Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta Heiliges Römisches Reich (saksaksi) Sacrum Imperium Romanum (latinaksi)
800 / 843 / 962[a]–1806
Keisarillinen lippu (noin 1430–1806) Frans I:n vaakuna
Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsemien alueiden muuttuminen.
Valtiomuoto	vaalimonarkia
Keisari1	Ensimmäinen: Kaarle Suuri (800–814) Viimeinen: Frans I (1792–1806)
Pääkaupunki	Pääkaupunkia nykymielessä ei ollut. Kuninkaanvaalit pidettiin Frankfurtin vapaakaupungissa.
Väkiluku	5 000 000[1] (1200) 16 000 000[2] (1500) 21 000 000[3] (1618) 16 000 000[3] (1648) 26 265 000[4] (1786)
Uskonnot	skismaa edeltävä khalkedonialainen kristinusko (ennen 1054) roomalaiskatolilaisuus (1054–1806) luterilaisuus (1555–1806) kalvinismi (1648–1806)
Kielet	saksan kielen murteet (1500-luvulta alkaen saksan kirjakieli), latina, italia, tšekki, ranska, hollanti
Edeltäjä	Saksan kuningaskunta
Seuraajat	Itävallan keisarikunta  Preussin kuningaskunta Reinin liitto Sveitsin vanha valaliitto
1 Läntisessä kristikunnassa oli vain yksi keisari.
Infobox OK

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta (saks. Heiliges Römisches Reich (H.R.R.), ital. Sacro Romano Impero, lat. Sacrum Romanum Imperium) oli keskieurooppalainen valtakunta keskiajalla. Käsite Ensimmäinen valtakunta (saks. das Erste Reich) tarkoittaa tätä keisarikuntaa.^[5] Sen perustana oli frankkien valtakunnan hajotessa Verdunin sopimuksessa vuonna 843 syntynyt kuningaskunta, johon myöhemmin yhdistyi Rooman keisarius. Muodollisesti keisarikunta säilyi vuoteen 1806 saakka. Valtakunnan nimi, laajuus ja rakenne on vaihdellut vuosisatojen aikana.

Keisari Konrad II:n alaisuuteen kuuluvia maita kutsuttiin Rooman keisarikunnaksi vuonna 1034, Pyhäksi keisarikunnaksi vuonna 1157 ja Pyhäksi roomalaiseksi keisarikunnaksi 1254, aluksi latinankielisellä määreellä Sacrum (’siunattu’) ja myöhemmin saksaksi Heilig (’pyhä / siunattu’).^[6] Keisari Otto II oli ensimmäinen, josta käytettiin nimeä Rooman keisari. Nimitys Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta juontaa juurensa vuoteen 1512, jolloin se esiintyi muodossa Heiliges Römisches Reich Deutscher Nation (’Saksan kansakunnan pyhä roomalainen valtakunta’).

Keisarikunta oli ainutlaatuinen instituutio maailmanhistoriassa, ja sen luonteen ymmärtäminen on hankalaa. On helpompi esittää, mitä keisarikunta ei ollut, kuin määritellä se:

• Se ei koskaan ollut kansallisvaltio. Vaikka suurin osa hallitsijoista ja asukkaista oli germaanista alkuperää, sen alueella puhuttiin myös muita kuin germaanisia kieliä. Valtakunnan kukoistuksen aikaan siihen kuului osia nykyisestä Saksasta, Itävallasta, Sloveniasta, Sveitsistä, Belgiasta, Alankomaista, Luxemburgista, Tšekistä, Itä-Ranskasta (Lothringen), Pohjois-Italiasta ja Länsi-Puolasta.
• Osan ajasta se oli kuitenkin enemmän kuin löyhä valtakunta. Keisarikunnalla oli oma keskushallintonsa, ja kristinusko yhdisti sitä voimakkaasti.
• Paavi kruunasi Saksan kuninkaan keisariksi Roomassa vuoteen 1508 asti.
• Ranskalainen kirjailija ja filosofi Voltaire tunnetusti sanoi, että se ei ollut pyhä, ei roomalainen, eikä keisarikunta.^[7]

1100-luvulta lähtien keisarikuntaa muokkasivat paikallisten, pitkälti itsenäisten ruhtinaiden pyrkimykset siirtää keisarinvaltaa itselleen. Kuninkaat (keisarit) antoivat toistuvasti ruhtinaille (herttuoille, kreiveille ja muille vastaaville) myönnytyksiä vahvistaakseen oman valintansa tai saadakseen tukea pyrkimyksilleen. Samalla valtakunta hajaantui entistä pienemmiksi yksiköiksi. Prosessi päättyi vuonna 1648 Westfalenin rauhan yhteydessä.

Paavin suorittama Kaarle Suuren kruunaus keisariksi jouluna 800 oli esimerkkinä myöhemmille kuninkaille. Kaarle Suuri oli lyönyt paavia vastustaneet langobardit ja Rooman kaupunkilaiset, mistä sai alkunsa keisarikunnan rooli kirkon suojelijana.^[8]

Keisariksi tuleminen edellytti tulemista Saksan kuninkaaksi. Saksan kuningas oli ikiaikaisesti valittu vaaleilla. 800-luvulla valinnan suorittivat viiden heimon (frankit, saksit, baijerilaiset, svaabit ja thüringeniläiset) herttuat. Vuonna 1356 virallistettiin valinnan suorittavien ruhtinaiden ryhmä, johon kuului aluksi seitsemän vaaliruhtinasta (Kurfürst), mutta myöhemmin lukumäärää hieman muuttui. Vuoteen 1508 asti valitun kuninkaan piti matkustaa Roomaan, missä paavi kruunasi hänet keisariksi. Saksan kuninkaasta käytettiin myös nimitystä roomalaisten kuningas. Myöhemmin roomalaisten kuninkaaksi kutsuttiin keisarin kruununperijäksi valittua henkilöä.^[9]

Keisari ei voinut koskaan säätää lakeja ja hallita yksin. Hänen valtaansa rajoittivat paikalliset ruhtinaat. 1400-luvun loppupuolella perustettiin valtakunnanpäivät (Reichstag), jotka vakiintuivat vasta vuonna 1663.

Valtakunta jakautui osavaltioita vastaaviin lääneihin, vapaakaupunkeihin, kirkollisiin ruhtinaskuntiin ja muihin samanlaisiin alueisiin. Reichslehen-läänitys oli suoraan keisarilta saatu.^[10]

Näihin alueisiin kuuluivat ruhtinaiden ja herttuoiden hallitsemat alueet. Keisarikunnan alaisten alueiden hallitsijat eivät saaneet julistaa itseään kuninkaiksi (Böömi muodosti ainoan poikkeuksen keskiajalla). Kirkollisia alueita olivat hiippakunnat, joita johti piispa tai ruhtinaspiispa, sekä keisarilliset luostarit. Keisarilliset vapaakaupungit olivat kaupunkeja, joilla oli samanlainen itsehallinto kuin muillakin valtakunnan osilla.

Eri ruhtinaskuntien määrä oli varsin suuri. Useimpien koko ei ollut kuin muutaman neliökilometrin. Alueet eivät myöskään muodostaneet yhtenäisiä, rajojen ympäröimiä territorioita, vaan valtapiirit ja ruhtinaiden omistukset saattoivat sijaita hajallaan, pitkien välimatkojen päässä toisistaan. Westfalenin rauhassa 1648 eri ruhtinaskuntien lukumäärä nousi useisiin satoihin.

Pääartikkeli: Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan valtiopäivät

Uudella ajalla Reichstag oli keisarikunnan lakia säätävä elin, johon kuului sekä maallisia hallitsijoita että kirkon edustajia.

Pitkään keskiajalla valtakunnanpäivät kokoontuivat epäsäännöllisesti hallitsijan kutsusta. Kokouksia, joiden osanottajakunta ei ollut yhtä ylhäistä, kutsutaan hovipäiviksi (Hoftag). Ilmaisut ovat kuitenkin moderneja, eikä keskiajalla tehty tällaista selvää erottelua. Keskiaikaisilla valtakunnanpäivillä ei myöskään ollut lainsäädännöllistä tehtävää.

Otto I Suuren arvioidaan perustaneen Saksalais-roomalaisen keisarikunnan viimeistään vuonna 962. Vaikka jotkut katsovat keisarikunnan saaneen alkuunsa vuonna 800 Kaarle Suuren kruunaamisesta roomalaisten keisariksi, Kaarle Suuri itse käytti titteliä ”frankkien kuningas”. Titteli osoittaa myös, että frankkien valtakunta kattoi alueen, johon kuuluivat sekä nykyinen Ranska että Saksa.

Useimmat historioitsijat katsovat keisarikunnan synnyn olleen prosessi, joka alkoi Verdunin sopimuksesta vuonna 843. Itäisen osan hallitsijaksi tuli Ludvig Saksalainen, jota seurasi useampi hallitsija Ludvig IV:een asti, joka oli viimeinen karolingien suvun edustaja Saksassa.

Hänen seuraajakseen valittiin Konrad I, jota seurasi saksilainen Henrik I Linnustaja. Henrik I solmi länsifrankkien kuninkaan Kaarle Yksinkertaisen kanssa sopimuksen, jossa Henrik I:n kuningaskunnan riippumattomuus taattiin. Kaarlen kuoltua Henrik I liitti valtakuntaansa frankkien Lothringenin. Henrik I torjui vuonna 933 maahan jatkuvasti pyrkineiden madjaarien hyökkäykset.^[11]

Henrik I:n pojasta Otto I Suuresta tuli kuningas vuonna 936, kun hän kruunautti itsensä Aachenissa Saksan ensimmäiseksi keisariksi ja myöhemmin vuonna 962 myös paavi kruunasi hänet. Otto oli saanut suurimman osan vallastaan valloittamalla Böömin 950 ja lyömällä unkarilaiset Lechfeldin kentällä vuonna 955. Valtakunnan yhtenäistämiseksi Otto I Suuri antoi Baijerin veljelleen Henrikille ja Schwabenin pojalleen Liudolfille. Otto I Suuri nai Burgundin ja Italian kuningaskunnan kuninkaan lesken Adelheid Burgundilaisen ja sai siten kuningaskunnan haltuunsa.^[12]

Otto I Suuri soti Italiassa langobardeja ja Bysanttia vastaan, joiden välejä hänen poikansa Otto II pyrki parantamaan noustuaan valtaistuimelle vuonna 973. Otto II ajautui valtataisteluun serkkunsa Baijerin herttuan Henrikin kanssa, ja vuoden 983 slaavilaiskapina johti Elben takaisten alueiden menetykseen. Otto II kuoli samaisena vuonna ja hänen poikansa Otto III:n sijaishallitsija Adelheid ja Theofano joutuivat puolustautumaan Henrikiä vastaan.^[12]

Otto III kuoli nuorena vuonna 1002 ja häntä valtaistuimelle seurasi koko ajan valtaa tavoitelleen Baijerin Henrikin poika Henrik II Pyhä. Henrik II Pyhä kuoli lapsettomana vuonna 1024.^[12] Hänen jälkeensä keisariksi tuli Frankenin herttua Konrad II, jota seurasi Henrik III vuonna 1039. Hän oli uudistusmielinen ja tuki uudistusmielisiä paaveja Klemens II:ta ja Leo IX:tä, mikä kostautui kirkon vallan kasvaessa keisarivallan ohi.^[13]

Henrik III:n poika Henrik IV seurasi isäänsä vuonna 1056. Hän tukeutui lääninherroihinsa ja vahvistuvaan porvaristoon ja julisti paavi Gregorius VII:n erotetuksi. Paavi puolestaan julisti keisarin pannaan. Paavi poisti pannan vuoden kuluttua Henrik IV:n kaduttua julkisesti. Pannan aikana herttuakunnat olivat alkaneet kapinoida, ja Henrik IV kukisti kapinoivat herttuat vuonna 1080. Keisarin vastustus kuitenkin kasvoi, ja lopulta hänen oma poikansa Henrik V syrjäytti hänet vuonna 1105.^[14]

Saksan keisarit katsoivat 1100-luvulta alkaen olevansa Rooman valtakunnan keisareiden seuraajia translatio imperii -teoriaan perustuen. Siksi he käyttivät itsestään nimitystä Augustus eli kunnianarvoisa. Varhaiskeskiajalla he eivät vielä kutsuneet itseään Rooman keisariksi, jotta eivät aiheuttaneet konfliktia Konstantinopolissa hallitsevan Rooman keisarin kanssa. Vasta Konrad II otti käyttöön nimityksen ”Rooman keisari”.

Tuohon aikaan itäinen kuningaskunta ei ollut yhtenäinen Saksa vaan ruhtinaskuntien liitto, joka pysyi yhtenäisenä Henrik Linnustajan ja hänen poikansa Otto I Suuren henkilökohtaisen vaikutuksen ansiosta. He pystyivät myös itse valitsemaan seuraajansa. Yhtenäisyys rakoili Henrik II Pyhän jäädessä lapsettomaksi. Hänen jälkeensä valittiin Konrad II, mutta vasta valintaan liittyvien erimielisyyksien jälkeen.

Kruunu ja ruhtinaat tukivat kirkkoa ja papistoa, jotta valta ei siirtyisi liikaa aatelille, mikä olisi hajauttanut valtakuntaa. Kirkko puolestaan velvoitettiin tukemaan valtakuntaa taloudellisesti ja sotilaallisesti. Papiston selibaatin vuoksi varallisuus, virat ja läänitykset eivät voineet periytyä, ja ne palasivat takaisin ruhtinaille ja kruunulle. Tämä suojeli hallitsijan asemaa, ja lisäksi tällä oli paljon sanavaltaa piispojen ja apottien nimeämisessä. Kirkon itsenäisyysvaatimukset 1000-luvulla johtivat lopulta valtakuntaa hajottaneeseen investituurariitaan.^[11]

Henrik V oli viimeinen saalilaisen suvun keisari. Hänen aikanaan kapinoivien herttuoiden kanssa saatiin aikaan sopimus vuonna 1121 Würzburgin valtiopäivillä ja investituurariitakin sovittiin vuonna 1122.^[14] Henrik V:n kuoltua vuonna 1125 valtaan nousi Saksin herttua Lothar Supplinburgilainen, joka liittoutui Baijerin kanssa Schwabenin ruhtinassukua Hohenstaufeja vastaan. Saksi ja Baijeri yhdistyivät naimakauppojen myötä, mutta Lotharin kuoltua vuonna 1138 Schwabenin Konrad III:sta tuli Saksan kuningas.^[15] Häntä ei kuitenkaan koskaan kruunattu keisariksi. Fredrik I Barbarossa (Saksan kuningas 1152–1190, Rooman keisari 1155–1190) oli ensimmäinen, jonka kansliassa otettiin käyttöön tapa kutsua keisarikuntaa pyhäksi.

Barbarossan aikana idea keisarikunnan ”roomalaisuudesta” nousi entistä selvemmin esiin ns. 1100-luvun renessanssin hengessä. Siten keisarillinen kokous Roncagliassa vuonna 1158 otti uudelleen käyttöön keisarilliset oikeudet neljän Bolognan yliopiston oikeustieteilijän, quattuor doctores, neuvosta. He siteerasivat roomalaisen oikeuden lauseita, kuten legis solutus (”lait eivät sido johtajaa”). Roncagliassa myös lueteltiin yksitellen kuninkaalliset oikeudet, joihin oli viitattu jo investituurariidasta lähtien. Kuninkaallisiin oikeuksiin (regaliat) kuuluivat julkiset tiet, tullimaksut, rahan lyöminen, eräiden sakkojen periminen ja investituuraoikeus.

Hohenstaufin suku jakoi maata entisille epävapaille palvelusmiehilleen (ministeriaaleille, lat. ministeriales), jotka sodan aikana toimivat keisarin sotilaina. Sittemmin ministeriaaleista muodostui alhaisaatelistoa. Hohenstaufit toivoivat, että nämä olisivat keisarille uskollisempia kuin läänityslaitokseen perustuva vapaiden miesten muodostama palvelusväki tai kirkko, jota keisari ei enää hallinnut. Uusia kaupunkeja perustettiin aktiivisesti taloudellisen voiman keskittämiseksi strategisiin paikkoihin.

Hohenstaufien ja Saksi-Baijerin herttuoiden Welfien välinen valtataistelu jakoi keisarikuntaa vuosikymmeniä. Konrad III syrjäytti Welfit Saksista, mutta Fredrik I palautti Saksin heille. Welfit kieltäytyivät auttamasta Fredrik I:stä tämän Italian sotaretkelle, ja Welfit menettivät tämän vuoksi Baijerin ja Saksin. Sukujen valtataistelu päättyi vasta paavin puuttuessa peliin 1200-luvun alussa.^[16]

Fredrik I Barbarossa soti paljon Italiassa langobardeja ja Sisilian kuningaskuntaa vastaan. Hän johti kolmatta ristiretkeä, mutta hukkui matkalla ollessaan vuonna 1190.^[15] Hänen seuraajansa oli Henrik VI, joka valloitti Italian eteläosat ja meni naimisiin Sisilian perijättären kanssa mutta kuoli niin nuorena vuonna 1197, ettei ehtinyt nimetä seuraajaansa. Keisarikunnassa alkoi valtataistelu, eikä hänen alaikäinen poikansa Fredrik II hallinnut kuin Sisiliaa. Saksassa hänen kanssaan kilpailivat kuninkuudesta Filip Schwabenilainen ja Otto IV. Lopulta Fredrik II voitti, ja hänet kruunattiin keisariksi vuonna 1220.^[17]

Fredrik toi myyttisen idean keisarikunnasta viimeiseen huippuunsa. Hän myös vahvisti keisarikunnan hajaantumistendenssiä oleskellessaan suuren osan valtakaudestaan Saksan ulkopuolella. Hän keskittyi luomaan Sisiliaan poikkeuksellisen modernia valtiota kehittäen julkisia palveluita, taloutta ja lainsäädäntöä, mutta hän luovutti papistolle ja maallisille hallitsijoille oikeuksia, joita keisari ei koskaan pystynyt palauttamaan itselleen.

Fredrikin kuoltua vuonna 1250 yksikään suku, josta uusi kuningas olisi voinut tulla, ei pystynyt sellaista asettamaan, ja ruhtinaat valitsivat useita keskenään kilpailevia kuninkaita. Vuosia 1246–1273 kutsutaan interregnumiksi.

Kuninkaan valinnan aiheuttamat vaikeudet johtivat lopulta vaaliruhtinaiden (kurfürst) kollegion muodostumiseen. Sen kokoonpano ja toimintatavat päätettiin vuoden 1356 kultaisessa bullassa. Kehitys on merkki siitä, että keisari ja valtakunta eivät enää olleet sama asia. Hohenstaufenin suvun jälkeisten kuninkaiden valta perustui myös eri asioihin kuin aikaisempien hallitsijoiden. Aiemmin keisareiden valta perustui valtakunnan maihin (Reichsgut), jotka kuuluivat aina kulloisellekin keisarille. 1200-luvun jälkeen Reichsgutin merkitys kutistui, ja valtakunnan maita annettiin pantiksi paikallisille ruhtinaille joko rahaa tai kuuliaisuutta vastaan tai palkintoina.

Kuninkaat Rudolf Habsburgilaisesta lähtien luottivat oman sukunsa maihin valtansa tueksi. Toisin kuin valtakunnan maat, hallitsijasukujen maat olivat yhtenäisempiä ja helpompia hallita. Henrik VII Luxemburgilainen oli vuonna 1312 ensimmäinen keisariksi kruunattu kuningas Fredrik II:n jälkeen. Hänen jälkeensä kaikkien kuninkaiden ja keisarien valta perustui omiin maihin. Tästä aikakaudesta lähtien oli myös kuninkaaksi valitun oma etu siirtää valtaa alueille.

1200-luvulla myös maan hallinta muuttui. Raha korvasi henkilökohtaisia velvollisuuksia, ja talonpoikien oli yhä useammin maksettava veroa maastaan. Omaisuuden käsite korvasi enenevissä määrin lainkäytön vanhempia muotoja. Ruhtinaskunnissa maan omistaja jakoi oikeutta ja tuomioita, mistä seurasi muu valta. Samaan aikaan ruhtinaskunnat alkoivat muotoutua nykyaikaisten valtioiden edeltäjiksi. Muutos oli nopeinta alueilla, jotka eniten vastasivat vanhojen germaaniheimojen maita kuten Baijerissa.

Valtakunnan oikeusjärjestys oli yhä hyvin jäsentymätön 1400-luvun alussa, vaikka joistain menettelytavoista oli sovittu. Säännöt kuninkaan, kuninkaan valitsijoiden ja muiden ruhtinaiden yhteistyöstä keisarikunnassa riippuivat paljon kunkin kuninkaan luonteesta. Oli kohtalokasta, että Sigismund Luxemburgilainen (kuningas 1410, keisari 1433–1437) ja Fredrik III (kuningas 1440, keisari 1452–1493) eivät kiinnittäneet huomiota valtakunnan ydinalueisiin vaan pysyttelivät pääosin omilla maillaan. Ilman kuninkaan läsnäoloa hovipäivien (Hoftag, valtakunnan johtavien miesten kokous) merkitys kuihtui eikä valtiopäiviä lainsäätävänä elimenä vielä ollut olemassa. Ruhtinaat kiistelivät keskenään, ja kiistat kärjistyivät välillä paikallisiksi sodiksi.

Samaan aikaan kirkkokin oli kriisissä. Kiistat useiden kilpailevien paavien välillä ratkesivat vasta Konstanzin kirkolliskokouksessa 1414–1418 ja vuoden 1419 paljon energiaa kului taistelussa hussilaisten harhaoppia vastaan. Keskiaikainen idea yhtenäisestä Corpus Christianumista, jossa paavi ja keisarikunta olivat johtavat instituutiot, alkoi murentua. Suurten muutosten takia syntyi 1400-luvulla paljon keskustelua itse keisarikunnasta. Vanhat säännöt eivät enää riittävästi kuvanneet ajan rakenteita ja aikaisemman valtakunnanrauhan, Landfriedenin, palauttamista vaadittiin.

Kun Fredrik III tarvitsi ruhtinailta rahaa taisteluun Unkaria vastaan ja valitutti samaan aikaan poikansa (myöhemmin Maksimilian I) kuninkaaksi, ruhtinaat vaativat yhtenä miehenä suurempaa edustusta. Ensimmäistä kertaa vaaliruhtinaiden ja muiden ruhtinaiden kokousta kutsuttiin valtiopäiviksi. Fredrik III kieltäytyi kutsumasta valtiopäiviä koolle, mutta kaksi vuotta Fredrikin kuoleman jälkeen hänen sovittelevampi poikansa kutsui sen koolle Wormsiin vuonna 1495. Wormsissa kuningas ja ruhtinaat sopivat neljästä päätöksestä, joita yleisesti kutsutaan nimellä valtakunnanreformi, Reichsreform. Valtakunnanreformi sisälsi toimia, joiden tarkoitus oli antaa hajoavalle keisarikunnalle takaisin tiettyä rakennetta, kuten keisarilliset maat ja kamarihovioikeuden, jotka osittain kestivätkin keisarikunnan loppuun asti vuoteen 1806.

Kun Martti Luther vuonna 1517 aloitti uskonpuhdistuksen, monet ruhtinaat näkivät siinä mahdollisuuden vastustaa keisaria. Keisarikunta jakautui kohtalokkaasti kahtia uskonnollisten rajalinjojen mukaan. Itäinen ja pohjoinen Saksa ja monet suurimmista kaupungeista kuten Strasbourg, Frankfurt ja Nürnberg muuttuivat protestanttisiksi ja eteläiset ja läntiset alueet pysyivät katolilaisina. Saksalaisessa historiankirjoituksessa aikakautta kutsutaan ”tunnustuksellisuuden kaudeksi” (Zeitalter des Konfessionalismus).

Sata vuotta kestäneiden riitelyiden jälkeen konflikti muuttui kolmikymmenvuotiseksi sodaksi (1618–1648), mikä tuhosi keisarikunnan. Ulkomaat, muun muassa Ranska ja Ruotsi sekaantuivat sotaan ja liittivät merkittäviä alueita valtakunnasta itseensä.

Vuonna 1648 solmitun Westfalenin rauhan jälkeen keisarikunta lähestyi loppuaan. Westfalenin rauhassa ruhtinaskunnat saivat lähes täyden itsenäisyyden, ja ne saivat jopa itsenäisesti solmia liittolaisuuksia kolmansien maiden kanssa. Keisarikunta oli enää vain hyvin itsenäisten valtioiden löyhä liitto. Sen Habsburg-sukuun kuuluneet keisarit hallitsivat käytännössä vain niin sanottuun Habsburgien monarkiaan kuuluneita alueita, lähinnä Itävaltaa, Böömiä ja Unkaria, mutta näistä alueista, samoin kuin myöhemmin Preussistakin, vain osa luettiin keisarikuntaan kuuluviksi. Esseessään kansojen historiasta, tavoista ja hengestä Voltaire pilkkasi Saksaa sanoen: ”Ei pyhä, ei roomalainen, eikä keisarikunta”.^[18]

Keisarikunta lakkasi virallisesti olemasta 6. elokuuta 1806, kun viimeinen keisari Frans II erosi Napoleonin lyötyä Itävallan Austerlitzin taistelussa. Frans II:n sukulaiset olivat vuoteen 1918 asti Itävallan keisareita.

Saksan yhdistymisen jälkeen vuonna 1871 Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa alettiin pitää ensimmäisenä valtakuntana. Natsi-Saksa piti itseään kolmantena valtakuntana ja yhdisti itsensä ”entisten hyvien aikojen” palauttamiseen. Saksan keisarikuntaa (1871–1918) kutsutaan epävirallisesti toiseksi valtakunnaksi.

• Luettelo Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijoista

• Berndl, Hattsten, Knebel & Udelhoven: Maailmanhistoria. Parragon, 2007. ISBN 978-1-4054-8283-7

• Heinrich August Winkler: Der lange Weg nach Westen, Vol. 1: Deutsche Geschichte vom Ende des Alten Reiches bis zum Ende der Weimarer Republik. ISBN 3-406-46001-1, s. 5.
• The Holy Roman Empire by James Bryce. ISBN 0-333-03609-3

n k m Saksan historia Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta (900-luku–1806) Saksan liitto (1815–1866) Saksan keisarikunta (1871–1918) Weimarin tasavalta (1919–1933) Natsi-Saksa (1933–1945) Miehitetty Saksa (1945–1949) Saksan demokraattinen tasavalta (1949–1990) Länsi-Saksa (1949–1990) Saksa (1990–)