Richard Strauss

 

Richard Straussin lapsuudenkotia hallitsi musiikki, sillä hänen isänsä Franz Strauss soitti ammatikseen käyrätorvea Münchenin kuninkaallisessa oopperassa. Niinpä Richard aloitti säveltämisen jo kuusivuotiaana. Myöhemmin hän sai opetusta muun muassa kapellimestari Friedrich Meyeriltä ja sävelsi 15-vuotiaana ensimmäisen suurimuotoisen teoksensa, sinfonian d-molli. Hänen isänsä kunnioitti suuresti ”pyhää kolminaisuutta” Mozart–Haydn–Beethoven, joten nämä säveltäjät vaikuttivat suuresti myös Richardin varhaiseen musiikilliseen kehitykseen. Toisaalta hänen isänsä vihasi Richard Wagnerin musiikkia ja halusi suojella poikaansa tämän ”järkyttäviltä riitasoinnuilta”.

Strauss aloitti vuonna 1882 filosofian ja taidehistorian opinnot Münchenin yliopistossa, mutta hän keskeytti opintonsa melko pian ja ryhtyi keräämään kokemusta orkesterinjohtamisesta. Hänen merkittävin tuttavuutensa oli kuuluisa kapellimestari Hans von Bülow, joka johti Meiningenin hoviorkesteria. Kun Bülow lopetti työnsä Meiningenissa vuonna 1885, Strauss nimitettiin hänen seuraajakseen. Noina aikoina hän alkoi syventyä Franz Lisztin ja Richard Wagnerin musiikkiin. Isältä peritty Wagner-vastaisuus vaihtui vähitellen innokkaaksi wagnerilaisuudeksi.

Lisztin ja Wagnerin antama esimerkki innoitti Straussia säveltämään omia ohjelmallisia sävelteoksia. Teoksissa Aus Italien (1886) ja Macbeth (1887) hän osoitti hallitsevansa sävellystekniikan ja orkestroinnin, mutta etsi vielä omaa tyyliään. Vuonna 1895 valmistunut sävelruno Till Eulenspiegels on säilynyt suosittuna pienenä teoksena, jota esitetään yhä usein.

Vuonna 1888 sävellettyä Don Juania voidaan pitää Straussin ensimmäisenä kypsänä mestariteoksena. Se on sekä rakenteeltaan että orkestroinniltaan erittäin omaperäinen. Samalla se aloittaa Straussin suurten sävelrunojen kauden, joka jatkui koko 1890-luvun ajan ja tuotti viisi sävelrunoa lisää. Kuuluisin niistä on vaiheissaan Nietzschen samannimisen kirjan lukuja noudatteleva Also sprach Zarathustra (1896). Sen alussa on pitkä ja vaikuttava fanfaari, jota on myöhemmin käytetty monissa eri yhteyksissä, esimerkiksi Avaruusseikkailu 2001 -elokuvan alkumusiikkina. Teoksen myöhemmät vaiheet ovat sävyltään ja tunnelmiltaan jyrkän vaihtelevia. Esimerkiksi tiedettä käsittelevä osio alkaa akateemisen maailman kuivuutta kuvaavalla osiolla, jossa tapahtuu tuskin mitään. Kuivuus katkeaa kuitenkin pari minuuttia alkamisensa jälkeen äkilliseen puhaltimien ylipirteään osioon. Teoksen yksi huipentumista on maaninen ”tanssilaulu”.

Straussin musiikki on energistä, joskus suorastaan fyysisen päällekäyvää. Se rakentuu usein lyhyiden, iskevien motiivien varaan. Mutta Strauss kykenee tarvittaessa myös tunteisiin vetoavaan melodisuuteen. Ja vaikka hänen tyylinsä on toisinaan mahtipontinen, hän keventää kokonaisvaikutelmaa huumorilla, joka suuntautuu usein säveltäjään itseensä. Mahlerin teosten ohella Straussin sävelrunot ovat tunnetuimpia esimerkkejä myöhäisromantiikan ajan kehittyneimmästä soitinnuksesta. Strauss viljeli teoksissaan erilaisia soitinten yhdistelmistä muodostuvia ”efektejä”.

Straussin aikalainen, ranskalainen kirjailija Romain Rolland on kuvaillut tätä seuraavasti: ”Hän on barbaarien Shakespeare. Hänen taiteensa on kuin vuolas virta, joka vyöryttää päällemme kultaa, hiekkaa, kiviä ja roskaa. Hänellä ei ole juuri laisinkaan tyylitajua, vaan ainoastaan hulluutta lähentelevää väkivaltaisuutta.” Rolland oli kuitenkin Straussin innokas tukija. Ehkäpä edellä siteerattu lausunto kuvastaa sitä järkytystä, jonka Straussin perinteitä rikkova musiikki aiheutti monille 1800-luvun lopulla. Myöhemmin järkytys muuttui usein ihailuksi, aivan kuten oli käynyt aiemmin Richard Wagnerille.

 

Straussin ura jakautuu selvästi kahteen vaiheeseen. Aluksi hän keskittyi konserttimusiikkiin, kunnes vuoden 1905 paikkeilla siirsi mielenkiintonsa lähes täysin oopperaan.

Straussin ensimmäinen ooppera oli Guntram (1894). Kuten melkein kaikki oopperasäveltäjät tuohon aikaan, myös Strauss oli vahvasti Richard Wagnerin vaikutuksen alainen. Hän jopa kirjoitti itse libreton, aivan kuten Wagner oli aina tehnyt. Guntram sai kuitenkin yleisöltä ja kriitikoilta tyrmäävän vastaanoton.

Seuraava yritys oopperan parissa oli Feuersnot (1901), joka menestyi kohtalaisesti. Sen sijaan Straussin seuraavassa oopperassa, Oscar Wilden näytelmään perustuvassa Salomessa, ei ollut mitään kohtalaista. Salome oli yksi 1900-luvun suurimmista kulttuuriskandaaleista. Sen uudenlainen sävelkieli ja rohkean eroottis-uskonnollinen aihepiiri herättivät sekä vihaa että ihailua. Jopa Saksan keisari Vilhelm II osallistui kiihkeään keskusteluun siitä, oliko Salome rappion vai edistyksen oire saksalaisessa musiikissa.

Salome toi Straussin oopperat kansainväliseen tietoisuuteen, ja vuonna 1909 ensiesitetty Elektra vakiinnutti hänen asemansa aikansa suurimpien oopperasäveltäjien joukossa. Elektra oli monessa suhteessa Straussin modernein ooppera, ja sen jälkeen Straussilla olisi ollut vain lyhyt askel atonaalisen musiikin puolelle. Hän kuitenkin pysytteli perinteisessä tonaalisessa sävelkielessä, ja hänen seuraava oopperansa Ruusuritari (1910) viittasi enemmän Mozartin klassismiin kuin schönbergiläiseen atonaalisuuteen. Ruusuritari oli suurmenestys ja kuuluu yhä maailman eniten esitettyihin oopperoihin.

Erityisen tärkeäksi muodostui Straussin yhteistyö runoilija Hugo von Hofmannsthalin kanssa, joka kirjoitti libretot Elektraan, Ruusuritariin ja moniin muihin Straussin myöhempiin oopperoihin. Vain harvoin on säveltäjän ja libretistin yhteistyö toiminut niin hyvin kuin Straussilla ja Hofmannsthalilla.

Straussin oopperat muuttuivat Ruusuritarin jälkeen tyylillisesti hillitymmiksi. Hänen viimeinen oopperansa Capriccio (1942) on suorastaan vastakohta Salomelle. Se on hyvin hienovarainen ja pienimuotoinen tutkielma siitä, mikä on musiikin ja sanojen suhde oopperataiteessa. Tuohon aikaan tosin monet pitivät Straussia jonkinlaisena muinaismuistona. Klassinen musiikki oli lähtenyt uusille moderneille poluille, mutta Strauss viittasi myöhäistuotannossaan kauas taaksepäin musiikin historiaan.

Erityisen läheinen aihepiiri Straussille oli antiikin Kreikka ja sen mytologia: oopperat Die ägyptische Helena, Daphne ja Die Liebe der Danae perustuvat kreikkalaisiin taruihin. Strauss kutsuikin itseään ”kreikkalaiseksi germaaniksi”. Hän piti hyvin tärkeänä sitä, että säveltäjällä on musiikillisen osaamisen lisäksi vankka kirjallinen sivistys.

Straussin musiikissa vallitsee mielenkiintoinen sukupuoliin perustuva ”työnjako”. Lähes kaikissa Straussin oopperoissa päärooleja laulavat naiset; toisaalta hänen sävelrunojensa päähenkilöt ovat aina miehiä.

Sävelrunojen ohella Strauss sävelsi kaksi ohjelmallista sinfoniaa: Sinfonia Domestican (suom. 'kotisinfonia', 1904) ja Alppisinfonian (1915). Molemmat on sävelletty valtavan suurelle orkesterikokoonpanolle ja ne ovat muodoltaan ennemminkin sinfonian pituisia sävelrunoja kuin varsinaisia sinfonioita. Straussin sinfoniat ovat hyväntuulisia kuvauksia niistä asioista, joita hän elämässään eniten arvosti, eli kuvauksia onnellisesta perhe-elämästä ja kauniista alppimaisemista. Strauss liitti lisäksi Alppisinfoniaan jo Zarathustrassa esillä olleita teemoja uskonnon hylkäämisestä ja kutsui teostaan anti-kristilliseksi. Teoksen orkesterissa on yli 120 soittajaa, ja mukana on erillisiä koneita ukkosen ja tuulen äänien aikaansaamiseksi. Teos tunnetaan esimerkkinä erittäin mahtipontisesta orkestraatiosta. Myöhemmin siitä tuli ensimmäinen koskaan CD-levyllä julkaistu sävelteos.^lähde? Deutsche Gramophon julkaisi sen Herbert von Karajanin levytyksenä.

Strauss palasi konserttimusiikin pariin uudelleen 1940-luvulla, kun hänellä oli ikää jo yli 80 vuotta. Vuonna 1945 jousiorkesterille sävelletty Metamorfooseja on hänen viimeisiä mestariteoksiaan. Sen tunnelma on hyvin surullinen, sillä se on omistettu sodassa tuhoutuneelle Saksalle. Teos perustuu vahvasti Beethovenin kolmannen sinfonian toisen osan hautajaismarssin teemaan, jota Metamorfooseja muuntelee ja varioi. Aivan teoksen lopussa marssin avaustahdit toistuvat nuotti nuotilta bassossa.

Lauluja Strauss sävelsi kahdessa vaiheessa: ensin uransa alkupuolella, ja sitten aivan sen lopussa. Straussin viimeinen suuri sävellys oli neljän laulun sarja Vier letzte Lieder, jonka hän sävelsi 84-vuotiaana. Laulut perustuivat Hermann Hessen ja Joseph von Eichendorffin runoihin, ja ne todistivat sen, että Strauss pystyi vanhanakin luomaan ajattoman kaunista musiikkia.

 

Strauss pyrki koko elämänsä ajan nostamaan ammattikuntansa arvostusta. Hänen mielestään säveltäjälle kuului maksaa yhtä hyvä palkkio kuin kenelle tahansa vaativan työn tekijälle. Hän myös pyrki vahvistamaan säveltäjien tekijänoikeuksia ja oli mukana perustamassa säveltäjien etuja ajavaa tekijänoikeusjärjestöä GEMA:ta.

Straussin oma toimeentulo oli suhteellisen hyvin turvattu, sillä hänen äitinsä Josephine oli varakkaasta suvusta. Lisäksi hän kuului Saksan parhaiten ansaitseviin säveltäjiin. Niinpä Straussin vaatimukset säveltäjien palkkioiden nostamisesta tulkittiin usein pahantahtoisesti ahneudeksi.

Tulkintoihin tarjosi ainesta myös Straussin käytös kansallissosialistien valtakaudella 1933–1945. Joseph Goebbels nimitti Straussin vuonna 1933 Kansanvalistus- ja propagandaministeriön musiikkiosaston Reichsmusikkammerin johtoon. Strauss ei ollut tuollaista tehtävää mitenkään erityisesti tavoitellut, mutta ei toisaalta torjunutkaan sitä. Tätä on myöhemmin haluttu tulkita yhteistyöksi kansallissosialistien kanssa. Lisäksi tiedetään, että Straussin ystäväpiiriin kuului monia aktiivisia kansallissosialisteja. Mutta toisaalta tiedetään myös, että Strauss oli jokseenkin epäpoliittinen ihminen, joka päiväkirjoissaan ja kirjeissään osoitti halveksuntansa kansallissosialismia kohtaan. Natsien kulttuuripoliitikasta hän kirjoitti: ”Uskoisitko, että minua ikinä toimissani ohjaisi ajatus siitä, että olen ”saksalainen”? Luuletko, että Mozart tiedosti ”arjalaisuutensa” säveltäessään? Minulle on olemassa vain kahdenlaisia ihmisiä: lahjakkaita ja lahjattomia.”

Straussilla ei ollut antisemitistisiä asenteita. Hänen miniänsä Alice oli juutalaista sukua, joten kansallissosialistinen rotuoppi määritteli Straussin lapsenlapset juutalaisiksi. Toinen todiste Straussin puolesta on, että hän ei suostunut poistamaan oopperansa Die Schweigsame Frau esitteistä ja mainosjulisteista juutalaisen libretistin Stefan Zweigin nimeä, vaikka viranomaiset niin vaativat. Tämä tulkittiin juutalaismyönteiseksi provokaatioksi, ja niinpä Strauss erotettiin Reichsmusikkammerin johtajan tehtävästä. Straussille ei ollut enää käyttöä kansallissosialistisessa kulttuuripolitiikassa ja propagandassa. Hän johti Reichsmusikkammeria vuoteen 1935, jolloin puolueen pääideologi Alfred Rosenberg vaikutti siihen, että hän joutui eroamaan,^[1] ja hänen seuraajansa oli Peter Raabe vuodesta 1935. Erottamisen syyn taustalla oli myös Alfred Rosenbergin ja Joseph Goebbelsin valtataistalu.^[2]

Strauss oli sikäli poikkeuksellinen säveltäjä, että hän ei kokenut työssään mitään suurta luomisen tuskaa. Hän sävelsi nopeasti ja vaivattomasti. Häntä harmitti se, että toisinaan oopperoiden librettojen valmistuminen kesti pitkään ja hän joutui odottamaan musiikillisten ideoidensa toteuttamista.

Straussin mieluisinta ajanvietettä oli kortinpeluu ja vuoristossa vaeltelu. Kaiken kaikkiaan hänen elämänsä oli varakkaan baijerilaisen porvarin elämää, turvallista ja tasapainoista. Poikkeuksen muodostaa tosin toisen maailmansodan aika, jolloin hän joutui olemaan huolissaan perheensä ja ystäviensä turvallisuudesta.

 

Strauss avioitui vuonna 1894 laulajatar Pauline de Ahnan (1863–1950) kanssa. Ahna oli tunnettu kiivaasta luonteestaan, ja hän piti miehelleen kovaa kuria. Avioliitto oli kuitenkin onnellinen, ja se kesti aina Richardin kuolemaan asti. Ahnan luonne toimi jopa tärkeänä inspiraation lähteenä Richardille, varsinkin teoksissa Ein Heldenleben ja Sinfonia Domestica. Avioliitosta syntyi vuonna 1897 poika Franz.

Strauss asui vuodesta 1908 Garmisch-Partenkirchenissä, jonne hän oli rakennuttanut suurehkon talon oopperasta Salome saamillaan tuloilla. Kapellimestarin työ vei häntä kuitenkin matkoille ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa. Erityisen tärkeitä kaupunkeja Straussin uralla olivat Berliini, Dresden ja Wien. Synnyinkaupungissaan Münchenissä hän sen sijaan ei viihtynyt.

Strauss kuoli 8. syyskuuta 1949 Garmisch-Partenkirchenissä 85 vuoden ikäisenä. Straussin jäänteet polttohaudattiin. Urna on haudattu Garmisch-Partenkirchenin Garmischin hautausmaalle hautaan, jossa hänen vaimonsa Pauline, heidän poikansa Franz (1898–1980) ja vaimonsa Alice (1904–1991), pojanpoika Richard (1927–2007) ja vaimo Gabrielle , os Hotter (1939–2020), ja pojanpoika Christian ja hänen vaimonsa Brigitte, os. Eckhardt (1925–1988), haudattiin.

Hänen teoksensa kuuluvat yhä orkesterien ja oopperatalojen vakio-ohjelmistoon ympäri maailmaa.

• Macbeth (1888 / 1890)
• Don Juan (1889)
• Tod und Verklärung (”Kuolema ja kirkastus”) (1891)
• Till Eulenspiegels lustige Streiche (”Till Eulenspiegelin lystikkäät kujeet”) (1895)
• Also sprach Zarathustra (”Näin puhui Zarathustra”) (1896)
• Don Quixote (1898)
• Ein Heldenleben (”Sankarin elämä”) (1899)

• 1. käyrätorvikonsertto (1883)
• Sinfonia f-molli (1884)
• Sinfonia domestica (1904)
• Eine Alpensinfonie (”Alppisinfonia”) (1915)
• Olympiahymni (1936)
• 2. käyrätorvikonsertto (1942)
• Metamorphosen (”Metamorfooseja”) jousiorkesterille (1945)
• Oboekonsertto (1946)
• Kaksoiskonsertto klarinetille, fagotille ja orkesterille (1947)

• Josephslegende (1914)
• Schlagobers (1924)

• Vier letzte Lieder (1948)
• 170 yksinlaulua (osa orkesterisäestyksellä, osa pianosäestyksellä)

• Adlerschild des Deutschen Reiches, 1934

• Boyden, Matthew (1999): Opera – The Rough Guide. 2nd edition. ISBN 1-85828-456-2. (englanniksi)
• Herzfeld, Friedrich (1970): Magie der Oper. Verlag Ullstein. (saksaksi)

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Richard Strauss Wikimedia Commonsissa

• Poroila, Heikki: Yhtenäistetty Richard Strauss (koko sävellystuotanto listattuna)
• Richard Strauss Online (Arkistoitu – Internet Archive) (saksaksi, englanniksi) — musiikkinäytteitä ja valokuvia.
• E. Katila : Richard Strauss 75-vuotias, Helsingin Sanomat, 11.06.1939, nro 154, s. 10, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot