John Graves Simcoe

Simcoe syntyi 25. heinäkuuta 1752 kapteeni John Simcoelle ja Katherine Stamfordille Cotterstockin kylässä Northamptonshiressa. Hän oli perheen neljästä pojasta ainoa, joka eli aikuiseksi. Simcoen isä toimi meriupseerina ja kuoli todennäköisesti keuhkokuumeeseen 1759 matkalla Quebecin taisteluun. Isän kuoleman jälkeen perhe muutti Katherine Stamfordin synnyinkotiin Exeteriin. Simcoe oli oppilaana Exeter Grammar Schoolissa 1760–1765 ja Eton Collegessa 1765–1768.^[1][3] Hän osoitti kiinnostusta erityisesti moderniin historiaan ja englannin- ja latinankieliseen runouteen.^[1]

Opiskeltuaan Oxfordin yliopiston Merton Collegessa 1769–1770 hän pääsi lukemaan lakia Lincoln’s Inniin Lontoossa mutta päätti antautua sotilasuralle kunnioittaakseen edesmenneen isänsä toivetta.^[1][3] Kapteeni Simcoe oli jättänyt pojalleen perintönä kokoelman elämänohjeita, jotka painottivat ahkeruutta, velvollisuuden- ja moraalintunnetta ja sotilaallisen koulutuksen tärkeyttä. Vuoden sotilaskoulutuksen jälkeen ja äidinpuoleisen suvun myötävaikutuksella Simcoe nimitettiin 1770 vänrikiksi 35. jalkaväkirykmenttiin.^[1]

 

Simcoen rykmentti lähetettiin 1775 Bostoniin Massachusetts Bayn siirtokuntaan, jonne se saapui kaksi päivää Bunker Hillin taistelun jälkeen. Kaupungin piirityksen aikana Simcoe hankkiutui 40. jalkaväkirykmentin kapteeniksi. Tässä tehtävässä hän osallistui 1776–1777 Long Islandin taisteluun, New Yorkin valtaukseen ja New Jerseyn taisteluihin. Hän haavoittui pahoin Brandywinen taistelussa Pennsylvaniassa syyskuussa 1777.^[1] Pian tämän jälkeen hänet nimitettiin majuriksi ja kurinalaisuudestaan kuuluisan Queen’s Rangers -osaston komentajaksi.^[1][3]

Simcoe värväsi Queen’s Rangersin riveihin lisää lojalisteja ja amerikkalaisia sotilaskarkureita. Hänen johdollaan joukko-osasto toimi sodassa tiedustelu- ja etuvartiotehtävissä ja osallistui Philadelphian taisteluun, Richmondin hävitykseen ja Yorktownin piiritykseen 1778–1781. Simcoe joutui amerikkalaisten vangiksi 1779 ja vietti kuusi kuukautta vankilassa. Vuonna 1781 hänet vapautettiin palveluksesta terveyssyistä ja kotiutettiin Englantiin vähän ennen Yorktownin antautumista. Vapaussota oli edistänyt merkittävästi hänen sotilasuraansa, sillä sen aikana hänen sotilasarvonsa kohosi luutnantista everstiluutnantiksi ja hän sai mainetta menestyksekkäänä komentajana ja sotateoreetikkona.^[1]

 

Palattuaan Englantiin Simcoe vetäytyi Devonin maaseudulle toipumaan sairastelustaan ja kulutti aikansa perehtymällä sotahistoriaan. Hän eli perintönsä turvin ja toimi hallituksen sotilaallisena neuvonantajana.^[3] Hän nai 30. joulukuuta 1782 Elizabeth Posthuma Gwillimin, joka oli hänen kummisetänsä amiraali Samuel Gravesin holhokki.^[1][3] Simcoet saivat avioliittonsa aikana yhteensä yksitoista lasta. Elizabeth oli aviomiestään selvästi varakkaampi, sillä hän oli perinyt huomattavan omaisuuden. Hän osti pariskunnalle Honitonista 2 000 hehtaarin kokoisen maatilan ja rakennutti sinne kartanon.^[1] Simcoe keskittyi kirjoittamaan Amerikan vapaussotaa ja Queen’s Rangersia käsittelevää muistelmateosta, joka julkaistiin 1787.^[3]

Simcoe uskoi vakaasti Brittiläisen imperiumin laajentumiseen Pohjois-Amerikassa ja toivoi itselleen siirtomaahallinnon virkaa Kanadassa. Edistääkseen tavoitettaan hän pyrki alahuoneeseen St. Mawesin kauppalasta ja tuli valituksi 1790. Lyhyeksi jääneen parlamentaarikon uransa aikana hän piti puheenvuorot Quebecin uudesta perustuslaista ja Warren Hastingsin virkasyytteestä.^[1][3] Kesällä 1790 hänelle luvattiin varakuvernöörin virka vastaperustetussa Ylä-Kanadan provinssissa; nimitys virallistettiin 12. syyskuuta 1791. Simcoen pettymykseksi hänet määrättiin toimimaan uudessa tehtävässään Ala-Kanadan kenraalikuvernöörin Guy Carletonin alaisuudessa.^[1]

 

Valmisteltuaan siirtomaahallinnon toimintaa 18 kuukauden ajan Simcoe saapui Ylä-Kanadaan 24. kesäkuuta 1792 ja asettautui aluksi Newarkin kaupunkiin (nykyinen Niagara-on-the-Lake).^[1][5] Seuraavana vuonna hän siirsi provinssin pääkaupungin Torontoon, joka oli vielä pieni ja syrjäinen kauppapaikka. Hän laati Torontolle uuden asemakaavan ja muutti sen nimen Yorkiksi Yorkin herttuan kunniaksi.^[2][5] Simcoen kuvernöörikauden alussa Britannian ja Yhdysvaltain suhteet kiristyivät, kun hän asettui omavaltaisesti Ohiojoen laakson intiaanien puolelle amerikkalaisia vastaan. Sodanuhka amerikkalaisten kanssa lieveni marraskuussa 1794 laaditun Jayn sopimuksen myötä, mutta Simcoe ei päässyt koskaan eroon amerikkalaisvastaisesta maineestaan.^[1]

Simcoen suunnitelmissa Ylä-Kanadan yhteiskunta- ja oikeusjärjestys olivat pohjimmiltaan brittiläiset, kun taas taloudellinen kehitys mukaili amerikkalaista mallia.^[1] Hän halusi kasvattaa Ylä-Kanadan väestöä luovuttamalla maa-alueita Yhdysvalloista saapuville lojalisteille ja kiihdyttää siten provinssin taloudellista kasvua. Hän ei kohdellut tasapuolisesti Ylä-Kanadan kaikkia alueita vaan keskitti tarmonsa provinssin lounaisosassa sijaitsevan niemimaan asuttamiseen. Aluetta hän piti strategisesti tärkeänä Pohjois-Amerikan sisäosiin suuntautuvan kaupan vuoksi.^[1][6]

Simcoe halusi luoda Yorkiin siviilihallinnon, joka toimisi esimerkkinä brittiläisen hallintotavan ylivertaisuudesta.^[1][6] Hän suunnitteli perustavansa myöhemmin uuden pääkaupungin Londonin paikalle, mutta aie ei koskaan toteutunut.^[1] Hänen aloitteestaan provinssiin perustettiin Queen’s Rangers -joukot, joiden tehtävä oli perustaa uusia kyliä, rakentaa teitä ja suojella uudisasukkaita. Joukkoja piti alun perin tulla kaksitoista, mutta emämaalta heltisi lopulta lupa vain kahden joukon perustamiseen.^[1][3]

 

Vaikka Simcoella oli vain vähän aikaisempaa kokemusta siviilihallinnosta ja poliittisesta päätöksenteosta, hän pystyi kääntämään tilanteen usein edukseen miellyttävän luonteensa ja vilpittömyytensä ansiosta.^[1] Siitä huolimatta hän epäonnistui yrityksissään saada Carletonilta enemmän rahoitusta ja itsenäistä päätäntävaltaa. Tämän seurauksena hän joutui luopumaan monista alkuperäisistä suunnitelmistaan, muun muassa kaupunginvaltuustojen, koululaitoksen ja yliopiston perustamisesta ja anglikaanisen kirkon toiminnan rahoittamisesta valtion tuella. Hänen onnistui kuitenkin nimittää piirikuntiin kuvernöörejä, perustaa King’s Benchin oikeusistuin ja lakkauttaa orjuus provinssissa.^[1][6]

Neljä vuotta Ylä-Kanadaan saapumisensa jälkeen Simcoe oli pettynyt esimiestensä periksiantamattomuuteen ja kunnianhimoisten suunnitelmiensa kariutumiseen. Hänellä oli ollut ongelmia myös provinssin sisäpolitiikassa etenkin parlamentin ylähuoneen kanssa. Heinäkuussa 1796 hän jätti tehtävänsä varakuvernöörinä neuralgian ja kihdin vaivaamana ja matkusti Englantiin. Hän ei palannut enää Kanadaan ja luopui varakuvernöörin tittelistä alkuvuodesta 1798. Jatkuvista vastoinkäymisistä huolimatta hän oli onnistunut luomaan Ylä-Kanadaan toimivan hallinnon, aloittanut provinssin järjestelmällisen asuttamisen, lakkauttanut orjuuden Britannian ensimmäisenä siirtomaana ja perustanut Yorkin kaupungin, josta kasvoi myöhemmin Toronton suurkaupunki.^[1]

 

Vaikka Simcoe ei ollut vielä toipunut täysin sairastelustaan, hän hyväksyi haastavana pidetyn tehtävän Saint-Dominguen siirtokunnan kuvernöörinä ja sai tämän ansiosta ylennyksen kenraaliluutnantiksi. Saint-Domingue oli Ranskan siirtokunta, mutta britit olivat lähettäneet sinne joukkojaan tasavaltaa vastustavien plantaasinomistajien pyynnöstä. Samalla he olivat joutuneet keskelle hankalaa selkkausta, jossa toisena osapuolena olivat tasavaltaa kannattavat vapaat mulatit ja kapinoivat orjat. Simcoe onnistui palauttamaan järjestyksen siirtokunnan siviilihallintoon, vähentämään sotilastarvikkeiden hävikkiä, aloittamaan uudelleen keltakuumeen sairaalahoidon ja lisäämän plantaasien puolustusta kapinallisia vastaan. Oltuaan saarella vain viisi kuukautta hänen terveytensä kuitenkin romahti, ja hän joutui palaamaan Englantiin heinäkuussa 1797.^[1]

Britannian hallitus ja pääministeri William Pitt olivat tyytymättömiä Simcoen toimintaan Saint-Dominguella, eikä hän saanut enää uutta komennusta ulkomaille.^[1] Niinpä Simcoe tyytyi West Countryn sotilaskomentajan tehtävään, jota hän hoiti Exeteristä käsin. Hänen komentamansa joukot hillitsivät alueella esiintyneitä ruokamellakoita ja taltuttivat satamatyöläisten lakon Plymouthissa keväällä 1801. Hän halusi pyrkiä uudelleen House of Commonsiin Plymouthista 1802 mutta myöhästyi suureksi pettymyksekseen vaalien ehdokasasettelusta. Pääministeri Pittin kuoltua heinäkuussa 1806 uusi hallitus nimitti hänet Intian sotajoukkojen ylipäälliköksi. Hän kuitenkin sairastui vakavasti matkalla Intiaan ja joutui palaamaan Englantiin, missä hän kuoli 54-vuotiaana Exeterissä 26. lokakuuta 1806.^[1][3]

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta John Graves Simcoe Wikimedia Commonsissa