Vertigo – Punainen kyynel

Vertigo – Punainen kyynel
Vertigo
Ohjaaja	Alfred Hitchcock
Käsikirjoittaja	Alec Coppel Samuel A. Taylor
Perustuu	Boileau-Narcejacin romaaniin D’entre les morts
Tuottaja	Alfred Hitchcock
Säveltäjä	Bernard Herrmann
Kuvaaja	Robert Burks
Leikkaaja	George Tomasini
Tuotantosuunnittelija	Henry Bumstead
Pukusuunnittelija	Edith Head
Pääosat	James Stewart Kim Novak Barbara Bel Geddes Tom Helmore Henry Jones
Valmistustiedot
Valmistusmaa	Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö	Paramount Pictures Alfred Hitchcock Productions
Levittäjä	Mokép UIP-Dunafilm Netflix
Ensi-ilta	9. toukokuuta 1958 19. joulukuuta 1958
Kesto	128 minuuttia
Alkuperäiskieli	englanti
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OKNimi-testi OK

Vertigo – Punainen kyynel (Vertigo), ensi-iltanimeltään Punainen kyynel, on Alfred Hitchcockin ohjaama jännityselokuva vuodelta 1958. Sitä pidetään yleisesti Hitchcockin parhaana elokuvana, jonka maine on vain kasvanut sen uusintaensi-illan jälkeen 1983.^[1] Sitä pidetään myös yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista: Sight & Sound -lehden kaikkien aikojen kymmenen parhaan elokuvan listalle se kipusi ensimmäisen kerran 1982, ja vuoden 2002 listalla Vertigo oli jo toisella sijalla heti Citizen Kanen jälkeen.^[2] Vuoden 2012 äänestyksessä Vertigo oli ensimmäisellä sijalla.^[3]

Samuel A. Taylorin ja Alec Coppelin käsikirjoitus perustuu Boileau-Narcejacin romaaniin D’entre les morts. Sävellyksestä vastasi Bernard Herrmann. Saul Bassin suunnittelemat alkutekstit mainitaan usein, sillä jo niistä käy ilmi elokuvan teema vertigo eli huimaus.^[1]

James Stewartin esittämä päähenkilö John "Scottie" Ferguson on sairauseläkkeellä oleva poliisi, joka kärsii korkeanpaikan kammosta ja siitä johtuvasta huimauksesta. Kim Novakilla on kaksoisrooli Madeleinena ja Judyna. Varsinkin Novak sai kiitosta roolisuorituksestaan – vuonna 1958 harva kuvitteli hänen pystyvän näyttelemään näinkin hyvin.^[4]

Heti alussa Scottie (James Stewart) joutuu eläkkeelle työtapaturman vuoksi. Tietoisena Scottien vammasta hänen vanha tuttunsa Gavin Elster (Tom Helmore) palkkaa tämän varjostamaan menneisyyden haamujen vainoamaa naista, jota väittää Madeleine-vaimokseen. Scottie rakastuu Madeleineen, mitä entinen tyttöystävä Midge (Barbara Bel Geddes) seuraa voimattomana sivusta.

Erinäisten vaiheiden kautta Madeleine (Kim Novak) saa Scottien houkutelluksi vanhalle lähetysasemalle. Lähetysasemalla Madeleine kiipeää torniin, mutta Ferguson ei pysty huimaukseltaan nousemaan perässä. Hän kuulee kirkaisun ja näkee Madeleinen putoavan maahan. Itse asiassa putoaja onkin Elsterin kuristetun vaimon ruumis.

Scottie-parka joutuu vuodeksi pahaan depressioon ja harhailee kaupungilla toivoen näkevänsä Madeleinen jokaisessa vastaantulijassa. Lopulta hänen silmänsä kiinnittyy kadulla naiseen, Judyyn, jota hän eteerisen oloisena seuraa hotellihuoneeseen. Ferguson yrittää epätoivoisesti muuttaa Judyn (Kim Novak) menettämänsä naisen kaltaiseksi tietämättä, että kyse on samasta henkilöstä. Judy päättää olla pakenematta, koska on itsekin rakastunut Scottieen. Hän tekee kuitenkin virheen pukemalla illallisille edesmenneen Madeleinen korun, josta Scottie tajuaa tulleensa höynäytetyksi.

Scottie pakottaa Judyn takaisin lähetysaseman torniin. Siellä Judy, tunnustettuaan osallistuneensa Elsterin suunnitelmaan, putoaakin yleisessä tunnekuohussa alas ja saa surmansa. Elokuva päättyy otokseen, jossa Scottie Ferguson seisoo dramaattisen musiikin soidessa tornin ikkuna-aukossa ja tajuaa menettäneensä jälleen kaiken.

Hitchcock tekee cameoroolinsa 11 minuuttia elokuvan alusta kävelemällä Gavin Elsterin telakan editse pukeutuneena tummaan pukuun.^[5]

Boileau-Narcejac eli ranskalaiset jännityskirjailijat Pierre Boileau ja Thomas Narcejac kirjoittivat romaaninsa D’entre les morts (1958) varta vasten Hitchcockille. Kirjailijapari kuuli Hitchcockin olleen kiinnostunut heidän romaanistaan Celle qui n’était plus, jonka oikeudet Henri-Georges Clouzot kuitenkin ehti ostaa ja teki siitä elokuvan Pirulliset. Boileau ja Narcejac päättivät siis kirjoittaa romaanin, jonka Hitchcock varmasti huomaisi. Hitchcock itse sai kuulla asiasta vasta kun François Truffaut haastatteli häntä vuonna 1967.^[6]

Hitchcock aloitti käsikirjoituksen muokkaamisen Alec Coppelin kanssa, mutta työ ei edennyt toivotulla tavalla. Hitchcock palkkasi Samuel A. Taylorin pelastamaan käsikirjoituksen. Taylor ei ollut lukenut romaania eikä Coppelin käsikirjoitusta. Sen sijaan hän kuunteli Hitchcockia, joka selosti hänelle elokuvan tapahtumat. Taylor oli yllättynyt Hitchcockin ajatuksesta paljastaa sankarittaren henkilöys puolivälissä elokuvaa, ennen kuin päähenkilö itse saa sen selville. Taylorin – ja myöhemmin monien kriitikoidenkin – mielestä se tapahtui liian aikaisin elokuvassa. Hitchcock pysyi kuitenkin kannassaan: yhden šokkiefektin sijaan jännitys syntyisi siitä, että yleisö tietää enemmän kuin päähenkilö ja pystyisi siten paremmin ennakoimaan tapahtumia ja ymmärtämään kumpaakin päähenkilöä.^[7]

Hitchcock oli palkannut 1957 pääosiin James Stewartin ja Vera Milesin. Juuri ennen kuvausten alkua Vera Miles tuli raskaaksi. Koska kuvauksia ei voinut siirtää, Hitchcock joutui tyytymään Kim Novakin. Alkuvaikeuksien jälkeen Novak kuitenkin ylsi sellaiseen roolisuoritukseen, että hänen tilalleen ei voisi kuvitella Vera Milesia tai ketään muutakaan näyttelijää.^[8]

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat San Franciscon kaupunkiin ja sen ympäristöön.^[9] Golden Gate -silta on taustana kohtauksessa, jossa Ferguson pelastaa Madeleinen hukkumasta tämän hypättyä mereen. Madeleinea riivaava Carlotta Valdes oli haudattu Mission Doloresin kirkon hautausmaalle. Tämän fiktiivisen henkilön hautakivi oli pitkään nähtävillä siellä turisteja varten, mutta se poistettiin hyvän maun vastaisena. Elokuvassa hänen muotokuvansa riippuu San Franciscon Legion of Honor -taidemuseon seinällä.

Loppukohtaus kuvattiin 97 kilometrin päässä San Franciscosta sijaitsevalla historiallisella San Juan Bautistan lähetysasemalla. Aseman vanha torni jouduttiin lavastamaan studiolle ja liittämään trikkikuvana filmille,^[10] sillä se oli purettu sen jälkeen, kun Hitchcockin ulkotuotantoryhmä oli käynyt katsomassa paikkaa.

Tämän elokuvan perusteella Alfred Hitchcock tunnetaan myös niin sanotun Dolly Zoom -tekniikan keksijänä. Hitchcock käytti kyseistä kuvaustapaa esittääkseen korkeanpaikan kammoa, jota James Stewartin hahmo tuntee elokuvan alku- ja tornikohtauksissa. Tämän uuden kuvaustekniikan luoma illuusio toimikin niin hyvin, että sitä on myöhemmin usein kutsuttu Vertigo-zoomiksi tai Hitchcock-zoomiksi.

Elokuvan kameranegatiivit olivat 1990-luvulle tultaessa pahasti rappeutuneet, ja ne restauroitiin perusteellisesti 1996. Restauroinnista vastasivat Robert A. Harris ja James C. Katz. Samalla elokuva siirrettiin 70 millimetrin filmille, joka vastaa alkuperäisen VistaVision-menetelmän kuvakokoa. Alkuperäisen monoääniraita korvattiin DTS-stereoäänellä.^[11] Restauroinnin lopputuloksesta on ollut eriäviä mielipiteitä puolesta ja vastaan. Jotkut väittävät, että Hitchcockin alkuperäisen elokuvan värimaailma ja tunnelma ovat muuttuneet uudessa versiossa^{kenen mukaan?}. Elokuva julkaistiin DVD:llä vuonna 1998, ja alkuperäinen monoääniraita on optiona joillakin DVD-julkaisuilla. Blu-raylla elokuva julkaistiin vuonna 2012 Alfred Hitchcock: The Masterpiece Collection -kokoelmassa.

• Harris, Robert A. & Lasky, Michael S.: The Films of Alfred Hitchcock. The Citadel Press, 1976. ISBN 0-8065-0619-9 (englanniksi)
• Taylor, John Russell: Die Hitchcock-Biografie. Alfred Hitchcocks Leben und Werk. Frankfurt am Main: Fischer Taschenbuch Verlag, 1980. ISBN 3-596-23680-0 (saksaksi)

• Vertigo – Punainen kyynel Internet Movie Databasessa (englanniksi)
• Elitisti: Vertigo -arvostelu