Venäjän–Persian sota (1826–1828)

Venäjän–Persian sota oli vuosina 1826–1828 käyty sota Venäjän keisarikunnan ja qajarien Persian välillä. Sitä edelsi nöyryyttävään Golestanin rauhaan päättynyt vuosien 1804–1813 sota, jolloin Persia menetti Jerevania lukuun ottamatta alueensa Araksjoen pohjoispuolella. Rauha oli epäsuosittu, ja brittien tukema Persian šaahin poika Abbas Mirza johti persialaiset uuteen sotaan vuonna 1826. Alkumenestyksen jälkeen sota päättyi kuitenkin entistä epäedullisempaan Turkmantšain rauhaan vuonna 1828, jonka myötä Persia menetti myös Jerevanin.

Alueista Kaukasuksella kiistelleet Venäjä ja qajarien Persia olivat käyneet vuosien 1804–1813 välillä sodan, joka oli päättynyt persialaisten kannalta nöyryyttävään Golestanin rauhaan. Rauhansopimuksen nojalla Persia menetti Venäjälle suuren osan alueistaan Araksjoen pohjoispuolella. Persian käsiin olivat jääneet vain Jerevan ja Nahitševan. Sopimus oli huomattavan epäsuosittu Persiassa, jossa alettiinkin pian puhua uudesta jihadista Venäjää vastaan. Persialaisia aiemmassa sodassa komentanut šaahi Fath Ali Šahin poika Abbas Mirza alkoikin valmistella uutta sotaa esimerkiksi uudistaen johtamansa armeijan joukkoja Azerbaidžanissa. Tukea Abbas Mirza sai briteiltä. Britit olivat olleet Venäjän liittolaisia Napoleonin sotien aikana, mutta Venäjää alettiin pitää jälleen uhkana Napoleonin tappion jälkeen vuonna 1815.^[1]

Uusi sota alkoi Abbas Mirzan ja tämän veljen Muhammad Mirzan johtamalla hyökkäyksellä vuonna 1826. Heidän johtamaansa armeijaan kuului 35 000 miestä. Persialaiset saavuttivat aluksi huomattavia voittoja.^[1] Suurin osa Venäjän käsiin jääneestä nykyisestä Azerbaidžanista vallattiin takaisin,^[2] ja persialaiset uhkasivat myös Tbilisiä Georgiassa. Venäläisiä komentanut kenraali Aleksei Jermolov oli vieraannuttanut monet paikalliset Venäjän uusilla alueilla. Persialaisten edetessä monet paikalliset johtajat siirtyivätkin heidän puolelleen. Jermolov joutui vetäytymään persialaisten uhkaamasta Gəncəsta, mutta pian alueelle saapui venäläisiä vahvistuksia^[1] ja uusi komentaja Ivan Paskevitš. Uudet joukot ja komentajat saivat pysäytettyä persialaisten etenemisen.^[2] Persialaiset olivat puolestaan odottaneet suurempaa apua briteiltä, joilta sitä ei kuitenkaan herunut. Britit vetosivat vuonna 1809 solmitun ystävyys- ja yhteistyösopimuksen pykälään, jonka mukaan brittien tuli tukea Persiaa siihen kohdistuvan hyökkäyksen tapahtuessa. Kun Persia oli itse hyökkääjän asemassa, apua ei tarvinnut antaa. Sotaonni kääntyi, ja Paskevitšin johtamat venäläiset valtasivat takaisin Gəncən ja lokakuun alussa 1827 Jerevanin ja Itä-Armenian. Myöhemmin lokakuussa kukistui myös Tabriz.^[1]

Helmikuussa 1828 Persia ja Venäjä solmivat sodan päättäneen Turkmantšain rauhan. Rauhansopimus oli Persian kannalta huonompi kuin edellinen Golestanin rauha. Persia menetti nyt myös sen vielä tähän asti hallitseman Armenian, ja kaikki alueet Araksjoen pohjoispuolella olivat nyt Venäjän käsissä. Sopimukseen kuuluivat myös 20 miljoonan ruplan sotakorvaukset ja toimintavapaus venäläisille kauppiaille Persiassa. Myöhemmin muut Euroopan valtiot vaativat saman tapaisia etuoikeuksia itselleen, mikä heikensi Persian suvereeniutta. Rauha sai myös väkivaltaisen loppunäytöksen, kun väkijoukko surmasi rauhanehtojen täyttymistä Teheraniin valvomaan saapuneen venäläisen Aleksandr Gribojedovin 30. tammikuuta 1829. Uudelta sodalta vältyttiin Fath Ali Šahin lähetettyä anteeksipyynnön lähetystönsä mukana Pietariin.^[1] Voitettuaan persialaiset Paskevitš johti joukkonsa sotaan Turkin osmaneja vastaan. Adrianopolin rauhassa turkkilaiset luopuivat persialaisten tapaan alueistaan Kaukasuksella, ja Venäjä oli näin vakiinnuttanut oman asemansa alueella.^[2]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Venäjän–Persian sota (1826–1828) Wikimedia Commonsissa