Suomen juutalaisluovutukset

Suomen juutalaisluovutuksilla viitataan jatkosodan aikaisiin tapauksiin, joissa Suomi luovutti Saksalle juutalaisia pakolaisia ja sotavankeja. Luovutetut joutuivat keskitysleireille tai Einsatzgruppen-ryhmien tai muiden saksalaisten organisaatioiden teloittamiksi. Suomi luovutti kahdeksan juutalaista pakolaista ja joitakin kymmeniä juutalaisia sotavankeja. Jälkeenpäin on arvioitu, että syy luovutuksille oli Saksan painostus.

Luovutetut olivat seuraavat kahdeksan juutalaispakolaista, jotka marraskuun alussa 1942 kuljetettiin höyrylaiva S/S Hohenhörnillä Tallinnaan, josta heidät vietiin edelleen Auschwitzin tuhoamisleirille^[1]

• Heinrich Huppert (s. 16. marraskuuta 1896 Wien, Itävalta)
• Kurt Huppert (s. 29. elokuuta 1931 Wien, Itävalta)
• Franz Olof Kollmann (s. 15. toukokuuta 1941 Helsinki, Suomi)
• Georg Kollmann (s. 19. marraskuuta 1912 Wien, Itävalta)
• Janka Kollmann, o.s. Holčerová (s. 10. syyskuuta 1910 Nyiregyháza, Unkari)
• Elias Kopelowsky (s. 22. syyskuuta 1881 Ilgen)
• Hans Robert Martin Korn (s. 26. kesäkuuta 1919 Bielitz, Puola)
• Hans Edward Szybilski (s. 29. elokuuta 1907 Elberfeld)

Antero Holmilan kirjassaan esittämien virheellisten tietojen mukaan Elias Kopelowsky olisi ammuttu jo Tallinnassa, kun taas muut kuljetettiin sieltä edelleen Auschwitziin.^[2] Elina Sana on selvittänyt asiakirjojen perusteella, että kaikki kuljetettiin Auschwitziin. Holmilan tiedot perustuivat virolaisen tutkijan Anton Weiss-Wendtin kirjaan Murder Without Hatred – Estonians and Holocaust (2009). Weiss-Wendt on myöhemmin myöntänyt tiedon virheeksi uudemmassa kirjassaan On the Margins – Essays on the History of Jews in Estonia (2017).^[3]

Elias Kopelowsky oli varakas ja naimaton latvialainen puutavarakauppias, joka oli asunut hotelli Tornissa elokuusta asti. Hän oli luovutusaikaan täyttänyt juuri 60 vuotta. Valpo nouti hänet hotelli Tornista 29. lokakuuta 1942 ja luovutti myöhemmin Gestapolle. Ei ole saatu selville, mitä tapahtui Kopelowskyn Suomeen jääneelle omaisuudelle.^[4]

Itävallasta pakomatkalle lähteneet Georg ja Janka Kollmann sekä Georgin pikkuveli Stefan Kollmann päätyivät Helsinkiin kesällä 1938. Veljekset olivat opiskelleet hammaslääketiedettä. Georg ja Janka Kollmann asuivat Helsingin Munkkiniemessä Munkkiniemen puistotien varrella, ja heidän poikansa Franz Olof syntyi toukokuussa 1941. Valpo pidätti Janka ja Franz Kollmannin kotoaan lokakuun lopulla 1942, ja Georg Kollmann tuotiin Valpon säilöön Suursaaren pakkotyöleiriltä. Stefan Kollmann muutti Hauholle ja solmi avioliiton suomalaisen naisen kanssa.^[5]

Liikemies Heinrich Huppert oli tullut Wienistä Suomeen elokuussa 1938 kahden lapsensa, teini-ikäisen tyttärensä Fritzlin ja 7-vuotiaan poikansa Kurtin kanssa. Perheen äiti jäi Wieniin. Suomessa Huppert toimi kiertelevänä kauppiaana, ja hän asui lastensa kanssa Helsingissä Hakaniemen torin laidalla Viherniemenkadulla. Talvisotaan hänet määrättiin autonkuljettajaksi, mutta hänet otettiin turvasäilöön, josta hänet vapautettiin sodan jälkeen. Kesällä 1940 Huppert pidätettiin epäiltynä salakuljetuksesta ja tuomittiin sakkoihin säännöstelymääräysten rikkomisesta. Huppertin ollessa kesällä 1941 matkalla Rovaniemelle hänet otettiin kuulusteltavaksi. Hänen ei todettu syyllistyneen mihinkään, mutta hänet päätettiin karkottaa Suomesta ”maanpetoksellisen toiminnan” vuoksi. Valpo haki Huppertin turvasäilöstä lokakuun lopulla 1942, ja karkotuspäätökseen kirjattiin, että poika Kurt seurasi isäänsä. Tytär Fritzl jäi Suomeen, mutta hänen myöhempiä elämänvaiheitaan ei tiedetä.^[5]

Hans Szybilski oli paennut Saksasta alun perin Ruotsiin, josta hänet karkotettiin vakoiluepäilyjen vuoksi. Suomeen hän saapui joulukuussa 1938 ja yritti vielä kerran Ruotsiin, mutta turhaan. Szybilski haettiin Valpon selliin tiettävästi työleiriltä. Hänen viimeinen osoitteensa Suomessa on paikannettu hänen kirjeenvaihtonsa perusteella Vartiovuorenkadulle Turkuun.^[5]

Hans Korn, jonka titteli virallisissa papereissa oli teknikko, tuli Suomeen tammikuussa 1940 ja osallistui vapaaehtoisena talvisotaan. Hänet pidätettiin Helsingissä keväällä 1941 irtolaisuudesta ja rajamääräysten rikkomisesta. Saman vuoden kesällä hänet tuomittiin vankeuteen kahdesta varkaudesta ja kahdesta petoksesta. Sisäministeriö määräsi Kornin turvasäilöön, kunnes hänet voitaisiin poistaa maasta. Hänen viimeinen osoitteensa Suomessa oli Korkeavuorenkadulla Helsingin Ullanlinnassa.^[5]

Kahdeksasta luovutetusta vain Georg Kollman selvisi tuhoamisleiriltä hengissä ja muutti myöhemmin Israeliin, jossa hän kuoli vuonna 1992.^[1][5] Hänen vaimonsa Janka Kollman sekä heidän puolitoistavuotias lapsensa Franz Olof Kollman murhattiin Auschwitzissa.^[6]

Pakolaiset olivat saapuneet Suomeen Saksan miehittämiltä alueilta vuonna 1938. Heistä viisi oli Suomesta turvapaikan saaneita pakolaisia, ja heidän mukanaan lähti vapaaehtoisesti yhden karkotetun vaimo ja karkotettujen kaksi lasta.^[7] Näiden kahdeksan pakolaisen lisäksi Suomi luovutti yhden pakolaisen ja nimen perusteella mahdollisesti vielä kolme muuta.^[8][6]

Pakolaisten lisäksi Suomi luovutti saksalaisille sotavankeja omilta vankileireiltään. Saksalaisille poliittisten vankien leiriltä toimitettujen 520 neuvostoliittolaisen sotavangin joukossa oli 39 juutalaiseksi merkittyä henkilöä.^[9] Näiden 520 joukosta tutkija Serah Beizer on vielä sotavankien nimien perusteella arvioinut, että kokonaismäärä voisi mahdollisesti olla 74, mutta nimien perusteella luku jää epävarmaksi.^[9][6] Max Jakobsonin mukaan Saksan Gestapo ja Suomen Valpo olivat sopineet luovutuksesta Rangellin hallituksen tietämättä. Päätöksen asiasta teki sisäministeri Toivo Horelli Valpon päällikön Arno Anthonin esityksestä. Päätös oli lainmukainen, koska sisäministerillä oli oikeus päättää ulkomaalaisten oleskeluluvista.^[7]

Ennen luovutuksia Suomessa oli vieraillut Saksan SS:n valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler heinä-elokuun vaihteessa 1942. Himmler oli tiedustellut pääministeri Jukka Rangellilta Suomen juutalaisten tilannetta, jolloin Rangell oli jälkikäteisen kertoman mukaan korostanut pienen juutalaisvähemmistön sulautuneen suomalaiseen yhteiskuntaan sen tasavertaisina jäseninä ja osallistuneen sotaan muiden suomalaisten rinnalla. Rangell olisi lopettanut keskustelun aiheesta toteamalla: ”Wir haben keine Judenfrage” (”Meillä ei ole minkäänlaista juutalaiskysymystä”). Gideon Bolotowskyn mukaan tästä lausumasta ei kuitenkaan ole todisteena dokumentteja eikä aikalaismuistiinpanoja, vaan hänen mukaansa se on 1950-luvulla syntynyt kertomus, kun geopoliittinen tilanne oli jo erilainen.^[10] Himmler ei palannut vierailunsa jälkeen asiaan; tosin hänen on Saksaan palattuaan kerrottu kiukutelleen ”tuosta täivaltiosta, jonka niskat Führer voisi vääntää nurin millä hetkellä tahansa”.^[11] Max Jakobsonin mukaan Suomen juutalaisten tuhoaminen kuului kuitenkin Hitlerin Saksan kaavailemaan ”Euroopan juutalaiskysymyksen lopulliseen ratkaisuun”, mikä ilmenee Wannseessa lähellä Berliiniä tammikuussa 1942 pidetyn, asiaa koskeneen salaisen kokouksen pöytäkirjasta. Myös Adolf Hitlerin kesäkuussa 1942 tapahtuneeseen Suomen-vierailun yhteydessä oli liikkunut huhuja hänen suomalaisille esittämistään juutalaisia koskevista vaatimuksista.^[12]

Oman versionsa Himmlerin vierailusta kertoi myöhemmin hänen henkilökohtainen hierojansa, virolaissyntyinen Suomen kansalainen Felix Kersten vuonna 1947 julkaistuissa muistelmissaan. Kersten kehitti kuvauksestaan suoranaisen jännityskertomuksen väittämällä, että Himmlerillä olisi ollut salkussaan mukanaan luettelo Suomen juutalaisista, joita tämä olisi vaatinut luovutettaviksi Saksaan, ja että Suomen viranomaiset olisivat saaneet luettelon salaa valokuvatuksi. Kerstenin mukaan pääministeri Jukka Rangell olisi yrittänyt hädissään voittaa aikaa selittämällä, ettei asiasta voitu tehdä päätöksiä, koska eduskunta ei ollut koolla. Tämän jälkeen asia Kerstenin mukaan vain unohtui. Mitkään asiakirjat tai muut tietolähteet eivät kuitenkaan tue Kerstenin väitteitä. Max Jakobsonin mukaan Kerstenillä oli taipumus patologiseen valehteluun, vaikka eräissä tapauksissa tämä todella toimikin juutalaisten ja muiden Hitlerin Saksassa vainon kohteiksi joutuneiden pelastajana. Kersten oli ainoa henkilö, joka pystyi lievittämään Himmlerin kouristuksenomaisia vatsakipuja, mitä Kersten käyttikin hyväkseen kiristääkseen päämieheltään lupauksia vainottujen vapauttamisesta.^[13]

Juutalaispakolaisten luovutus Saksaan olisi ilmeisesti tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa, ellei Helsingin juutalaisen seurakunnan johto olisi saanut asiasta vihiä ja ryhtynyt vastatoimiin. Seurakunnan lakimies Jonas Jakobson kävi pääministeri Jukka Rangellin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin puheilla, minkä jälkeen Tanner määräsi Valpon keskeyttämään luovutukset, kunnes asia olisi käsitelty hallituksessa. Toisen tiedon mukaan Helsingin juutalaisen seurakunnan aktiivijäsen Abraham Stiller – toimittaja Ruben Stillerin isoisä – puhui asiasta ulkoministeri Rolf Wittingille ja SDP:n kansanedustajalle Sylvi-Kyllikki Kilvelle. Stiller kääntyi kenraali Heikki Kekonin välityksellä myös ylipäällikkö, marsalkka Gustaf Mannerheimin puoleen. Mannerheim piti asiaa ”inhottavana”, mutta katsoi, ettei hän voinut puuttua siihen.^[5]

Väinö Tanner ja sosiaaliministeri K.-A. Fagerholm ottivat asian esille seuraavassa hallituksen iltakoulussa. Koska istunto oli epävirallinen, asian käsittelystä hallituksessa ei ole pöytäkirjaa. Tanner tivasi Horellilta kiivaaseen sävyyn, pitikö paikkansa tieto, että sisäasiainministeriö oli jo tehnyt luovutusta koskevan päätöksen. Jyrkkänä natsismin vastustajana tunnettu K.-A. Fagerholm ilmoitti eroavansa välittömästi hallituksesta, jos karkotukset pantaisiin toimeen. Tilanne oli ajautumassa umpisolmuun, kun sisäministeri Horelli puolestaan raivostui ja uhkasi erota, jos hänen toimivaltaansa kuuluvaan asiaan puututtaisiin.^[7][14]

Voimassa ollut sensuuri ei estänyt sanomalehtiä käsittelemästä asiaa. Helsingin Sanomat ja Suomen Sosialidemokraatti tekivät asiasta julkisen skandaalin tuomitsemalla voimakkain sanoin vireillä olleen luovutuksen, kun sen sijaan Uusi Suomi vähätteli tapausta. Ennen luovutusten käsittelyä hallituksessa, 2. marraskuuta 1942, HS totesi pääkirjoituksessaan:

» On olemassa eräitä kansainväliseen oikeuteen kuuluvia käsitteitä, joiden loukkaaminen voi saattaa asianomaisen maan arvon vuosikymmeniksi kärsimään vaurioita, joita ei voi korjata. Yleiseen oikeudentuntoon pohjautuu turvapaikkaoikeuden myöntäminen. – – – Poliittisiin pakolaisiin nähden on vakiintunut tapa, että niitä ei luovuteta, jolleivät he osallistu sellaiseen toimintaan, joka uhkaa oleskelumaan omaa turvallisuutta. – – – Valtio, joka luopuu myöntämästä turvapaikkaoikeutta, ei vastaa niitä käsityksiä, joita perimmäisesti on itsenäisestä maasta.»

Samana päivänä Eino Kilpi julkaisi Suomen Sosialidemokraatissa pääkirjoituksen, joka noudatti samaa linjaa:

» On olemassa eräitä ehdottomia valtiollisen moraalin vaatimuksia, joiden rikkomiseen syyllistyneet eivät koskaan ole voineet välttyä myöhemmältä rangaistukselta, on sitten kysymys valtiosta tai lyhytnäköisistä poliitikoista. – – – Missään maassa, joka tahtoo rakentaa oman olemassaolonsa oikeudenmukaisuuden kestävälle pohjalle, ei voidakaan pakolaisina saapuneiden turvapaikkaoikeutta peruuttaa. Mikäli toisin meneteltäisiin, horjutettaisiin koko se pohja, mille valtio itse pyrkii rakentamaan vaatimuksensa elää itsenäisenä oikeusvaltiona.»

Lisäksi pääministeri Jukka Rangellille luovutettiin adressi, jossa hallitusta varoitettiin niistä kielteisistä ulkopoliittisista seurauksista, joita karkotukset voisivat aiheuttaa. Adressin allekirjoittivat muiden muassa professorit Yrjö Hirn, Robert Brotherus ja Bruno Suviranta sekä Helsingin Sanomien päätoimittaja, entinen ulkoministeri Eljas Erkko.^[15]

Asiassa päästiin epämääräiseen kompromissiin, kun presidentti Risto Ryti taivutti Fagerholmin perumaan eroilmoituksensa kerrottuaan sopineensa Horellin kanssa, ettei ketään luovutettaisi. Fagerholm totesi kuitenkin myöhemmin muistelmissaan tulleensa vedetyksi nenästä, kun luovutukset oli toteutettu, vaikkakin alkuperäistä suppeammassa muodossa.^[16] Perusteluksi juutalaisten karkottamiselle esitettiin, että nämä olivat syyllistyneet Suomessa rikoksiin. Yksi heistä, Heinrich Huppert^[5], olikin tuomittu sakkorangaistukseen säännöstelyrikkomuksesta ja toinen, Hans Korn^[5], oli saanut varkaudesta vankeustuomion, jonka hän oli jo kärsinyt. Muista luovutetuista esitettiin vain todistamattomia epäilyjä. Sisäasiainministeriön antaman virallisen selityksen mukaan luovutuksissa oli kysymys ”tavallisesta poliisiasiasta” ja vain turvapaikkaoikeutensa menettäneiden ”epäsuotavien ja rikollisten ainesten” poistamisesta maasta. Max Jakobsonin mukaan jutun asiakirjoista ilmenee Valpon virkailijoiden peittelemätön antisemitismi ja vihamielinen suhtautuminen myös ei-juutalaisiin pakolaisiin. Tapauksesta noussut kohu johti siihen, että pakolaisten karkotukset Suomesta Saksaan lopetettiin.^[15] Suomessa vielä olleet noin 150 juutalaispakolaista^[17], jotka Valpo oli ilmeisesti ollut aikeissa karkottaa Saksaan, pääsivät myöhemmin – Fagerholmin vedottua henkilökohtaisella kirjeellään Ruotsin pääministeriin Per Albin Hanssoniin – matkustamaan Ruotsiin ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin.^[18]

Rangellin hallitus erosi vuoden 1943 presidentinvaalin jälkeen ja sisäministeri Toivo Horelli jätettiin pois Edwin Linkomiehen muodostamasta hallituksesta. Uusi hallitus ryhtyi heti ensi töikseen parantamaan pakolaisten asemaa, ja useat juutalaiset, joiden kansalaisuusanomukset oli edellisen sisäministerin aikana jätetty käsittelemättä, saivat Suomen kansalaisuuden siitä huolimatta, että Valpo antoi useimmissa tapauksissa kielteisen lausunnon.^[17][19] Arno Anthoni syrjäytettiin Valpon päällikön paikalta keväällä 1944, ja hänen tilalleen nimitettiin lakitieteen tohtori Paavo Kastari. Sotien päätyttyä Anthonia vastaan nostettiin syyte, mutta hän selvisi varsin pienellä rangaistuksella.^[20]

Heikki Ylikangas arvioi, että syy juutalaispakolaisten luovuttamiseen oli Saksan esittämä painostus. Saksa asetti juutalaisten luovutuksen edellytykseksi viljan toimittamiselle Suomeen.^[21] Juutalaisia Suomen kansalaisia Suomi ei missään vaiheessa sotaa luovuttanut. Saksan suurlähettiläs Wipert von Blücher ilmoitti myöhemmässä vaiheessa sotaa raportissaan Adolf Hitlerille, että Suomi ei tule vaarantamaan sen juutalaisia kansalaisia missään tapauksessa.^[22] Historioitsija Henrik Meinanderin mukaan Hitler hyväksyi tämän realistisesti.^[22]

Max Jakobsonin mukaan Saksa ei missään vaiheessa esittänyt Suomelle – ainakaan virallisesti – vaatimuksia juutalaisten luovuttamiseksi sen enempää kuin pakottanut Suomea omaksumaan kansallissosialistista ideologiaa. Jakobson katsoo Suomen olleen Saksalle sen verran arvokas myötäsotija, että Saksa ei halunnut rasittaa maiden välejä nostamalla esille sellaisia kysymyksiä, joiden se tiesi olevan Suomelle vastenmielisiä.^[13] Jukka Tarkan mielestä luovutusten perusteena eivät olleet sen enempää poliittiset kuin rodullisetkaan syyt, vaan ainoastaan pikkusieluisten suomalaisten poliisivirkamiesten halu mielistellä saksalaisia virkaveljiään. Toisaalta tapaus osoitti myös, että lehdistö pystyi sensuurista huolimatta toimimaan valtiollisena vahtikoirana ja katkaisemaan tapahtumaketjun, josta olisi muutoin tullut Suomelle haitallinen moraalinen riippakivi.^[23] Paasikiven hallituksen vuonna 1945 asettaman Hornborgin komitean mietinnössä todettiin, että karkotusten keskeyttämisellä ”Suomi pelastettiin lähtemättömästä häpeätahrasta”. ”Ei kuitenkaan täydellisesti – kahdeksan henkilöä joutui tämän mielettömän epäinhimillisyyden uhreiksi.”^[17]

Pääministeri Paavo Lipponen pyysi marraskuussa 2000 Suomen valtion ja kaikkien suomalaisten puolesta anteeksi juutalaisten luovuttamista Gestapolle. Helsingin juutalainen seurakunta paljasti silloin Rafael Wardin ja Niels Haukelandin suunnitteleman muistomerkin Tähtitorninmäellä Helsingissä. Samaan aikaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkolliskokous pyysi juutalaisilta anteeksi sitä, että kirkko oli 1930- ja 1940-luvulla vaiennut natsi-Saksan rikoksista juutalaisia kohtaan eikä ollut puuttunut juutalaispakolaisten luovuttamiseen Suomesta Saksaan.^[24]

Helsingin juutalaisen seurakunnan sisäpihalla sijaitsee Harry Kivijärven ja Sam Vannin suunnittelema juutalaisluovutusten muistomerkki vuodelta 1970.^[25]

Niels Haukelandin ja Rafael Wardin suunnittelema muistomerkki "Apua anovat kädet" sijaitsee Helsingin Tähtitorninmäellä lähellä Eteläsatamaa, josta luovutettuja pakolaisia kuljettanut laiva lähti matkaan. Muistomerkki koostuu metrin korkuisesta graniittipaadesta ja kahdesta siihen nojaavasta reliefistä. Muistomerkin sivuille on kaiverrettu luovutettujen nimet.^[26]

Suomessa on seitsemän katukivetyksen keskelle valettua kompastuskivi-muistokiveä (saks. Stolperstein). Kompastuskivet ovat saksalaisen taiteilijan Gunter Demnigin aloitteesta syntynyt taideprojekti, jolla muistetaan holokaustin uhreja. Kolme ensimmäistä kiveä on valettu Helsingin Munkkiniemeen siellä asuneiden Georg ja Janka Kollmannin sekä heidän puolitoistavuotiaan poikansa Franz Olof Kollmannin muistoksi. Elias Kopelowskyä muistava kivi puolestaan valettiin kesäkuussa 2019 hotelli Tornin edustalle. Loput neljä kompastuskiveä asennettiin Korkeavuorenkadulle ja Hakaniemeen vuonna 2020.^[27] Saksalaissyntyiselle kauppamatkustajalle Hans Szybilskille on suunniteltu muistokiven valamista myös Ruotsiin, jossa hän oleskeli ennen Suomeen tuloaan.^[4]

Tammikuun 27. päivää – Auschwitchin vapautumisen päivää – on vuodesta 2001 alkaen vietetty Suomessa virallisesti kansallisena uhrien muistopäivänä.^[28]

Luovutuksista ovat kirjoittaneet muun muassa Elina Sana (ent. Suominen), Hannu Rautkallio ja Oula Silvennoinen. Elina Sanan kirjasta Luovutetut käynnistyi Luovutetut-tutkimushanke. Yhdysvaltalainen Simon Wiesenthal -keskus vaati Sanan kirjaan viitaten Suomea selvittämään kaikkien Suomesta jatkosodan aikana Saksaan luovutettujen ihmisten kohtalon ja saattamaan luovutuksista vastanneet henkilöt rangaistuksiin.^[29] Aihetta on käsitelty myös Heikki Ylikankaan näytelmässä Ne kahdeksan valittua.^[30] Teos Kuolemanlaiva S/S Hohenhörn – juutalaispakolaisten kohtalo Suomessa palkittiin tiedonjulkistamispalkinnolla^[31] ja Luovutetut Tieto-Finlandialla.^[32]

• Einsatzkommando Finnland
• Leinon vangit

• Fagerholm, K.-A.: Puhemiehen ääni. Helsinki: Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3
• Jakobson, Max: Väkivallan vuodet: 20. vuosisadan tilinpäätös 1. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-13369-1
• Sana, Elina: Luovutetut: Suomen ihmisluovutukset Gestapolle. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27975-7
• Silvennoinen, Oula: Salaiset aseveljet: Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö 1933–1944. Helsinki: Otava, 2008. ISBN 978-951-1-21501-1
• Ylikangas, Heikki: Heikki Ylikankaan selvitys valtioneuvoston kanslialle. Helsinki: Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja, 2004. ISBN 952-5354-47-4 Teoksen verkkoversio (viitattu 15.10.2008).^{[vanhentunut linkki]}

• Rautkallio, Hannu: Holokaustilta pelastetut. WSOY, 2004. ISBN 978-951-0-29602-8
• Sana, Elina: Kuoleman laiva S/S Hohenhörn: Juutalaispakolaisten kohtalo Suomessa. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29218-4
• Tilli, Jouni: Luovutuskeskustelu menneisyyspolitiikkana: Elina Sanan Luovutetut jatkosotaan liittyvän historiapolicyn kritiikkinä. (PDF) (Pro gradu -tutkielma) Syksy 2006. Jyväskylän yliopisto, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos. Viitattu 16.11.2008.
• Westerlund, Lars (toim.): Pow Deaths and People Handed Over to Germany and the Soviet Union in 1939–55. (A research report by the Finnish National Archives) Kansallisarkisto, 2008. ISBN 978-951-53-3140-3 Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 26.5.2015). (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)

• Näkökulmia ja reaktioita Elina Sanan Luovutetut -kirjaan. Agricola – Suomen humanistiverkon julkaisusarja, osa 4. (2003-)