Sosialistivallankumouksellinen puolue

1890-luvulla syntyi eri puolille Venäjää populistisia sosialistiryhmiä, jotka olivat saaneet vahvoja vaikutteita 1800-luvun populististen narodnikkien aatteista.^[1] Ryhmien tunnettuja johtajia olivat mm. Jekaterina Breško-Breškovskaja, Viktor Tšernov, Grigori Geršuni, Nikolai Avksentjev, Aleksandr Kerenski ja Jevno Azef. Merkittävimmäksi muodostui ”Venäjän työläisten poliittisen vapautuksen rintama”, jonka perustivat Breško-Breškovskaja ja Grigori Geršuni 1899. Vuonna 1901 populistiset sosialistiryhmät yhdistyivät Sosialistivallankumoukselliseksi puolueeksi. Sen lehteä toimitti ja puolueohjelman laati Viktor Tšernov.

Tavoitteena oli sosialisoida maaomaisuus ja jakaa se uudelleen talonpojille. Bolševikit sen sijaan ajoivat maan kansallistamista, ja heidän politiikkansa oli muutenkin teoreettisempaa kuin sosialistivallankumouksellisten, joka ei pohjautunut Karl Marxin ja Vladimir Leninin ajatuksiin. Sosialistivallankumouksellisuus oli suosittu maaseudun köyhien pienviljelijöiden parissa, mutta kannatuspohjaa laajentaakseen johtajat muunsivat liikkeen sanomaa 1890-luvulla tapahtuvan nopean teollistumisen aikoihin myös vähälukuiselle teollisuustyöväestölle sopivaksi.

SR:llä oli myös terroristisiipi, joka teki satoja poliittisia murhia. Se oli vastuussa sisäministeri Dmitri Sipjaginin 1902 ja Ufan kuvernööri N. M. Bogdanovitšin 1903 tapahtuneista murhista. Terrorin lisäksi ohjelmaa kuului agitaatio hallitusta vastaan maaseudulla. Taisteluorganisaatiota johti Grigori Geršuni, mutta hänen varamiehensä Jevno Azef oli Venäjän salaisen poliisin eli ohranan palveluksessa ja Geršuni pidätettiin Bogdanovitšin salamurhasta 1904. Sen jälkeen Azef nousi terroriosaston johtoon ja järjesti sisäministeri Vjatšeslav von Plehwen murhan 1904 ja pappi Georgi Gaponin murhan 1906 mutta oli samaan aikaan myös ohranan palveluksessa. Syksyllä 1911 eserrä Dmitri Bogrov murhasi sisäministeri Pjotr Stolypinin. Myös Bogrov oli samaan aikaan ohranan palkkaama. Puolueesta erotettiin 1906 terrorismia vieläkin innokkaammin ajanut radikaalisiipi eli maksimalistit, jotka muodostivat Sosialistivallankumouksellisten maksimalistien liitto -nimisen lyhytikäisen oman puolueen.

SR toimi tärkeässä roolissa vuoden 1905 vallankumouksessa, mutta boikotoi ensimmäisiä duuman vaaleja. Jotkut jäsenet kuitenkin nousivat duumaan trudovikkien ehdokkaina. Helmikuussa 1907 eserrät saivat duumaan 34 paikkaa.

Maaliskuussa 1917 keisarivallan kukistaneen helmikuun vallankumouksen jälkeen SR sai merkittävän poliittisen roolin. Aleksandr Kerenski nousi väliaikaishallituksen oikeusministeriksi ja Tšernov maatalousministeriksi. Ruhtinas Lvovin erottua heinäkuussa 1917 Kerenskistä tuli myös pääministeri.

Kesäkuussa ensimmäisessä neuvostojen edustajakokouksessa 1090 edustajasta 285 oli eserriä, 248 menševikkejä ja 105 bolševikkeja. Vielä lokakuun vallankaappauksen jälkeisissä perustuslakia säätävään kansalliskokouksen vaaleissa eserrät saivat suurimman äänisaaliin, 410 paikkaa bolševikkien saadessa vain 175. Bolševikit kuitenkin hajottivat kokouksen ja siirsivät vallan hallitsemilleen neuvostoille.

Sosialistivallankumouksellinen puolue hajosi vasemmistosiiven tuettua bolševikkien vallankaappausta ja toisen puolen väliaikaishallitusta. Vasemmistoeserrät liittyivät bolševikkien hallitukseen, mutta ryhmä erotettiin viidennessä neuvostojen kokouksessa 4.–10. heinäkuuta 1918.

Välirikon seurauksena oli bolševikkien vastainen kapina Moskovassa. SR-puolueen johtoon lukeutunut ja Kremlin vartiostoa komentanut matruusi Dimitri Popov määräsi 6.7.1918 venäjää taitamattomat ja poliittisesta tilanteesta tietämättömät suomalaiset vartijat (30 miestä) valtaamaan Tšekan päämajan Moskovan keskustassa. Suomalaiset tottelivat ja ottivat viraston päällikön Felix Dzeržinskin vangiksi. Popovin komentama vartiosto piiritti myös Leniniä Kremlissä. Latvialaiset Tšekan joukot pelastivat Leninin ja vapauttivat Dzeržinskin. Popov pidätettiin muun SR-puolueen johdon kanssa ja teloitettiin 27.11.1918.^[2]

Kapinan yhteydessä vasemmistoeserrät myös murhasivat Saksan Moskovan-suurlähettilään, kreivi Wilhelm von Mirbach-Harffin vastustaakseen Brest-Litovskin rauhansopimusta. Nikolai Andrejev ampui Mirbachin ja Jakov Bljumkin heitti hänen peräänsä pommin kapinan merkiksi.

Sosialistivallankumoukselliset olivat perustaneet Venäjän sisällissodan alkuvaiheessa 8. kesäkuuta 1918 Samaraan oman hallituksensa, Komutšin, jonka oli tarkoitus palauttaa perustuslakia säätävä kansalliskokous valtaan. Valkoiset kuitenkin syrjäyttivät sen muutamaa kuukautta myöhemmin.

Tuloksena oli se, että myös vasemmistososialistivallankumouksellinen puolue suljettiin pois puolueyhteistyöstä ja kaikista neuvostoista, jolloin perustuslailla vahvistettu Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta oli käytännössä jo yksipuoluejärjestelmä.

Osa eserristä taisteli Venäjän sisällissodassa vihreän armeijan joukoissa menševikkien kanssa. Elokuussa 1918 vasemmistoeserrä Faina Kaplan yritti murhata Leninin, koska piti häntä ”vallankumouksen petturina”. Murhat johtivat terroriin, jossa bolševikkien vastustajat puhdistettiin neuvostoista ja noin 800 ihmistä teloitettiin. Talonpojista koostunutta Tambovin kapinaa bolševikkeja vastaan johti myös eserrä, Aleksandr Antonov.

Puolue jatkoi toimintaansa maanpaossa. Keskuskomitean ulkomainen valtuuskunta perustettiin Prahaan. Puolue oli Työväen ja sosialistisen internationaalin jäsen vuosina 1923–1940.

• Lionel Kochan: Vallankumouksen Venäjä 1890-1918. Helsinki 1967.
• Antti Kujala: Vallankumous ja kansallinen itsemääräämisoikeus : Venäjän sosialistiset puolueet ja suomalainen radikalismi vuosisadan alussa, Suomen historiallinen seura 1989 ISBN 951-8915-25-3 (väitöskirja)

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sosialistivallankumouksellinen puolue Wikimedia Commonsissa