori mies tuli meitä vastaan, mutta

esivallan nähdessään hän kääntyi ja alkoi juosta kuin kauris, ja se
osoittaa, että hän varmaan on pahantekijä. Minä lähdin juoksemaan
hänen jälkeensä, mutta en olisi suinkaan saanut häntä kiinni, jollei
hän olisi sattunut kompastumaan ja kaatumaan.

— Minkätähden sinä pakenit, mies? — kysyi Sancho.

Siihen vastasi nuorukainen:

— Jotta ei tarvitsisi vastata esivallan tekemiin moniin kysymyksiin,

armollinen herra.

— Mitä ammattia sinä harjoitat?

— Minä olen kutoja.

— Mitä sinä kudot?