Läntisen aavikon taistelut

Britannialla oli joukkoja Egyptissä vuodesta 1882 alkaen. Joukkojen määrää rajoitettiin vuoden 1936 Englannin ja Egyptin sopimuksen mukaisesti. Alueella olevien joukkojen tehtävänä oli Suezin kanavan suojaaminen, mikä oli strategisesti tärkeä linkki pidettäessä yhteyttä ja siirrettäessä joukkoja emämaan sekä Itä-Aasian ja Intian valtamerellä olleiden siirtomaiden välillä. Toisena tehtävänä oli Aleksandriassa olleen laivastoaseman suojaaminen.^[1]

Mersa Matruhiin noin 170 mailia Aleksandriasta länteen oli kuitenkin perustettu vuonna 1938 prikaatikenraali H. E. Russellin alaisuudessa liikkuva osasto (engl. Mobile Force (Egypt)), jonka rungon muodostivat Kairon ratsuväkiprikaati (7th Queen's Own Hussars, 8th King's Royal Irish Hussars ja 11th Hussars) ja 1. panssarirykmentti (engl. 1st Royal Tank Regiment sekä tukevina joukkoina 3rd Regiment Royal Horse Artillery, huoltokomppania sekä ambulanssiyksikkö. Osaston kalusto oli vanhentunutta ja huonokuntoista, muun muassa tykistönä oli ajoneuvovetoisia 3,7" haupitseja ja muuten erilaisia panssaroituja ajoneuvoja, joiden raskaisiin konekivääreihin ei ollut ammuksia. Pian joukkojen keräännyttyä Mersa Matruhiin päällikkyyden vastaanotti kenraalimajuri Percy Hobart, joka oli saanut tehtävän muodostaa Britannian armeijalle toisen panssarikoulutuskeskuksen (engl. Mobile Division). Sodan puhjetessa keskus muodosti panssaridivisioona Egyptin (engl. Armoured Division (Egypt)), josta tuli aavikkorottina tunnettu 7. panssaridivisioona.^[2]

Kenraaliluutnantti Henry Maitland Wilson saapui kesäkuussa 1939 Kairoon Egyptiin sijoitettujen brittiläisten joukkojen komentajaksi tehtävänään johtaa brittiläisiä ja kansainyhteisön Egyptin suojana olleita joukkoja. Paikalliskomentajaksi määrättiin heinäkuun lopulla kenraaliluutnantti Archibald Wavell nimettynä vastaperustettujen Lähi-idän joukkojen (engl. Middle East Command) komentajaksi, jonka vastuulla oli Välimeren ja Lähi-idän sotatoimialue. Hänen alaisuudessaan olivat siten kaikki Egyptiin, Sudaniin, Palestiinaan, Transjordaniaan ja Kyprokselle sijoitetut maavoimien yksiköt. Alue kuitenkin laajeni pian käsittämään myös brittijohtoiset maajoukot Itä- ja Pohjois-Afrikassa, Adenissa, Irakissa, Persianlahden alueella sekä Kreikassa. Joukkoja oli kaikkiaan viisi divisioonaa (100 000 sotilasta), mutta niistä vain 36 000 Egyptissä. Joukoista oli muodostettu kaksi divisioonaa: kenraalimajuri Michael O’Moore Creaghin 7. panssaridivisioona ja kenraalimajuri Philip Neamen Intian 4. divisioona, jonka komentajaksi tuli elokuussa kenraalimajuri Noel Beresford-Peirse.^[3]

Wilsonin alaisuudessa ollut ja Libyan vastaiselle rajalle sijoitettu kenraalimajuri Richard O’Connorin 6. jalkaväkidivisioonan esikunta nimettiin 17. kesäkuuta 1940 Läntisen aavikon joukkojen (engl. Western Desert Force) esikunnaksi.^[4] O'Connor ylennettiin lokakuussa kenraaliluutnantiksi, kun hänen alaisuudessaan olleita joukkoja vahvennettiin.

Libyasta tuli Italian siirtomaa, kun Italian Kuninkaallinen armeija (ital. Regio Esercito) voitti Ottomaanien valtakunnan armeijan Italian ja Turkin välisessä sodassa 1912. Italian armeija valmistautui sotimaan Libyassa kahdella rintamalla ollessaan Ranskan ja Britannian hallinnoimien alueiden välissä.

Italialla oli toiseen maailmansotaan liittyessään Libyassa joukkoina kaksi armeijaa, joiden ylimpänä komentajana oli Italian Pohjois-Afrikan joukkojen komentaja sekä Italian Libyan kenraalikuvernööri ilmamarsalkka (ital. Maresciallo dell’Aria) Italo Balbo. Näistä toinen oli sijoitettu maan länsiosiin Ranskan hallinnoimien Algerian ja Tunisian vastaiselle rintamalle. Läntiseen Tripolissa esikuntaansa pitävään 5. armeijaan, jonka komentajana oli kenraali Italo Gariboldi, kuuluivat X, XX ja XXIII armeijakunnat, joissa oli kaikkiaan kuusi jalkaväkidivisioonaa ja kaksi mustapaitadivisioonaa. Toisena armeijana oli Egyptin vastaiselle rajalle Kyrenaikaan ryhmitetty 10. armeija komentajanaan kenraali Mario Berti, jolla oli komennossaan XXI ja XXII armeijakunnat. Kaikkiaan joukkoja oli näissä kahdessa armeijakunnassa kolme jalkaväkidivisioonaa, mustapaitadivisioona sekä libyalaisista koottu divisioona. Yhteensä joukkoja oli yli 236 000 sotilasta, 1 811 tykkiä, 339 kevyttä panssarivaunua, 8 039 kuorma-autoa sekä 151 lentokonetta.^[3]

Libyasta länteen sijaitsevat Algeria ja Tunisia kuuluivat Vichyn Ranskalle, jonne oli sijoitettu ennen Ranskan antautumista kahdeksan divisioonaa. Aselepoehtojen mukaan Ranska sai pitää alueen valvonnassaan eikä Italia saanut käyttöönsä haluamaansa Bizertan satamaa.^[3]

Italia oli 10. kesäkuuta 1940 julistanut sodan liittoutuneille ja liittyi sotilaallisesti Saksan rinnalle. Italian diktaattori Benito Mussolini halusi tehdä Italiasta suurvallan ja hän halusi käydä voitokkaan sodan valloittamalla Egyptin ja siten yhdistämällä Libyan Italian Itä-Afrikkaan.

 

Sodan alkuvaiheessa Egyptin rajalle oli sijoitettu suojajoukkoja, joihin kuuluivat 7. husaarirykmentin (everstiluutnantti G. Fielden) kevyitä Vickers Mark VI -tankkeja, 11. husaarirykmentin (everstiluutnantti John Frederick Boyce Combe) panssariautoja, kaksi 60. jalkaväkirykmentin motorisoitua pataljoonaa sekä jalkaväkiprikaati. Näiden tukena oli kaksi motorisoitua kenttätykistörykmenttiä Royal Horse Artillerysta.

Ensimmäisenä varsinaisena sotapäivänä 11. kesäkuuta 1940 alkoivat partiomatkat Libyan ja Egyptin välisellä aavikolla. Ensimmäisenä päivänä 11. husaarirykmentin panssariautot ylittivät rajan ja ottivat vangeiksi italialaisia sotilaita, jotka eivät olleet edes tietoisia sodasta. Sama rykmentti teki iskun vuorokautta myöhemmin ottaen 63 sotavankia.^[5]

 

7. husaarirykmentti ylitti 14. kesäkuuta Egyptin ja Libyan välisen rajan 1. panssarirykmentin ja kiväärikomppanian tukemana ja osasto valtasi italialaisen varuskunnan Fort Capuzzon. Rykmentti menetti miinaan ajossa yhden vaunuistaan, jolloin vaununkuljettaja sai surmansa. Samana yönä 11. husaarirykmentti valtasi toisen italialaisvaruskunnan Fort Maddalenan. Varuskunnista saatiin sotavankeina 16 upseeria sekä noin 200 miehistönjäsentä. Lisäksi vaurioitettiin pahoin Sidi Azeizin linnoitettua leiriä. Syvälle Libyaan 16. kesäkuuta tehdyssä iskussa tuhottiin 12 italialaista M13-panssarivaunua ja kolmenkymmenen kuorma-auton saattue Tobrukin ja Bardian välisellä rantatiellä, jolloin saatiin vangiksi kokonainen pataljoona sekä Italian 10. armeijan pioneerikomentaja kenraali Lastucci.^[6][7]

Ranskan tehtyä aselevon Tunisian vastaisella rajalla olevan Italian 5. armeijan varastoista ja joukoista voitiin täydentää 10. armeijaa, jonka vahvuus kasvoi kymmeneen divisioonaan. Kenraalikuvernööri Italo Balbo sai 28. kesäkuuta surmansa laskeutuessaan Tobrukiin ilmatorjunnan harhalaukauksesta, jolloin uudeksi ylipäälliköksi ja kenraalikuvernööriksi saapui marsalkka Rodolfo Graziani.^[8]

Italialaiset valtasivat heinäkuussa takaisin Fort Capuzzon, joka varustettiin uudelleen linnoitetuksi leiriksi^[9]. Sidi Azeizin ja Fort Capuzzon välillä käytiin 5. elokuuta ratkaisemattomana päättynyt taistelu, jossa 8. husaarirykmentin eskadroona taisteli kolmeakymmentä Italian armeijan keskiraskasta M11/39-panssarivaunua vastaan.

Pääartikkeli: Italian hyökkäys Egyptiin

 

Benito Mussolini, joka halusi yhdistää Italian Pohjois-Afrikan (ital. Africa Settentrionale Italiana) Italian Itä-Afrikkaan (ital. Africa Orientale Italiana, AOI) sekä valtaavansa Suezin kanavan ja Arabian niemimaan öljyvarannot, määräsi 8. elokuuta hyökkäyksen Egyptiin. Rodolfo Grazianin johtamat Italian armeijan yksiköt aloittivat 9. syyskuuta hyökkäyksensä Kyrenaikasta valloittaen Sollumin, Halfayan solan ja Sidi Barranin. Graziani pysäytti hyökkäyksen 16. syyskuuta vedoten täydennysongelmiin ja ennen kaikkea yhteyksien liialliseen venymiseen. Vaikka Mussolini vaati hyökkäyksen jatkamista italialaiset joukot ryhmittyivät puolustukseen Sidi Barranin ympäristöön sekä rakensivat linnoitettuja leirejä. Hyökkäystä jatkettaisiin riittävien varastojen tultua luotua ja huoltotien varmistuttua. Mussolinin vaatimuksesta Graziani ilmoitti hyökkäyksen jatkuvan joulukuun puolessa välissä.

Hyökkäys oli pysäytetty 80 mailia brittijoukkojen Mersa Matruhiin rakentamien linnoitettujen asemien länsipuolelle. Hyökkäyksen seurauksena Egypti katkaisi suhteet Saksaan ja Italiaan, jonka koneet pommittivat Kairon eurooppalaisten asuttamaa Ma'adin asuinaluetta 19. lokakuuta.

Pääartikkeli: Operaatio Compass

 

Läntisen aavikon joukot (engl. Western Desert Force), joiden tukena oli osia Intian 4. divisioonasta sekä brittiläisestä 7. panssaridivisioonasta, aloittivat 9. joulukuuta 1940 vastahyökkäyksen koodinimellä operaatio Compass. Sen alkaessa italialaisilla oli 200 000 sotilasta, 1 600 tykkiä ja 600 panssarivaunua. Liittoutuneilla taas oli 36 000 miestä, 120 tykkiä ja 275 panssarivaunua. Kenraalimajuri Richard O’Connorin johdolla liittoutuneiden joukot hyökkäsivät italialaisten puolustuksessa olleen aukon läpi italialaisten selustaan. Kolmessa päivässä liittoutuneet saivat saaliikseen 237 tykkiä, 73 panssarivaunua ja ottivat kaikkiaan 38 300 sotavankia. He jatkoivat etenemistä pitkin Via della Vittoriaa, voiton tietä, kulkivat läpi Halfayan solan ja valtasivat uudelleen Capuzzon linnakkeen. O’Connor olisi halunnut jatkaa hyökkäystä ainakin Bengasiin asti, mutta Intian 4. jalkaväkidivisioona siirrettiin Itä-Afrikan rintamalle.

Hieman myöhemmin saapui Sudaniin siirretyn intialaisdivisioonan tilalle Australian 6. divisioona ja hyökkäys saattoi jatkua. Australialaiset valtasivat Bardian ja Tobrukin ottaen 67 0000 sotavankia ja vallaten 500 tykistöasetta menettäen ainoastaan 180 miestä kaatuneina. Helmikuun alussa italialaiset jatkoivat rantatietä pitkin perääntymistään kohti itää australialaisjoukkojen ahdistamana.

 

O'Connor määräsi 7. panssaridivisioona etenemään Mechilin kautta Beda Fommiin, jossa sen tuli katkaista italialaisten peräytymistie. Divisioonan komentaja kenraalimajuri Michael O’Moore Creagh lähetti erillisosaston (engl. Combe Force) pääjoukon muodostaneiden panssarijoukkojen edelle. Erillisosasto saavutti Beda Fommin noin 45 minuuttia ennen italialaisten saapumista. Benghaziin vetäytyvät italialaiset yllättyivät havaitessaan tien sulkeneen erillisosaston. Epätoivoisten läpimurtoyritysten jälkeen antautuivat alueella olleet 25 000 italialaista. Sotasaaliina kerättiin 200 tykkiä, 100 panssaroitua ajoneuvoa sekä 1 500 muuta ajoneuvoa.

Kun liittoutuneiden joukot saavuttivat El Agheilan Lounais-Kyrenaikassa, pääministeri Churchill pysäytti hyökkäyksen ja määräsi suurimman osan joukoista siirrettäväksi Kreikkaan helmikuussa 1941. Liittoutuneet onnistuivat valtaamaan Kyrenaikan, mutta eivät ajamaan italialaisia Pohjois-Afrikasta. Koko hyökkäyksessä he tuhosivat 400 panssarivaunua, 1 292 tykkiä, etenivät 800 kilometriä ja ottivat 130 000 sotavankia. Heidän sotilaistaan 494 kaatui ja 1 225 haavoittui.^[10]

Pääartikkeli: Operaatio Sonnenblume

 

Alkuvuodesta 1941 brittiläisten ja kansainliiton joukkojen operaatio Compassissa Kyrenaikassa saavuttamien voittojen jälkeen sotilaallinen tilanne alueella muuttui. Wavell määräsi merkittävän osan O'Connorin käytössä olleesta XIII armeijakunnasta tukemaan Kreikkaa operaatio Lustressa. Wavellin vähentäessä joukkojaan alueella Saksan diktaattori Adolf Hitler päätti lähettää italialaisten tueksi saksalaisia joukkoja Afrikkaan operaatio Sonnenblumessa ja nimitti Erwin Rommelin Afrikan armeijakunnan komentajaksi.

Ensimmäiset saksalaisjoukot saapuivat 14. helmikuuta 1941 Tripoliin vahvistaen Libyassa olevia Italian kuutta divisioonaa muun muassa Trento ja Ariete. Aluksi joukkojen tehtävänä oli vain puolustaa Tripolitaniaa ja estää liittoutuneiden eteneminen. Rommelin havaittua liittoutuneiden puolustuksen heikkouden hän löi ensin 24. maaliskuuta brittijoukot Agheilan taistelussa, jonka jälkeen aloitettiin täysmittainen rintamahyökkäys. Se työnsi 15. huhtikuuta mennessä liittoutuneet Egyptin rajalle Sollumiin valloittaen koko Libyan Tobrukin piiritettyä kaupunkia lukuun ottamatta, missä Leslie Morshedin australialaiset jatkoivat taistelua. Saksalaiset saivat edetessään vangittua kenraalimajuri O’Connorin, kenraaliluutnantti Philip Neamen ja kenraalimajuri Michael Gambier-Parryn. Ylimmän johdon jäätyä vangeiksi alueen joukot alistettiin uudelleen muodostetulle kenraaliluutnantti Noel Beresford-Peirsen läntisen aavikon osastolle.

Rommelin ensimmäinen hyökkäys oli onnistunut ja siinä tuhottiin brittiläinen 2. panssaridivisioona. Saksalaisjoukot tekivät muutamia yrityksiä Tobrukin puolustuksen murtamiseksi, jonka jälkeen rintama vakiintui Egyptin ja Libyan väliselle rajalle.

Pääartikkeli: Tobrukin piiritys, Operaatio Brevity, Operaatio Skorpion ja Operaatio Battleaxe

 

Tobruk oli Saksan valloittamasta Kreetasta etelään ollut linnoitettu satamakaupunki, jonka valtaaminen olisi lyhentänyt merkittävästi Afrikassa olevien akselivaltain joukkojen huoltoyhteyksiä ja siten mahdollistanut etenemisen Egyptiin ja edelleen Suezin kanavalle. Strategisesti valloitus mahdollistaisi Lähi-idän öljyvarojen hyödyntämisen. Tobrukia puolusti 25 000 kansainliiton sotilasta, joilla oli riittävät varastot taistelutoimiin ja Britannian kuninkaallinen laivasto täydensi varastoja niiden kuluessa. Varastoissa oli muun muassa panssariajoneuvoja sekä sotasaaliiksi saatuja italialaisia panssarivaunuja, jotka takasivat joukkojen liikkuvuuden ja mahdollistivat huollon kuljetukset. Tobrukin varuskunta esti akselivaltojen joukkojen etenemisen sitomalla joukkoja piiritykseen.

Rommel yritti heti vallata kaupungin, mutta sitä puolustaneet Leslie Morshedin Australian 9. divisioonan joukot torjuivat hyökkäyksen. Lisäviivästystä aiheutui, kun linnoitukset rakentaneet italialaiset viivyttivät karttojen toimittamisessa. Hyvin varustellut puolustajat torjuivat lukuisia heikoin voimin tehtyjä yrityksiä aiheuttaen hyökkääjille tappioita. Kolmen viikon jälkeen Rommel totesi, että hänen voimansa ei riitä linnoituksen murtamiseen. Pitkä piiritys alkoi italialaisten jalkaväkidivisioonien ottaessa vastuun valvonnasta, ja saksalaiset muodostivat liikkuvat osastot sataman etelä- ja itäpuolelle estääkseen brittijoukkojen toimet vapauttaa piiritetyt. Pattitilanne jatkui kaikkiaan kahdeksan kuukautta.

Kenraali Wavell aloitti 15. toukokuuta 1941 hyökkäyksen operaatio Brevityn luodakseen paremman lähtöaseman varsinaiselle hyökkäykselle. Britit valtasivat hetkeksi Sollumin, Capuzzon sekä Halfayan solan. Rommel sai täydennyksenä panssaripataljoonan, jonka tukemana hän teki vastaiskun lyöden hyökänneet brittijoukot. Brittijoukot vetäytyivät muualta paitsi Halfayan solasta, josta heidät lyötiin 26. toukokuuta tehdyllä vastahyökkäyksellä.

Churchill painosti Wavellia lyömään akselivaltain joukot takaisin ja Egyptiin lähetettiin hyökkäyksen tukemiseksi Välimeren poikki kulkeneessa saattueessa panssarivaunuja ja lentokoneita. Wavell tarvitsi aikaa uuden kaluston muuttamiseksi aavikkokäyttöön ja täydennysten kouluttamiseksi aavikkotaisteluun. Kesäkuussa hän antoi periksi poliittiselle painostukselle aloittaen hyökkäyksen operaatio Battleaxen, jonka tarkoituksena oli murtaa Tobrukin saartorengas. Hyökkäys pysäytettiin ja lyötiin takaisin.

Battleaxen epäonnistuttua Churchill vaihtoi Wavellin määräten uudeksi Lähi-idän joukkojen komentajaksi kenraali Claude Auchinleckin. Lisäksi alueella olleiden joukkojen täydennykseksi lähetettiin uudelleen muodostettu XXX armeijakunta. Liittoutuneiden taistelutoimista alueella otti vastuun brittiläinen 8. armeija, jonka joukot tulivat monesta maasta. Joukkoja olivat Australian 9. divisioona ja Intian 18. prikaati sekä divisioonat Etelä-Afrikasta ja Uudesta-Seelannista ja Vapaan Ranskan Marie-Pierre Koenigin johtama prikaati sekä puolalainen erillinen Karpaattien kivääriprikaati.

Pääartikkeli: Operaatio Flipper ja Operaatio Crusader

 

Kenraaliluutnantti Alan Cunninghamin johtama brittiläinen 8. armeija aloitti 18. marraskuuta 1941 hyökkäyksen länteen eli operaatio Crusaderin, jonka tavoitteena oli Tobrukin piirityksen murtaminen. Rommelin johtama Saksan Afrikan armeijakunta saavutti taktisia voittoja, jotka lopulta johtivat Auchinleckin vaihtamaan operaation johtoon kenraalimajuri Neil Ritchien. Etenevät joukot kuitenkin vapauttivat Tobrukin sekä pakottivat Bardian ja Sollumin varuskunnat antautumaan. Rommelin oli ensimmäistä kertaa pakko vetäytyä aina El Agheilaan saakka, jossa akselivaltojen joukot ryhmittyivät puolustukseen.

Pääartikkeli: Gazalan taistelu, Bir Hakeimin taistelu, Alam Halfan taistelu ja El Alameinin ensimmäinen taistelu

 

Japanin hyökättyä Pearl Harboriin 7. joulukuuta 1941 Australia veti joukkonsa läntiseltä aavikolta Tyynelle valtamerelle. Saman aikaisesti siirrettiin lepoon 7. panssaridivisioona ja siihen kuulunut 7. panssariprikaati Burmaan. El Agheilan puolustuksesta vastaamaan siirrettiin vain vähän taistelukokemusta omaava 1. panssaridivisioona.

Tammikuussa 1942 muutama Tripoliin saapunut täydennyssaattue toimitti akselivaltojen joukkojen tarvitsemat täydennysjoukot ja -tarvikkeet, joten Rommel saattoi aloittaa vastahyökkäyksensä 21. tammikuuta. Täydennysten ja vihollisjoukkojen kokemattomuuden vuoksi akselivaltojen joukot mursivat brittijoukkojen hajanaisen puolustuksen lähes tuhoten keskitetyllä hyökkäyksellään 2. panssariprikaatin sekä 201. Kaartin motorisoidunprikaatin. Akselivaltojen joukot valloittivat Kyrenaikan niemimaan brittijoukkojen vetäytyessä hajalle lyötynä, mikä pakotti luopumaan Msusista ja Benghazista .

 

Helmikuussa rintama vakiintui Tobrukin länsipuolelle Gazalaan. Akselivaltojen joukoista jäi asemiin ainoastaan valvontaan riittävä osasto ja pääosa saksalaisjoukoista vetäytyi taaemmas valmiusasemiin. Kevään aikana brittijoukot kokosivat varusteita ja joukkoja kesällä tehtävään hyökkäykseen. Akselivallat kokosi saman aikaisesti miehiä ja varusteita, mutta pienemmässä mittakaavassa.

Kesäkuussa 1942 Rommel aloitti uuden hyökkäyksen juuri ennen brittien hyökkäyksen alkua kaapaten itselleen toimintavapauden. Akselivaltojen joukot voittivat liittoutuneet Gazalan taistelussa, jonka jälkeen tappion kokeneet liittoutuneet vetäytyivät Mersa Matruhin kautta El Alameinin vahvalle puolustuslinjalle. Tobrukin puolustuksesta vastaamaan jäi Etelä-Afrikan 2. divisioona. Auchinleck luuli, että Tobruk kestäisi piirityksen kuten aikaisemminkin, mutta kaikkien yllätykseksi se antautui 21. kesäkuuta vain viikon piirityksen jälkeen. Akselivallat saivat yli 25 000 vankia, joukossa useita kenraaleja.

Tobrukin valtauksen jälkeen Rommelin joukot etenivät Egyptiin ja 1. heinäkuuta hyökkäsivät Alameinin linjalle El Alameinin ensimmäinen taistelussa. Liittoutuneiden puolustus kesti Rommelin joukkojen ensimmäisen iskun, jonka jälkeen tuloksettomat hyökkäykset ja vastahyökkäykset seurasivat toisiaan. Auchinleck määräsi 31. heinäkuuta joukkonsa luopumaan hyökkäyksistä ja valmistelemaan puolustusasemia odotettavissa olevan suurhyökkäyksen varalle.

Pääartikkeli: Operaatio Agreement, El Alameinin toinen taistelu ja El Agheilan taistelu

Churchill oli menettänyt luottamuksensa Auchinleckin kykyyn saavuttaa voitto Pohjois-Afrikassa, minkä vuoksi hän määräsi uudeksi Lähi-idän joukkojen komentajaksi kenraali Harold Alexanderin ja 8. armeijan komentajaksi aiemmin XIII armeijakunnan komentajana toimineen kenraali William Gottin, jota kuljettaneen lentokoneen Saksan ilmavoimien Messerschmitt Me109E -hävittäjät ampuivat alas paluulennolla Kairosta taistelualueelle. Gottin saatua maahansyöksyssä surmansa hänen tilalleen määrättiin kenraaliluutnantti Bernard Montgomery.

Montgomery aloitti joukkojen täydentämisen ja tehokkaan koulutusohjelman valmistellessaan hyökkäystä. Hän saavutti elokuussa Rommelin yrittäessä läpimurtoa Alam Halfan taistelussa puolustusvoiton, joka valoi luottamusta joukkoihin ja poliittiseen johtoon. Taistelun jälkeen joukkoja vahvennettiin edelleen ja varastoja täydennettiin suunnitellun hyökkäyksen mahdollistamiseksi.

 

Montgomeryn aloitti 23. lokakuuta suurhyökkäyksensä, jolloin El Alameinin toinen taistelu alkoi. Se päättyi 3. marraskuuta liittoutuneiden murskavoittoon. Yritys saartaa akselivaltojen joukot Mersa Matruhiin epäonnistui sateen vuoksi. Akselivaltojen motorisoidut joukot poistuivat pussista 7. marraskuuta. Rannikkotie oli katkaistu, mutta Halfayan sola saatiin helposti vallattua, minkä jälkeen Egypti oli vapautettu. Akselivaltojen rintaman keskustassa ja eteläosissa olleet italialaiset moottoroimattomat jalkaväkiosastot joutuivat pääosin antautumaan varusteiden erityisesti veden puutteen vuoksi.

Etenemistä jatkettiin Kyrenaikaan ja Tobruk vallattiin 13. marraskuuta, mutta akselivaltojen joukkojen saartaminen epäonnistui. Benghazi vallattiin 20. marraskuuta, minkä jälkeen kumpaakin satamakaupunkia käytettiin etenevien joukkojen huoltamiseen. Yritys saartaa Agedabiassa kilpistyi Rommelin joukkojen vastaiskuun.

Saksalaiset ja italialaiset joukot vetäytyivät valmisteltuihin asemiin El Agheilaan. Akselivaltojen huolto oli mahdollista ainoastaan Tunisian kautta. Rommelin johtamilla joukoilla oli pulaa lähes kaikesta, mikä esti vastahyökkäykseen ryhtymisen. Hitler antoi käskyn, että Agheilan linjaa ei saa luovuttaa viholliselle mistään hinnasta. Rommel oli kuitenkin suunnitellut vetäytyvänsä viivyttäen parempaan puolustusasemaan Gabésin kapeikkoon. 14.–16. joulukuuta käytyjen taistelujen jälkeen Rommel antoi määräyksen vetäytyä parempiin puolustusasemiin.

Montgomeryn johtamilla joukoilla oli tässä vaiheessa lähin käyttökelpoinen satama Tobruk 640 kilometrin päässä selustassa, mikä aiheutti lisääntyviä on ongelmia joukkojen huollossa. Liittoutuneet kuitenkin jatkoivat painetta saksalaisten asemia vastaan akselivaltojen joukkojen vetäytyessä Bueratiin, joka ei ollut yhtä hyvin linnoitettu kuin aiempi puolustuslinja. Tripoli vallattiin 23. tammikuuta 1943 ja sen satama saatiin huollon käyttöön helmikuun puolivälissä. Tobrukin satama vastaanotti noin 3 000 tonnia tarvikkeita päivittäin hyökkäyksen jatkuessa.

Rommelin joukkojen vetäytyminen jatkui, vaikka Italian sodanjohto vastusti sitä. Liittoutuneiden joukot ylittivät 4. helmikuuta Tunisian rajan ja pian sen jälkeen Rommel kutsuttiin Saksaan.

• Playfair, I.S.O. (toim.): The Mediterranean and Middle East Volume I: The Early Successes against Italy (to May 1941). The Naval & Military Press, 2004. ISBN 1-845740-65-3 (englanniksi)
• Bauer Eddy: Toinen maailmansota osa 1. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1973. ISBN 951-0-05841-6
• Bauer Eddy: Toinen maailmansota osa 2. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1974. ISBN 951-0-05842-4
• Verney, G. L.: The Desert Rats - The 7th Armoured Division in World War II. Lontoo: Greenhill Books, 1990. ISBN 1-85367-063-4 (englanniksi)

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pohjois-Afrikan sota toisessa maailmansodassa Wikimedia Commonsissa