Giuseppe Tartini

Tartini syntyi Istrian niemimaalla Piranossa, joka on nykyään osa Sloveniaa ja nimeltään Piran. Giuseppe oli vanhempiensa Giovanni Antonio Tartinin ja Catarina Zangrandin neljäs lapsi. Isä Tartini oli Firenzestä kotoisin oleva menestynyt kauppias. Isä suunnitteli pojalleen pappisuraa. Poika kuitenkin kieltäytyi tästä, eikä uransa aikana kirjoittanut montaakaan uskonnollista sävellystä. Sen sijaan hän kirjoittautui Padovan yliopistoon vuonna 1709 lakia lukemaan. Yliopistossa Tartini kiinnostui enemmän musiikista ja otti viulutunteja Giulio di Terniltä. Vuosia myöhemmin asetelma kääntyi toisin päin. Vuonna 1710 Giuseppe solmi salassa avioliiton Elizabetta Premazoren kanssa. Tämä oli Padovan piispan sukulainen. Noin kolmen vuoden päästä avioliitto paljastui, ja pariskunnan piti paeta kaupungista. Tartini asettui Assisiin, jonka luostarissa asui eräs hänen sukulaisensa. Giuseppe opiskeli viulunsoittoa nyt isä Boemon (luultavasti tšekkiläinen muusikko Bohuslav Cernohorsky) opastuksella. Muutaman vuoden kuluttua eräs padovalainen vierailija tunnisti Tartinin, kun hän esiintyi. Sopu Padovan piispaa kanssa silti syntyi. Vuonna 1715–16 pariskunta muutti Venetsiaan.^[1]

Venetsiassa asui ja työskenteli kuulu viulusti Francesco Veracini, jonka soitto vaikutti suuresti Tartiniin. Tartini paneutui Venetsiassa viulunsoiton periaatteisiin ja etenkin jousiin. Veracinin mielenterveys horjui ja lopulta petti, jolloin Tartini siirtyi Anconaan ja opiskeli intensiivisesti itsekseen viulunsoittoa, jousia, kieliä, akustiikkaa ja erilaisia tekniikoita. Thomas L. Phipson kirjoitti vuonna 1877, että tuolloin Tartini löysi ja otti selville viulusta sellaisia ominaisuuksia, joita yhä tänä päivänä hyödynnetään viulunsoiton opetuksessa.^[1]

 

Vuonna 1721, lähes 30-vuotiaana, Tartini nimitettiin Antonius Padovalaisen basilikan orkesterin johtajaksi. Tuossa virassa hän pysyi, kunnes jäi eläkkeelle vuonna 1765. Työsuhteen ehdot sallivat hänen ottaa myös ulkopuolisia toimeksiantoja. Hän oli tunnettu ja sai kutsuja esiintymään suurissa eurooppalaisissa kaupungeissa, mutta pysytteli enimmäkseen Italiassa. Vuoden 1723 alussa hän otti työtehtäviä vastaan Prahasta, mutta palasi takaisin Padovaan vuonna 1726. Pohjoinen ilmasto ei miellyttänyt miestä. Italian kiertueella noin vuonna 1740 hän kärsi käsivammasta ja vähensi sen jälkeen konsertointia.^[1]

Vuonna 1728 Tartini avasi Padovassa viulukoulun, “Scuola di Nazioni”, jonka maine tuli tunnetuksi kaikkialla Euroopassa. Hän kehitti oppilaiden keskuudessa suositun systemaattisen opetusmetodin. Monista hänen oppilaistaan tuli tunnettuja viulunsoittajia, jotka omaksuivat Tartinin opit. Hänen oppilainaan olivat muun muassa Pugnani ja Pietro Nardini. Leopold Mozart lainasi vapaasti Tartinin sääntöjä tutkielmassaan vuonna 1756. Tartini lähestyi viulua ja viulunsoittoa myös tieteellisesti. Hänen kirjastonsa käsitteli laajasti musiikkia, filosofiaa, uskontoa ja matematiikkaa. Hän perehtyi vakavasti esimerkiksi akustiikkaan. Tartinin soittotaitoa pidettiin merkittävänä sekä teknisen osaamisen että lyyrisen laadun osalta. Giuseppe Tartini oli vakava, harkitsevainen, tieteisiin suuntautunut, ja häntä arvostettiin sekä filosofina että muusikkona. Tapaa, jolla hän soitti adagion, pidettiin jäljittelemättömänä.^[1]

Vuonna 1769 vanha oppilas ja hyvä ystävä Nardini palasi Padovaan sairaan ystävänsä Tartinin tueksi. Tartinin vaimo oli kuollut edeltävänä vuonna. Toinen ystävä, sellisti Antonio Vandini, tuli myöskin Giuseppen avuksi, ja oletettavasti merkitsi muistiin Tartinin elämän varhaisia vaiheita. Tartini kuoli Padovassa helmikuussa 1770. Tartini oli eläessään julkaissut akustiikkaa käsitteleviä tutkielmia, ohjemateriaalia ja lukuisia sävellyksiä. Suuri osa hänen sävellyksistään oli vielä käsikirjoituksina.^[1]

Tartinin tunnetuin ja hyvin vaativa, noin 15 minuutin pituinen teos kulkee nimellä Paholaistrillisonaatti (ital. Il trillo del diavolo), varsinaiselta nimeltään viulusonaatti, Bg5, g-molli. Sonaatin kutsumanimen antoi Tartini itse: Hän väitti nähneensä erittäin todentuntuisen unen, jossa paholainen soitti hänelle viulua hurjalla ja taidokkaalla tavalla. Herättyän kesken unen Tartini kirjoitti sävelmän muistiin, mutta pahoitteli myöhemmin sitä, että sävelteos on vain pelkkä varjo itse paholaisen soitosta, jota Tartini ei kyennyt tallentamaan paperille.^[2]

Tarinan mukaan vuonna 1765 tai -66, pari vuotta ennen kuolemaansa, Tartini kertoi sonaatin synnystä ranskalaiselle astronomille Jérôme Lalandelle. Lalande julkaisi tarinan kirjassaan Voyage d’un Français en Italie (1769).^[1]

“Eräänä yönä näin unta, että olin tehnyt sopimuksen sielustani paholaisen kanssa. Kaikki sujui mieleni mukaan: uusi palvelijani toteutti jokaisen toiveeni. Ojensin pirulle viuluni nähdäkseni josko hän soittaisi minulle jonkun nätin sävelen. Kuvittele hämmästykseni, kun kuulinkin kovin epätavallisen ja oikein kauniin sonaatin, jota piru soitti niin suurella taidolla, etten ollut ymmärtänyt sellaista edes mahdolliseksi. Minua heikotti niin että henkeni salpautui, ja silloin heräsin henkeä haukkoen. Tartuin välittömästi viuluuni ja yritin muistaa edes jotakin siitä, mitä olin juuri kuullut – mutta turhaan. Silloin kirjoittamani teos on epäilemättä paras sävellykseni, ja sitä voi kyllä kutsua Paholaisen sonaatiksi. Mutta se jää niin kauaksi siitä sävelestä, joka minua unessani kuohutti, että olisin paiskannut viuluni rikki ja luopunut musiikista ikuisiksi ajoiksi, jos vain olisin saanut sen sävelen haltuuni.”^[1]

Jää epävarmaksi, milloin Tartini tämän sonaatin sävelsi. Lalanden mukaan se sävellettiin vuonna 1713, mutta kehittyneen tyylinsä vuoksi musiikkihistorioitsijat sijoittavat sävelmän aikaisintaan vuoteen 1745. Sonaatin julkaisi viulisti Pierre Baillot vuonna 1798, melkein 30 vuotta säveltäjän kuoleman jälkeen. Sävellyksessä on mukana osuus bassosoittimelle kuten sellolle. Miksi Tartini kertoi hurjan tarinansa vasta vähän ennen kuolemaansa? Tartini varjeli yksityisyyttään ja piti ajatuksensa itsellään. Partituureihinkin hän kirjoitti huomautuksiaan vain koodattuna; koodi osattiin purkaa vasta vuonna 1935. Jos Tartini olisi kertonut tarinansa, hän olisi voinut joutua naurunalaiseksi ja kertomus olisi saattanut olla uskonnollisen skandaalin aihe, mikä olisi vaarantanut hänen maineensa ja elantonsa. Tartinin luonnollinen mieltymys varjella yksityisyyttään ja säilyttää tahdikkuus olisivat vaatineet häntä vaikenemaan unestaan. Jos hän halusi kuitenkin jättää tarinansa jälkipolville, hän kertoisi tarinansa vasta tuntiessaan vuosiensa käyvän vähiin ja saadessaan uskoutua luotettavalle ihmiselle, joka ei alkaisi kauhistella. Lisäksi Lalande julkaisi tarinan ranskaksi, joten kestäisi jonkin aikaa ennen kuin se kulkeutuisi Italiaan.^[1]

Tartini sävelsi g-mollille myös toisen viulusonaatin, Op. 1 Nro. 10 eli Didone abbandonata eli "Hyljätty Dido".

Pahoilaistrillisonaatin vaikutusta voi nähdä Chopinin Preludi nro. 27:ssä^[3] ja se toimi pohjana Cesare Pugnin baletille Le violon du diable vuonna 1849.

H. P. Blavatsky käyttää Tartinin tarinaa osana kertomustaan "Viulu, jolla oli sielu" (Okkultisia tarinoita, s. 71–72, 2008, ISBN 978-952-9834-55-6). Blavatskyn kertomus väittää, että Tartini kuoli eräänä sapattiyönä oman demoninsa kuristamana. Tartini oli oppinut demonilta, miten hän saisi viuluunsa ihmisäänen sulkemalla siihen manausten avulla nuoren neidon sielun. Neito oli rakastanut Tartinia saamatta vastarakkautta. Blavatskyn tarinassa esiintyy henkilönä myös Niccolò Paganini, jonka ylimaallisen taiturimainen viulunsoitto on vielä saatanallisempaa alkuperää: hän on murhannut saadakseen viuluunsa ihmisääniä ja tehnyt viimeisen uhrinsa suolista viuluunsa kielet.^[4][5]

•  
  Louis-Léopold Boillyn piirros Le Songe de Tartini eli Tartinin unennäkö vuodelta 1824.
•  
  Pahoilaistrillisonaatin partituurin alkua vuodelta 1798 tai -99, ensimmäinen painettu versio.
•  
  Frederick Smallfieldin vesivärityö Tartinista vuodelta 1863.

• Giuseppe Tartini International Music Score Library Project (englanniksi)

 

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Giuseppe Tartini.

• Devil's Trill Sonata - violonist Salvatore Accardo (www.youtube.com)
• Tartini: Violin Sonata in G minor, Op.1 No.10 'Didone abbandonata' (www.youtube.com)