Valaanpyynti Färsaarilla

Valaanpyynti Färsaarilla (fääriksi grindadráp) on alkanut todennäköisesti jo ensimmäisten asukkaiden saavuttua, mutta nykyisenkaltaisella pienten valaiden pyynnillä on todennäköisesti lyhyempi historia. Valaanpyynti on yhteisöllinen tapahtuma, ja pyynti jaetaan neljään eri vaiheeseen. Valasparven havaitsemisen jälkeen pyytäjät kutsutaan kokoon ja parvi ajetaan veneillä pyynnille varattuun lahteen. Seuraavaksi valaat tapetaan matalassa vedessä ja lopuksi liha jaetaan ilmaiseksi pyynnissä mukana olleiden tai kyläläisten kesken.

Ensimmäiset maininnat pienten valaiden järjestelmällisestä pyynnistä ovat vuodelta 1592, mutta pyyntiä alettiin säännöstellä vasta vuonna 1832. Silloin luotuja säädöksiä on muutettu vain hieman. Tärkein saalislaji on pitkäeväpallopää, joita pyydetään vuosittain noin 500–1 000 kappaletta. Toiseksi eniten pyydetään valkokuvedelfiinejä, joita saatetaan saada saaliiksi myös useita satoja vuodessa. Muiden lajien pyynti on hyvin pienimuotoista. Valaanpyynti on osa färsaarelaista identiteettiä, mikä näkyy esimerkiksi taiteessa. Valaiden merkitys ruokakulttuurissa on kuitenkin vähenemässä kansainvälistyneiden ruokamarkkinoiden takia.

Valaapyyntiä alettiin kritisoida voimakkaasti 1900-luvun lopulla, ja monien ympäristöjärjestöjen mukaan tapahtuma on julma. Färsaarten pyyntitapoja on muutettu hieman kritiikin seurauksena 1990- ja 2000-luvulla. Pyynnin pitkäaikaisvaikutusta siitä selvinneisiin yksilöihin on vaikea arvioida, mutta se aiheuttaa todennäköisesti yksilöille voimakasta hämmennystä ja stressiä. Lisäksi saaliksi saadut yksilöt saattavat kärsiä aiottua kauemmin vaikeissa olosuhteissa tapahtuvassa teurastuksessa. Valaanlihan käyttö ravintona on myös kyseenalaistettu, sillä se sisältää merkittävästi erilaisia ympäristömyrkkyjä.

Valaapyynti on Färsaarilla yhteisöllinen tapahtuma, ja pyynnin vaiheet voidaan jakaa neljään eri vaiheeseen. Ensimmäiseen vaiheeseen (fääriksi grindaboð) kuuluu pallopäävalasparven havaitseminen, siitä tiedottaminen ja asukkaiden kutsuminen kokoon. Toisessa vaiheessa (fääriksi grindarakstur) valaat ajetaan veneillä lahteen.^[1] Rannan lähistöllä olevat valasparvet nähdään usein esimerkiksi paikalliselta kalastusalukselta tai lautalta. Tämän jälkeen parvesta ilmoitetaan valaanpyyntiä valvoville virkamiehille. Pyytäjät muodostavat veneillä parven taakse puoliympyrän ja ajavat valaat hiljalleen kohti valittua lahtea. Pyynnin johtajan merkistä veneistä aletaan heittää kiviä valaiden taakse, mikä saa ne uimaan kohti rantaa ja lopulta rantautumaan.^[2]

Valaiden rantauduttua alkaa pyynnin kolmas vaihe (fääriksi grindadráp).^[1] Perinteisesti valaat on otettu kiinni terävällä noin kaksi kilogrammaa painavalla koukulla (sóknarongul), joka on lyöty valaan lihaan. Liian syvään veteen jääneet valaat on jouduttu raahaamaan lähemmäksi rantaan koukkuun kiinnitetyillä köysillä.^[3] Perinteisen koukun käytöstä on pyritty luopumaan, ja Färsaarten hallinto on kannustanut pyytäjiä käyttämään tylsempää koukkua, jonka avulla eläin pystytään raahaamaan rantaan sierainaukosta.^[4] Valas tapetaan 16–19 senttimetriä pitkällä puukolla, jolla on pyritty katkaisemaan valaan selkäydin ja aivoihin menevät verisuonet. Valas kuolee tämän jälkeen verenhukkaan.^[3]

Pyynnin viimeinen vaihe on valaiden jakaminen, paloittelu ja kotiinvienti (fääriksi grindabýt). Perinteinen Färsaarilla harrastettu valaanpyynti ei ole ikinä perustunut saaliin myymiseen, vaan liha jaetaan pyynnissä mukana olleiden tai kaikkien kyläläisten kesken. Pyydettyjen valaiden koko mitataan, jotta liha voitaisiin jakaa mahdollisimman oikeudenmukaisesti. Valaan arvo määräytyy pituuden mukaan, ja kaikki valaat mitataan kuonosta peräaukkoon. Valaan arvo ilmoitetaan lopulta skindeissä. Yksi skind on keskimäärin 38 kilogrammaa lihaa ja 34 kilogrammaa traania.^[1]

Färsaarilla on kerätty tilastoja pallopäävalaiden ja muiden pienten valaiden pyynnistä vuodesta 1584. Vain muutamalta vuodelta puuttuu tietoja, mutta muuten Färsaarten valaanpyynti on tilastoitu tarkasti yli 400 vuoden ajalta. Vuodesta 1709 lähtien jokainen pyynnissä saatu eläin on kirjattu ylös, minkä johdosta Färsaarten valaanpyynti on maailman vanhin metsästystilasto. Tilastoihin merkitty mm. pyydetty laji, pyyntiranta ja kuinka paljon lihaa kustakin eläimestä tuli.^[5][6] Merkittävin pyyntilaji on pitkäeväpallopää, mutta muitakin pieniä valaita pyydetään vuosittain. 2000-luvulla pitkäeväpallopäitä on pyydetty noin 500–1000 yksilöä vuodessa. Vuonna 2010 saaliiksi jäi peräti 1 107 yksilöä.^[7] Kaikkiaan vuosien 2003–2012 välillä pyydettiin 6 160 pitkäeväpallopäätä 79 ajossa.^[8]

Valkokuvedelfiinejä on pyydetty 2000-luvulla vaihteleva määrä, sillä niiden vuosipyynti on ollut 0–773 yksilöä. Pullokuonodelfiinejä pyydetään vuosittain muutamasta yksilöstä vajaaseen pariinkymmeneen yksilöön. Rissondelfiinejä saatiin saaliiksi vuosina 2009–2010 yhteensä 24. Lisäksi tilastoihin on laskettu joitakin rannalle ajautuneita pohjoisenpullokuonovalaita, joita ei kuitenkaan ajeta.^[7]

Färsaarten kalastusministeriö hallinnoi valaanpyyntiin liittyviä ohjesääntöjä ja maan osallistumista kansainvälisiin tiede- ja ympäristönsuojelujärjestöihin, jotka hoitavat valaskantoja. Färsaaret kuuluvat muun muassa Pohjois-Atlantin merinisäkäskomissioon.^[9]

Färsaaret on jaettu yhdeksään pyyntialueeseen, ja niissä on yhteensä 23 määrättyä pyyntilahtea. Jokaisessa lahdessa pitää olla määräykset täyttävä ranta, johon valaat voidaan ajaa. Jokaista pyyntialuetta johtaa alueen poliisimestari, ja jokaiselle lahdella on määrätty neljä pyynnin esimiestä. Färsaarten valaanpyytäjien järjestö järjestää lisäksi julkista keskustelua valaapyyntiin liittyvissä asioissa.^[9]

Valaita on todennäköisesti pyydetty Färsaarilla niin kauan kuin siellä on ollut asukkaita, mutta nykyisenkaltaisen pallopäävalaiden pyytämisen historia ei ole kovinkaan hyvin tiedossa. Ensimmäinen maininta rantaan ajautuneiden valaiden omistussuhteista on vuodelta 1298, mutta siinä ei kuitenkaan viitattu vielä grindadrápiin.^[10] Ensimmäinen maininta varsinaisesta pyydystämisestä on vuodelta 1592. Tutkijat eivät ole yhtä mieltä siitä, kuinka kauan pallopäävalaiden pyyntiä on harjoitettu: toisten mielestä perinteet ulottuvat saarten ensimmäisiin viikinkeihin ja toisten mielestä se on kehittynyt paljon myöhemmin.^[11]

Valaanpyyntiperinteet uhkasivat sammua 1700-luvun lopulla, kun vuosien 1745 ja 1795 välisenä aikana pyydettiin vain joitakin valaita. Poikkeusvuosi oli ainoastaan 1776. Tuona aikana valaanpyyntitaidot eivät jatkuneet sukupolvelta toiselle, joten monet nuoret eivät oppineet tarvittavia taitoja. Paikallishistorioitsija Mikkjal D. á Ryggi kirjoittaa esimerkiksi Miðvágurissa vuonna 1776 järjestystä pyynnistä, jossa vanhusten piti opettaa nuorukaisille, kuinka valaat tapetaan. Vuosina 1813–1859 valaita pyydettiin taas erityisen runsaasti, ja tuona aikana valaanpyyntiä alettiin ensimmäistä kertaa hallita säädöksin. Ensimmäiset ohjesäännöt tehtiin vuonna 1832; aiemmin valaanpyynti oli toteutettu paikallisten tapojen ja kylälakien mukaan.^[12] Säädösten tarkoituksena ei ollut valaiden kärsimysten vähentäminen, vaan toiminnan organisointi niin, että pyydettyjä valaita pystyttäisiin hyödyntämään tehokkaammin. Säädöstöön on tehty vain pieniä muutoksia. Kansainvälisen painostuksen vuoksi 1980-luvun puolivälissä pyynnin julmuuteen pyrittiin vaikuttamaan, ja silloin kiellettiin muun muassa keihään käyttö.^[3]

Pallopäävalas on ollut historiallisesti merkittävä ravinnonlähde. Sitä syödään yleensä keitettynä, mutta lihaa on myös kuivattu ja suolattu. Lihan lisäksi ruoaksi on käytetty myös sisäeläimiä ja traania. Aiemmin pallopäävalaista on tehty myös erilaisia tuotteita: traania on käytetty polttoaineena ja nahkojen voiteluun, vatsalaukkuja tavaroiden säilyttämiseen ja lapaluuta lapiona. Valaanpyynnin merkitys on näkynyt toistuvana teemana kulta- ja hopeatöissä.^[1]

Valaanpyynti on ollut osa rannikkokulttuuria, ja yhdessä suoritettu pyynti on ollut perinteinen sosiaalinen järjestelmä. Yhteisöllisyys on korostunut lihan jakamisessa. Pyyntiin on liitetty lisäksi erilaisia uskonnollisia, kielellisiä ja taiteellisia arvoja, ja se voidaankin nähdä kokonaisuutena osana färsaarelaista identiteettiä. Sen merkitys on kuitenkin pienentynyt selvästi 1900-luvun lopulla, kun kansainvälistyneet ruokamarkkinat ovat vähentäneet färsaarelaisten valaanlihan käyttöä.^[1]

Valaanpyynti on herättänyt 1900-luvun lopulta lähtien kansainvälistä huomioita, ja muun muassa ympäristöjärjestöt Sea Shepherd Conservation Society ja Environmental Investigation Agency sekä Earth Island Instituten kansainvälinen merinisäkäsprojekti ovat kritisoineet voimakkaasti pyynnin julmuutta.^[4] Kansainvälisen arvostelun vuoksi Färsaarten kalastusministeriö päätti vuonna 1991, että perinteisestä teräskoukun käyttämisestä tultaisiin luopumaan vaiheittain.^[13]

Koukun käyttö ei ole ainoa tekijä, joka voi aiheuttaa julmuutta. Valaita saatetaan ajaa useita kilometriä pyyntilahdelle, mutta ajon aiheuttamasta stressistä ei ole tehty tutkimuksia. Ajon aiheuttamalla hämmennyksellä ja stressillä voi olla kuitenkin ajosta selvinneille yksilöille pitkäaikaisia vaikutuksia. Lisäksi esimerkiksi pitkäeväpallopäälauman jäsenten välillä on vahvat siteet ja monet jäsenistä ovat verisukulaisia. Tappaminen voi viedä tunteja, ja tuona aikana yksilöt uivat sukulaistensa verestä värjääntyneessä vedessä. On myös epäselvää, kuinka hyvin ajosta selvinneet yksilöt pärjäävät ja löytävätkö ne uuden lauman.^[13]

Vanhanmallinen teräskoukku lyötiin valaan lihaan, ja se saattoi osua useita kertoja huonosti, ennen kuin koukku saatiin kunnolla kiinni. Osumatarkkuuteen vaikuttavat olosuhteet, sillä lyöjä ei seiso tasaisella alustalla ja valas saattaa kamppailla voimakkaasti vastaan. Vanhasta koukusta ollaan hiljalleen luopumassa, mutta uuden puhallusaukkoon laitettavan tylsemmän koukun vaikutuksesta ei ole vielä tutkimuksia. Yleensä färsaarelaiset virkamiehet kertovat, että eläimen tappamiseen puukolla menee yleensä vain muutamia sekunteja; valaat saattavat kuitenkin taistella kiinniotettuinakin ja teurastajan työtä vaikeuttavat olosuhteet ja mahdollinen kokemattomuus. Nämä seikat voivat pitkittää valaiden kärsimystä huomattavasti.^[13]

Färsaarilla on keskusteltu valaanlihan terveysvaikutuksista, sillä valaisiin kertyy huomattavasti ympäristömyrkkyjä. Maan lääkintäviranomaiset kertoivat marraskuussa 2008, että liha ja traani sisältävät niin paljon elohopeaa, PCB:tä ja DDT:tä, ettei sitä suositella ihmisravinnoksi. Aikuisten pitäisi syödä enintään yksi valaanliha-annos kuukaudessa, eikä valaiden maksaa tai munuaisia pitäisi syödä ollenkaan.^[14]

Valaanpyyntiä arvostellaan nykyään yhä enenevässä määrin siksi, että saarella on nykyaikaisia supermarketteja, joista on saatavilla samanlaisia tuotteita kuin muuallakin maailmassa. Alkujaan valaita pyydettiin nimenomaan siksi, että ne olivat riittoisa ravinnon lähde nälänhätien aikana.^[15]

Vuonna 2023 pantiin alulle sosiaalisen median kampanja, jossa kehotettiin boikotoimaan matkailua Färsaarille valaanpyynnin takia. Aloitteen takana olevien tahojen mukaan tarkoituksena oli ennen kaikkea aloittaa keskustelu Färsaarten viranomaisten kanssa. Kampanja sai alkunsa, kun turisteja kuljettanut brittiläinen risteilyalus sattui seilaamaan valaanpyyntipaikan ohi pyynnin aikana.^[16][17]

• Brakes, Philippa et al.: Troubled Waters - A review of the welfare implications of modern whaling activities. London: World Society for the Protection of Animals, 2004. ISBN 0-9547065-0-1 Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 9.11.2013). (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
• Joensen, Jóan Pauli: Pilot Whaling in the Faroe Islands: History, Ethnography, Symbol. Tórshavn: Faroe University Press, 2009. ISBN 978-99918-65-25-6 Google-kirjat (viitattu 9.11.2013). (englanniksi)
• Rólantsson, Óla Jákup: The Faroe Islands. Reykjavík: Carol Nord, 2000. ISBN 9979-9404-3-3
• Roto, Johanna: Färsaarten pallopäät (pdf) 2006. Tjaldur. Viitattu 9.11.2013.^{[vanhentunut linkki]}

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta valaanpyynti Färsaarilla Wikimedia Commonsissa

• Kalastusministeriön sivusto valaista ja valaanpyynnistä (englanniksi)