Välimeren lingua franca

Välimeren lingua franca eli sabir oli Välimerellä puhuttu pidginkieli. Kieltä puhuttiin 1000-luvulta 1800-luvulle, ja sen puhujat olivat esimerkiksi kauppiaita, merirosvoja ja orjakauppiaita, jotka yhteisen äidinkielen puuttuessa tarvitsivat kielen kanssakäymiseen toistensa kanssa. Kieli muodostui pääasiassa italian ja oksitaanin pohjalta, mutta se sai vaikutteita muistakin läntisen Välimeren alueella puhutuista kielistä^[1] kuten kreikasta^lähde?, espanjasta ja portugalista. Ajan kuluessa myös ranskan kieli alkoi vaikuttaa Välimeren lingua francassa voimakkaasti ja korvasi sen lopulta käytöstä kokonaan.

Välimeren lingua franca tunnettiin Egyptissä nimellä lisan al ifrang' ja Pohjois-Afrikassa nimillä sabir sekä myöhemmin petit mauresque. Lännessä nimitys lingua franca tuli yleiseen käyttöön 1600-lukuun mennessä. Kielen nimi franca tulee arabien tavasta kutsua kaikkia länsieurooppalaisia "frankeiksi".^[2]

Nimitys lingua franca muuttui myöhemmin merkitykseltään tarkoittamaan mitä tahansa sellaista kieltä, jota jollakin laajalla alueella yleisesti osaavat muutkin kuin sen äidinkieliset puhujat ja jota erikieliset yleisesti käyttävät keskinäiseen kommunikointiin yleisesti silloinkin, kun se ei ole kummankaan äidinkieli.^[3][1] Alkuperäinen Välimeren lingua franca ei siis itse asiassa ollut lingua franca termin nykyisessä merkityksessä, koska se ei ollut kenenkään äidinkieli.^[1]

Lingua franca sai alkunsa ehkä jo ristiretkien aikaan Palestiinan rannikolla venetsialaisten, genovalaisten ja pisalaisten kauppiasyhteisöissä.^[3] Tämän kielen yhteys myöhemmin Välimerellä puhuttuun kieleen ei kuitenkaan ole täysin selvä. Ensimmäiset tunnetut viitteet Välimeren kielestä Pohjois-Afrikasta ovat 1400-luvulta. Siellä kielen kehittymiseen vaikuttivat italialaiset, joita alueella oli paitsi kauppiaina myös etenkin barbareskien ottamina orjina. Kieli levisi edelleen, kun Pohjois-Afrikasta puolestaan myytiin orjia Italian kaupunkeihin. Aikalaiskuvauksissa on säilynyt aikalaisten kuvauksia kielestä ja muistiin kirjoitettua kieltäkin. Karthagon raunioilla vieraillut John Covel kuvaili kieltä 1670-luvulla italian ja espanjan sekoitukseksi, jota sen puhujat käyttävät murtaen.^[4] Espanjalainen runoilija Juan del Encina käytti kieltä laulussaan villancico. Kieltä löytyy myös Molièren näytelmästä Le bourgeois gentilhomme eli Porvari aatelismiehenä. Kielen käytön korvasi lopulta oikeaoppisempi ranska 1800-luvulla.^[3] Jotkut lingua francan sanoista säilyivät kuitenkin käytössä Pohjois-Afrikan rannikolla 1900-luvun alkuun.^[4]

Lingua francasta on jäänyt jäljelle pääasiassa vain sanastoa, eikä kaikkien sanojen tarkkaa merkitystä tiedetä. Lisäksi sanojen oikeinkirjoitus oli hataraa. Pienet muutokset kirjoituksessa saattoivat vaihtaa sanan merkitystä kokonaan. Esimerkiksi sana massar tarkoitti tappaa, mutta sana masseria tarkoitti maatilaa.^[4] Tunnetusta sanastosta noin 65 % – 70 % tulee italiasta ja 10 % espanjasta^[5]. Kieli vaihteli jonkin verran alueittain ja se saatettiin jakaa Levantin, Egyptin ja yhteen tai kahteen Pohjois-Afrikan alueelliseen muotoon. Lingua franca käsitti yhteensä noin 2 000 sanaa, kun tavallisesti pidginkielissä on käytössä noin 700–1 500 sanaa.^[4]