Microeconomics Principles and Policy 12th Edition Baumol Test Bank

Microeconomics Principles and Policy
12th Edition Baumol Test Bank

Visit to download the full and correct content document:
https://testbankdeal.com/download/microeconomics-principles-and-policy-12th-edition
-baumol-test-bank/
Microeconomics Principles and Policy 12th Edition Baumol Test Bank
Chapter 2—The Economy: Myth and Reality
TRUE/FALSE
1. The United States is the largest national economy in the world.
ANS: T PTS: 1 DIF: Easy NAT: Analytic

LOC: The Study of economics, and definitions in economics
TOP: The American Economy: A Thumbnail Sketch
2. The U.S. economy is unique for both its size and prosperity.

LOC: Measuring the Economy TOP: The American Economy: A Thumbnail Sketch
3. The factors of production include all goods and services produced in an economy.
ANS: F PTS: 1 DIF: Easy NAT: Analytic

4. Outputs include goods but not services.

5. Population density varies little between the fifty states.
ANS: F PTS: 1 DIF: Moderate NAT: Analytic

6. Prosperity in the United States is evenly distributed across the fifty states.

7. In the United States, all property is privately owned.

8. Gross domestic product is the money value of all final goods and services produced in an economy in a
year.
ANS: T PTS: 1 DIF: Moderate NAT: Analytic

46
© 2012 Cengage Learning. All Rights Reserved. May not be scanned, copied or duplicated,
or posted to a publicly accessible website, in whole or in part.
Visit TestBankDeal.com to get complete for all chapters

9. Gross domestic product is the money value of manufacturing production in a year.

10. GDP is a measure of the total output of an economy.

11. Real GDP is the dollar value of all goods and services produced in an economy.

12. Government production accounts for about half of all GDP in the United States.

LOC: The role of government TOP: The American Economy: A Thumbnail Sketch
13. The United States is one of the most marketized economies in the world.

14. The United States is one of the least marketized economies in the world.

15. The U.S. economy is relatively open in terms of economic activity related to international trade.

16. The U.S. economy is relatively closed in terms of economic activity related to exports and imports.

17. An open economy produces most of the goods and services that it needs, with few imports and exports.
47
18. An open economy is one in which exports and imports constitute a large share of GDP.

19. The U.S. economy rarely grows.

20. Real GDP per capita in the U.S. grows over time.

LOC: Reading and interpreting graphs TOP: The American Economy: A Thumbnail Sketch
21. In 2009, per capita real GDP was roughly half its value in 1960.

22. A recession is a period of time in which the total output of the economy falls.

23. A recession is a period of time in which real GDP falls.

24. The U.S. economy has grown steadily over the years.

25. A recession is a period of time in which the total output of the economy rises.

48
Another random document with
no related content on Scribd:
— Aikaisella kihlauksella, esimerkiksi. Pitkä kihlausaika askarruttaa
ja kasvattaa nuoria. Ranskassa hätiköidään liiaksi häillä, sillä avio
määrää elämän, perheen, tulevaisuuden.
— Se on totta.
— Marguerite oli ajatellut pikku Jeanne Sassenayta.
— Hänhän on lapsi.
— Kaunis lapsi, hurskaan äidin kasvattama. Tähän keskeyttivät

puheen pienet kimakat äänet, jotka piipattivat:
— Hyvää iltaa, mummu. Hyvää iltaa, vaari. Etujoukko, Pierre ja

Adrienne, saapuivat hengästyneinä juosten tienmutkasta mäenlaelle.
He juoksivat kilpaa huolimatta rouva Roquevillardin varoituksista:
»hiljempaa, hiljempaa!», ja isoisä kaappasi heidät kiinni lennosta.
— Tiedätkö, kertoi Adrienne, joka oli sangen puhelias ja sinutteli

haikailematta kaikkia, Julien jäi täti Margueriten luo ja äiti oli käskenyt
hänen tulla meidän kanssamme.
Puolimäessä huuteli tulossa oleva nuorten joukko vuorostaan:
— Hyvää iltaa.
Ainoastaan Maurice ja rouva Frasne olivat liian kaukana ottaakseen

osaa tähän perhetervehdykseen. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta
hidastuttivat he askeliaan sitä mukaa kuin lähestyivät mäenkukkulaa, ja
noudattaen tien kaikkia mutkia oli heidän onnistunut aikaansaada tuntuva
välimatka, vaikka Marguerite oli monta kertaa kääntynyt heitä
jouduttamaan. Kun rinteen läheisyys poisti heidän näkyvistään taustan
vuoren, näkivät he herra ja rouva Roquevillardin hahmot taivasta vasten.
Rouva Frasne loi kaksin-oloa pidentääkseen kumppaniinsa
arvoituksellisen katseen.
— Teidän isänne, sanoi hän, on varmaan ollut teitä kauniimpi.
Ja hän lisäsi aivan hiljaa, kuin itsekseen:
— Hän on mies, joka tietää mitä tahtoo.
Nyrpeänä oli nuori mies vaiti. Nainen hymyili, kun huomasi häntä
suututtaneensa, ja kysyi:
— Kuinka vanha isänne on?
— Kuusikymmentä vuotta luullakseni
— Kuusikymmentä vuotta. Hän ei saata minua sietää. Jos hän voisi,

käskisi hän minun mennä tieheni.
— Te erehdytte, hän ottaa teidät aina ystävällisesti vastaan.
— Semmoisen kyllä tuntee. Hän inhoaa minua ja kuitenkin hän minua

miellyttää. Minä rakastan luonteita.
Ennen mäen päälle tulemistaan kääntyy tie, ja uusi näköala aukenee

oikealla olevan penkereen ja vasemmalla olevien pensaiden välissä,
joiden väreissä nyt oli sekaisin kevään vehreyttä ja syksyn kultaa.
Säännöllisine pengerrakenne-piirteineen ilmestyi heidän eteensä äkkiä
Nivolet-vuori heijastaen vielä laskeneen auringon ruskoa. Laihat
pensaikot sen kallioiden kupeilla saivat tässä valaistuksessa sinertävän,
viinin pohjasakkaa muistuttavan vivahteen, kun taas Margerian
vuorijono taempana oli kokonaan ruusunpunainen ja
ihonvärivivahteineen ihastuttava.
— Katsokaas kulissien vaihdosta, lausui Maurice huomaamatta, että

hänen kumppaninsa pani enemmän arvoa heidän yksinololleen kuin illan
ihmeille.
Kun rouva pysähtyi, kääntyi Maurice kysymään:

— Mikä teidän on? Oletteko väsynyt?
— En, minä annan teidän rauhassa katsella maisemaa.
— Olisitteko mustasukkainen?
— Olen, te rakastatte maatanne, ja minä…
— Ja te?
— En sitä teille enää sano…
— Mutta minä sanon teille, että rakastan teitä.
Maurice syleili häntä. Hän oli hento nainen, tummasilmäinen, joustava

ja hyväilyiltään kiehtova. Kun hän käänsi vähän päätänsä, näki Maurice
puoleksi sulkeutuneiden luomien alta katseen, mustan ja kultaisen, jossa
kimmelsi ainaisuuden ja hetken koko pakahduttava hekuma.
— Kuinka pieni kappale, mietti Maurice häntä puristaessaan, tuossa

onkaan rintaani vasten, ja tuo pieni kappale on minulle enemmän kuin
maailmankaikkeus.
Ja kuiskasi:
— Minä rakastan sinua, Edith.
— Tosiaanko? kysyi tämä hänelle ominainen antautuva hymy

huulillaan.
— Milloin tulet minulle?
— Kun olen vain sinun.
— Se on mahdotonta.
— Miksikä?
— Sinä olet sidottu.
— Lähdetään yhdessä pois.
— Mistä eläisimme?
— Minun myötäjäisistäni.
— Sitä en tahdo. Eivätkähän ne ole sinun hallussasi.
— Minä hankin ne takaisin.
— Ei, ei.
— Sinä teet työtä.
Hän vaikeni. Melkein suuttuneena lausui rouva Frasne pilkallisesti:
— Ah! Sinä tottelet mieluummin isääsi. Olet kuin hänkin pienen

kaupungin suuri mies, jolla on monta lasta.
Mutta hän näki Mauricen kasvoista sellaisen surun, ilmeen, että hän
heittäytyi hänen rintaansa vasten.
— Minä rakastan sinua ja kidutan kuitenkin. Mutta, näes, minä

tukehdun sinun Chambéryssäsi. Tahtoisin lähteä pois, rakastaa sinua
vapaasti, elää. Minua hirvittää valhe. Mutta sinä, sinä et rakasta minua.
— Edith, kuinka voit sanoa semmoista?
— Et, sinä et rakasta minua. Jos todellakin minua rakastaisit, niin

minä olisin jo kauan sitten ollut sinun.
Tämän kohtauksen huumaamina alkoivat he hitaasti jatkaa kulkuansa.

Näköala avartui askel askeleelta ja Nivoletin alimman pengermäkyljen
takaa tuli esiin Bourgetin järvi, jonka sineä samensivat sen pinnalta
nousevat harmaankellervät huurut. Mutta he eivät enää katselleet mitään.
Tarvitsiko heidän kuunnella muuten kuin omassa sydämessään tätä
vuoden häipyvää hehkua, tätä luonnon levotonta leiskettä, tätä syksy-
illan intoumusta, joka oli kuin huikea hekuman huuto?
Kartanon edustalla tapasivat he rouva Roquevillardin, joka itse tuli

rouva Frasnea vastaan, vaikka lääkäri oli kieltänyt häntä menemästä ulos
auringonlaskun jälkeen.
*****
… Myöhemmin illalla herra Roquevillard palatessaan odottamatta

viinipuristimosta huomasi pimennossa poikansa ja nuoren rouvan.
Viininkorjuupäivinä on kartanoissa paljon kulkemista ja se suoritetaan
mieluimmin huomiota herättämättä.
— Hän näki meidät, sanoi Maurice.
— Sen parempi, vastasi rouva.
Kulkiessaan vaunuliiterin, esi-isiensä vanhan asunnon ohi iso-isänsä

rakentaman ja hänen oman laajentamansa päärakennuksen kynnystä
kohti koetti herra Roquevillard karkoittaa levottomuutta, joka äkkiä
häntä ahdisti.
»Olinhan minäkin nuori», todisteli hän itselleen.
Mutta ei hänen nuoruutensakaan ollut horjauttanut häntä lujittamasta

rotunsa tulevaisuutta. Tiesikö hänen nuorempi poikansa, jonka määrä oli
jatkaa sitä, mitä tarmoa ja kieltäymystä vaatii kunnia olla suvun
päämies? Vaikka hänen olemuksensa oli sangen vähän vastaanottoinen
hetkien vaikutelmille, uumoili hän kuitenkin kuin pahojen lintujen
siipien suhinaa ympärillään, hyljeksityn Fauchoisin toivottomuutta ja
syksyisen luonnon haurautta. Äskenhän hän, tiluksiaan katsellessaan, oli
arvioinut voimalliseksi Roquevillardin nousun. Ja harkinnut sen oman
ylväytensä järkähtämättömäksi jousteeksi. Ja nyt satunnainen keskustelu
vanhan vaimon kanssa ja vahingossa nähty suudelma vaikuttivat, että
hän, epäilemättä järjettömän ja selittämättömän aavistelun vallassa, tunsi
kuinka aika huonontuu ja perheet hajoavat.
II.
YHTEENTÖRMÄYS.
Brestin varusväessä palvelevan poikansa Hubertin lähdettyä olivat

Roquevillardit muuttaneet maalta talviasuntoonsa Chambéryhyn. Heidän
hallussaan oli erään vanhan talon ensimmäinen kerros Boigne-kadun
päässä, Linnan puolella. Lokakuu lähestyi loppuaan ja sekä ali- että
ylioikeuden istunnot vaativat asianajajan läsnäoloa.
Eräänä päivänä aamiaisen jälkeen, johon hänen vaimonsa sairauden

vuoksi ei voinut ottaa osaa, kutsui herra Roquevillard tytärtänsä
Margueritea, poikansa Mauricen ollessa syventyneenä sanomalehtiin.
— Tule mukaani. Tarvitsen sinulta neuvoa.
— Mihin, isä?
Herra Roquevillard vilkaisi Mauriceen, joka ei kuunnellut.
— Työhuoneeni järjestelyssä uuteen kuntoon.
Tämä tilava ja korkea työhuone, kahden leveän kadun kulmauksessa

oli neljän akkunan valaisema. Kahdesta näitä ikkunoita näkyi kappale
Savoijin historiaa: vanhojen herttuoiden linna, neljännellätoista
vuosisadalla muurattu rakennus, jonka kivet jo olivat mustuneet ja jonka
rakennustyylin kömpelyyttä ja yksitoikkoisuutta muutamat ulkonevat
listat eivät riittäneet peittämään. Mutta tätä vanhaa rappeutunutta
rakennusta tukee oikealla Sainte-Chapelle-kappeli, hienopiirteinen
suippokaaritapuli, jota linnoitustyylinen kivijalkakerros tukevana vartena
kannatti. Vasemmalla vallitsee sitä arkistotorni, murattien ja villin
viiniköynnöksen peittämä, jonka huippu hiljattain on maalattu
valkoiseksi, joten sitä kerskuvan sävynsä vuoksi teki mieli verrata
tupsuun tai töyhtöön. Nämä eri-ikäiset ja eriluonteiset rakennukset, jotka
olivat surkastuneet tai vaurastuneet aina kunkin rakennuttajaruhtinaan
rahavarojen ja makusuunnan mukaan, ovat säännöttömämpiä, mutta
kaunopuheisempia kuin yhden ainoan teettäjän yhdenmukaiset
rakennukset. Pitkä sarja historiaa on imeytynyt niihin myötä- ja
vastoinkäymisineen. Molempia torneja verhoaa hajallinen rykelmä puita,
kahdelle perättäiselle pengermälle istutettuja, jotka näyttävät toisiinsa
kietoutuneilta. Alemman penkereen plataanien siimeksessä seisovat
Joseph ja Xavier de Maistren kuvapatsaat. Näin viettävät pienellä alalla
useat vuosisadat muistojansa. Kolkka on autio kuin hauta, mutta se
henkii historiaa.
Kun on tottunut johonkin näköalaan, riittää yksi valonheijastus sitä

muuttamaan. Herra Roquevillardin ja hänen tyttärensä astuessa tähän
huoneeseen yritti aurinko tosin turhaan elähdyttää linnan synkkää
seinämää, mutta loi kirkon siroihin goottilaisiin koristeihin ruusuista
hohdetta ja yläpuolella puiden, jotka herkempinä jo alkoivat varistaa
lehtiänsä, se lisäsi arkistorakennuksen köynnösverhon viehättävyyttä ja
sen valkoisen tornin valkeutta.
— Täällä on viihtyisä työskennellä, sanoi Marguerite. Se on toki hyvä!

Isä työskentelee niin paljon.
— Minä olisin toivonut, että äitisi olisi ottanut tämän huoneen

salikseen. Hän ei ole sitä koskaan tahtonut. Mutta etkö huomaa mitään,
tyttöseni?
Marguerite katseli pitkin seiniä, tunsi kirjahyllyillä lakikirjat, vanhojen

virkamiesten, esi-isiensä, muotokuvat, joille keskinkertaiset taiteilijat
olivat antaneet vielä ankarammat piirteet kuin heidän edustamansa
oikeus, parhaan savoijilaisen maisemamaalarin Hugardin maalaaman
taulun Zourgetin järvestä ja vihdoin La Vigien tilusten kartan
puitteissaan.
— En, en mitään, selitti hän tarkastuksensa päätyttyä.
— Kun katselet vain pitkin seiniä.
Silloin hän huomasi, että isän tukeva suuri tamminen työpöytä oli
siirretty syrjään ja tilalle asetettu pienempi ja sirompi valoisimmalle
paikalle, josta oli paras näköala.
— Oh! huudahti hän, miksikä isä siirtyy noin syrjään?
— Vastaanottaakseni veljesi.
— Tuleeko Maurice pois Frasnen konttorista?
— Tulee. Hän asettuu tuon akkunan ääreen. Katsos tästä, kuinka syksy
riipii plataanien lehtiä. Minä pidän enemmän keväästä. Kun ihminen
vanhenee, suosii hän enemmän kevättä. Tuolla tornin luona on eräs
Judeasta tuotu puu, joka silloin saa hehkeän punaisen värin, ja kukkivia
luumupuita.
Marguerite ei kuunnellut. Hän näytti surulliselta.
— Maurice, niin. Mutta te?
— Tyttöseni, nuorella miehellä tulee olla viihtyisää kotonaan. Etkö

sinä voisi vähän täydentää tätä pöytää siinä suhteessa? Hankkia hiukan
kukkasia esimerkiksi.
— Nyt ei ole se vuodenaika, isä. Minulla on vain päivänkukkia.

— Ota niitä. Yksi tai pari, ei paljoa, korkeaan maljakkoon. Ne
palaavat Pariisista, nämä lakitieteen tohtorit, koru- ja kauneusherkkinä,
ja niistä vaatimuksista minä en ymmärrä hölynpölyä. Mutta sinä, joka
olet meidän talomme makuneuvos, osaat auttaa meitä kodin
järjestämisessä sellaiseksi, että hän viihtyy.
Herra Roquevillard hymyili hiukan teennäistä hymyä ikäänkuin

hyväksymistä pyytäen. Sitten hän astui tyttärensä luo ja laski kätensä
tämän kauniille kastanjanruskeille hiuksille pelkäämättä niitä
hämmentävänsä:
— Sinä jätät pian tämän kodin, Marguerite. Menetkö ilomielin

naimisiin?
Vastauksen sijasta neito nojautui isänsä olkaa vasten ja sydän raskaana

alkoi itkeä. Hän muistutti herra Roquevillardia, vaikkei kasvoissa
ollutkaan yhdennäköisyyttä. Suora ja joustava vartalo, hiukan kyömy
nenä, suora leuka antoivat hänelle kuten isällekin turvallisen
luotettavuuden ilmeen, johon suuret ruskeat silmät, sangen avonaiset ja
sangen puhtaat — äidin silmät — lisäsivät syvää suloa, kun taas hänen
isänsä silmät, syvälläolevat ja pienet, välähtivät niin terävästi, että oli
vaikea kestää niiden katsetta.
Tämä itkunpuuska huolestutti herra Roquevillardia:
— Miksi itket? Eikö tämä avio sovellu sinulle? Raymond Bercy on

kunnon poika, hyvästä perheestä. Hän on suorittanut lääkärintutkintonsa
ja on lopullisesti kiinnitetty meidän kaupunkiimme. Onko sinulla mitään
muistuttamista häntä vastaan? Ei sinun vastahakoisesti pidä mennä
naimisiin.
Tyttö voitti liikutuksensa ja virkkoi:
— Ei, ei minulla ole mitään moittimista… vaikka…

— Puhu tyttöseni. Puhu turvallisesti.
Marguerite loi isäänsä ihailevan katseen:
— Vaikka hän ei ole sellainen mies kuin isä.
— Sinä olet mieletön.
Tyyntyneenä tyttö selitti vielä:
— En tiedä miksi itken. Minun pitäisi olla onnellinen. Mutta enkö ole
onnellinen täällä? Nyt muistuu mieleeni lapsuuteni ilot ja päivänpaiste.
Ja ajatus, että lähden pois, tuntuu niin surulliselta.
Isä lohdutti häntä vakaasti:
— Älä katsele taaksepäin, Marguerite. Äitisi ja minä, me voimme sen

tehdä. Ajattele sinä tulevaisuuttasi vaimona. Antaudu lujana tälle
tulevaisuudelle.
Marguerite koetti hymyillä:
— Minun tulevaisuuteni on minun perheeni.
— Niin, se jonka perustat.
— Te neuvoitte minua usein, isä, yhteisillä talvikävelyillämme,

säilyttämään meidän perheemme perimyksiä.
— Mutta perimyksiä, sinä riikinviisas, ei säilytetä kaapissa,

naapurimme varakreivi de la Mortellierien tapaan, joka sulkeutuu
huoneeseensa korjaamaan vaakunakilpiä ja täydentämään sukutietoja ja
kummastelee, että hänen arentimiehensä rohkenevat käyttää saappaita.
Niitä ei säilytetä edes vanhassa talossa tai vanhalla tilalla, vaikka
säilyttämisellä on merkityksensä. Ne punoutuvat meidän elämäämme,
meidän tunteisiimme, antaakseen niille tukea, suurempaa arvoa ja
kestävyyttä.
Uudelleen katsoi Marguerite isäänsä suurin, haltioitunein silmin ja

huokasi:
— Minä olen liiaksi kiintynyt tähän kotiin.
— Ei, ei, sanoi isä lujasti. Avioliitossa on aina jotakin tietämätöntä, ja

minä ymmärrän, että sellainen elämänmuutos ajatteluttaa sinua. Mutta
ole uljas ja iloinen meidät jättäessäsi, kun ei sydän eikä harkinta aseta
vakavia esteitä. Sinä olet ollut onnellinen meidän kanssamme, se on
minun tyydytykseni. Mutta sinä voit ja sinun tulee olla onnellinen
ilmankin meitä… Mene tuomaan minulle kukkia ja Maurice.
— Minä menen, isä.
Muutaman hetken kuluttua neito palasi mukanaan koko kimppu

kukkasia. Kädenkäänteessä oli hänen veljellensä aiottu pöytä muuttunut
silmää hiveleväksi.
— Minulla oli vielä muutamia ruusuja, viimeiset. Katso, maljakko

vaihtaa väriään auringossa kuin opaali. Se on oikein kaunista.
Herra Roquevillard vahvisti tyytyväisenä:
— Ei sovi moittia.
Mutta tällä hän leikkisästi tarkoitti tytärtänsä. Tämä nauroi ja riensi

pois:
— Nyt minä juoksen sanomaan Mauricelle.
Nuori mies saapuikin viipymättä.

— Oliko isällä jotakin sanomista minulle? kysyi tämä astuessaan
sisään, lakki ja keppi kädessä, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire lähteä
pois.
Hän oli kookas vartaloltaan kuten hänen isänsäkin, mutta laihempi ja

hintelämpi. Vaikka hän samalla oli sulavampi käytökseltään ja
liikkeiltään, ei hänen kasvoissaan ja olennossaan ollut sitä suuruuden
leimaa kuin isässä. Tätä luontaista isännyyttä koetti herra Roquevillard
tällä hetkellä lieventää tavoittaen sen sijaan tuttavallisen toverillisuuden
sävyä.
— Katso kuinka hyvin Marguerite on somistanut sinun pöytäsi.
— Minunko pöytäni?
— Niin, tuon, missä ruusut ovat. Sinä olet siinä linnan ja päivän
puolella. Etkö halua suorittaa koeaikaasi loppuun minun luonani?
Päivänsäde hyväili kukkia ja ulkona sekä Arkistotorni että tapuli

hekumoivat valossa. Päivä itse tuli liittolaiseksi herra Roquevillardille,
joka kosieli poikaansa liikuttavan kömpelösti. Mutta pojat älyävät vasta
myöhemmin isien pitkämielisyyden, ja ainoastaan oman isyyden
opettamina.
— Siiskö, sanoi Maurice, minun ei enää olisi palattava Frasnen

toimistoon?
— Ei, se on tarpeetonta. Sinä tunnet riittävästi perintöoikeuden. Täällä

sinun on parempi seurata asiain käytännöllistä menoa ja ruveta käymään
oikeudenistunnoissa. Jos niin haluat, voit olla muutaman kuukauden
lankosi Charlesin luona, joka sinut perehdyttää lainkäyttöjärjestyksen
ihanuuksiin. Hän on meidän eniten käytettyjä asianajajiamme
siviiliasioissa. Sitten aloitat oman urasi asianajajana. Jos haluat, on
minulla soveltuva juttu sinulle tarjottavana. Se on sangen
mielenkiintoinen oikeustapaus. Se koskee erään kaupan sitovuutta.
Milloinkaan ennen hän ei ollut esiintynyt näin arastelevasti ja
alentuvasti. Mutta nuorukainen antoi hänen puhua. Hän mietti.
— Minä luulin sovituksi, sanoi hän, että olisin kuusi kuukautta maitre
Frasnen toimistossa.
— No, melkein kuusi kuukautta on kulunutkin. Sinä aloitit kesäkuussa

ja nyt ollaan jo lokakuun lopulla.
— Mutta minä otin lomaa elokuun alussa. Se on vastikään päättynyt.

Ja minä tutkin juuri näinä Päivinä tärkeitä tilitysjuttuja.
— Tilitysjuttusi sinä tapaat taas alioikeudessa, vastasi herra

Roquevillard liukkaasti. Ne palautetaan useimmiten sinne. Minulla on
tällä syyskaudella joukko poikkeuksellisia juttuja. Sinä autat minua.
Mene hakemaan salkkusi Frasnen toimistosta ja asetu tänne.
— Maitre Frasne on matkalla. Eihän voi poistua hänen

poissaollessaan.
Maurice etsi estelyitä, mutta isällä ei ollut niistä huolta.
— Hän palaa huomenna. Minä olen muutoin ilmoittanut hänelle asian

ennen hänen lähtöänsä.
Maurice kimmastui tästä uutisesta. Hän oli hakenut siihen tilaisuutta.
— Onko isä ilmoittanut sen hänelle minulle mainitsematta? Minä

olisin täällä siis aina vain pikkupoika. Minua käsitellään kuin jotakin
esinettä. Mutta minä en anna riistää itsenäisyyttäni. Minä olen vapaa ja
minä vaadin, että minulta ainakin kysytään, vaikkei tehtäisikään minun
tahtoni mukaan.
Tämän purkauksen edessä, jonka hän oli aavistanut ja jonka salaisen

syyn hän tiesi, säilytti herra Roquevillard mielenmalttinsa, huolimatta
siitä epäkohteliaasta käänteestä, minkä keskustelu sai. Hän tiesi, että
rotuvarsoja on vaikein taltuttaa ja samoin lujimpia luonteita.
— Pikku poika tai suuri, sanoi hän koruttomasti, sinä olet minun
poikani ja minä autan sinua tulevaisuutesi raivaamisessa.
Mutta nuorukainen tarrasi esteeseen, jota molemmat tähän saakka

olivat karttaneet.
— Miksikä teeskennellä? Minä tiedän hyvin, minkävuoksi te tahdotte

minua pois Frasnen toimistosta.
Mieltänsä hillitsevä isä yritti välttää törmäystä.
— Olisiko sinusta sitten niin paha olla minun toimistossani ja voitko

niin keveästi hylätä minun ohjaukseni? Mitenkä sinun itsenäisyyttäsi
uhkaisi se, että käytät hyväksesi minun neljänkymmenen vuoden aikana
hankittua ammattikokemustani? En ymmärrä sinua.
Tuntien pojan horjuvan luuli hän saavuttaneensa voiton koskettamalla

herkempiä kieliä.
— Äitisi on sairas. Siskosi jättää meidät pian. Kun sinä olisit täällä, en
minä olisi niin yksin.
Hetken toivoi hän jo torjuneensa myrskyn. Epäröityänsä — sillä

pohjimmaltaan hän ihaili isäänsä — Maurice tahtoi saada voiton
teeskentelystä ja ryhtyi uudelleen jo menettämäänsä rynnäkköön.
— Niin, mutta teidät on käännytetty minua vastaan rouva Frasnen

vuoksi. Mitä teille on sanottu? Minä tahdon sen tietää, minulla on oikeus
saada se tietää. Ah, maaseudulla on elämä sietämätöntä! Täällä ihmistä
vakoillaan, vaanitaan, väijytään, estetään vapaasti toimimasta, ja kaikki,
mitä kaupungissa on tekopyhiä kadehtijoita ja hurskasnaamaisia
myrkynsekoittajia, ovat vetämässä lokaan jaloimpia tunteita. Mutta en
toki oleta, että te, isä, kuuntelisitte niin halpamielisiä parjauksia, jotka
haikailematta häpäisevät mitä kunniallisinta naista.
Herra Roquevillard heitti myöskin naamarin pois.
— Minä olen antanut sinun puhua, Maurice. Nyt kuule sinä minua.
Minä en kuuntele juoruja enkä kysy sinulta, onko totta vai ei, että
esimiehesi poissaollessa monien toimiensa vuoksi sinä olet useammin
salongissa kuin toimistossa. Syyt, jotka sinulle ilmoitin, ovat kaikki
päteviä. Mutta koska sinä kärtät minua tällä tavalla, en karta tätäkään
keskustelua. No niin, myöskin mainitsemasi rouvan tähden pyydän sinua
päättämään koeaikasi minun luonani, kuten luonnollista on. Eikä minun
ole tarvis kallistaa korvaani parjauksille: minulle riittää, mitä itse olen
nähnyt.
— Mitä sitten?
— Se on tarpeetonta, älä kärtä.
— Te olette minua härnännyt, minä tahdon tietää.
— Olkoon. Kun äitisi, sinun pyynnöstäsi, otti vastaan kutsuvieraita,

olisi sinun tullut pitää ainakin meidän talomme kunniassa. Nyt tiedät,
mihin viittaan.
Mutta kiihtymyksen harhauttamana Maurice uudelleen meni yli laitain

yrittäen järkeilyllä selitellä intohimoansa:
— Minun persoonallinen elämäni on moitteeton. En salli, että siihen

sekaannutaan. Minä olen täyttänyt vaatimukset kaikissa kohdin, missä
saatan olla teille tilivelvollinen.
— Maurice!
— Minä olen suorittanut tutkintoni loistavasti. Minä olen palannut

Pariisista kuuden vuoden jälkeen ilman penninkään velkaa. Mistä minua
voi nuhdella? Minuahan ette voi moittia edes mistään noista halvoista
Quartier Latin-suhteista, jotka ovat ylioppilaspiireissä yleisiä.
— Minä en ole sinua moittinut. Mutta lapsikulta…
— Minä en ole mikään lapsi.
— Jokainen on lapsi isänsä edessä. Etkö sinä käsitä, että juuri

senvuoksi, että perheen työ, arvo ja perimykset, jotka luovat järjestyksen
ja kurin, ovat suojelleet sinun nuoruutesi, tämä, sinua vanhempi nainen,
jonka nimeä minä en ensimmäisenä lausunut, on mitä arveluttavin
sinulle? Tiedätkö edes kuka hän on?
— Älkää puhuko hänestä! huudahti Maurice.
— Minä puhun kuitenkin, vastasi herra Roquevillard äänellä, joka

äkkiä muuttui määrääväksi. Olenko minä perheen pää? Ja millä
oikeudella käsket sinä minun vaieta? Vai pelkäätkö minun esittävän
arvottomia syitä? Silloin tuntisit minua huonosti.
— Rouva Frasne on kunniallinen nainen, toisti nuorukainen.
— Niin, niitä kunniallisia naisia, joilla on tarvis aikansa kuluksi

leikitellä tulella, jotka salongeissa lakkaamatta havittelevat kaikkia
miehiä, vanhuksiin saakka. Niitä nykyajan kunniallisia naisia, jotka ovat
lukeneet kaikki, lukuunottamatta Raamattua, ymmärtäneet kaikki, paitsi
velvollisuutensa, suvainneet kaikkea, paitsi hyvettä, ja jotka varaavat
itselleen kaikki vapaudet, mutta hylkäävät vapauden tehdä hyvää, mitä
heiltä ei milloinkaan ole kielletty. Ovatko he kuitenkin kunniallisia? Siitä
ei tiedetä mitään. Usko ei heitä pidätä eikä häveliäisyys, ja mitä taas
kunniaan tulee, on se uskontoa vain miehille. Se kuohuttaa mieltä:
nuoruudessa voi tyytyä sanoihin, mutta usko minua, kun se on
katoamassa, niin vaatii ihminen realiteettia. Tämän naisen, joka on jo
ikämiehen nuori vaimo, pitäisi muistaa ainakin, että hän saa mieheltään
asunnon ja ruoan, sillä hänellä ei itsellään ollut penniäkään.
— Se ei ole totta: hänellä on satatuhatta frangia myötäjäisiä.
— Kuka sinulle on sen sanonut?
— Hän itse..
— Vai niin. Mutta minun vanha ystäväni Clairval, joka heidät esitti
meille seuraajansa virkaanastujaisissa, kertoi minulle asian. Hän ei puhu
joutavia. Että hän, kun on valittavana kurjuus tai ainainen taloudellinen
ahdinko tai mies, vaikkapa saitaluontoinenkin, kuitenkin valitsee vielä
miehen, siinä on koko hänen viisautensa.
Aivan vapisten tästä herjauksesta, joka koski hänen valvattiansa, astui

Maurice askeleen eteenpäin.
— Riittää, isä, pyydän. Älkää syyttäkö häntä halpamaisuudesta, älkää

epäilkö hänen luonnettaan: vakuutan, että olette väärässä. Minä en halua
kuulla häntä enempää parjattavan, vaan lähden tieheni.
— Minä kiellän sinua astumasta jalallasi Frasnen toimistoon.
— Varokaa, etten minä kieltäydy astumasta tänne.
Tämän uhkauksen lausuessaan oli hän jo oven kynnyksellä.
— Maurice! kutsui herra Roquevillard muuttuneella äänellä, joka oli

enemmän pyytävä kuin käskevä.
Mutta poika vain joudutti askeleitaan: eteinen oli tyhjä, nuorukainen

meni alas portaita. Suureen valoisaan työhuoneeseen yksin jäänyt katseli
pientä pöytää, niissä aurinko hyväili ruusuja, kaikkia niitä hyvän
vastaanoton valmisteluita, joita vanhat muotokuvat olivat hyväksyen
seuranneet, ja menneisyyden maisemaa ikkunasta ja tunsi itsensä
hylätyksi kuin armeijan päällikkö tappion iltana.
»Oma poikako», mietti hän, »noin nousee isäänsä vastaan? Minä
puhuin hänelle alussa rauhallisesti; mutta hän kiihtyi heti… Kuinka
voimakas tuo nainen on, ja kuinka minä tahtoisin hänet nujertaa…
Maurice tulee takaisin, hän ei voi olla palaamatta. Jos niiksi tulee, menen
minä häntä hakemaan… Minä olen ollut liian kaukana, kenties. Minä
haavoitin häntä mielettömästi. Hän on rakastunut, poikaraukka; hän
uskoo mitä se nainen hänelle kertoo. Viehkeällä äänellään, tulisilla
katseillaan ja kaikkinaisilla eleillään hän on saanut pojan kiehdotuksi ja
leikkii hänen kanssaan. Hm, ei olisi pitänyt heitä uhmailla. Muka
teeskentelyä ja seuraelämän valheita vihaten nämä naiset ovat
vaarallisempia kuin entisaikaan… Maurice on epäilemättä rientänyt
hänen luokseen. Se yllyttää häntä minua vastaan, hänen isäänsä vastaan,
sinun isääsi vastaan, Maurice, jonka rakkaus tahtoo pysyttää sinut
oikealla tiellä ..»
Herra Roquevillard ei ollut kuitenkaan liikojen huokailujen mies.

Miettien, mitä olisi tehtävä, meni hän vaimonsa kamariin. Siellä oli
hänen tapansa käydä kysymässä neuvoa vaikeissa tapauksissa. Mutta
oviverhot oli vedetty eteen, rouva Roquevillard nukkui. Hivuttava
riutumus oli häntä ikää myöten yhä enemmän uuvuttanut ja kasvojen
hermopolte oli tällä hetkellä saanut hänet laskeutumaan levolle. Monta
kertaa oli herra Roquevillard viime vuosien kuluessa samalla tavoin
avannut hänen ovensa, tiedustaakseen hänen tyyntä arvosteluaan, hänen
selvänäköisyyttään, mutta oli saanut äänettömästi poistua, palata omille
apulähteilleen. Nyt kun hänen puolisonsa oli riutumassa, tunsi hän
omienkin voimiensa vähenevän. Oli kysymys heidän pojastaan: äiti on
taitavampi ja vaikutusvoimaisempi, ehkäpä hän olisi saanut vaaran
torjutuksi.
»Minä olen yksin», mietti herra Roquevillard suruissaan sairaan

vuoteen ääressä.
Ja hän poistui hiljaa, varpaisillaan. Salissa tapasi hän Margueriten,

joka oli kirjoittamassa, ja tämä rakas näky elähdytti häntä jälleen.
»Tuossahan on joka minua auttaa», ajatteli hän. »Ei ole
sydämellisempää sisarta.»
Hän lähestyi tytärtään ja koetti peittää levottomuuttaan, kun tämä

hymyillen käänsi päätään.
— Mitä sinä teet, pikkuruinen? Lyön vetoa, että kirjoitat

kapiotilauksiasi johonkin pukuliikkeeseen.
— Isä, ei sinne päinkään.
— Ilmoitat koulutovereillesi kihlauksestasi?
— Yhtä väärin arvattu.
— Sitten muistutat sulhastasi, että hän tulisi tänä iltana meille.
— Hän tulee muutenkin.
Tyttö näytti nidettä, johon oli kirjoittanut. Herra Roquevillard tunsi

perhekirjan. Niinkuin vanhastaan oli ollut tapana, pitivät Roquevillardit
semmoista muistikirjaa, johon meidän esivanhempamme merkitsivät
perintötilan hoitoa koskevien tietojen ohella yksityiselämän tärkeimmät
tapahtumat, kuten avioliitot, kuolemantapaukset, syntymät,
kunnianosoitukset, virat j.n.e. ja jotka ikäänkuin testamentin arvovalloin
loihtien esiin menneisyyttä antavat luottamusta tulevaisuuteen sille, joka
kunnioittaa isiänsä ja tahtoo olla heidän arvoisensa jälkeläinen.
— Minä täydennän sitä päivän tasalle, lisäsi nuori tyttö. Mauricen

palaus ja Hubertin kunniamerkki olivat vielä merkitsemättä.
Herra Roquevillard lehteili jonkinmoista ylpeyttä tuntien paksua

kirjaa, joka oli hänen sukunsa sitkeän tarmon todistaja.
— Kuka pitää tätä sinun jälkeesi, Marguerite.

Microeconomics Principles and Policy 12th Edition Baumol Test Bank

Uploaded by

Copyright:

Available Formats

Microeconomics Principles and Policy 12th Edition Baumol Test Bank

Uploaded by

Document Information

Original Description:

Copyright

Available Formats

Share this document

Share or Embed Document

Sharing Options

Did you find this document useful?

Is this content inappropriate?

Copyright:

Available Formats

Microeconomics Principles and Policy 12th Edition Baumol Test Bank

Uploaded by

Copyright:

Available Formats

Microeconomics Principles and Policy

12th Edition Baumol Test Bank

Chapter 2—The Economy: Myth and Reality

1. The United States is the largest national economy in the world.

ANS: T PTS: 1 DIF: Easy NAT: Analytic

ANS: T PTS: 1 DIF: Easy NAT: Analytic

ANS: F PTS: 1 DIF: Easy NAT: Analytic

4. Outputs include goods but not services.

ANS: F PTS: 1 DIF: Easy NAT: Analytic

5. Population density varies little between the fifty states.

ANS: F PTS: 1 DIF: Moderate NAT: Analytic

ANS: F PTS: 1 DIF: Moderate NAT: Analytic

7. In the United States, all property is privately owned.

ANS: F PTS: 1 DIF: Moderate NAT: Analytic

ANS: T PTS: 1 DIF: Moderate NAT: Analytic

Visit TestBankDeal.com to get complete for all chapters

9. Gross domestic product is the money value of manufacturing production in a year.

ANS: F PTS: 1 DIF: Moderate NAT: Analytic

10. GDP is a measure of the total output of an economy.

ANS: T PTS: 1 DIF: Easy NAT: Analytic

ANS: F PTS: 1 DIF: Moderate NAT: Analytic

ANS: F PTS: 1 DIF: Moderate NAT: Analytic

ANS: T PTS: 1 DIF: Easy NAT: Analytic

ANS: F PTS: 1 DIF: Easy NAT: Analytic

ANS: F PTS: 1 DIF: Moderate NAT: Analytic

ANS: T PTS: 1 DIF: Moderate NAT: Analytic

ANS: T PTS: 1 DIF: Moderate NAT: Analytic

19. The U.S. economy rarely grows.

ANS: F PTS: 1 DIF: Easy NAT: Analytic

ANS: T PTS: 1 DIF: Moderate NAT: Analytic

ANS: F PTS: 1 DIF: Moderate NAT: Analytic

ANS: T PTS: 1 DIF: Easy NAT: Analytic

23. A recession is a period of time in which real GDP falls.

ANS: T PTS: 1 DIF: Easy NAT: Analytic

ANS: F PTS: 1 DIF: Easy NAT: Analytic

ANS: F PTS: 1 DIF: Easy NAT: Analytic

— Marguerite oli ajatellut pikku Jeanne Sassenayta.

— Kaunis lapsi, hurskaan äidin kasvattama. Tähän keskeyttivät

— Hyvää iltaa, mummu. Hyvää iltaa, vaari. Etujoukko, Pierre ja

— Tiedätkö, kertoi Adrienne, joka oli sangen puhelias ja sinutteli

Puolimäessä huuteli tulossa oleva nuorten joukko vuorostaan:

Ainoastaan Maurice ja rouva Frasne olivat liian kaukana ottaakseen

Ja hän lisäsi aivan hiljaa, kuin itsekseen:

— Hän on mies, joka tietää mitä tahtoo.

— Kuinka vanha isänne on?

— Kuusikymmentä vuotta luullakseni

— Kuusikymmentä vuotta. Hän ei saata minua sietää. Jos hän voisi,

— Te erehdytte, hän ottaa teidät aina ystävällisesti vastaan.

— Semmoisen kyllä tuntee. Hän inhoaa minua ja kuitenkin hän minua

Ennen mäen päälle tulemistaan kääntyy tie, ja uusi näköala aukenee

— Katsokaas kulissien vaihdosta, lausui Maurice huomaamatta, että

Kun rouva pysähtyi, kääntyi Maurice kysymään:

— En, minä annan teidän rauhassa katsella maisemaa.

— Olen, te rakastatte maatanne, ja minä…

— En sitä teille enää sano…

— Mutta minä sanon teille, että rakastan teitä.

Maurice syleili häntä. Hän oli hento nainen, tummasilmäinen, joustava

— Kuinka pieni kappale, mietti Maurice häntä puristaessaan, tuossa

— Minä rakastan sinua, Edith.