Torppari

Torppari oli Suomessa ja Ruotsissa vuokraviljelijä, joka oli vuokrannut viljeltäväkseen osan suuremmasta maatilasta. Vuokraamalla vain osan tilasta torpparit erosivat sekä lampuodeista, joilla oli koko maatila vuokralla, että mäkitupalaisista, joilla oli vuokralla vain lähinnä asuntotonttinsa. ^[1]

Suomen torpparilaitoksen juuret ulottuvat 1600-luvulle, jolloin aateliskartanoiden maille ryhdyttiin perustamaan torppia helpottamaan kartanoiden työvoimapulaa. Torpparityövoima oli pitkään aatelisten erioikeus. Vuodesta 1740 lähtien saivat myös talonpojat ottaa perintötiloilleen torppareita. Torpparijärjestelmä olikin yksi merkittävimmistä 1700–1800-lukujen yhteiskunnallisista muutoksista. Talonpoikien tiloille perustettiin työvoimantarpeen lisäksi torppia myös talonpojan nuorempien veljien tai aikuistuvien poikien viljeltäviksi. Talonpojan kanssa samaa perhettä olevan torpparin oikeudet olivat merkittävästi paremmat kuin vieraan maille viljelyksensä raivanneen torpparin.

Torppien määrä nousi ripeästi: 1700-luvun alussa torppia oli Suomessa noin 1 000 (noin 2,5 prosenttia väestöstä), 1800-luvun alussa noin 20 000 ja vuosisadan lopulla 70 000. Torppareita olivat myös ruotusotatorppien viljelijät eli ruotusotilaat. Torppareista muodostui pian uusi yhteiskunnallinen ryhmänsä, joka sijoittui maata omistavien talonpoikien ja irtaimen työväestön väliin. Vuokraviljelmien osuus kaikista maatiloista oli vuonna 1912 jo lähes puolet, mutta niiden osuus peltomaasta oli pienempi (vaihteli 12–21 prosentin välillä)^[2]. Niiden peltoalat olivat siis pieniä.

Vuokraviljelmien lukumäärä Suomessa vuonna 1912^[2]

Peltoala (hehtaaria)	Torpparit ja lampuodit	Mäkitupalaiset
alle 1	3 817	79 968
1–2	8 271	9 863
2–3	8 219	3 723
yli 3	36 136	1 736
tuntematon	116	–
yhteensä	56 636	95 290

Torpparit maksoivat torppansa vuokran maanomistajalleen tyypillisesti tekemällä päivätöitä eli taksvärkkiä vuokranantajansa tilalla. Maanvuokran kokonaisarvosta 72 % maksettiin päivätöinä. Toisinaan vuokraa maksettiin myös torpan tuotteilla. Rahavuokraa ei juurikaan käytetty, sillä isäntätila hyötyi enemmän torpparin työpanoksesta. Torppariväestölle taksvärkki oli kuitenkin rasite, joka usein huononsi suhdetta isäntäväkeen. ^[2]

Suurin osa (92 %) torppareista sai ottaa tilan metsästä kotitarvepuuta ja pitää siellä karjaa laitumella (76 %). Muunlainen metsän käyttö oli yleensä kiellettyä: vain 22 % sai kalastaa tilan vesillä, 13 % metsästää ja 1,5 % myydä metsän tuotteita. ^[2]

Vuokraehdot kiristyivät 1800-luvun lopulla. Vuokraa korotettiin vaatimalla lisää päivätöitä tai muita suorituksia, korottamalla niin sanottua siirtorahaa eli sopimuksen siirtämisestä toiselle vuokralaiselle maksettavaa korvausta sekä lisäämällä niin sanottuja ylipäiviä eli kiireaikana tehtäviä maanomistajalle palkallisesti tehtäviä töitä, joiden rahakorvaus oli alimitoitettu.^[2]

Torppareiden määrän nopea kasvu, torppien perustamisen vaikeutuminen ja metsien arvon nousu nostivat torpparikysymyksen merkittäväksi yhteiskunnalliseksi kiistaksi 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Torpparisopimuksen ehdot ja vaadittu vuokra, taksvärkki, saattoivat olla torpparille kohtuuttomat. Osa vuokrasuhteista perustui ainoastaan suullisiin sopimuksiin, jolloin sopimusehtoja saatettiin kiristää kesken kauden. Torpparilla ei välttämättä ollut minkäänlaista irtisanomissuojaa vuokranantajan häätöä vastaan. Kun torpista oli kysyntää enemmän kuin tarjontaa ja kun vaatimus päivätöistä muutoinkin kasvoi, se johti sopimusehtojen kiristymiseen ja tätä kautta torpparien tyytymättömyyden ilmaisuihin jo 1800-luvun puolivälistä lähtien. 1900-luvun ensimmäisinä vuosina Suomessa nähtiin lukuisia torpparilakkoja. Kuuluisiksi muodostuivat Laukon kartanon häädöt vuonna 1907.^[3]

Torppareiden aseman aiheuttamaa kiistaa pidetään yhtenä syynä Suomen sisällissodan syttymiseen vuonna 1918. On myös katsottu, että tilattoman väestön kysymys oli enemmänkin ideologinen kuin taloudellinen ongelma, sillä torppareiden elintaso parani melkoisesti 1800-luvun kuluessa, eikä muukaan tilaton väestö kärsinyt työn puutetta (vaikkakaan heidän asunto-olonsa eivät aina olleet kunnossa).^[4]

Suomalaiset torpparit järjestäytyivät keväällä 1906 Tampereella järjestetyssä ensimmäisessä yleisessä torpparikokouksessa. Vuonna 1909 heidän hankalaa asemaansa pyrittiin parantamaan säätämällä maanvuokra-asetus, joka edellytti kirjallisten vuokrasopimusten solmimista, sekä määräsi vuokra-ajan minimipituudeksi 50 vuotta, maksimipituuden ollessa sata vuotta. Vuokraajalla oli myös oikeus saada korvausta torppaan tekemistään parannuksista. Kuntiin perustettiin maanvuokralautakunnat valvomaan vuokrasopimusten lainmukaisuutta ja ratkomaan niitä koskevia riitoja. Asetuksessa ei kuitenkaan ollut mukana torpparien toivomaa mahdollisuutta vuokra-alueiden lunastamisesta itsenäisiksi tiloiksi.

Vanhat vuokrasopimukset oli laadittava määräajan kuluessa uuden asetuksen mukaiseen kirjalliseen muotoon, muuten ne raukesivat. Maanomistajilla ei kuitenkaan ollut velvoitetta sopimusten uusimiseen. Määräajan lähestyessä loppuaan vanhoja sopimuksia oli uusittu vain vähän, sillä maanomistajat eivät olleet halukkaita pitkäaikaisiin vuokrasopimuksiin. Suurinta osaa torppareita uhkasi häätö. Ensimmäisen maailmansodan puhjettua vanhojen sopimusten uusimiselle asetetun määräajan päättyminen lykättiin 14. lokakuuta 1915 kuitenkin sodan jälkeiseen aikaan.^[5]

Vuonna 1918 säädetty torpparilaki (135/1918) oikeutti vuokratilalliset halutessaan lunastamaan tilansa itselleen. Lakia täydennettiin vuosina 1919 ja 1922. Torpparilain perusteella lunastettiin 1940-luvulle mennessä 45 000 tilaa itsenäisiksi.^[6]

Väinö Linna kuvaa Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogiassaan torppariperheen elämää torpan perustamisesta ja raskaasta raivaustyöstä itsenäisen maatilan lunastamiseen saakka. Teoksessa Linna kutsuu muutamaan otteeseen torpparilaitosta maaorjuudeksi. Trilogia on myös filmatisoitu Edvin Laineen ohjauksessa kaksiosaiseksi elokuvaksi Täällä Pohjantähden alla (1968) sekä Akseli ja Elina (1970). Historiantutkija Viljo Rasilan mukaan torpparien asema Suomen sisällissodan punaisten joukossa ei kuitenkaan ollut niin keskeinen kuin Linna esittää, vaan suurempi osa punaisista kuului maaseudun työväestöön ja torpparilaitos instituutiona oli Suomen sisällissodan aikoihin jo väistymässä.

Eräitä tunnettuja torppia ja torpiksi kutsuttuja muita rakennuksia:

• Fanjunkarsin torppa, Siuntio, kirjailija Aleksis Kiven asuinpaikka vuosina 1864–1871 (sotilastorppa, alkuperäinen rakennus tuhoutunut, korvattu jäljitelmällä)
• Kalan torppa, Kauhava, museo (alkuperäinen rakennus korvattu samannäköisellä mökillä)
• Lepikon torppa, Pielavesi, presidentti Urho Kekkosen syntymäkoti (ei ollut torppana Kekkosen elinaikana)
• Niemelän torppa, Konginkankaalta Helsingin Seurasaaren ulkomuseoon siirretty museopihapiiri
• Paikkarin torppa, Sammatti, Elias Lönnrotin lapsuudenkoti
• Ungelon torppa, kirjailija Yrjö Kokon kirjailijakoti (ei ole ollut torppana)

• Mäkitupalainen
• Muonamies eli muonatorppari
• Kruununtorppa
• Valtionmetsätorppa

• Rasila, V. 1961. Suomen torpparikysymys vuoteen 1909. Suomen historiallinen seura, Historiallisia tutkimuksia 59, Helsinki. 493 s.
• Rasila V. 1970. Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe. Suomen torpparikysymys vuosina 1909–1918. Kirjayhtymä, Helsinki. 414 s.
• Rasila, V. 1968. Kansalaissodan sosiaalinen tausta. Tammi, Helsinki. 173 s.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Torppari Wikimedia Commonsissa

• Torpparilaitos Suomessa Nurmijärven sukututkijat. Arkistoitu 5.3.2016. Viitattu 25.12.2006.

n k m Suomen säädyt Aatelisto Rälssi Ruotsin aateli Suomen aateli Aateliskirje Papisto Turun ja Suomen arkkipiispat Porvaristo Valtaporvarit Talonpojat Rusthollarit Rahvas Itselliset Lampuodit Loiset Muonamiehet Mäkitupalaiset Torpparit